Pyörällä maailman ympäri

Sudan ja Etiopia ( Bahir Dar 21 huhtikuu 2008)

KUVAMESTARI:n tarjoamia kuvia Sudanista FLICKR:ssa.

Sudan ja Etiopia (21 huhtikuu 2008)

--------

Egyptistä lähtöä edeltävä yö oli tuskainen. Edelliset päivät olivat kiireisiä ja työntäytteisiä ja olin nukkunut edelliset yöt jälleen heikosti. Aivoni kävivät yön pitkinä tunteina kovilla kierroksilla, etsiessäni vastausta kysymykseen:  onko viisasta jatkaa lainkaan etelään, vai olisiko parempi lähteä aamulla pohjoiseen kohti kotia ? Päätin, että jos en nuku lainkaan sinä yönä, lähden kotiin tervehtymään.

Kahden tunnin yöunieni jälkeen pakkasimme laukut ja polkaisimme Aswanin satamaan ja Nasser-järven halki Sudaniin seilaavaan lauttaan.

Afrikkalaiseen tyyliin viikottainen lautta ahdattiin käsin, miesten pakattua kannet pullolleen halpaa kiinalaista elektroniikkaa ja egyptiläisiä elintarvikkeita. Käsin ahtaaminen on tietysti hidasta ja matkustajatkin valuivat laivaan kovin verkkaisesti. Kymmenen tunnin satamassa odottelun jälkeen laiva kuitenkin lähti laiturista täsmällisesti aikataulun mukaan, perjantaina.

24 tunnin erittäin mukavan lauttamatkan aikana Aswanin vihreät bulevardit muuttuivat Wadi Halfan pölyyn ja hiekkaan. Hotellimme vastaanoton pöydällä ollut New Yorkin paksu kaupunkiopas ei olisi voinut virheellisempään paikkaan eksyä, sillä Wadi Halfa on maailmanlopun oloinen kylä keskellä ei mitään. Syrjäinen ja karu sijainti kuitenkin säteili ainutlaatuisen uneliasta charmia. Aswanin ja Luxorin turistisähläyksen ja melun korvasivat täydellinen hiljaisuus ja sudanilaisten rauhallisen ystävälliset eleet. Kiihkeää menoa Wadi Halfassa oli ainoastaan keskellä aavikkoa sijaisevalla jalkapallokentällä, jonka pölyssä   monenikäiset, mitä erilaisimmilla kengillä pelaajat pojat näyttivät kaikki tekevänsä parhaansa vastustajan kukistamiseksi. Kenties syy pelin kohtalaiseen sekavuuteen oli se, että molemmissa joukkueissa näytti pelaavan pelipaitojen mukaan monia Ronaldinhoja ja Ronaldoja, mutta ketään ei haitannut jos punapaitainen Ronaldo syötti harhaan sinipaitaiselle Ronaldolle, sillä pääasia että kaikilla oli hauskaa.

Mielenkiintoa iloiseen peliin lisäsi seikka, että huhujen mukaan jalkapallo olisi kielletty laji Sudanissa. Taannoisessa parin vuoden takaisessa Sudanin mestaruusliigan kamppailussa katsomossa istuneen presidentin suosikki joukkue kärsi tappion, josta nousseen kärhämän tuoksinnassa vastapuolen kannattajat mukiloivat myös presidentin. Istuvan presidentin mieli pillastui kyseisestä välikohtauksesta ja seuraavana päivänä hän julisti jalkapallon kielletyksi koko Sudanissa. Ei olekaan siis ihme, että jostain syystä kuitenkin koottu Sudanin maajoukkue ei tehnyt Afrikan tämän vuoden Afrikan mestaruuskisoissa maalin maalia ja jäi siten kisojen pahnan pohjimmaiseksi.

Nubian hiekassa

Fakta, että Wadi Halfa todellakin sijaitsee keskellä ei mitään tarkoitti sitä, että meillä oli edessä 500 kilometrin taival Niilin läheisyydessä olevassa Nubian maakunnassa, jonne ei ole koskaan rakennettu tietä. Tai niin ainakin luulimme.

Yllätykseksemme 1900-luku osottautui kuitenkin saapuneeksi myös Wadi Halfaan ja ensimmäiset 50 kilometriä aavikolla pyöräilimme upouudella asvaltoidulla tiellä. Paluu oikealle vuosituhannelle oli odotetun pomppuinen ja pölyinen, jyskytettyämme seuraavat 150 kilometriä kivisellä ja mäkisellä aavikolla kulkeneella tiellä, tai paremminkin autonrenkaiden muovamalla reitillä.

Kahden päivän polkemisen jälkeen loivan  mäen päältä avautui upea näkymä alas Akash kylän laaksoon, jonka vihreys ja suuret kivitalot kertoivat kieltään Niilin läheisyydestä. Köyhän kylän kaupasta ei löytynyt mitään, jota Ortlieb-ruokavarastossamme ei ollut ja jätimme pihalla olleet nuhruiset appelsiinitkin( 3 euroa/kilo) niitä myyvien lapsien harmiksi. Olimme jäädä kaupan sivurakennukseen yöksi, mutta tuhannet kärpäset ja kaikkialle tunkeutuva pöly ajoi meidät raikkaammalle lepopaikalle. Pikkupojat johdattivat meidät aasillaan Niilin rannalle halki viljelysmaiden ja niittyjen. Taatelipalmut, hiekkaranta, vilvoittava tuuli ja Niilin liplatus antoivat toivottua kontrastia kaupan tunkkaiselle kopille.

Akashista tie taittoi takaisin mustalle laavakiviaavikolle. Iltapäivällä saavuimme takaisin Nilin rannalle ja Nubian viljavalle sydänmaalle, jossa tie mutkitteli kylästä kylään.

Kylien talot olivat massiivisia pehmeän muotoisia taideteoksia, joiden väri ja muoto muuttuivat joka kylässä. Egyptin rääsyisten puolivalmiiksi mahdollisimman halvalla rakennettujen huteroiden talojen maailmasta siirtyminen hyvällä maulla suunniteltujen, vaivalla hoidettujen ja perinteitä ylläpitävien rakennusten ympäristöön oli ilo silmille. Talojen paksut seinät, pihaa ympäröivät jykevät muurit ja kauniisti koristellut portit on rakennettu kestämään isältä pojille.

Luoja on luonut nubialaisten talojen  emännistäkin korkeanluokan taidetta. Pitkät ja jalopiirteiset värikkäisiin lakanamaisiin tobeihin pukeutuneet tummat naiset kävelivät kylien raiteilla vastaamme mallimaisella jylhyydellä ja katsoivat minua ylpeydellä suoraan silmiin ja hymyllään painostivat kasvoni punaiseksi ja kääntämään katseeni ujosti takaisin nubialaiseen hiekkaan. Heidän sisältä kumpusi rentoutta ja en tuntenut eläväni kylissä miesten maailmassa, vaan naisetkin kättelivät ja juttelivat kanssamme. Sudanissa vanhat perinteet ohittavat monissa asioissa Islamin uskon käyttäytymiskoodit, kuten sen ettei miehen olisi sopivaa kätellä naista.

Arvokkaan oloisiin valkoisiin ja pitkähalmeisiin jallabijoihin pukeutuneet miehet pelasivat kylän raittien palmunlehtikatoksien alla dominoa ja pelikortteja tai tappoivat aikaa juttelemalla niitä näitä. Elämänrytmin verkkaisuus ja ihmisten rauhallisuus yhdistettynä matkaajaa kunnioitavaan vieraanvaraisuuteen sai meidät monesti keskeyttämään pyöräilyn ja jäämään teehetkelle perheiden pariin. Nubialaisten vieraanvaraisuus on sanattomaksi jättävää. Ei ole parempia tai huonompia kansojen luonteita, vaan ainoastaan erilaisia, mutta nubialainen luonne kylläkin tekee matkaajan elämän helpoksi, heidän antaessaan vieraalleen täydellisen rauhan ja ollessaan aina valmiita ruokkimaan ohikulkijan.

Vieraanvaraisuuden kehdossa

Saavuttuamme Abriin otti kadunkulman takaa ilmestynyt 12-vuotias Mohamed meidät huostaansa ja johdatti meidät hänen hyvinvoivan perheensä talolle, jossa tulimme nauttimaan kaksi päivää perheen lapsien energisestä seurasta ja omat ruokamme häpeään saaneista aterioista. 

Maaliskuun alussa Saharaan saapui vihdoinkin kesä ja tehdessämme tehokasta vauhtileikittelyä kovasti jyskyttävällä tiellä, sammahti kuumuuteen tottumattoman isäni Timon voimat 37 asteen lämmössä. Löysimme lepopaikaksi suojaisan kolmella sängyllä varustetun piharakennuksen upeiden keltaisten hiekkakivitalojen kylästä, Wawasta. Luulimme rakennuksen olevan yleinen lepopaikka, mutta se osoittautuikin yksityiseksi piharakennukseksi. Häädön sijaan kömmähdyksemme tarkoitti sitä, että palattuani kyläkierrokselta takaisin majaamme, oli rakennuksen omistaja Ibrahim tuonut Timolle illallistarjottimen.

Aamulla samaisella tarjottimella odotti aamuteet ja ennen lähtöä Ibrahimin iloisen viehättävä vaimo valmisti meille urheilijan vaatimukset täyttävän aamupalan oman maatilan eineksistä.

Aamulla palasimme taas tuttuun päiväjärjestykseen, minun sairastuttua flunssaan ja madeltuani kaukana Timon perässä. Päivä oli kuuma, vointini oli vaisu ja tie niin hiekkainen, että jouduimme usein työntämään pyöriämme upottavassa hiekassa. Missä ei ollut hiekkaa, oli tie niin kuoppainen, että kovassa myötätuulessakaan ei nopeus ollut pysyä yli kymmenessä. Kaiken lisäksi Delgo oli paljon ajattelemaani kauempana ja olin lopen uupunut saavuttuamme sinne illan suussa.

Etsiessämme telttapaikkaa Niilin rannalta otti pellolla töitään lopetellut mies meidät ohjaukseensa ja johdatti meidät hänen sukulaismiehensä luo. Hieman alakuloinen ja Nubian köyhään ja yksinkertaiseen elämänmenoon selvästi kyllästynyt korkeasti koulutettu, mutta maanviljelyllä toimeen tuleva nuorimies Asilof tarjosi meille majapaikan tutun spartalaisesta huoneesta, sudanilaiseen tapaan tietysti täysihoidolla.

Pölyn ja kärpästen ryvettämä huone oli niin kuuma, että vaihdoimme seuraavana aamuna majapaikan jälleen Niilin varren raikkaaseen taatelipalmulehtoon, jonka varjoisassa lämmössä parantelin itseäni koko päivän. Pohjois-Sudanissa ei tarvitse koskaan nukkua neljän seinän ulkopuolella, ellei itse niin valitse ja Niilin rannalla vietettynä iltanakin ihmiset kävivät kutsumassa meitä taloihinsa.

Seuraavana aamuna tein tyhmän ratkaisun lähtiessäni liikkeelle vaikka oloni oli yhä vaisu, sillä kyselyjeni mukaan seuraavaan kaupunkiin Kermaan oli matkaa vain 50 kilometriä. Matka Kermaan tuntui loputtomalta, kun nubialaiset joukolla osoittivat täydellistä kyvyttömyyttä arvioida matkan pituus seuraavaan kaupunkiin. Huonojen teiden Sudanissa matkat lasketaan niihin kuluvassa ajassa, ei kilometreissä. Kissa ja hiiri leikki päättyi Kermaan, mutta matkaa sinne oli 100 kilometriä ja vähät voimani jäivät taas Nubian kuumuuteen, hiekkaan ja kuoppiin. Nubian toiseksi suurimmassa kaupungissa Kermassa ei ole asvalttia, ei sähköä, ei postia, ei viemäreitä, eikä kiirettä. Elämänrytmi lämminhenkisen uneliaassa kaupungissa on aivan yhtä verkkaista kun Niilin virtaus kaupungin kohdalla.

Kermassa pääsimme pitkästä aikaa nauttimaan hotellin yksityisyydestä. Yritin kolmena päivänä parantaa karmaani hotelli Karman pölyisessä huoneessa. Olen joutunut Afrikassa negatiiviseen noidankehään, eikä matka ole edennyt ruusuilla tanssien. Unettomuus ja nyt tyhmyyteni vuoksi pidentynyt flunssa ovat syöneet miehestä mehut juuri Afrikan vaativimpien koitoksien aattona. Haalin Suomessa itselleni lisää töitä, jotta saisin rahoitettua matkani paremmin, mutta olen löytänyt aivoni hyrräämässä uusien ideoiden parissa juuri silloin kun olisi tärkein rauhoittumisaika. Ahneella on paskainen loppu.

Valitettavasti kolme lepopäivää eivät karmaani parantaneet ja viimeisellä taipaleella Nubiassa oloni oli yhä vaisu, enkä jaksanut täysin rinnoin iloita edes renkaiden alle Nubian pääkaupungissa Dongolassa ilmestyneestä asfaltista ja kauppojen jääkaappien kylmistä juotavista.

400 km aavikkoa

Lähdön ajoittaminen oikealle päivälle on aina vaikea juttu. Jalkojen pitää olla palautuneet, mutta ei liikaa levänneet. Kaupungista on myös hyvä lähteä silloin kun ei ole lainkaan kyllästynyt paikkaan, mutta tienpäälle paluu tuntuu silti hyvältä. Edeltävät kaksi asiaa menevät ajoituksellisesti usein yhteen, mutta vaikeaa  ajoittaminen on silloin kun on ollut sairaana.

Dongolasta lähtöpäivän aamuna oloni ei todellakaan ollut skarppi, vaan pikemminkin nuutunut. Olin sairastanut flunssaa jo 11 päivää, mutta päätin ottaa riskin ja lähteä eteenpäin.

Jätimme pari tusinaa tyhjiä tupakka-askeja, 20x pari tusinaa tupakantumppeja, rasvaisia lakanoita, hyttysiä, kärpäsiä, koppakuoriaisia, muurahaisia, heinäsirkkoja, torakoita ja hiiren sisältävän hotellihuoneemme avaimen mieluusti hotellinjohtajalle ja suuntasimme vilkkaiden markkinoiden kautta tienpäälle, asvalttisen tienpäälle.

Kaupungin ulkopuolella pikimustat miehet kaivoivat ojaa lapioilla. Pölyistä hommaa lisäpölytti pohjoisesta puhaltanut navakka tuuli. Tässä maassa fyysisesti raskaimmat ja huonopalkkaisimmat työt jäävät ihonväriltään tummimpien tehtäväksi. Sosiaalinen jako etelästä kotoisin olevien mustien afrikkalaissukuisten ja vaaleampien arabisukuisten välillä on jyrkkä. Eli tummien ihmisten Sudanissakin rasismi elää ja voi hyvin, vaikka islaminuskon viimeinen ja tärkein profeetta muhammed korosti ei-arabien olevan arabien veroisia.

Syyt tumma ihoisten huono-osaisuuteen pohjautuu maallisempiin asioihin kuin uskontoon, eli kristinuskon/luonnonuskontojen ja islamin törmäämiseen. Faaraoiden ajoista lähtien Pohjois-Sudanin kuningaskunnat ovat rikastuttaneet itseään orjakaupalla, kuljettaen Etelä-Sudanista orjia Kairon ja Arabian markkinoille. Sudanin sisällä, Darfurin ja Etelä-Sudanin alueella orjakauppa/orjakaappaus on jatkunut näihin päiviin asti.Poljimme vauhdikkaasti eteenpäin harmaassa aavikkomaisemassa.  Tienvarressa oli säännöllisesti pieniä talorykelmiä, joissa asuvat ihmiset olivat silminnähden köyhiä ja hoikkia. Lähellä Niiliä, mutta käytännössä aavikolla olevat rakennukset ovat vaatimattomia hiekkakivitiilistä rakennettuja koppeja tai palmunoksista kyhättyjä majoja. Paremmassa leivässä kiinni olevat ihmiset asuvat lähellä Niiliä, joka virtaa muutaman kilometrin päässä tiestä jossa ajoimme.

Ennätysnopea päivä romuttui tien käännyttyä itään ja sivutuulen romahdutettua vauhtimme. Valitettavasti suuri syy vauhdin putoamiseen oli minun voimieni uupuminen. Kampien alas painaminen oli vaivalloista ja koko kehoni oli raukea. Täytimme vesisäiliöt tienvarren saviruukuissa ja asettautuimme lepoon kivenheiton päässä olleeseen autiotaloon. Voimien lähtö alkaa olla minulle jo normaalia, sillä joillain tavalla voimani ovat hävinneet lähes aina kun olemme olleet tienpäälle Afrikassa ja olemme joutuneet tekemään jatkuvasti kompromisseja heikkouteni vuoksi. Onneksi sinä iltana ilma oli viileän raikasta (28 astetta), eikä minun tarvinnut hikoilla ulos vähiäkin elämää kehossani ylläpitäviä voimia.

Huonosti nukutun yön jälkeen herättyäni limaiseen aamuun, oli ainut järkevä vaihtoehto pyöräillä seuraavaan suurempaan kylään ja niistellä nenää mieluummin siististi sudanilaiseen Nessuun varjoisassa huoneessa kuin räkiä limaa pyöränpäältä barbaarimaisesti asvalttin ja ajopaidalle. Vietimme päivän tienristeysravintolan sivurakennuksen "lintuhäkissä".

Heräsin aamuun jo ennen lintujen sirkutusta. Vahvimman mahdollisen unilääkkeen "rauhallisen elämän" ansiosta nukuin ensimmäiset viikot Sudanissa hyvin ja unia lyhentäneet asiat olivat vain ulkopuolisia häiriötekijöitä, kuten kuumus ja kärpäset. Se oli kuitenkin ohimenevää herkkua ja eikä etenemisfiilikseni olleet korkealla kun väsymys oli palann.ut keskushermostooni ja Nessuja kului aamulla ripeään tahtiin.

Päätimme että voimakas liman irtoaminen oli kuitenkin positiivinen juttu ja jatkoimme matkaa varovaisesti. Abu Dom risteyksestä Niili kääntyi koiliseen kiertäen Bayuda aavikon matalan ylängön. Me jatkoimme etelän aavikolle ja suorinta tietä kohti Sudanin pääkaupunkia Khartoumia, johon sovin seuraavat treffit Niilin kanssa.

Vaikka vointini tuntuikin jo paremmalta, pidimme pitkiä ajotaukoja aina kun löysimme varjoisan paikan. Päivä venyi kovassa myötätuulessa 86 kilometriin ja päivän aikana maisemaan ilmestyneistä pikkupuista ja pensaista aisti lähes kasvittoman Saharan muuntuvan pikkuhiljaa Sahelin autiomaaksi. Tienvarren rakennukset olivat yhtä vaatimattomia majoja kuin tienvarressa Dongolan jälkeen, mutta niissä asuvat ihmiset eivät olleet huono-osaisia kuten Niilin varrella asuvat - joille ei ole riittänyt viljavaa maatilkkua Niilin rannalta - vaan majoissa asuu nomadeja eli paimentolaisia. Hiekalle ilmestynyt vähäinen kasvillisuus riittää tarjoamaan kameleille, vuohille, lehmille ja aaseille riittävästi ravintoa. Vaikka kameli- ja vuohilaumojen kanssa kuumalla aavikolla vuodenaikojen mukaan vaeltavat nomadit ovat kiistatta vähävaraisia, eivät he ole kuitenkaan huono-osaisia, sillä heidän elämäntyylinsä on aivan omanlaisensa kulttuuri ja kaikki sen kulttuurin edustajat elävät hyvin samalla tapaa, eikä tuloerot ole niin suuria kuin maaseudulla, kaupungeista puhumattakaan. 40 miljoonan asukkaan Sudanissa on noin 2 miljoonaa kuivilla mailla vaeltavaa nomadia, joiden ymmärrys ja yhteys luontoon on ihailtavan syvää.

Matkalla Timo toivoi, että löytäisimme Egyptin Länsiaavikolla meitä hellineiden keitaiden kaltaisen paikan jossa yöpyä. Ihmeiden aika ei ole ohi ja iltäpäivällä poljimme nukkumaan tienvieressä olleelle uudelle taatelipalmu farmille ja saimme sitä hoitavilta miehiltä tervetulotoivotuksiksi leipää ja teetä.

Sairaus siirtyi

Maaliskuun 16. päivä vuonna 2008 sekä Timo, että Sudan

olivat 52 vuotiaita ja molemmat sairaita miehiä. Sudanoli jo toipumisvaiheessa ja aluetta vuosikymmeniä riivanneet sodat, taudit, kuivuus ja köyhyys eivät olleet kriittisimmillään. Siinä missä pitkäaikaissairauksista kärsivä Sudannäytti hieman pahoinvoivalta päällekinpäin, vaikutti akuutista ruokamyrkytyksestä kärsivän Timon keho ulkopuolelta yhtä vahvalta ja hyvinvoivalta kuten aina ennenkin.

Koko pitkiin valkoisiin jallabiyoihin pukeutuneet sudanilaismiehet uurastivat koko päivän aluillaan olevalla taatelipalmu- ja  kamelifarmilla, jotta saisivat muutettua aavikon harmauden vihreyteen. Timo sen sijaan makasi hiljaisena ja vaisuna muutaman neliön mutatalon sisällä olleessa hyttysverkkoteltan nurkassa ja hänen sisällään koko pitkään valkoiseen asuun pukeutuneet solut paiskivat töitä kehoon tunkeutuneen bakteerin tappamiseksi.

Hetkeen jona farmin kahden metrin korkuiset taatelipalmun alut ovat kasvaneet tuottamaan hedelmiä Sudanin kansalle, joutuvat paremman tulevaisuuden eteen farmilla työskentelevät miehet pesemään valkoisista jallabijoista vielä monet mullat ja hiekat. Oman maaliskuisen, jo terveen oloisen päiväni vietin siinä samaisessa Sudanin aavikolla olevassa mutatalossa, toivoen, että valkosolut hoitavat hommansa tehokkaasti ja saisivat Timon kehon tuotteliaaksi nopeammin kuin farmin miehet tulevat loihtimaan palmut taateleita tuottavaan vaiheeseen.

Seuraavana aamuna Timo ponkaisi nopeasti ulos teltasta ja suuntasi oksennuksen sijaan kahvinkeittoon. Toiveeni toteutui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Jäljellä olleet 270 kilometriä polkaisimme myötätuulen avuin leikittelevän kevyesti, ja saavuimme hyvävoimaisina Khartoumiin.

Kuten sanoin, sovimme Khartoumiin treffit Niilin kanssa, itse asiassa niistä tulikin kimpatreffit, sillä Khartoum on ainoa paikka, jossa on kaksi Niiliä. Khartoumissa kohtaavat Etelästä Afrikan suurilta järviltä alkunsa saava Valkoinen Niili ja Etiopian ylängöltä kaakosta alas laskeva Sininen Niili.

Sudanin lomaviikon loputtua Khartoumin kadut ruuhkautuivat liikenteestä ja kaupungin karismasta katosi kylämäisen verkkainen charmi. Autojen mukanaan tuoma byrokratia; ruuhka, meteli ja saasteet eivät olleet meille kuukausia aavikon hiljaisuudessa viettäneille matkamiehille mieluisaa ja jätimme kaupungin pian taaksemme, ennenkuin positiiviset mielikuvamme kaupungin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta romuttuisivat täysin.

Valtatie on kuuma

Jatkoimme matkaa sinisen Niilin läheisyydessä kohti Etiopian ylänköä. Tullessamme Khartoumiin, ajoimme halki kunnallistekniikan ulkopuolella olevan lähiön, jossa vesi haettiin aaseilla, sähkö oli kaukainen haave ja vihreyden sijaan piikkipensaita koristi roskat ja muovipussit. Khartoumissa(Omdurmanissa) arvellaan asuvan jopa kaksi miljoona eripuolilta Sudania tulleita pakolaisia. Poistumme Khartoumista halki sen rikkaimman kaupunginosan, joka lentokenttineen, ostoskeskuksineen ja modernine rakennuksineen oli odotettavan syvää kontrastia köyhiin lähiöihin.   

Päädyimme pimeän tultua  120 kilometrin päähän poliisin tarkistuspisteelle, jossa polisiimies totesi passin ja viisumintarkastuksen jälkeen: "very good !". Koska saimme vielä pystyttää telttamme poliisin putkan taakse, lienee ilmeistä ettei poliisi huomannut umpeen mennyttä viisumiamme.

Putkan takana vietetty yö oli kuuma, meluisa ja lyhytuninen. Poljimme 150 kilometriä 44 asteen lämmössä ja palkkioksi siitä saimme putkan takapihaa mieltäkohottavamman pakinnon, moskeijassa rukoilemasta tulleen miehen tarjottua yhden taloistaan kokonaan meidän käyttöön. Maisema seuraavana päivänä oli aivan yhtä monotonista kuin edellisinäkin, silminkantamattomiin oli nähtävissä vain kuivaa sadekauden vettä päälleen odottavaa kynnettyä peltoa. Voimia riistävä unenpuute, kurkkukipu ja tukkoisa nenä tekivät paluun kehooni päivänä, jona lämpömittarin elohopea kohosi 46 asteeseen. Juomapulloissa hautuva vesi oli kieltä polttavan kuumaa, ravinto kehnolaatuista ja viilentävä varjo useimmiten kaukainen haave. Vaativissa oloissa heikkovoimaisena pyöräily oli psyykkisesti raskasta, mutta elämäniloani ylläpitivät rennot, karismaattiset ja rauhalliset sudanilaiset, joiden heinämajoja tonötti harvakseltaan keskellä valtavan laajoja peltoja.

Mikä voisikaan olla piristävänpää keskellä polttavaa autiomaata, kun pariinkymmeneen kilometriin ainoassa heinämajassa asuva perhe on valmis tarjoamaan viilehköä vettä ja varjoa, mutta myös tuoretta leipää ja vuohenmaitoa, hetkeen jona omaa tulista ja savista juomapullon vettä on juotava väkisin ja omankuivan venhäleivän syömisen ajatteleminenkin saa ihon kananlihalle.

Edessämme oli vielä satoja kilometrejä Sudanin kuumuutta ja askeettisuutta. Ethiopian lähestyttyä puut ja pensaat kasvoivat yhä korkeammiksi ja tuuheammiksi. Ihmisten kulttuurikin koki taakse jäävien kilometrien aikana selviä muutoksia ja tienvarressa olleet aidatut heinämajakylät antoivat viitettä perheen ympärillä pyörivän islamilaisen kulttuurin vaihettuvan afrikkalaiseksi heimokulttuuriksi.

Päivät jatkuivat paahtavan kuumina, uneni pysyivät tuskaisen lyhyinä ja minulla oli aamuisin voimat niin vähissä, että ainoa kampiani liikkeessä pitävä voima oli tieto Ethiopian ylängön viileistä öistä. Jokainen kammenkierros vei meitä lähemmäksi kaivattua pelastusta; ylängön viileyttä. Poljimme joka päivä heräämisestä aina auringonlaskuun asti ja lähes joka yö päädyimme jollain tavalla onnettomaan telttailupaikkaan. Sudanin puntamme olivat lähellä loppua ja kahtena viimeisenä päivänä emme päässeet nauttimaan edes kylmien juomien pari kertaa päivässä  vastaanottamastamme siunauksesta.

Jos helvetissä on kuumaa ja haastavaa, kuten siitä annettavat mielikuvat antavat olettaa, voisin todeta viimeisten viiden Sudanin päivän olleen helvetillisiä. Sudan kokonaisuudessaan oli antoisa kokemus ja väsymyksestä ja Etiopian ylänköjen kaipuusta huolimatta vastasin viimeisen ennen rajaa tapaamani sudanilaisen, nuorenpaimenpojan tervehdykseen "I love you!" täydellä rehellisyydellä "I love you too!".

Etiopiaan

Ensimmäinen kohtaamani etiopialainen, rekan kimpussa touhunnut nuorimies, tervehti minua sanoilla: "fucking you". En usko tervehdyksen kuitenkaan olleen konkreettisempi ja pidemmälle viety rakkauden osoitusta kuin sudanilaisen paimenpojan "I love you!" tervehdys, vaan tosiassa vain muilta matkaajilta saamieni mielikuvien vahvistus siitä kuinka dramaattinen ero ihmisten suhtaututumisessa turisteihin Etiopialaisten ja Sudanilaisten välillä on.

Rajan viimeinen passintarkastaja huomasi, että olimme olleet maassa viisi päivää laittomasti, mutta ei siitä meille mitään sanonut, joten oli hyvä ettemme viitsineet Khartoumissa käydä läpi kallista (150 USD) viisumin pidennysruljanssia.

Ihmiset muuttuivat Sudanin alankojen jylhän tummista ja pitkistä, Etiopian pieniin ja vaaleampiin vuoriston asukkaisiin.  Naisten vaatetus muuttui värikkäistä lakanamaisista tobeista tiukkiin farkkuihin ja haalean väriisiin toppeihein. Mies vaatetus taas latistui arvokkaista jallabiyoista halpakopioituihin housuihin ja t-paitoihin.  Kylien rauhallisuus vaihtui tuijotuksiin, faranji (ulkomaalainen/turisti) muljautuksiin ja kaikkialta kuuluviin "YOU!YOU!YOU!" huutoihin. Ympärillä pyöri myös muutamia palveluja tyrkyttäviä turhautuneita työttymiä poikia ja miehiä, plonkkereita. Maiden välistä rajaa edustavalla sillalla rahaa kerjäsi amputoituja ja tuberkuloosia sairastavia heikko-osaisia etiopilaisia. Sileän asvalttitien nopeus vaihtui kivisen ja pölyisen tien hitauteen. Havaittu muutos Sudanin ja Etiopian välillä oli dramaattinen. Ainut muuttumaton asia oli - asia jonka muutosta kipeimmin kaipasimme- lämpötila joka oli yhä 42 astetta.

Viileä yö jäi Etiopiassakin kaukaiseksi haaveksi, kun auringonlaskun puoleisen rinteen maa piti makuualustan tukahduttavan kuumana pitkään yöhön asti. Aamulla telttamme ympärillä oli kuusi miestä. Kahteen kymmeneen henkeen kasvaneessa ihmisjoukossa kävi kova supina meidän pakatessa köyhille maanviljelijöille ja paimenille ennennäkemättömiä tavaroitamme. Havaittu muutos ihmisten käytöksessä Sudanin ja Etiopian välillä oli dramaattinen.

Jatkoimme pomppuisella ja pölyisellä tiellä kohti vuorien korkeuksia. Tiellä oli runsaasti taaksemme jääneen kaupungin markkinoille käveleviä ihmisiä. Alankojen värikkäisiin koruihin ja pukuihin sonnustautuneet heimonaiset kävelivät tyhjine säkkeineen kohti kaupunkia toivoen, että palatessaan kaukausiin majoihinsa heillä on säkit täynnä markkinoiden edullisuuteen tingattuja antiimia.

Polkiessani kuumuudessa ylös-alas jyrkkiä pikkumäkiä olivat voimat niin vähissä , että olisin mielelläni vaihtanut kantamukseni naisten tyhjiin säkkeihin. Nenästäni valui veristä räkää, kurkkuni oli niin kipeä etten kyennyt vastaamaan lasten tervehdyksiin, jalkani olivat voimista tyhjät ja pääni normaaliakin sekavampi. Pidimme lepoa puunvarjossa niin pitkään, että verenvuotoni loppui ja söimme viimeiset kuivuneet vehnäleipämme, jonka energian toivoin riittämän seuraavaan kymmenen kilometrin päässä olleeseen kaupunkiin.

Onnekseni Shehibistä löytyi muutama hotelli ja voimme lopettaa raskaan etenemisen vain 17 kilometrin pyöräilyn jälkeen. Valitsimme kaupungin parhaan hotellin. Pallit paljaana, mutta farkkutakkiin pukeutunut hörökorvainen pikkupoika otti minut vastaan lämpimästi kätellen ja hymyillen, jonka jälkeen hän lähti takaisin kadulle taistelemaan muiden naperoiden kanssa. Sudanin lääväisten ja kalliiden hotellien jälkeen 1.25 euron huoneemme puhtaus oli mieltä ylentävää. Sudanissa miehet putsasivat paikkoja puheella, teen juonnilla, tv:n katsomisella, stressinarulla leikkimällä ja nukkumalla, kun taas Ethiopian ensimmäisessä hotellissa reippaat tytöt ja naiset puhdistivat hotellia vedellä ja pesuaineella. Hyvät tytöt ja naiset, ihailen älykkyyttänne.

Nousu vuorten viileyteen

Kahden lepopäivän aikana keräsin voimia niin, että uskalsimme jatkaa matkaa. Lämpötila oli yhä niin kuuma, että kuumemittaria olisi saanut jäähdytettyä ainoastaan kainalossa. Tie nousi jyrkästi ylös Etiopian ylängölle, pudotaakseen uudelleen alas jokilaaksoon, jotta saisimme taas polkea ylös hieman korkeammalle kohoavan mäen. Tie oli kuoppainen, kivinen ja ohi ajaneiden rekkojen ilmoille nostattava pöly tunkeutui nenääni, sai silmäni vetisiksi ja teki värjäsi hikisen ihoni tummaksi.

Asutukset tienvarrella olivat vaatimattomia puu-/heinämajoja, lasten vaatteet olivat repaleisia, eikä heillä ollut kenkiä. Asumusten viereiset pellot olivat niin kivisiä, että jos kerrostalon tiiliseinän muurauslastin tilalla olisi multaa, saisi siitä suhteessa suuremman viljelypinta -alan. Ensimmäistä kertaa matkallani tunsin oloni aavistuksen kiusaantuneeksi pyytäessäni vettä ihmisiltä, varsinkin ennen illantuloa kun täytettävänä oli 10 litran vesisäiliö. 10 litran löytyminen pienestä talorykelmästä ei tapahtunut kädenkäänteessä ja tajuttuani, että nuorimies antoi puolet perheen vedestä minulle, yritin antaa veden takaisin. Ihmisillä ei ole juoksevaa vettä, vaan vesi on kannettava kotiin kuivan kauden lopulla lähes kuivista joenuoman puroista, käsin tai aaseilla. Etiopia on yksi maailman köyhimpiä maita.

Löysimme oivan leiripaikan puroksi kuivuneen joenvarrelta. Olimme jo 1300 metrin koekeudessa, mutta vuorien takaa ennen auringonlaskua yllemme kulkeutuneet pilvet estivät tehokkaasti 41 asteen päivälämmön jäähtymisen ja maan ja pilvien väliin jäänyt maaperästä noussut lämpö ilma piti kostean ilman 33 asteessa aina keskiyöhön asti.

Kenties aloin tottua jo kuumin öihin, kun yllätyksekseni heräsin seuraamaan viisihenkisen perheen vedenhakua hyvin nukutun yön jälkeen. Perheen lapset(etunenässä tytöt) ja äiti täyttivät aasin suuret vesisäiliöt ja 10-20 litran muovikanisterit puron kirkasvetisessä lammikossa. Mies nojaili puukeppiinsä telttamme vieressä. Perheen äiti ja tytöt ottivat kantoonsa suurimmat vesiastiat päidensä päälle, poika kantoi pikkukanisteria ja isä jatkoi matkaa tyhjin käsin. Miehet voivat käyttää geenien mukana saamiansa, keskimäärin 30 prosenttia naisia voimakkaampaa kehoansa kahdella tavalla: vahvimman lain pelotevaikutuksena tai konkreettiseen tekemiseen. Hyvät tytöt ja naiset, ihailen kärsivällisyyttänne ja voimianne.

Unien ihmeitä tekevä vaikutus latasi kehoni voimakkaaksi ja ajoin pitkiä ylös ihanalla voimantunteella, aivan kuin joku puuttunut palikka olisi loksahtanut kohdalleen. Tie tippui vielä kerran alas joenlaaksoon, josta jyrkkä mäki lähti kohoamaan lopullisesti Ethiopian ylängölle.

Alarinteen, mitäpä muutakaan kuin, kivistä, pomppuista ja pölyisti tie ylös jyhkittyämme, oli lämpötila yhä 37 astetta, eikä alle kävelyvauhtiin tippunut vauhtimme enää kehittänyt vilvoittavaa ilmavirtaa.

Kymmenen päivän yli 40 asteen kuumus hellitti ihastuttavimmalla mahdollisella tavalla. Syvän mustat pilvet saapuivat vuorten ylle ja roiskaisivat päälleemme raikkaan viileän sateen. Melko lyhyeksi jääneen sateen ja nousemiemme metrien aikana 37 asteen lämpö vajosi 21 asteeseen vain reilussa tunnissa. Sateen jälkeen ilmassa leijui eukalyptuspuiden tuoksu, linnut lauloivat ja ilma oli raikasta. Ylikierroksilla hyrrännyt kehoni jäähtyi ja mieleni vapautui kuumuuden kiirastulesta.

Matka Khartoumista Etiopian ylängölle oli psyykkisesti raskas, kenties raskain kaikista läpikäymistä etapeista. Joskus tuntui ettei matka lopu koskaan. Khartoum-Etiopia etapin suunnaton raskaus johtui pääasiassa itseni heikkoudesta, ei ympäristön vaativista haasteista. Timolle polkeminen oli ilmiselvästi helpompaa, vaikka minulla on enemmän kokemusta kuumista oloista.

Viileässä ja vihreässä Gondarissa aavikon kuumus oli enää kaukainen muisto ja lepäsimme moderneissa oltavissa kymmenen päivää. Gondarista poljimme parissa päivässä Tanajärven etelärannalle tänne Bahir Dariin, jossa lepäämme taas noin viikon.

Jukka

Aavikon autiota autuutta (Aswan 15 helmikuu 2008)

Tämä ja muita KUVAMESTARIN tarjoamia Egypti
kuvia Flickr:ssä.

Aavikon autiota autuutta (Aswan 15 helmikuu 2008)

 "It is the simple things in life that are the most extraordinary things; only wise men are able to undestand them." - Paulo Coelho

 
"Elämän yksinkertaiset asiat ovat asioista ainutlaatuisimpia; vain viisaat miehet ymmärtävät niitä."

-------
Tunisialainen opiskelijatyttö totesi minulle ennen Kairosta lähtöäni: "Usko tai älä, sinä tulet kaipaamaan Kairoa. Isäni pitää minua hulluna kun pidän tästä, mutta täällä on jotakin mitä ei voi sanoin kuvailla. Ihastuttavan järjestäytymätön hullunmylly."

Tyttö oli ehkä oikeassa. Kairoon väsyneenä saapuneena moiset puheet puheet tosiaan kuulostaisivat hullun horinoilta, mutta kaikkeen tottuu. Päivä päivältä uudet ärsykkeet kuten melu, saastet, vilkas liikenne, järjestyksen puute ja ihmispaljous muuttuvat tutuiksi elämän elementeiksi. Kairossa asuville ihmisille melu, järjestäytymättömyys ja saastet ovat niitä tuttuja elämän elementtejä, joita meille suomalaisille ovat hiljaisuus, luonto ja järjestäytyneisyys. Ihminen tottuu kaikkeen ja kairolaisille nämä suomalaisia ärsyttävät elämän elementit ovat tuttuja ja siten turvaa antavia asioita.

Moni Kairolainen olisi aivan samalla tavalla ihmeissään ja peloissaan Helsingin hiljaisuudessa, kuin helsinkiläinen Kairon kaaoksessa. Siis kairolaisellekin ottaa aikaa tottua Helsingin tarjoamiin uusin ärsykkeisiin, koska ympäristö ei tarjoa kotoisia aisteja ärsyttäviä elementtejä.

Itse olen aina sopeutunut hyvin suurkaupungeihin, yhdella suurella varauksella. Pyöräileminen on niissä usein kovin vaivalloista, enkä pääse kokemaan (luonnossa) liikkumisen vapautta, jota sitäkin osaa vasta arvostaa kun viettää muutaman viikon ylikansoitetussa suurkaupungissa. Riippuu pitkälti elämänarvoista minkälaiseen ympäristöön haluaa sopeutua ja sopeutuu.

Kyllä Helsingissäkin jokin talvimasennuksesta ja ärsykkeiden puutteesta kärsivä ihminen varmasti halajaa viereisille kaduille Kairon aistiärsykkeitä, mutta jokaisessa asiassa itänee kuitenkin totuuden siemen ja ilmiselvä fakta on se, että moni kairolainen ei ole koskaan sopeutunut Kairon kaaokseen ja he kaipaavat puhtautta, hiljaisuutta ja luontoa, kun taas joillekin helsinkiläisille kaupungin nykyinen kaaoskin on hermoja raastavaa ja äärimmäisen harva halajaa lisää saasteita ja melua.

Mutta niin kuin sanottu, kaikkeen tottuu ja Kairossa liikenteen seassa pyöräilemisestäkin alkoi nauttia, sillä pujottelu ja vaaralliset tilanteet tuovat vengaamiseen aivan uusia adrenaalisia ulottuvuuksia, joista voi jäädä vaikka riippuvaiseksi. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halunnut tottua Kairon kaaokseen ja suuntasimme kohti Egyptin läntisen aavikon puhtautta ja hiljaisuutta.

Pyramideilta nähtävyyksille

Läntinen Kairo kuhisi ihmisiä 30 kilometrin matkalla kuin Helsingin keskustan kadut vappuna, mutta leveiden teiden ansiosta vilinässä mahtui pujottelemaan pyörällä mukavasti. Pyöräilimme pyramidien ohi, jotka eivät matkanpäästä vilkaisten säväyttäneet, sillä markkinavoimat ovat kyllä pitäneet huolen siitä, että tiesimme etukäteen miltä ne näyttävät, emmekä siten maksaneet sisäänpääsylippuja ja tutkineet kivikasoja lähemmin.

En minä kotonakaan käy paikallisissa turistinähtävýyksissä, ja jos haluaisin esitellä kotiseutuani ulkomaisille kavereilleni, en todellakaan taluttaisi heitä yhteenkään kotiseutumuseoon tai kirkkoon. Eli miksi tuhlaisin aikaa kuolleisiin turistinähtävyyksiin ulkomailla. Tunnin kävely tai pyöräilylenkki jossakin Kairon lähiössä on minulle antoisampi kokemus kaikkinen tuntemattominen kadunkulmineen ja ihmisten vastaanottavine hymyineen kuin pyramidien näkeminen. Minulle matkustaminen on jotakin uuden löytämistä. Tiesin etukäteen varsin hyvin miltä pyramidit näyttävät, joten ei niiden näkemisessä ollut mitään uutta.

Ensimmäinen aavikkotaival ei kyllä tarjonnut sekään paljoa nähtävää, vaan saimme osaksemme vain sitä itseään, aavikon hiekkaa ja tuulta( onneksi pääasiassa myötäistä). 400 kilometrin matkaan mahtui tasan yhtä monenlaista maisemaa kuin kotini olohuoneen harjoitusvastus lenkeillä, vain harmaata ja tasaista hiekkamaamaisemaa. Yömme nukuimme kännykkämastoja ympäröivien korkeiden kiviaitojen sisällä, jotka antoivat kaivattua suojaa tuulta, kylmyyttä ja aamuaurinkoa vastaan.

Neljän pitkähkön ajopäivän täydellinen päätös oli saapua palmuilla reunustettua tietä pitkin Bahariya keitaan syvään vihreyteen ja ravita kehonsa viereisen maaseudun tuoreilla eineksillä ja pulahtaa viileässä illassa kuumaan lähteeseen pehmentämään kilometrien jäykistämiä lihaksia. Lämmintä nautintoa ei pilanut edes työpäivän päätteeksi kuumaan kylpyyn pesulle tulleiden maajussien lähteen vierelle parkkeerattujen aasien luonnottoman säröilevä ääntely.

"Vierekkäiset" kaupungit, Bahariya keitaan keskus Bawiti ja Kairo ovat kuin toisesta maailmasta ja olikin kulttuurishokki pyöräillä lepopäivänä vihreiden peltojen, taatelipalmujen, kuumien lähteiden, suolajärven ja hiekka-aavikon muovaavassa hiljaisessa maisemassa. Autoja Bawitin maaseuduilla edustavat aasit, joiden liikennevirta suuntautui aina auringonlaskun aikaan maaseudulta kohti Bawitin kylää, kun maanviljelijät palasivat työpäivän jälkeen kotiin. Bawitissa työaikoja ei ohjaa kello, vaan työmäärä ja aurinko.

Ennen 48 vuotta sitten rakennettua tietä Bahariyasta Kairoon kesti silloisilla maastoautoilla ajaen viikko - jos löysi hyvän reitin - joten kaupunki on ollut pitkään melko eristynyt, jonne vieraita ovat tuoneet vain kamelikaravanit. Keidas onkin ollut omavarainen. Vettä on tähän asti pulpunnut maanalta reilusti ja koska aavikolla kasvaa mikä vain, jos on vettä, on elämä keitaalla ollut melko turvallista, ilman huolia tulevasta. Huolettomuuden aistii ihmisten tänäkin päivänä ulospursuavasta rentoudesta ja rauhallisuudesta, lukuunottamatta niitä kauppamiehiä, jotka tyrkyttivät Jeeppikierroksia.

Neljän lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa kohti Farafra keidasta.

Helvetistä taivaaseen

Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskien maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki "kuumaisen" Mustan aavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen, romahti vauhtimme yhtäläisellä dramaattisuudella kuin tumma tuliperäinen maa muuttui kalkkikiviaavikon valkoisuuteen. Jalkoja ahdistavan pyöräilyvauhdin ja synkän tummuuden muuttuminen leppoisaan pyörittelyyn ja maiseman valkoiseen harmonisuuteen, oli kokemus kuin pyöräilijän helvetistä siirtyminen taivaaseen. Valitettavasti turisteja näyttää olevan taivaassakin ja Valkoisen aavikon kalkkikivimuodostelman suojasta valitsemamme telttapaikka osoittautui niin suosituksi nähtävyydeksi, ettemme saanet käydä ”ulkohuusissakaan” rauhassa. Kiistatta mahtavan Valkoisen aavikon upeimmat vitivalkoiset luonnonmuodostelmat ovat valitettavasti kaukana päätiestä pyörän saavuttamattomissa ja taivaallinen elämys jäi siten hieman vajaaksi.

Kaikkein eristäytynein keitaista, Farafra, on pieni ja pölyinen kylä keskellä Saharaa. Elämä keskittyy yhdelle pääkadulle, jossa vieri viereen rakennetut matalat tasakattoiset rakennukset myyvät yksinkertaisia palveluja ja tuotteita. Supermarketin tavaravalikoima oli samalla tasolla kuin suomalaisen kioskin, ei kuitenkaan R-kioskin. Elämänmeno Farafran pääkadulla muistuttaa lännen filmien pölyisten pääkatujen rauhallista eloa. Tosin Farafrassa elämän kiihkeimmät sykäykset ovat kaukana lännen filmien hevosralleista, saluunatappeluista ja pankkiryöstöistä, sillä jalon hevosen laukan sijaan Farafrassa kuulee aasien köpötystä, alkoholin sijaan miehiä huumaa tee ja miedot vesipiiput ja saluunatappeluiden sijaan miehet tunteet kuohahtelevat jalkapallon tahtiin. Vaikka pääkadun tunnelma ei ole keidasmainen, voi muutaman sadan metrin päässä pestä pääkadun pölyjä pois lämpimässä keitaassa, polkea vehreässä ja raikkaassa taatelipalmumetsässä ja poimia energiapatukoita, eli tuoreita taateleita suoraan puusta.

Kahden lepopäivän jälkeen jatkoimme Farafrasta kohti 300 km päässä olevaa Dakhla keidasta.

Lepoa paratiisissa

Ensimmäisenä ajopäivänä saimme maistaa kunnon aavikkotuulia, kun hiekkadyyneiltä puhaltanut sivutuuli teki poskiimme syväpuhdistuksen ja ruokaan väistämättömästi tunkeutuneen hiekan muokattua hampaitamme uuteen uskoon. Kovaa vauhtia poljetun päivän päätteeksi asettauduimme suojaan aavikolla olleeseen monttuun, joka osoittautui kuitenkin varsinaiseksi tuulen kerääjäksi ja tettamme ei ollut pysyä pystyssä vinhassa tuulessa.

Toisena päivänä tie ja onnemme kääntyi, sillä myötätuuli vaihtui kylmäksi sivutuuleksi, jonka pyörteissä keskinopeutemme romahti alle kahteenkymppiin. Saharan kylmyys pureutui luihimme siten, että poljimme tuulisessa 14 asteessa säässä pitkillä ajovaatteilla. Ja useampi teistä lukijoista on ollut huollissaan miten pärjäämme Saharan helteissä !

Mustan ja valkoisen aavikon vaihtelevat pinnanmuodot olivat enää muistoja ja horisonttiin asti oli nähtävissä pannukakkumaista hiekkakivimaisemaa, jonka varittömyyden rikkoi siellä täällä olleet tummat kallion kohoumat. Väsyneet mielemme ja viileät nivelemme kokivat kuitenkin lämpöä kohottavan kokemuksen löydettyämme majapaikan keskellä aavikkoa olleelta pieneltä keidastilkulta, jossa ei asunut ketään. Kylminpänä keskitalven päivänäkin keitaan pellot ja pensaat loistivat syvän vihreää raikkautta. Pikkulinnut sirittivät taatelipalmuissa ja uhkeat valkoiset vesilinnut nokkivat ruokaa kosteilta pelloilta. Pystytimme teltan keitaan kuivemmalle puolelle ja lähdimme seuraamaan viereistä ojanpenkkaa kohti sen alkulähteitä. Alkulähdettä ei koskaan löytynyt, mutta muuutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ojan vesi lämpeni niin, että kylvimme yli 30 asteisessa vedessä. Telttailua paratiisissa.

Aamulla keitaan omistajat tai sitä viljelevät maajussit ajoivat meitä vastaan pick-upillaan, ja ensimmäiseksi he ryntäsivät ulos ovista iloisesti ja kättelivät meidät tervetulleiksi, ilman pienintäkään epäröintiä tai miettimistä keitä olemme ja mitä teemme heidän keitaallaan. Miesten positiivisesta asenteesta noussut hymy huulilla jatkoimme kohti Dakhla keidasta.

Olen ylittänyt tällä matkalla jo monia aavikoita, mutta hiekkadyynien näkeminen odotti itseään aina Dakhla keitaan tuntumaan saakka, jossa upeat keltaiset sirppi- ja pitkittäisdyynit aaltoilivat kauniisti tienvieressä. Hiekkadyynien seassa voisi kävellä päiväkausia, etsien upean yksinkertaisia tuulen muovaamia muodostelmia, jotka ovat samaisen voiman johdosta tuhoon tuomittuja hyvinkin pian.

Dakhla keitaan Al-Kasr kylästä löysimme todellisen keitaan keitaan keskellä. jonka ainutlaatuisessa ympäristössä pidimme viikon pysähdyksen. Edullisen hotellin vieraanvarainen monitoimimies Mohamed sai tuntemaan itsemme muutaman päivän ajan faaraoiksi ja kylän taatelipalmujen, hiekkadyynien, kuumien lähteiden, matalien vuorien ja vihreiden niittyjen ympäristö, sekä keitaan rennot ihmiset kruunaasivat paikan täydellisen soveltuvuuden lepoon.

Keidas keitaiden välillä

Jätettyämme Dakhla ketaalle haikeat jäähyväiset, oli edessämme jälleen 200 kilometriä aavikon tyhjyyttä ja hiekkaa. Matkan varrelle osui kuitenkin yksi pieni kylä, jonka piskuisen maatalouskeitaan haaleasta vehreydestä löysimme taas oivan telttapaikan. Seuraavana aamuna koimme vieraanvaraisuuden huipentuman kun maatilkun omistaja Hassan tuli aamulla tekemään nuotion telttamme viereen ja keitti meille köyhille matkamiehille aamuteet. Ihmisten rentous ja ennakkoluulottomuus ovat ihmisistä kumpuavia ominaisuuksia näissä aavikon keitaissa.

Suomalaiseen järveen pitää porata reikä jääkairalla ennen kuin sisältä alkaa pulputa vettä ja vettä pitää vielä lämmittää mukavan lämpöiseksi. Täällä Egyptin keitaissa mukavan lämmintä vettä kulkee ojissa ilman kairaamista ja lämmittämistä. Sama eroavaisuus pätee myöskin ihmisiin. Syy lienee siinä, että suomalaiset eivät todellakaan asu keitaassa ja siinä, että näiden keitaiden ihmiset eivät todellakaan asu kilpailuyhteiskunnassa, jossa priorisointiakin priorisoidaan.

Jatkoimme eteenpäin tylsässä aavikkomaisemassa, kunnes parikymmentä kilometriä ennen Khargaa, tien vasemmalla puolella aaltoili seksikkäimpiä koskaan näkemiäni hiekkadyynejä, joiden siloisten muotojen lumossa olisin voinut kävellä tuntikausia etsien täydellistä "MIss Hiekkadyyniä 2008". Jalkani väsyivät pehmeässä hiekassa tarpomiseen nopeasti, eikä minulla ollut voimia käsin kosketella alueen kaikkien kaunotarten muotoja, ja päätin antaa "Miss Hiekkadyyni" tittelin tien läheisyydessä olleelle upealle vallidyynille.

Jatkoimme dyyneiltä Khargaan, josta poliisintarkastuspisteellä dominoa pelannut englantia hyvin vähän taitanut vanha mies totesi päätä pudistellen: "Farafra verrry nice, Dakhla verrrry nice, Kharga not very nice". Paratiisissa "ei niin kauniskaan" osoittautui kuitenkin niin halvaksi ja kauniiksi, että viivyimme kaupungissa taas niin pitkään, että sekosin päivien laskussa.

"Are you fool ?", kysyin ravintolanpitäjältä Khargassa.
"Yes, fool.", vastasi Muhamed.

Myöntämällä olevansa typerys, hän tarkoitti, että hänellä on tarjota papuja, joka on arabiaksi fool. Pavut, salaatti ja leipä olivat yhtä herkullisia kuin edellisinä iltoinakin ja ruuasta maksettu hinta teki sekin mieleni iloiseksi.

"How much?", Muhamed kysyi osoittaen pyörääni.
"13 kilos", vastasin, sillä en koskaan halua kertoa pyöräni hintaa - jota kysytään lähes päivittäin - koska se herättäisi turhaa hämmennystä. Muhamedillekin olisin voinut vastata, että voisin syödä ravintolassasi joka ilta 22 vuoden ajan, sillä hinnalla jonka Felttini olisi minulle maksanut, jos minun olisi pitänyt se ostaa. Egypti on yksi edullisimpia maita, jossa olen koskaan käynyt. Tosin, sillä varauksella etteivät kauppiaat pääse lisäämään hintoihin hulppeita turistilisiä, joiden ahnas kaipuu syö moraalisen palan monen egyptiläisen iloisuudesta ja vieraanvaraisuudesta.

Sairas mies aavikolla

Raukkautemme keitaita kohtaan ei sammunut, mutta päätimme lähteä, sillä Khargan keidas ei tarjonnut enää riittävää vastalämpöä ja rakkautta, kun hänen kuuman lähteen lämpötila oli selvästi alle ihomme lämmön. Aavikon myötäinen tuulikin antoi lisähoukutuksen lähtöön, joka ilman myötäistä puhuria olisi saattanut aiheuttaa ylitsepääsemätöntä kaipuuta paratiisiin. Khargasta edessämme oli noin 350 kilometriä aavikkoa, ennen paluuta Niilin varrelle.

Ensimmäistä 125 kilometrin ajopäivää seuranneena aamuna nousin ulos keskelle viileää ja kolkonväristä hiekkaaavikkoa. Todellakin nousin ylös, sillä mielestäni en nukkunut silmäystäkään yön aikana, korkeintaankin vain yhden tunnin. Kehoni oli aivan yhtä tyhjä voimista, kuin aavikon sininen taivas oli tyhjä pilvistä. Nostin suuremmoisen taivaan alla käteni kiltisti pystyyn ja tunnustin, ettei minulla ole voimia vastata aavikon tyhjyyten, tuuleen ja suuruuteen. Pyöräilimme kymmenen kilometrin päässä olleelle poliisipisteelle ja odotimme siellä seuraava ohi ajavaa autoa tunnin ajan, jonka kyydissä pääsimme 200 kilometrin päähän Luxoriin.

Sairastin vuosina 2003-2005 unettomuutta, joka romahdutti fyysisen suoritus- ja palautumiskykyni. Olen kärsinyt samaisesta sairaudesta koko Egyptissä olon ajan. Syytä sairauteen en tiedä, sillä jos tietäisin sen en sairastaisi sitä. Sen kyllä tiedän, että unettomuus romahduttaa fyysisen ja psykkisen suorituskyvyn. Tiedän myös sen, että Afrikassa pyörämatkaaminen vaati terveen ihmisen fyysistä ja psyykkistä suorituskykyä.

Niilin uudelleen tapaaminen

Kuskimme Ahmed jätti meidät 13 kilotrin päähän Luxorin ulkopuolelle, sillä Luxorisa ei maalaisia päästetä kaupunkiin ajelemaan. Niilin varrella silmille löivät ihmisispaljous ja pitkälle horisonttiin jatkunut vihreys. Taatelipalmut, ilmasto, aasivankkurit, vehnäpellot, ihmisten pukeutuminen, utuinen taivas ja katujen nuhruisuus muistuttivat niin paljon Punjabin maaseutua, että palasin muistoissani vuoden taaksepäin, Pakistaniin. Vaikka aistini olivat väsymyksen turtamat, sai uuden ympäristön virikkeet matkamiehen "uuden löytämisen innon" nousemaan pintaan.

Poljimme Luxorin keskustaan vilkkaassa turistibussivirrassa, sillä temppeleistä kuuluisa Luxor lienee Egyptin suurin turistikohde. Kuten kaikissa turistikohteissa, niin myös Luxorissa kokemisen ja näkemisen arvoiset paikat ja ihmiset löytyivät muutaman sadan metrin päässä itse paikoista ja ihmisista, joita tullaan massoittain kokemaan ja näkemään.

Toki entisöidyt temppelit, kiiltävät rihkamabasaarit ja steriilit McDonaldsit ovat kauniita katseltavia ja kielitaitoiset ja hyvinpukeutuneet turisteja palvelevat egyptiläiset iloisen oloisia, mutta tekemällä tehty kauneus ja iloisuus ei ole välttämättä aitoa ja mikään muu kuin aito iloisuus ja kauneus ei säteile kauneutta ja iloisuutta ympäristöön.

"Voinko auttaa ?", kysyi basaarin myyjä minulta Luxorissa.
"Et, kaikki on hyvin.", vastasin.
"Miksi en voi auttaa ?, kysyi myyjä.

Jos hän olisi todella halunnut minun parasta ja auttaa minua, olisi hän ollut tyytyväinen vastaukseeni, "minulla on kaikki hyvin". Todellisuus on kuitenkin se, että hän halusi luoda minuun bisneskontaktin tekopyhällä tavalla. Usein myyjät kysyvät " miksi olet surullinen ?" tai "Miksi et hymyile ?". Ensinnäkään se ei ole surullisuutta, ettei ihminen hymyile, ja miksi ihminen hymyilisi hämmennystä herättävässä kiusallisessa tilanteessa, joka ei tuota suun pielet hymyyn nostavaa ilon tunnetta. Tekopyhyyteen vastaaminen tekopyhyydellä on tekopyhää. Tekopyhyys Luxorissakin on kuitenkin vain pintaa ja "turismi-infrastruktuurin" turvallisen tuntuisen pinnan puhkaisu, eli tallaamattomille poluille suuntaaminen, on Luxorissakin helppoa ja sen tehtyään kaupungista muodostuu paikka, josta pulppuaa aitoa iloisuutta ja kauneutta.

Pitkän veden varrella

Niilin varrella ei virallisesti ilmeisesti saisi pyöräillä ilman poliisisaattuetta, siellä joskus tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Valitsimme kuitenkin oikean lähtöpäivän kun Egypti oli edellisenä iltana voittanut Afrikan mestaruuden jalkapallossa ja poliisit elivät siten yhä muissa maailmoissa. Pääsimme siis polkemaan maailman pisimmän joen länsirannan pikkutiellä rauhassa poliiseilta.

Egyptin 80 miljoonaisesta väestöstä 99 prosenttia asuu Niilin varrella, noin 40 000 km2 alueella, eli lähes koko väestö asuu alueella joka on vain 5.5 prosenttia maan pinta-alasta. Ilman Niiliä ja sen jokavuotisia kesätulvia antiikkiset sivilisaatiotkaan eivät olisi nousseet loistoonsa ja tänä päivänäkin maa on täysin riippuvainen Niilin vedestä, sillä Egypti on maailman kuivin maa.

Kapealla 200m-2km vihreällä kaistalla kulkeneella tiellä ajaessa ympäristö ei todellakaan näyttänyt maailman kuivimpaan maahan kuuluvalta, vaan peltojen, taatelipalmujen ja eukalyptuspuiden vihreys oli trooppisen vihreää keskitalvellakin. Toisaalta vihreys loppuu Saharan kuivuuteen usein vain kivenheiton päässä Niilistä.

Niilin varren kapea maaseudun kaistale kuuluu maailman tiheimmin asuttujen maaseutu alueiden joukkoon ja vastaanottamamme tervehdykset ja kiljahdukset iloisilta ja värikkäiltä ihmisiltä olivat niin runsaita, etten ole kokenut vastaavaa sitten Indonesian Sumatran. Tyhjää tilaakin Niilin varrelle mahtui ja usein löysimme varjoisan ja rauhallisen piknikpaikan Niiliä varrelta, jossa seurailimme ohitse köpöttäviä aaseja ja seilaavia feluccoja, eli turisteja kuljettavia jokilaivoja.

Illalla saavuimme meluisaan ja vilkkaaseen Esna nimiseen kaupunkiin, jossa on kuulemma Egyptin parhaiten säilötty temppeli. Valitettavasti feluccat pysähtyvät jokaisella Niilin varrella olevassa temppelissä. Esnassa yksi temppeli on pilannut monen egyptiläisen rehellisyyden ja ruoan löytäminen säädylliseen hintaan oli kiven takana.

Egyptin viimeisen ajopäivän kohokohtia oivat myötätuuli ja saapuminen Nubialaisten maaperälle. Pyörällä hitaasti edetessä ihmisten ulkonäön muutosta eri alueiden välillä ei huomaa helposti, koska vaihettumien ulkonäön piirteissä tapahtuu pikkuhiljaa. Niilin varrella ihmisten arabialainen vaaleus muuttui kuitenkin nopeasti nubialaiseksi tummuudeksi ja saimme ensimmäisen osoituksen siitä, että "tumma Afrikka" ja uusi kulttuuri on enää muutaman polkaisun päässä. Tai paremminkin 24 tunnin lauttamatkan päässä, sillä saimme Sudanin viisumit nopeasti täältä Aswanista ja aiomme hypätä Aswanista Sudanin Wadi Haifaan kulkevaan lauttaan maanantaina 18.päivä.

Todellakin, ainut keino siirtyä keskellä aavikkoa sijaitsevasta kaupungista toiseen keskelle aavikkoa sijaitsevaan kaupunkiin on lautta, joka kulkee halki Assuanin padon ylläpitämän Nasser-tekojärven. Sudanissa poljemme Wadi Haifasta Khartoumiin ja Khartoumista Ethiopiaan. Tosin vain siinä tapauksessa, että sairas mies tervehtyy.
------

Jukka

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Afrikan tähden lähtöpisteessä

Huomaa kuvan uudet upeat Ortlieb pyörälaukkuni, jotka sain käyttööni uudelta yhteistyökumppanilta Northwestimportilta .

Kuvamestari Raision ansiota on taas se, että kuvaan nykyisin huippulaatuisella kameralla ja sen ensi tuotoksia voi katsella Flickrissä .

Minulla on myös kunnia toimia Afrikassa Ylen Hyvä lähettiläänä.  Lisätietoja siitä ja auttamisesta täällä  ja Ylen Hyvä kotisivut löytyvät täältä .

Afrikan tähden lähtöpisteessä  ( Kairo 30 joulukuu 2007)

“Tourists don't know where they've been, travelers don't know where they're going.” – Paul Theroux

“Turistit eivät tiedä missä ovat olleet, matkaajat eivät tiedä minne ovat menossa.”

“When you travel, remember that a foreign country is not designed to make you comfortable. It is designed to make its own people comfortable.” –Clifton Fadiman

“Kun matkustat, muista ettei vieras maa ole suunniteltu tuntemaan oloasi mukavaksi. Se on suunniteltu mukavaksi sen asukkaille”
-------

Aloittaessani matkani reilut kaksi vuotta sitten Helsinki-Vantaan lentokentältä, pyysi lähtöselvitysvirkailija minulta tuhatta euroa ylimääräisistä matkatavarakiloista. Sillä kertaa sain puhuttua maksun riittävän alas, jotta juuri ja juuri ehdin koneeseen ilman tarvetta perua lentoa. Tällä kertaa olin tarkkana kilojen kanssa, mutta passini informaatiosivua oli korjattu teipillä ja vastaanottovirkailijan mukaan se oli käyttökelvoton, vaikka olin matkustanut sillä jo vuoden ajan.

Juoksin 500 metrin päähän poliisiasemalle vinkumaan uutta pikapassia, jotta ehtisin 45 minuutin päästä lähtevään koneeseen. Rauhallinen poliisimies pisti toimeksi ja sain uuden passin 15 minuutissa, jonka jälkeen kipeytin pohkeeni lopullisesti juoksemalla takaisin lähtöaulaan, jossa isäni Timo odotti lähtöselvitysjonon ensimmäisenä. Lähtöselvityksen ja pitkäksi venyneen käsimatkatavaratarkistuksen jälkeen saavuimme odotusaulaan viisi minuuttia ennen lennon virallista lähtöaikaa.

Seuraavana yönä istuimme lihavan ja leppoisan taksikuskin antiikkisen ja puolijarruisen Renaultin penkeillä, joka pyörämme katolle sidottuina viuhahti hurjalla 20-50 kilometrin maksimaalisella tuntinopeudella halki hiljaisen ja viileän Kairon. Ensimmäisen(ja viimeisen?) tuulahduksen egyptiläisestä vieraanvaraisuudesta saimme paikallisella nakkikioskilla taksikuskin tarjottua nälkäisille matkamiehille rasvaiset voileivät.

Kairo

Vuoden 1952 Egyptin itsenäistymisestä asti Kairo on ollut maailman nopeimmin kasvavia kaupunkeja. Miljoonat maaseudulta varakkaampaa elämää kaupunkiin hakemaan tulleet ihmiset ovat ahtautuneet alueelle niin tiheästi, että Kairon 214 neliökilometrin keskustassa asuu lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä, eli huimat 36 000 per/km2. Kairon keskusta onkin maailman tiheimmin asuttua aluetta, siitäkin huolimatta, että rakennukset ovat varsin matalia. Suuresta asuntopulasta kärsivässä Kairossa kaikki asumiseen oleva tila on otettu käyttöön ja miljoonia ihmisiä asuu mm. rakennusten katoilla ja hautausmailla.

Valitettavasti juuri kukaan miljoonista ihmisistä ei käytä polkupyörää ja Kairon ilmaa saastuttaa yli kaksi miljoonaa autoa, joista useimmat ovat hyvin vanhoja.10 000-25 000 ihmisen arvellaan kuolevan ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin vuodessa.

Kairossa kulkeminen on niin kuluttavaa, että lähtöjärjestelyjen/tulomatkan univelat söivät minua niin, ettei minua huvittanut Kairon ruuhkissa itseäni enempää rasittaa. Onneksi olin kaupungin keskustassa, josta Iranissa tapaamani Kairossa asuva brasilialainen ystäväni Tulio sanoi: ”fucked up part of Kairo”. Tulion mukaan parempaakin oli luvassa.

Hyvin nukutun yön jälkeen suunnistimme Khan-el-khalili markkinoille ja sitä ympäröivän Islamilaisen Kairon kapeille kujille. Astuminen sisään ensimmäiselle kapealle kadulle oli kuin hyppäys toiseen aikakauteen. Autojen ja bensankatkun maailma vaihtui aasien ja katuruuan tuoksuihin ja  ihmiset keräsivät huomiota torvien sijaan ystävällisin tervehdyksin. Pysähdyimme moneen pieneen käsityöpajaan tutkimaan taitavien mestarien uurastusta. Jokainen muutaman neliön putiikeista on ainutlaatuinen, joita ei osaa arvostaa ellei malta hetkeksi pysähtyä. Yhden vanhan miehen oransisessa pikkuhuoneessa oli vain pieni työpöytä, mustavalkoinen televisio ja pari työnalla olevaa metalliruukkua, mutta pajan seinällä roikkui Egyptin hallituksen myöntämä käsityöalan diplomi.

Puuvillatehtaaseen astuessamme hyppäsimme todelliseen vastakohtaisuuksien maailman, jossa harteikkaat, salskeat ja komeat miehet värväsivät ja niputtivat vaaleanpunaisia lankakääröjä. Niiden miesten seuraan sulaa nainen kuin nainen, sillä ei yksikään naaras voi vastustaa kivitalon kokoista, koppavalta filmitähdeltä näyttävää ja itse värjättyä vaaleanpunaista lankakääröä treffeille lahjaksi tuovaa lutuisuutta.

Alueen turvamies tuli jutttelemaan minulle ja pyysi minua lähettämään terveisensä Suomen hallitukselle. Hän kannusti minua jatkamaan valokuvausta ja näyttämään ihmisille kuinka köyhissä oloissa he elävät.  Ja sitten ne lupaamani pitkän, nahkatakkisen, paksusilmälasisen ja epäsiistihkön keski-ikäisen turvamiehen terveiset Suomen hallitukselle: ”Mubarak(Egyptin johtaja) on rahamme ryöstävä idiootti, joka pitäisi tappaa.”  Näin siis totesi turvamies.  Turvamies jolle hallitus maksaa palkan.

Iltapäivän edetessä aurinko alkoi laskea ja kapeille kaduille korkeiden rakennusten lomasta saapuneet säteet saivat muuten varjoisille kaduille enigmaattista tunnelmaa. Samalla elämänmeno vilkastui lasten palattua koulusta kotiin ja vilkkaimman kaupankäyntiajan alettua. Kohosimme ”ilmaisen moskeijan” keski-ikäisen opasmiehen johdolla korkeaan minareettiin, josta avautui näkymä yli savusumuisen ja rikkonaisen Kairon kaupunkikuvan. Onneksemme minareetistä avautui näkymä myös kuolleiden kaupunkiin, jota olinkin etsinyt jo aiemmin päivällä. Maksettuamme ”ilmaisen moskeijan” keski-ikäiselle opasmiehelle 5 puntaa hänen palveluistaan, hän pillastui ja alkoi surkealla ilmeella valittaa rahan pienuutta.

Jännitykseni kasvoi kuoleman lähestyttyä auringon pieksemällä matalien rakennusten kujalla. Vasemmalla puolellani oli Kairon yksi mystisistä ”kuolleiden kaupungeista” eli hautausmaista, jonne kaupungin köyhälistö on asuttautunut tonttipulan vuoksi. Tällaisissa kuoleman pesäkkeissä sanotaan asuvan eri tietojen mukaan 50 000 – 5 miljonaa ihmistä ja vieressäni ollut alue, Pohjoinen hautausmaa, on niistä kuuluisin. Polvet tutisten astuin sisään kapeasta porttikongista yksikerroksisten hautakammioiden sokkeloiseen maailmaan, jossa hurjista asukasluvuista huolimatta ei ollut ilmassa kuin sitä itseään, kuolemaa.

Hiljaisuuden rikkoi vain jossakin lähikujilla haukkunut koira. Kirkasväristen hautakivien vieressä olleet pienet kopit ns. elävien hautakammiot ovat alunperin tarkoitettu vainajan omaisten surukopeiksi, joihin suku palasi vuosipäivinä muistelemaan edesmennyttä rakastaan, mutta joita nykyisin sanotaan käytettävän vakituisiksi asunnoiksi.  Alueella, jossa me hortoilimme ei asumisen merkkejä näkynyt ja ilmapiiri hiljaisuudessaan oli niin mystinen, että myöntäisin pelänneeni, ellen olisi niin kova jätkä, että myöntäisin pelkääväni mitään. Palattuamme kaupungin ohi kulkeneen pääkadun asvaltille helpotuin, kun tajusin perässäni kulkeneen aaveen olleenkin vain hienohiekkaisilta kujilta noussutta pölyä.

Ensimmäisellä viikon mittaisella Cairon visiitillä en juuri sisätiloista poistunut järjestellessäni tulevan matkan asioita tietokoneella ja pistäessäni varusteita kuntoon ja siten pyramidit, svinksit ja muut hömpötykset jäivät näkemättä. Toinen käyntikerta oli tuleman pian, sillä saatuani lentokentällä vain puolen vuoden passin, oli minun anottava uusi passi Kairosta, jonka saapumisen kerrottiin kestävän pari viikkoa. Päätimme käyttää sen ajan pyöräilyyn Sinain niemimaalla ja porhaltaa passin saavuttua takaisin Kairoon bussilla.

Afrikka

Polkaistuamme uudet loistavat Felttimme liikkeelle Desert Safary Hostellin edestä, oli edessämme tuhansia kilometrejä Afrikassa, joka on tuntemattomuudessaan ja mystisyydessään kiehtonut, raastanut ja tappanut eurooppalaisia löytöretkeilijöitä menneinä vuosisatoina. Ihmisten mielissä mikään ei tunnu olevan muuttunut tänä BBC:n luontodokumenttien ja uutisten aikakautenakaan. Nykyisin ihmiset tietävät varoitella, että Etelä-Afrikan kärkeen asti on turha kuvitella pääsevänsä, sillä Egyptissä räjäytetään turistien busseja tai vähintäänkin ryöstetään lompakko, Sudan on kamalan sisällissodan partaalla ja Etiopiakin kinastelee naapurivaltioiden kanssa. Keniaan on turha kuvitella menevänsä yksin sill