Pyörällä maailman ympäri

Etiopia-Kenia (Nairobi 20 syyskuu 2008)

KUVAMESTARI:lta saa ostettua kameroita, joilla saa minun ETHIOPIA kuvia huomattavasti nayttavampia otoksia.

Ja uusi yhteistyokumppanini SIRKUSSIRKUS tarjoaa Suomen harmaaseen syksyyn huomattavasti enemman iloa kuin minun alla oleva kirjoitus.

------

Etiopia-Kenia (Nairobi 20 syyskuu 2008)

 "Happiness is that state of counsiousness which proceeds from the achievement of one's values." - Ayn Rand

"Onnellisuus on tietoisuuden tila joka syntyy omien arvojen saavuttamisesta."

-------

Toisella viikolla Addis Abebassa, kävin valokuvaamassa katupoikia Piazzan vihannesmarkkinoilla. Lupasin viedä yhdelle pojalle ottamiani valokuvia. Muutaman seuraavan viikon aikana katupojat tervehtivät minua iloisesti pyöräiltyäni alueen halki. Lähtöä edeltävänä päivänä palasin alueelle valokuvien kanssa. En nähnyt satojen ihmisten joukossa yhtään tuttua kasvoa, eikä kukaan tervehtinyt ja tullut kättelemään minua.

Heidän majapaikassaan ruskean kivitalon edustalla tupakkaa polttivat vieraan näköiset miehet ja kasvismyyjiä mutaisella ja mädäntyneellä pihalla auttoivat tuntemattomat pojat. Lopulta löysin vilskeestä ja melskeestä yhdet tutut kasvot. Pyöreäkasvoinen teinipoika nukkui keskipäivällä samassa kadunkulmassa pahvin palasten päällä ja alla, kuin missä hän viikkoja aiemmin pureskeli chattia (kokan tyyppinen miedosti huumaava lehtikasvi) kavereidensa kanssa. Hänen kasvonsa olivat tutun ilmeettömät annettuani kuvat. Hän kuiitenkin kiitti kuvista lämpimästi ja lupasi antaa kuvat kavereilleen, mutta ei tiennyt mitään kahdensadan metrin päässä olleen katupoikaporukan kohtalosta, itseasiassa hän ei edes tunnistanut heitä valokuvista.

Palasin takaisin katupoikien alueelle, joista otin enemmän kuvia ja minulle tuli epätodellinen olo satojen jalankulkijoiden kansoittamalla mutaisella markkinakadulla. Aiemmin  tutulla alueella ihmiset kysyivät mitä etsin ja nekin jotka muistivat minut ja puhuivat jotakin valokuvista, olivat minulle täysin tuntemattomia. Aivan kuin olisin siirtynyt aikakoneessa eteen- tai taaksepäin.

En tiedä oliko vahvempi poikajoukko kaapannut alueen ystäviltäni, vai olivatko he vallanneet paremman alueen jostakin muualta, mutta tiesin sen, että ympäri Etiopiaa pääkaupunkiin parempaa elämää etsimään tulleiden katupoikien matka jatkuu ja elämä oli virrannut silmieni ohitse Addis Abebassa jo niin pitkään, että minun oli korkea aika palata takaisin arkeen, jossa minä virtaan ohi ihmisten elämän. Olin ollut kaupungissa kaksi kuukautta.

Paluu tienpäälle

Ensimmäiset viisi viikkoa Addis Abebassa makasin hotellihuoneessa lukien ja katsoen televisiosta jalkapallon EM-kisoja. Lepääminenkään ei ollut helppoa ja joinakin päivinä mieleni oli matalalla, kun levätessäkin väsymykseni vain kasvoi yöunien yhä lyhentyessä. Lähdin vuonna 2005 matkaan tilanteessa, jossa olin juuri toipunut unettomuudesta ja kärsin lievästä yläselän lihasvammasta. Addis Abebassa yläselkäni oli niin kipeä, että unettomuuden ja sekavien ajatusten sekoittaman pääni kantaminen oli tuskaisaa. Heikkouteni olivat kaataneet minut sängyn pohjalle.

Pitkän "hotellikuoleman" jälkeen palasimme tienpäälle. En ollut ajanut kahteen kuukauteen painavaksi lastatulla pyörällä ja tunne pyörän junamaisesta hitaudesta sai etenemisintoni heräämän, sillä painavaksi lastattu pyörä tarkoitti sitä, että illalla nukun  jossakin uudessa ja tuntemattomassa paikassa. Tienvarsilla valloittavan nauravaiset etiopialaiset saivat epävarmaan mieleeni ripauksen iloa ja suhteutti omat ongelmani oikeisiin mittasuhteisiin. Paimenpoikien ja maajussien näkyvää elämäniloa ei ole haihduttanut nälkään johtanut absoluuttinen köyhyys.

Iltäpäivällä koputimme peltiaidan ovea Debre Zeitin lähiössä ja nainen kutsui meidät porttien sisäpuolille sanoilla: "Terve vaan, tulkaahan sisäpuolelle". Yli 20 vuotta Debre Zeitin köyhien elämänlaatua parantaneet Briitta ja Anu ottivat meidät lämpimästi vastaan ja tarjoilivat yllätysvieraille Juhla Mokkaa ja ohrapuuroa marjakiisselillä.

En ollut vielä valmis palaamaan lopullisesti tienpäälle ja Debre Zeitistä palasimme takaisin Addis Abebaan odottamaan Suomesta lähetettyä postipakettia. Pääkaupungissa minulle avautui hieno tilaisuus tavata kaikkien aikojen kestävyysjuoksija Haile Gebreselassie ja imeä itseeni annos hänen valoisuudestaan ja päättäväisyydestään. Hän ei tarjonnut ainoastaan mielenkuntoutusta, vaan sain hänen hierojaltaan kolmen kerran hoitojakson yhä jumissa olleeseen yläselkään.

Paluu tienpäälle 2

Toinen Addis Abeban visiittimme venyi 10 päiväksi, mutta jatkoimme matkaa ilman kadotukseen toimitettua postipakettia. Laskiessamme toistamiseen alas Debre Zeitin tielle ohi kaupungin markkinoiden, muistomerkkien ja kerjäläisten, herätti kasvoillani käynyt viileä viima taas matkamiehen alkukantaisen haluni etenemiseen, yksinkertaisen innon polkea pitkiä päiviä vailla tietoa tulevasta. Menneet kuukaudet ovat olleet vaikeita, eteneminen on ollut kovin takkuista ja itseluottamukseni ei ole koskaan ollut alhaisempi, mutta poljettuani läpi Addis Abeban viimeisten ruuhkien, tiesin varmasti ainoastaan sen, että pitkä lepo tässä vaiheessa todellakin oli ainut oikea ratkaisu.

Emme palanneet isäni Timon kanssa tienpäälle kahdestaan, sillä kanssamme kohti etelää lähti 21-vuotias saksalaisnuorukainen Adrian. Hippitukkainen, silmäkoruinen, risupartainen ja mutahousuinen Adrian ei todellakaan näyttänyt pyöräilijältä, mutta näytti ensimmäisessä ylämäessä kenelle pyöräilytrikoot todella kuuluisivat. Adrian oli polkenut Saksasta Addis Abebaan neljässä kuukaudessa, eli samassa ajassa joka meiltä kului Sudanin raja-Addis Abeba pätkään.

Addis Abeba on yhden maailman köyhimmän maan pääkaupunki ja ainut suurkaupunki. Minulle se oli täydellinen paikka viettää lomaa: edullinen, täydellisen ilmaston omaava, kehittynyt ja helposti pyöräiltävä. Omassa huippuluokan kuntosalissaan pyöräilevä, hierottava ja saunova miljonäärijuoksija Haile Gebreselassie lienee kanssani samaa mieltä, mutta poikki olevat jalkansa muoviin suojannut, kuntosalin märän parkkipaikan asvaltilla itseään eteenpäin repivä kerjäläinen saattaa ajatella, että vuodessa kaksinkertaistuneet viljanhinnat ovat kestämättömiä, sadekauden kosteat ja kylmät yöt kärsimystä, kehitys saavuttamattomissa oleva haave ja pyöräily etenemismuotona mahdottomuus.

Fakta on se, että Etiopian talous on kasvanut hurjaa vauhtia viime vuosina, mutta maan köyhien määrä on silti kasvanut. Ironiaa on se, että Etiopia kuuluu alueeseen, jossa ihmislajin oletetaan kehittyneen ja sieltä muualle levinneen, ja jossa on siten ollut eniten aikaa kehittyä, mutta joka on silti yksi maailman materiaalisesti kehittymättömimpiä alueita.

Tie laski Afrikan hautavajoamaan ja pitkästä aikaa saimme polkea tasaisella tiellä. Horisontissa näkyviin tuliperäisiin vuoriin asti nähtävissä oli vihreää ja kivetöntä viljelysmaata, maa oli kostea ja aurinko paistoi. Niissä oloissa vilja kypsyy nopeasti ja alue onkin selvästi varakkaampaa kuin Pohjois-Etiopiassa. Etiopian varakaskin alue on kuitenkin köyhää, sillä pelloilla ei ole koneita ja Etiopian väkiluku kasvaa niin nopeasti, että perheiden jokainen poika ei peri peltotilkkua. Etiopiassa on joka päivä ruokittavana arviolta 4000 uutta suuta ja ruuantuotannon kasvulla on vaikeuksia pysyä samassa tahdissa, varsinkin kun 4000 uutta ihmistä käyttävät 4000 ihmisen tarpeiden verran maa-alaa, usein potentiaalista viljelysmaa-alaa.

Anyways, minua hidastavat vain omat ongelmat. 30.heinäkuuta 2008 omia ongelmia ei ollut ja illalla olimme 99 kilometrin päässä Addis Abebasta ja Kokassa, emme kuitenkaan kokassa. Kokan paras hotelli maksoi euron yöstä ja illalliseksi söimme injeraa, kalaa, monenlaista papumuhennosta, perunoita ja salaattia. Kolmen miehen vatsat täyttänyt ateria maksoi alle kolme euroa.

Sukuvika kun suksi ei luista

Adrian on omalaatuinen, karismaattinen ja todella kovapäinen ja -jalkainen nuorimies. Adrian polki Egyptin 1500 km länsiaavikon halki 9 päivässä, keskellä kesää ja 45-53 asteen kuumuudessa. Hän joutui juomaan 15-22 llitraa päivässä, eikä pystynyt sen takia juurikaan syömään. Aswanissa hän painoi 15 kiloa vähemmän kuin Kairossa. Niin ikään tulikuuman Sudanin hän otti hieman rennommin, ja polki 2000 km 15 päivässä. Sudanin vieraanvaraisuudesta Adrian nautti meitäkin enemmän, sillä hän ei ostanut maassa kertaakaan ruokaa, vaan pyöräili ihmisten tarjoamilla ruuilla.

Etiopian vuorilla Adrianin vauhti jostakin syystä hieman hiipui ja Pohjois-Etiopian pirumaiset kiviä ja keppejä heittävät lapset olivat hänelle todellinen riesa ja Addis Abebassa hän oli vittuuntunut koko maahan. Onneksi hänelle ei käynyt kuten ruotsalaispyöräilijälle taannoin, joka sai heitetyn kiven niskaansa, kaatui maahan ja joutui odottamaan tiellä liikkumattomana kolme tuntia  ensimmäisen auton pysähtymistä. Vieläkään ei tiedetä pystyykö hän koskaan enää liikuttamaan käsiään ja jalkojaan.

Adrian kulkee isoisänsä ja isänsä pyöränrenkaiden jäljillä. Hänen isoisänsä oli omia fasistijoukkoja vastaan terrorisoiva kapinallinen  toisessa maailmansodassa ja oli Munchenissä jonkinlaisessa minulle epäselväksi jääneessä eristyksessä, josta hän päätti karata sodan loppuvaiheessa. Hän varasti ensimmäisen vastaan tulleen polkupyörän ja lähti polkemaan. Hänellä ei ollut passia, rahaa, eikä varusteita. Hän kuitenkin polki Välimeren ympäri kuudessa ja puolessa vuodessa, josta hän vietti kolme vuotta vankiloissa, sillä hänellä ei todellakaan ollut passia ja rahaa. Hänen isänsä puolestaan polki 30-vuotta sitten Saksasta Kiinaan halki Neuvostoliiton, aikana jolloin maahan ei saanut viisumia.

Aamulla keskushermostoni oli taas väsymyksessä ja kahden tunnin yöunien jälkeen minun oli raskasta psyykata itseni uuteen pitkään pyöräilypäivään. Erityisen vaikeaksi lähtemisen teki se, että kanssa pyöräilijät olivat varmasti nukkuneet moninkertaisesti enemmän ja minä olin ilman univajettakin ryhmän heikoin lenkki. Kahden kuukauden kuntoutuksesta ja levosta huolimatta selkäni oli yhä pahasti jumissa, eikä väsymyskään kadonnut puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä.

Suuret ja rehevät lehtipuut kuivuivat pois maisemasta poljettuamme kohti etelää ja paremmin kuivuutta kestävät kaktukset ja akaasiat valtasivat tilaa sadekauden jälkeen vihreinä olevilta pelloilta. Muutaman kymmenen kilometrin välein kaukana horisontissa oli nähtävissä hautavajoaman järviä ja yllämme liiteli niiden vesien äärellä pesiviä kotkia ja haukkoja.

 

Äänekkäitä kannattajia

Perässämme juoksevat pikkulapset muuttuivat etelään päin mentäessä tummemmiksi ja he puhuivat amharichin sijaan oromian kieltä. Hello tervehdyksen sijaan he toivottivat meidät tervetulleeksi abiye ja ababa kiekaisuilla. 90 prosenttisesti tervehdykset kuitenkin seurasivat etiopialaisten universaalia kieltä: "YouYouYouGiveMeMoneyGiveMeMoneyFaranjiFaranjiOneBirrOneBirrOneBirrPenPenPenHighlandHighlandHighlandWherewYouGoWhereYougoWhereYouGoMoneyMoneyMoney!!!!!!!!!! Etiopiassa on maailman äänekkäimmät tienvarsikannattajat. Erikoisin tervehdyksistä on highland, joka on lähdevesi merkki, jolla tuntuu olevan taianomaisuutta etiopiassa, sillä Addis Abeban jälkeen sitä kerjättiin joka kylässä.

Kolmen pyöräilypäivän jälkeen olin jo levon tarpeessa ja Shashemenessa sanoimme jäähyväiset meidän matkassa levänneelle Adrianille.

Vietimme Shashemenen rupuisessa tienristeyskaupungissa kaksi päivää, josta nousimme takaisin viileälle ja  vihreälle ylängölle. Lapset keittelivät, paistoivat ja myivät maissin satokauden tuotoksia tienvarrella, läheisyyden jyrkät vuoret kohosivat pilviin asti, toisella puolen tietä vihreiden peltojen ja suurten puiden maisema näkyi kauas alangolle utuisuuden sumuverhoon asti ja jyrkässä ylämäessä vierellämme kävelleet  iloiset ihmiset kälättivät korviimme niitä näitä millä lie kielellä. Olosuhteet olivat otolliset, jotta pyöräily olisi voinut olla nautinto, mutta kärsin taas sisimmässäni, eikä polkeminen tuottanut iloa.

Seuraavana päivänä tie laski takaisin kuivaan hautavajoamaan ja tapahtunut muutos kasvillisuudessa oli dramaattinen. Minulla ei tapahtunut yön aikana mitään dramaattista, en nukkunut hyvin, ja polkeminen oli entistäkin raskaampaa. Jouduimme muuttamaan jälleen kerran suunnitelmia ja lyhyen pyöräilypäivän jälkeen pysähdyimme pikkukylän hotelliin.

Onneksi Arba Minchiin loppunut päivä oli maastollisesti helpohko ja suurimmat vaikeudet alkoivat vasta viimeisessä kolmen kilometrin mäessä. Arba Minch on erityisen upeassa paikassa sijaiseva kaupunki, mutta jonka kauneutta en viitsi edes kuvailla, koska kauniit sanat eivät merkitsisi mitään, sillä kiukuttelin kaupungissa taas kaksi päivää, enkä ollut kykenevä nauttimaan kauneudesta. Kauneus on ihmisen sisällä, jonka ihastelun herättävät kauniilta tuntuvat tai näyttävät ulkopuoliset asiat.

Heimokulttuureja

Lähtöä edeltävänä yönä en nukkunut juuri lainkaan. En kuitenkaan halunnut jäädä, sillä tunsin että on parempi jatkaa matkaa, koska voimani olivat vähenneet joka päivä Addis Abeban jälkeen.  Nuhruisen ja hämärän vessan peilistä minuun katsoivat paisuneiden silmäpussien punaiset silmät. Lähdin hakemaan kaupasta tomaatteja ja leipää. Aamutaivas oli pilvinen, mutta pistin aurinkolasit päähäni, koska en halunnut kenenkään näkevän kärsiviä sielun peilejäni.

Kaupungista alas laskeneen tien oikealla puolella vuoret nousivat 3500 metriin ja vasemmalla puolella levittäityi järvi, jonka kaukaisemmalla laidalla jyrkkäpiirteiset vuoret nousivat nekin lähes 3000 metriin. Maisema oli puuton ja näkyvillä oli 240 asteen panoraama, jonka kauneutta näkemään pystyvä ihminen olisi nimennyt upeaksi. En itkenyt, mutta laskiessani alas mäkeä, poskeani alas valui kyynel. Minun oli edettävä, mutta minulla ei ollut voimia etenemiseen. Tiesin etten voisi edetä enää pitkään.

Jatkoin kuitenkin matkaa ja keskityin ainostaan selviämiseen seuraavaan kylään, Konsoon asti. Tienvarsien ihmiset olivat jo todella tummia ja suurin osa heistä ei ollut lainkaan "etiopialaisen" näköisiä. Joka kylässä naisilla oli ainutlaatuinen kampaustyyli, monet heistä olivat pukeutuneita kauniisiin koruihin ja jotkut kulkivat yläosa paljaana. Vahvistus: nuoressa miehessä ei voi olla kaikki hyvin, kun  joessa kylpeneet paljasrintaiset ja hymyilevät heimonaiset eivät aiheuttaneet vipinää missään suunnassa ja valokuvan ottamisen jälkeen jatkoin matkaa aivan yhtä tunteettomasti kuin nähdessäni keskiyön tyhjän risteyksen liikennevalon vihreäksi vaihtumisen.  Miehet pukeutuivat modernisti housuihin ja t-paitoihin, mutta heidän keihäänsä, naisten ulkoasu ja alkukantaiset heinämajakylät tarkoittivat, että olimme saapuneet Omoon, alueelle jossa kieli ja kulttuuri vaihtuvat muutaman kymmenen kilometrin välein. Aluetta sanotaan "Afrikan viimeiseksi villiksi alueeksi" ja "Afrikaksi jollainen Afrikka on ollut" ja jollaiseksi se usein mielletään tänäkin päivänä.

Minä väsähdin täysin viimeisessä Konsoon johtaneessa ylämäessä. Konsossa olin jo niin heikoilla, että vaivuin itsesyyttelyyn ja itsesääliin.

Aamulla olin yhä väsynyt. Pakkasimme kamat ja poljimme Konson keskustaan. Istuin pää täysin tyhjänä Konson ruokakaupan rappusilla. Olin täysin lukossa, enkä jaksanut ajatella mitään, mutta edessäni oli vaikea päätös. Olin haaveillut Omo-laaksossa pyöräilystä pitkään, tiedän alueen jokaisen kylän nimen ja  niiden välisen tien pituuden ja kunnon. Tämä ainutlaatuisen mosaiikkinen alkukantaisten heimojen alue jäi minulta kuitenkin näkemättä, sillä päätin että suuntaamme suunnitellun lännen sijasta takaisin itään ja kohti Nairobia kulkevalle päätielle, joka sekin on syrjäisyydessään ja hiekkaisuudessaan vaativa, mutta joka on turvallisempi kuitenkin siinä mielessä, että siellä kulkee autoja joiden kyytiin voin hypätä, jos väsymykseni pahenee ja siksi, että sieltä kulkee varmasti tie Keniaan.

Päätös kotimatkasta

Päätöksestäni huolimatta olin lukossa  ja päätin viettää Konsossa  toisen yön pyöreän olkikattoisen mutamajan lattialla. Maaseudun ravitseva ruoka, hiljaisuus ja vuoriston viileyskään eivät auttaneet minua vaipumaan syvään uneen, vaan valvoin koko yön. Jumissa olevan selän ja kenties siitä aiheutuvien ajoittaisten, mutta säännöllisesti toistuvien univaikeuksien kanssa vaativilla alueilla pyöräileminen ei edusta minulle  tarkoituksenmukaisuutta ja valvottuna yönä päätin lentää isäni matkassa Suomeen.

Päätimme palata takaisin päätielle autokyydillä, mutta olimme syrjäisessä paikassa ja julkista liikennettä ei ollut tarjolla, joten lähdimme polkemaan kohti Keniaa. Keskushermostoni oli todella väsynyt ja aivojen ja jalkojen yhteistyö ei pelannut lainkaan pomppuisella puoliaavikkotiellä, mutta olimme onnekkaita ja tyhjä rekka ajoi taaksemme tunnin pyöräilyn jälkeen. Olimme nopeasti päätiellä, jossa vaihdoimme vuotavia diesel-tynnyreitä Keniaan trokaavaan pikkubussiin. Vaikka olin varma ratkaisuni oikeellisuudesta, oli minulla hieman haikea olo, kun näin tienvarren kylien olemuksen vaihtuvan lennossa, enkä päässyt kokemaan värikkäiden Borena-paimentolaisten kulttuuriin ja piikkipuskaiseen puoliaavikkomaisemaan tapahtuvaa vaihettumista hitaasti pyörän päällä.

Ennen pimeää olimme jo Kenian rajalla Moyalessa, mutta jäimme yöksi Etiopian puolelle. Parhaiten Etiopiaa kuvaava adjektiivi on ehdottomasti: ainutlaatuinen. Pyöräileminen Etiopiassa on täynnä pientä sähläämistä: tienvarsilla lapset ovat maailman äänekkäimpiä, kaupungilla saa harvoin omaa rauhaa, ihmisillä on tapana kysyä itsestään selviä samoja kysymyksiä kymmeniä kertoja päivässä ja jatkuvan kerjäämisen keskellä tunsin olevani joskus ihmisen sijaan kävelevä raha-automaatti. Erikoista on se, että sama maa, jossa kerjätään ja heitetään kiviä päälle, on yksi vastaanottavaisempia, rauhallisimpia ja iloisimpia maita, jossa olen koskaan ollut. Ehdottomasti alue, jonne palaaminen houkuttaa jo ennen maasta poistumista. En polkenut halki maailman kuumimman paikan, Danakil aavikon. En myöskään kolunnut Etelä-Omon eksoottisia kyliä ja viimeinen injera-ateria oli haikeaksi muistoksi jäänyt makuelämys.

Tervetuloa Keniaan

Kenian puoleisessa osassa Moyalea ei ollut merkkiäkään siitä, että Kenia olisi Itä-Afrikan suurin talous, vaan kaupungin kadut pöllysivät hiekkaa ja roskia, kaupat olivat tyhjät ruokatuotteista joiden voimalla elimme Etiopiassa ja hotellit olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen niiden perustamiseen johtanutta ideaa.

Kadunkulman vihreässä hotellissa pitkä ja laiha mies otti meidät lämpimästi vastaan ja antoi meille huoneen avaimen ja puhtaat lakanat. Auttavainen sotaveteraani ja itsensä mukaan harras muslimi Abdi hommasi meille myöhemmin bussiliput ja söimme hänen kanssa hotellin ravintolassa. Jouduimme kuitenkin maksamaan ruuasta kolminkertaisen hinnan listahintaan verrattuna, mutta kun hän sanoi listan olevan iänkaikkisen vanha ja lupasi tarjota ilta- ja aamupalan ilmaiseksi, jätimme asian sikseen kun emme tienneet Kenian hintasosta mitään.. Luottamuksemme hän kuitenkin menetti. Illallisella Abdia ei näkynyt missään ja muut hotellissa eivät tienneet mitään ilmaisista aterioista.

Kävi ilmi, että hotellin johtajan elkein toiminut Abdi ei kuulunut hotellin henkilökuntaan, vaan oli hotellin ravintolan laskut yleensä maksamatta jättävä vakioasiakas. Amatööri huijarina hän kuitenkin palasi hotelliin ja saimme rahamme takaisin. Karibu Kenia Wazungu! (tervetuloa Keniaan valkoinen mies)

Olin yhä suuntaamassa kohti kotia ja aamulla hyppäsimme rekan kyytiin, koska bussi johon ostimme liput oli epäkunnossa. Mitä korkeammalle rekka pomppuisella tiellä hyppäsi, sitä kovemmin vieressäni ruokasäkkien päällä istuneet Borenaheimon paimentolaisrouvat hurrasivat. Pölyinen ja todella pomppuinen reilun 200 klometrin ja yhdeksän tunnin rekkamatka Marsabitiin sai minut järkiini ja päätin, että jatkamme Nairobiin polkupyörällä.

Laskiessamme alas korkeuksista, meillä oli runsaasti aikaa katsella kuivasta maasta kohovia pyramidin muotoisia mustia laavakivivuorien jäänteitä, sillä tie oli niin huono, että alamäessäkään vauhtimme ei juuri noussut yli kahteenkymmeneen.

Kosmopoliitin kylän Marsabitin raitilla kulki täysin peittävään burgaan pukeutuneita borenanaisia, paljasrintaiset  rendillesoturit tulivat keskipäivänkuumuutta pakoon rakennusten varjoon, turkananaiset tekivät kauppaa kylän pölyisellä markkinapaikalla ja kristitty kauluspaitaan pukeutunut saarnaja surkutteli kohtaloani aalto-pelllistä rakennetun ostoskeskuksen edessä, kun en ole antanut itseäni Jeesukselle.

Kaisut aavikolla

72 Kenialaisen heimon joukosta Rendillet olivat kuitenkin se joka näytti vallanneen Marsabitin ylängön etelänpuoleiset laidunmaat. Ylväillä naisilla oli kullakin enemmän värikkäitä koruja kaulallaan kuin koko itsenäisyyspäivän linnanjuhlien vierasjoukon naisilla ja kruunumainen otsalaite lisäsi heidän olemukseensa arvokkuutta huokuvaa latausta. Naimattomat Rendille sotilaat kulkivat piikkipuskissa pitkällä askeleella ja urheilijamaisella ryhdillä. Heidän hiuksensa olivat punaiseksi hennatut, käsissään he pitelivät taistelu-/metsästyskeihästä, he olivat pukeutuneet violettiin lannevaatteeseen ja jokaisella heistä oli omintakeiset, mutta yhtenäistä tyylisuuntaa edustavat päähineet ja kaulakorut.

Olimme pitkästä aikaa alle tuhannessa metrissä, keskellä puoliaavikkoa ja äärimmäisen huonon tien saartamana. Poljimme pitkiä päiviä 30-40 asteen kuumuudessa, tiellä joka oli niin pomppuinen, että nopeuden noustua kahteentoista, alkoivat pyörälaukut soittaa rokkia, tankolaukku tanssia ripaskaa ja takapuoli huutaa pikaista vauhdin hidastamista. Tie oli koko tähänastisen matkani hitain.

Kahtena iltana nukuimme pienissä Rendille kylissä. Kylät elävät yhä samankaltaisesti kuin ovat eläneet vuosisatoja. Nuoret miehet ja soturit lähtevät aamulla karjan kanssa vehreää ruohoa etsimään, naiset hoitavat risuista tehdyssä majassa lapsia, hakevat vettä jostakin kaukaa ja tekevät nälkäisinä kotiin palaaville miehille ruokaa. Illalla kaikki ovat taas yhdessä ja kuun valossa kylän raitilla raikaa aikuisten puheensorina ja leikkivien lasten iloinen käkätys ja laulanta. Ajat kuitenkin muuttuvat ja elämä sen mukana keskellä pusikkoakin ja nykyisin modernisuus rikkoo Rendillien perinteistä elämänkaarta. Perinteiset vaatteet vaihtuvat t-paitoihin ja farkkuihin, aurinkopaneelit valaitsevat rikkaiden perheiden risumajoja iltaisin, uutiset välittyvät auton akuista energiansa saavien televisioiden kautta, kännykkä valtaa reviiriä puskaradiolta, jotkut lapsista valitsevat puolisonsa itse, monet miehet värvätään armeijaan ja rohkeat nuoret myyvät karjansa ja suuntavaat opintoihin suuriin kaupunkeihin.

Muina iltoina telttailimme kausittaisten jokien kuivissa uomissa ja ihokarvamme nousivat pystyyn lehmien ääntelystäkin, sillä olimme saapuneet Afrikan suurten villieläimien, kuten leijonien reviirille.

Valkoisen hiekkatien päältä, piikkipuskien keskeltä ja suuren sinisen taivaan alta saavuin  ensimmäiseen Kenian puoleiseen kaupunkiin Isioloon, yllättäen, melko hyvävoimaisena. Isiolo oli iso ilo. Pääsimme ensimmäistä kertaa Keniassa suihkuun ja vessanpytylle ja kuukausien tauon jälkeen surffasin internetin kotoisaan maailmaan laajakaistalla.

Isiolosta jatkoimme matkaa asfalttitiellä. Vauhtimme ei kuitenkaan noussut sillä tuuli puhalsi vastaamme ja edessämme oli kohti Mt.Keniaa kohoava 35 kilometrin ylämäki. Poljimme Mt.Kenian toiselle puolelle neljässä päivässä ja saavuimme yhteisen matkamme määränpäähän Nairobiin. Nairobissa varasin lennon Helsinkiin ja palaan kotiin Qatar Airwaysin maitojunalla. Nairobissa meillä oli kuitenkin vielä luppoaikaa ja teimme 9 päivän Fillari-Safarin Etelä-Kenian Maasaimaassa. Se retki oli tekemisen arvoinen ja palaan sen tapahtumiin ja tulevaisuuden suunnitelmiini raportin muodossa myöhemmin kotoa kasin.
-----
Terveisin,

Jukka, Nairobi

Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu 2008)

Minulla ei ole tarjota valokuvia Etiopiasta, mutta kannattaa katsoa mahtavia Etiopia kuvia Ericin  Flickrissa ja kayda ostamassa  KUVAMESTARILTA oma kamera ja ladata Suomi kuvia Flickriin estamaan minun koti-ikavan syntymista.

Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu  2008)

 "Everybody must get stoned." - Bob Dylan
-----

Etiopia mielletään köyhyyden, nälänhätien ja sotien maaksi, jonka media kuvaa kiillottavat ainoastaan maan ylivertaiset kestävyysjuoksijat. Etiopia on kuitenkin ainutlaatuinen Afrikan maa. Se on yksi maailman vanhimpia valtioita ja ainut Afrikan maa jota eurooppalaiset eivät ole koskaan valloittaneet kokonaan. Etiopia on kahvin kotimaa ja sitä on sanottu myös ihmislajin kehdoksi. Maassa on enemmän historiallisia rakennuksia/nähtävyyksiä kuin koko Saharan etelänpuolisessa Afrikassa yhteensä ja se on ollut aikonaan yksi maailman sivistyneimpiä/kehittyneimpiä valtioita. Tänäkin päivänä etiopialainen kulttuuri radikaalin erilainen. Etiopiassa eletään nyt milleniumia eli vuotta 2000 ja etiopialaisessa vuodessa on 13 kuukautta. Etiopialaiset kirjoittavat ainutlaatuisilla aakkosilla, joita muissa maissa ei käytety ja puhuvat kieltä jota muut eivät ymmärrä. He saavat energiaa syömällä hapanta injeraa, jota sitäkään ei löydy mistään muusta maista. Kristinuskoakin tämä maa tulkitsee ainutlaatuisella tavalla. Vuoristoinen maa on Afrikan korkeimmalla sijaitseva, mutta Etiopia on lähellä pohjaa lähes jokaisessa kehitystä mittaavassa indeksissä, siitäkin huolimatta, että maan talous on nopeimmin kasvava Afrikassa(oljymaita lukuunottamatta). Etiopia ei päästä matkamiestä helpolla, mutta joka palkitsee vierailijan kulttuurilla ja etenkin elämän opetuksilla, joita voi kohdata ainoastaan tässä uskomattomassa Afrikan sarven maassa.

Tanajärven sameiden vesien ääreltä siirryimme vuorten korkeuksiin etsimään kirkkaita kokemuksia. Emme suinkaan suunanneet etelään, vaan polkaisimme takaisin pohjoiseen, suuntaan josta saavuimme Bahir Dariin. 70 kilometrin polkemisen jälkeen käännyimme kuitenkin itään kulkevalle tielle. Päivä oli kaunis, maasto tasainen, tie asvalttia ja ihmiset nauravaisia. Illansuussa saavuimme Awramba nimiseen kylään.

Awramba

Lyhyen olkipatjan pehmentämän levon jälkeen teimme opastetun kierroksen kaupungin nähtävyyksillä: esikoulussa, kirjastossa, vanhainkodissa ja kutomossa. Esikoulun lapset leikkivät pihalla iloisesti, kauniissa kirjastossa lapset lukivat englantia, vanhainkodin pienissä punkissa mammat ja pappat oleskelivat letkeästi ja kutomossa aikuiset kolistelivat kangaspuita vinhalla tahdilla. Kylän ympäristö oli siisti ja rakennukset innovatiivisia, eikä yksikään lapsi huutanut meille: You! You!You!Faranji!Faranji!Faranji!, saati kerjännyt rahaa, kyniä tai kenkiä. Sanomattakin lienee selvä, että olimme paikassa joka ei ole aivan tavallinen kylä Etiopiassa.

Awramba perustettiin 20 ihmisen toimesta vuonna 1985 osoittamaan sen jäsenille ja muille etiopialaisille, että paras keino köyhyydestä poispääsyksi ei ole suinkaan uskonto ja rukoukset, vaan kova työnteko ja opiskelu. Kylässä on nyt 100 perhettä ja yhteensä 388 asukasta. Kylä on ateistinen ja ei-rasistinen sikäli, että miehet ja naiset jakavat samat työt, vanhemmista pidetään huolta vanhainkodissa ja lapset opetetaan käytöstavoille esikoulussa, ennen heidän siirtymistä hallituksen kouluun viereiseen kylään. Itseasiassa kylän perusarvoihin kuuluu, että kaikki ihmiset maanpäällä ovat samanarvoisia.

Vietetty ilta ystävälisten ihmisten parissa oli antoisa ja virkistävä kokemus. Aamulla jatkoimme kuitenkin alueille, joiden ihmisten karismaa, eloisuutta ja kriittisyyttä ei ole sammutettu opiskelemalla opittujen arvojen alle. Ihmisten, joiden kouluttamattomuudesta ja pahuudesta opaspoika varoitteli lähtiessämme. Niin, kaikkihan on samanarvoisia. Kylään piti maksaa pääsymaksu, kuusi Birriä.

Kiviä tiellä ja ilmassa

Toisena ajopäivänä käännyimme itään tielle, joka on yksi Afrikan korkeimmalla kulkevia. Tie lähti kohoamaan Tanajärven tasangolta ylängön korkeuksiin. Tie oli jyrkkä, kivinen ja pölyinen. Raskasta polkemista ei lainkaan helpottanut ihmisten käytös, lapsijoukot ja aikuiset kerjäsivät rahaa ja muuta aineellista mammonaa. Monet lapset ja nuoret heittelivät kiviä päällemme. Illalla taaksemme oli jäänyt kymmeniä nousukilometrejä ja olimme yli 3000 metrissä. Telttailimme kuivan jokirotkon vieressä ja yöstä tuli niin viileä, että nukuin vaatteet päällä makuupussissa, joten Sudanin alangolta noustut 2500 metriä loihtivat hikisistä öistä nautinnollisen raikkaita.

Aamulla Hello!Faranji!-huudoilla meidät herättäneet lapset ja nuoret osoittivat kiusallisella toiminnallaan Sudanin alankojen tosiaankin olevan kaukainen

asia. Kaivoin korvatulpat ulos korvistani kun telttaan alkoi ropista kiviä. Murrosikäiset pojat halusivat välttämättä jutella kanssani ja kyselivät teltan alta kurkkien mitä ihmeellisempiä kysymyksiä hyvällä englannilla: "Mikä on mielipiteesi Etiopian milleniumista ? Oletko nähnyt Etiopian kaikki historialliset nähtävyydet? Mitä historiallisia nähtävyyksiä Suomessa on ? Onko Suomi sivilisaatio ? Miksei sinulla ole tyttöystävää? Oletko rikas ? Miksi matkustat pyörällä, etkö tiedä että lentäminen on mukavampaa ?"

Noustuani ulos teltasta oli telttamme ympärille kerääntynyt 60 ihmistä(laskin valokuvasta). Teltan ympärillä lapset ja nuoret olivat pääasiassa hiljaisia ja ujoja, eikä heistä ollut harmia. Yksi telttatikku päätyi kuitenkin jollekin sitä ilmeisesti meitä enemmän tarvitsevalle pitkäkyntiselle. Kysyttyäni murrosikäisiltä telttatikun kohdalla seinoneilta pojilta voisivatko he etsiä tikkua, he vastasivat: "Aikamme on loppu, meidän pitää lähteä".

Takaisin tielle johtaneessa ylämäessä lapset lähtivät peräämme ja työnsivät Timon mäen päälle, toisen porukan vedettyä minut kumoon. Samainen porukka juoksi perässämme päätiellä ja he aloittivat tervemenoa toivotukset heittelemällä kiviä päällemme. Perässä juoksevat lapset vaihtuivat lennossa, mutta kivisade jatkui pitkään. Onneksi kaikki aikuiset eivät niissäkään kylissä pidä kivien heittoa ihmisten päälle hyväksyttävänä toimintana ja he pysäyttivät sen heittämällä kiviä lasten päälle. Kivisade kesti 35 minuuttia ja kiitos lasten onnettoille taidoille, minuun ei osunut yksikään kivi.

Kylän edustalla ollut nimikyltti Gob-Gob sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja totesin Timolle, että tässä kylää taitaa kopista. Ei kestänytkään pitkään kun kopina alkoi. Sain selkääni kovan mällin ennen pysähtymistä vedentäyttö ravintolalle. Paikallisen juottolan rouva täytti juomapulloni ja hieroi ujosti sormiaan yhteen merkiksi siitä, että raha kelpaisi. Vieressä seissyt poika ja penkeillä istuneet miehet alkoivat huutaa kilpaa vedestä maksettavaa hintaa. Maksoin alimman tarjouksen perusteella.

Juottolan seinänvierustoilla sahtiastian takana istuneet karskit miehet olivat rauhallisia. Viina parantaa miehiä myös Etiopiassa. Juottola olikin ainut rauhallinen paikka Gob-Gobissa. Juottolan pihasta peräämme ryntäsi lapsijoukko ja seuraavassa ylämäessä meitä kohti lensi satoja kiviä. Takanani pyöräillyt Timo sai päähänsä niin ison kiven, että kypärään tuli lommo ja selkäänsä niin voimakkaan iskun, että hänen voimakas karjaisu sai lapset hetkeksi hiljaiseksi.

Ylätasangon niittymaisemat vaihtuivat jylhiin vuorimaisemiin. Ylängön ja taustalla olevien vuorten väliin jäänyt rotkon syvyys oli henkeäsalpaavaa. Vaikka emme loppupäivänä saaneet paljon kiviä päällemme, oli kerjääviin ihmisiin silti vaikea luottaa.

Päivän viimeisessä kylässä Debre Taborissa jouduin pitkälle kehitetyn joukkoepelin uhriksi, kun kaksi poikaa ottivat kiinni laukkujeni nauhoista, vetivät vauhtini pois ja heidän kaverit latasivat kivet selkääni. Kylän ulkopuolella oli kiinalaisten tietyömiesten asema ja minun ei tarvinnut pitkään miettiä käymmekö kysymässä sieltä majapaikkaa, sillä etiopialaisten tarjoaman kivityksen jälkeen heiltä suojaava ympäristö oli toivomuslistallani korkealla. Saimme alkupalaksi kiinalaisen illalisen, puhdistimme haavojamme kuumassa suihkussa ja nukuimme pitkään oman huoneen pehmeässä sängyssä. Etiopiasta alkanut ja Kiinaan päättynyt ajopäivä oli kilometreissä pitkä, äärimmäisen tapahtumarikas, voimakkaasti ajatuksen virtaa kutkuttava ja kertakaikkiaan antoisa.

Köyhyyttä

Etiopia on maailman köyhimpiä maita ja ainut käymistäni maista, jossa ihmiset liikkuvat pääasiallisesti jalan. Aamulla tie oli täynnä markkinoille suuntavia ihmisiä lampaineen, vuohineen ja lehmineen. Moni tuhatpäinen liikkeessä ollut ihmisjoukko jätti meidät täysin rauhaan, joka vahvisti etteivät ihmiset ole Etiopian ylängölläkään vihamielisiä, vaan kivikeisarit ja vittuilijat vain hukuttavat omaa tekemisen puutteen, köyhyyden ja turvattomuuden tuskaansa ohi ajaviin turisteihin.

Alue jossa kiviä lensi paljon sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa, jossa viljelysmaa on kivistä, ilmasto viileä ja sateet epävarmoja. Etiopia kärsii tällä hetkellä kuivuudesta ja Unicef arvioi 160 000 lapsen olevan vaarassa kuolla nälkään muutaman kuukauden sisällä ja 6 miljoonaa lasta on nälkävaarassa. Olimme alueella kuivankauden lopulla ja maaseudun ihmiset olivat silminnähden nälkäisiä, siitäkin huolimatta, että kaikkialla oli nähtävissä USAID avustus venhäsäkkejä ja -kasviöljypurkkeja. Kuivan kauden lopulla ihmiset kärsivät nälkää, heillä ei ole töitä ja he ovat väistämättä turhautuneita odottaessa tulevatko sateet tänä vuonna vai eivät. Kaikenlisäksi alueella on tapana kivittää lapsia, joka tietysti laskee lastenkin kynnystä tarttua kiviin. Onhan se selvää, että osuminen kivellä rikasta turistia päähän parantaa huonopalkkaisen tietyömiehen, nälkäisen koulupojan tai väsyneen paimenen vointia hetkeksi. Mikä heitä on syyttäminen, sillä muistanhan itsekin kuinka hienolta tuntui, kun osuin kaveria päähän tai munille lapsuuden talvisissa lumisodissa.

Kirkonmenoja

Olenkohan hurahtanut uskoon matkani aikana, sillä Gashenasta käännyimme pohjoiseen kohti 64 kilometrin päässä olevia Lalibelan kirkkoja ? Koulupoikana olisin pyöräillyt 64 kilometriä, jottei minun olisi tarvinnut mennä kirkkoon. Vuoristoisella ja syrjäisellä taipaleella Timo sai kokea mitä pyörämatkaajan elämä on parhaimmillaan/pahimmillaan. Vatsatautisena, nilkka tulehtuneena ja huonosti nukkuneena hänen pyöräily oli kovin tuskaista, eikä ohitsemme ajanut yhtään autoa, jonka kyytin sairasmies olisi voinut hypätä.

Onneksi Lalibelan sairaalan tytöt hoitivat Timon paksuksi paisuneen nilkan kuntoon reilussa viikossa, jonka ajan minä vietin Lalibelan uskomattomia kirkkoja kierrellen. Kiveen hakatut 800 vuotta vanhat monoliittikirkot ovat rakennustyön mestariteoksia, joita sanotaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. 11 moniliittikirkkoa henkivät elämää siten, että näytelmän voi olettaa pysyneen samankaltaisena satoja vuosia.

Sumuisena sunnuntai aamuna Lalibelan kaduilla kuului vaimeaa rumpujen jytinää ja valkoiseen pukeutuneet ihmiset vaeltivat rauhallisesti kohti kirkkoja. Astuin punaisesta tunnelista sisään ensimmäiseen kirkkoon, jonka kynttilöillä valaistu luola oli täynnä pappien raamatun tarinoita kuuntelevia miehiä. Toisen kirkon pienessä luolakappelissa juhlavasti pukeutunut pappi luki uskonnollisia tekstejä suuresta ikivanhasta kirjasta. Muut miehet lukivat raamattua kynttilöiden valossa tai keskittyivät hartaasti papin sanoman ymmärtämiseen.

Olin eksyä kiveen hakattujen kapeiden kujien sokkeloisuuten matkallani kolmanteen kirkkoon, mutta avukseni saapui tuttuun tapaan Belete Beyene. Belete on 15-vuotias lalibelassa 9-luokalla opiskeleva maalaispoika. Belete on fiksu kaveri, hän puhuu hyvää englantia ja on inokas opiskelemaan.

Hän tuli kahdeksan kuukautta sitten kävellen Lalibelaan, koska hänen kylässään ei ole lukiota. Hän ei tuntenut ketään Lalibelasta ja hänellä oli vain hieman ruokarahaa. Belete on löytänyt majapaikan köyhän ja vanhan, mutta ystävällisen miehen talosta, jossa hän saa asua, kunhan käy keräämässä polttopuita kahtena päiväni viikossa kovaa vauhtia harvenevista metsistä. Ruokaa Belete ei saa koulusta ja hän yrittää tienata ruokarahoja myymällä hänen taidokkaasti tekemiään vuohennahkaristejä.

Belete kävelee 1-2 kertaa kuukaudessa takaisin kaukaiseen kyläänsä, jossa hän auttaa perhettään paimentamalla vuohia vuorten niityillä. Nohevana oppilaana hänellä on niityilläkin mukana kouluvihot. Hän on kuitenkin pattitilanteessa, sillä vaikka opiskelutaidot ehkä riitäisivät paikkaan yliopistossa, rahanpuutteen vuoksi se on hänellä ainoastaan kaukainen haave. Palatessaan takaisiin Lalibelaan hän kantaa mukaanaan ruokaa, josta saada energiaa tulevien viikkojen opiskeluun.

Vaikka hän sanoo kovan elämän ja etenkin 46 km kotimatkojen olevan hyvää elämänkoulua, paistaa hänen silmissään ajoittainen apeus, iloisesta ja päättäväisestä luonteesta huolimatta. Ujon ja rauhallisen Beleten tärkeä syy minun kanssa ajan viettämiseen oli toivo, että voisin auttaa häntä tulevissa opinnoissa. Hiljaisena poikana hän piti toiveensa kuitenkin ujon ulkokuorensa sisäpuolella. Löydettyämme kolmanteen kirkkoon, oli Beleten jäätävä ulos, sillä vahdit eivät suvaitse maalaispoikien kanssakäymistä turistien kanssa.

Pienen, viileän ja pimeän kirkon lattiat olivat täynnä lapsia, vanhempia ja vanhuksia kuuntelemassa joka sunnuntai pidettävää seremoniaa. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneet papit lauloivat jeesuksen syntymästä kertovia lauluja, soitinten kilinän ja rumpujen vaimean paukkeen luodessa kiviseinien sisälle keskiaikaista tunnelmaa. Seremonian edetessä rumpujen pauke koveni ja tunnelma kiihtyi. Nauravat, soittavat ja pomppivat valkoisiin kaapuihin pukeutuneet miehet purkautuivat haartaasta laulusta riehakkaaseen ilon ja melskeen spektaakkeliin. Spektaakkeli päättyi iloiseseen halailuun ja kättelyyn. Kirkot lattioilla istuneet ihmiset olivat hiiren hiljaa koko seremonian ajan.

800 vuoden ajan kirkot ovat käyneet läpi samat sunnuntai seremoniat ja vielä tänäkin päivänä kirkkoihin kokoontuu tuhansia paikallisia ihmisiä rukoilemaan ja jakamaan keskenään Lalibelan ainutlaatuisia rikkauksia. Myönnän ettei minun älykkyys riitä ymmärtämään kristinuskoa ja raamatun tarinoita ja koska en ymmärtänyt pappien saarnojen ja laujujen kieltäkään, en päässyt sisään lalibelalaisten kirkossa kokemaan tunnemaailmaan. Uskon kuitenkin uskomattomien kirkkoen, pitkään jatkuneiden perinteiden ja kristinuskon olevan tekijöitä, jotka lisäävät lalibelalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat voimaa jaksaa yli vaikeiden aikojen, joita usein kuivuudesta kärsivä köyhä alue kohtaa jatkuvasti. Sisällissodat ja nälänhädät ovat tuttuja haasteita Lalibelassa. Pohjois-Etiopiassa näkee usein pelloille hylättyjä panssarivaunuja ja monet nuoret ja lapset lähestyvät minua sanoilla: "Mother died, father died, hungry."

Tuskaista menoa
Lalibelasta poljimme takaisin yli 3000 metrin korkeuteen Gashenaan. 64 kilometrin paluumatka Gashenaan oli yksi raskaimpia koko matkallani. Minulla oli todellisia vaikeuksia polkea ylös viimeinen 20 kilometrin mäki. Selittämätön voimattomuus painosti minut pitämään lepopäivän Gashenassa. Yhdeksässä päivässä juuri mikään ei ollut muuttunut Gashenassa. Kylässä ei ollut vieläkään sähköä, juoksevaa vettä, asvalttia eikä lammasta lukuunottamatta mitään tuoretta ruokaa. Muutoksia on kuitenkin luvassa nopeasti. Intialaiset vetävät kovaa vauhtia sähköjä alueelle ja kiinalaiset paiskivat hommia parantaessaan kylän läpi kulkevaa tietä. Toivottavasti Maailmanpankin investoinnit tuottavat tulosta ja globalisaatio tuo aikanaan hammasharjat ja vessapaperin Gashenaankin. Viitteitä orastavasta kehityksestä jo oli, sillä yhdessä kaupassa oli jo hammastahnaa.

Lähdimme metsästämään lämpöä, vessapaperia ja hammasharjaa kehittyneemmältä alangolta. Todella pitkän ajopäivän aikana karu ja viileä ylänkö muuttuikin alangon kehitykseen, kuumuuteen ja vihreyteen, joiden ansiosta voin taas nauttia raikkaista hampaista, hedelmistä ja kasviksista. Ylängöllä tarjolla oli pääasiassa vain leipää ja Etiopialaisten perusruokaa injeraa, eli tef-viljasta valmistettua kumimaista ja hapanta pannukakkua, jonka maku jakaa turistien mielipiteet, mutta jonka ravitsevuutta ei voi kyseenalaistaa, sillä sen voimalla etiopialaiset puhdistavat palkintopöytiä maailman juoksukilpailuissa.

Olimme jo Etiopian ykköstiellä, mutta ihmisten lupauksista huolimatta asvaltti oli edelleenkin vain haave. Tiheään asutussa Etiopiassa rauhallista telttapaikkaa on vaikea löytää ja olemme nukkuneet lähes joka yö monenkirjavissa halvoissa hotelleissa, joita löytyy lähes jokaisesta pikkukylästä. Wuchalessa majoittauduimme euron hintaiseen pikkukaupungin hotelliin. Tuttuun tapaan sähkö ja vesi olivat poikki ja pesin itseni pimeässä suihkukopissa "kanisterisuihkulla". Nostin kylpyhuoneen kanisteririvistä Timolle valmiiksi uuden täyden keltaisen vesikanisterin. Vartin päästä Timo tuli huoneeseeni todeten: "Se oli elämäni paras suihku". Sarkastisesta sävystä päättelin ettei kaikki ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Pimeään suihkukoppiin siirtämäni identtinen "vesikanisteri" sisälsikin polttoöljyä.

Timo jatkoi matkaa hyvin öljyttynä, mutta minun matkanteko oli ruosteista, kuten oli ollut joka päivä Lalibelan jälkeen. Poljimme kuitenkin eteenpäin, sillä olin jo myöhässä sopiimastani tapaamisesta Addis Abebassa. Vaikka viljavan alangon ihmiset olivat rentoja ja ystävällisiä ja tie muuttui 700 km kivisyyden jälkeen asvaltiksi, oli minun polkeminen silti raskasta. Horisontti vaikutti tavoittamattomalta, kilometri tuntui peninkulmalta, mäet rassasivat kuin vuoret ja kammenkierros väsytti kuin kalevankierros.

Petipunkkien kanssa samoissa lakanoissa vietetyn kutiavan ja valvotun yön jälkeen koin täysin mahdottomana polkea ylös viimeinen 50 km vuorinousu. Otimme bussin Etiopian pääkaupunkiin Addis Ababaan. Tiesin, että minun on aika levätä. Addis Abebassa olenkin tehnyt kaikkea sellaista mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin: en ole tehnyt yhtään mitään. Olemme olleet Addis Abebassa jo 7 viikkoa ja matkamme jatkuu kohti Keniaa, kun tunnen matkaamisen olevan lepoa houkuttelevampi vaihtoehto.

Lomaisat terveiset Addis Ababasta,

Jukka

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sudan ja Etiopia ( Bahir Dar 21 huhtikuu 2008)

KUVAMESTARI:n tarjoamia kuvia Sudanista FLICKR:ssa.

Sudan ja Etiopia (21 huhtikuu 2008)

--------

Egyptistä lähtöä edeltävä yö oli tuskainen. Edelliset päivät olivat kiireisiä ja työntäytteisiä ja olin nukkunut edelliset yöt jälleen heikosti. Aivoni kävivät yön pitkinä tunteina kovilla kierroksilla, etsiessäni vastausta kysymykseen:  onko viisasta jatkaa lainkaan etelään, vai olisiko parempi lähteä aamulla pohjoiseen kohti kotia ? Päätin, että jos en nuku lainkaan sinä yönä, lähden kotiin tervehtymään.

Kahden tunnin yöunieni jälkeen pakkasimme laukut ja polkaisimme Aswanin satamaan ja Nasser-järven halki Sudaniin seilaavaan lauttaan.

Afrikkalaiseen tyyliin viikottainen lautta ahdattiin käsin, miesten pakattua kannet pullolleen halpaa kiinalaista elektroniikkaa ja egyptiläisiä elintarvikkeita. Käsin ahtaaminen on tietysti hidasta ja matkustajatkin valuivat laivaan kovin verkkaisesti. Kymmenen tunnin satamassa odottelun jälkeen laiva kuitenkin lähti laiturista täsmällisesti aikataulun mukaan, perjantaina.

24 tunnin erittäin mukavan lauttamatkan aikana Aswanin vihreät bulevardit muuttuivat Wadi Halfan pölyyn ja hiekkaan. Hotellimme vastaanoton pöydällä ollut New Yorkin paksu kaupunkiopas ei olisi voinut virheellisempään paikkaan eksyä, sillä Wadi Halfa on maailmanlopun oloinen kylä keskellä ei mitään. Syrjäinen ja karu sijainti kuitenkin säteili ainutlaatuisen uneliasta charmia. Aswanin ja Luxorin turistisähläyksen ja melun korvasivat täydellinen hiljaisuus ja sudanilaisten rauhallisen ystävälliset eleet. Kiihkeää menoa Wadi Halfassa oli ainoastaan keskellä aavikkoa sijaisevalla jalkapallokentällä, jonka pölyssä   monenikäiset, mitä erilaisimmilla kengillä pelaajat pojat näyttivät kaikki tekevänsä parhaansa vastustajan kukistamiseksi. Kenties syy pelin kohtalaiseen sekavuuteen oli se, että molemmissa joukkueissa näytti pelaavan pelipaitojen mukaan monia Ronaldinhoja ja Ronaldoja, mutta ketään ei haitannut jos punapaitainen Ronaldo syötti harhaan sinipaitaiselle Ronaldolle, sillä pääasia että kaikilla oli hauskaa.

Mielenkiintoa iloiseen peliin lisäsi seikka, että huhujen mukaan jalkapallo olisi kielletty laji Sudanissa. Taannoisessa parin vuoden takaisessa Sudanin mestaruusliigan kamppailussa katsomossa istuneen presidentin suosikki joukkue kärsi tappion, josta nousseen kärhämän tuoksinnassa vastapuolen kannattajat mukiloivat myös presidentin. Istuvan presidentin mieli pillastui kyseisestä välikohtauksesta ja seuraavana päivänä hän julisti jalkapallon kielletyksi koko Sudanissa. Ei olekaan siis ihme, että jostain syystä kuitenkin koottu Sudanin maajoukkue ei tehnyt Afrikan tämän vuoden Afrikan mestaruuskisoissa maalin maalia ja jäi siten kisojen pahnan pohjimmaiseksi.

Nubian hiekassa

Fakta, että Wadi Halfa todellakin sijaitsee keskellä ei mitään tarkoitti sitä, että meillä oli edessä 500 kilometrin taival Niilin läheisyydessä olevassa Nubian maakunnassa, jonne ei ole koskaan rakennettu tietä. Tai niin ainakin luulimme.

Yllätykseksemme 1900-luku osottautui kuitenkin saapuneeksi myös Wadi Halfaan ja ensimmäiset 50 kilometriä aavikolla pyöräilimme upouudella asvaltoidulla tiellä. Paluu oikealle vuosituhannelle oli odotetun pomppuinen ja pölyinen, jyskytettyämme seuraavat 150 kilometriä kivisellä ja mäkisellä aavikolla kulkeneella tiellä, tai paremminkin autonrenkaiden muovamalla reitillä.

Kahden päivän polkemisen jälkeen loivan  mäen päältä avautui upea näkymä alas Akash kylän laaksoon, jonka vihreys ja suuret kivitalot kertoivat kieltään Niilin läheisyydestä. Köyhän kylän kaupasta ei löytynyt mitään, jota Ortlieb-ruokavarastossamme ei ollut ja jätimme pihalla olleet nuhruiset appelsiinitkin( 3 euroa/kilo) niitä myyvien lapsien harmiksi. Olimme jäädä kaupan sivurakennukseen yöksi, mutta tuhannet kärpäset ja kaikkialle tunkeutuva pöly ajoi meidät raikkaammalle lepopaikalle. Pikkupojat johdattivat meidät aasillaan Niilin rannalle halki viljelysmaiden ja niittyjen. Taatelipalmut, hiekkaranta, vilvoittava tuuli ja Niilin liplatus antoivat toivottua kontrastia kaupan tunkkaiselle kopille.

Akashista tie taittoi takaisin mustalle laavakiviaavikolle. Iltapäivällä saavuimme takaisin Nilin rannalle ja Nubian viljavalle sydänmaalle, jossa tie mutkitteli kylästä kylään.

Kylien talot olivat massiivisia pehmeän muotoisia taideteoksia, joiden väri ja muoto muuttuivat joka kylässä. Egyptin rääsyisten puolivalmiiksi mahdollisimman halvalla rakennettujen huteroiden talojen maailmasta siirtyminen hyvällä maulla suunniteltujen, vaivalla hoidettujen ja perinteitä ylläpitävien rakennusten ympäristöön oli ilo silmille. Talojen paksut seinät, pihaa ympäröivät jykevät muurit ja kauniisti koristellut portit on rakennettu kestämään isältä pojille.

Luoja on luonut nubialaisten talojen  emännistäkin korkeanluokan taidetta. Pitkät ja jalopiirteiset värikkäisiin lakanamaisiin tobeihin pukeutuneet tummat naiset kävelivät kylien raiteilla vastaamme mallimaisella jylhyydellä ja katsoivat minua ylpeydellä suoraan silmiin ja hymyllään painostivat kasvoni punaiseksi ja kääntämään katseeni ujosti takaisin nubialaiseen hiekkaan. Heidän sisältä kumpusi rentoutta ja en tuntenut eläväni kylissä miesten maailmassa, vaan naisetkin kättelivät ja juttelivat kanssamme. Sudanissa vanhat perinteet ohittavat monissa asioissa Islamin uskon käyttäytymiskoodit, kuten sen ettei miehen olisi sopivaa kätellä naista.

Arvokkaan oloisiin valkoisiin ja pitkähalmeisiin jallabijoihin pukeutuneet miehet pelasivat kylän raittien palmunlehtikatoksien alla dominoa ja pelikortteja tai tappoivat aikaa juttelemalla niitä näitä. Elämänrytmin verkkaisuus ja ihmisten rauhallisuus yhdistettynä matkaajaa kunnioitavaan vieraanvaraisuuteen sai meidät monesti keskeyttämään pyöräilyn ja jäämään teehetkelle perheiden pariin. Nubialaisten vieraanvaraisuus on sanattomaksi jättävää. Ei ole parempia tai huonompia kansojen luonteita, vaan ainoastaan erilaisia, mutta nubialainen luonne kylläkin tekee matkaajan elämän helpoksi, heidän antaessaan vieraalleen täydellisen rauhan ja ollessaan aina valmiita ruokkimaan ohikulkijan.

Vieraanvaraisuuden kehdossa

Saavuttuamme Abriin otti kadunkulman takaa ilmestynyt 12-vuotias Mohamed meidät huostaansa ja johdatti meidät hänen hyvinvoivan perheensä talolle, jossa tulimme nauttimaan kaksi päivää perheen lapsien energisestä seurasta ja omat ruokamme häpeään saaneista aterioista. 

Maaliskuun alussa Saharaan saapui vihdoinkin kesä ja tehdessämme tehokasta vauhtileikittelyä kovasti jyskyttävällä tiellä, sammahti kuumuuteen tottumattoman isäni Timon voimat 37 asteen lämmössä. Löysimme lepopaikaksi suojaisan kolmella sängyllä varustetun piharakennuksen upeiden keltaisten hiekkakivitalojen kylästä, Wawasta. Luulimme rakennuksen olevan yleinen lepopaikka, mutta se osoittautuikin yksityiseksi piharakennukseksi. Häädön sijaan kömmähdyksemme tarkoitti sitä, että palattuani kyläkierrokselta takaisin majaamme, oli rakennuksen omistaja Ibrahim tuonut Timolle illallistarjottimen.

Aamulla samaisella tarjottimella odotti aamuteet ja ennen lähtöä Ibrahimin iloisen viehättävä vaimo valmisti meille urheilijan vaatimukset täyttävän aamupalan oman maatilan eineksistä.

Aamulla palasimme taas tuttuun päiväjärjestykseen, minun sairastuttua flunssaan ja madeltuani kaukana Timon perässä. Päivä oli kuuma, vointini oli vaisu ja tie niin hiekkainen, että jouduimme usein työntämään pyöriämme upottavassa hiekassa. Missä ei ollut hiekkaa, oli tie niin kuoppainen, että kovassa myötätuulessakaan ei nopeus ollut pysyä yli kymmenessä. Kaiken lisäksi Delgo oli paljon ajattelemaani kauempana ja olin lopen uupunut saavuttuamme sinne illan suussa.

Etsiessämme telttapaikkaa Niilin rannalta otti pellolla töitään lopetellut mies meidät ohjaukseensa ja johdatti meidät hänen sukulaismiehensä luo. Hieman alakuloinen ja Nubian köyhään ja yksinkertaiseen elämänmenoon selvästi kyllästynyt korkeasti koulutettu, mutta maanviljelyllä toimeen tuleva nuorimies Asilof tarjosi meille majapaikan tutun spartalaisesta huoneesta, sudanilaiseen tapaan tietysti täysihoidolla.

Pölyn ja kärpästen ryvettämä huone oli niin kuuma, että vaihdoimme seuraavana aamuna majapaikan jälleen Niilin varren raikkaaseen taatelipalmulehtoon, jonka varjoisassa lämmössä parantelin itseäni koko päivän. Pohjois-Sudanissa ei tarvitse koskaan nukkua neljän seinän ulkopuolella, ellei itse niin valitse ja Niilin rannalla vietettynä iltanakin ihmiset kävivät kutsumassa meitä taloihinsa.

Seuraavana aamuna tein tyhmän ratkaisun lähtiessäni liikkeelle vaikka oloni oli yhä vaisu, sillä kyselyjeni mukaan seuraavaan kaupunkiin Kermaan oli matkaa vain 50 kilometriä. Matka Kermaan tuntui loputtomalta, kun nubialaiset joukolla osoittivat täydellistä kyvyttömyyttä arvioida matkan pituus seuraavaan kaupunkiin. Huonojen teiden Sudanissa matkat lasketaan niihin kuluvassa ajassa, ei kilometreissä. Kissa ja hiiri leikki päättyi Kermaan, mutta matkaa sinne oli 100 kilometriä ja vähät voimani jäivät taas Nubian kuumuuteen, hiekkaan ja kuoppiin. Nubian toiseksi suurimmassa kaupungissa Kermassa ei ole asvalttia, ei sähköä, ei postia, ei viemäreitä, eikä kiirettä. Elämänrytmi lämminhenkisen uneliaassa kaupungissa on aivan yhtä verkkaista kun Niilin virtaus kaupungin kohdalla.

Kermassa pääsimme pitkästä aikaa nauttimaan hotellin yksityisyydestä. Yritin kolmena päivänä parantaa karmaani hotelli Karman pölyisessä huoneessa. Olen joutunut Afrikassa negatiiviseen noidankehään, eikä matka ole edennyt ruusuilla tanssien. Unettomuus ja nyt tyhmyyteni vuoksi pidentynyt flunssa ovat syöneet miehestä mehut juuri Afrikan vaativimpien koitoksien aattona. Haalin Suomessa itselleni lisää töitä, jotta saisin rahoitettua matkani paremmin, mutta olen löytänyt aivoni hyrräämässä uusien ideoiden parissa juuri silloin kun olisi tärkein rauhoittumisaika. Ahneella on paskainen loppu.

Valitettavasti kolme lepopäivää eivät karmaani parantaneet ja viimeisellä taipaleella Nubiassa oloni oli yhä vaisu, enkä jaksanut täysin rinnoin iloita edes renkaiden alle Nubian pääkaupungissa Dongolassa ilmestyneestä asfaltista ja kauppojen jääkaappien kylmistä juotavista.

400 km aavikkoa

Lähdön ajoittaminen oikealle päivälle on aina vaikea juttu. Jalkojen pitää olla palautuneet, mutta ei liikaa levänneet. Kaupungista on myös hyvä lähteä silloin kun ei ole lainkaan kyllästynyt paikkaan, mutta tienpäälle paluu tuntuu silti hyvältä. Edeltävät kaksi asiaa menevät ajoituksellisesti usein yhteen, mutta vaikeaa  ajoittaminen on silloin kun on ollut sairaana.

Dongolasta lähtöpäivän aamuna oloni ei todellakaan ollut skarppi, vaan pikemminkin nuutunut. Olin sairastanut flunssaa jo 11 päivää, mutta päätin ottaa riskin ja lähteä eteenpäin.

Jätimme pari tusinaa tyhjiä tupakka-askeja, 20x pari tusinaa tupakantumppeja, rasvaisia lakanoita, hyttysiä, kärpäsiä, koppakuoriaisia, muurahaisia, heinäsirkkoja, torakoita ja hiiren sisältävän hotellihuoneemme avaimen mieluusti hotellinjohtajalle ja suuntasimme vilkkaiden markkinoiden kautta tienpäälle, asvalttisen tienpäälle.

Kaupungin ulkopuolella pikimustat miehet kaivoivat ojaa lapioilla. Pölyistä hommaa lisäpölytti pohjoisesta puhaltanut navakka tuuli. Tässä maassa fyysisesti raskaimmat ja huonopalkkaisimmat työt jäävät ihonväriltään tummimpien tehtäväksi. Sosiaalinen jako etelästä kotoisin olevien mustien afrikkalaissukuisten ja vaaleampien arabisukuisten välillä on jyrkkä. Eli tummien ihmisten Sudanissakin rasismi elää ja voi hyvin, vaikka islaminuskon viimeinen ja tärkein profeetta muhammed korosti ei-arabien olevan arabien veroisia.

Syyt tumma ihoisten huono-osaisuuteen pohjautuu maallisempiin asioihin kuin uskontoon, eli kristinuskon/luonnonuskontojen ja islamin törmäämiseen. Faaraoiden ajoista lähtien Pohjois-Sudanin kuningaskunnat ovat rikastuttaneet itseään orjakaupalla, kuljettaen Etelä-Sudanista orjia Kairon ja Arabian markkinoille. Sudanin sisällä, Darfurin ja Etelä-Sudanin alueella orjakauppa/orjakaappaus on jatkunut näihin päiviin asti.Poljimme vauhdikkaasti eteenpäin harmaassa aavikkomaisemassa.  Tienvarressa oli säännöllisesti pieniä talorykelmiä, joissa asuvat ihmiset olivat silminnähden köyhiä ja hoikkia. Lähellä Niiliä, mutta käytännössä aavikolla olevat rakennukset ovat vaatimattomia hiekkakivitiilistä rakennettuja koppeja tai palmunoksista kyhättyjä majoja. Paremmassa leivässä kiinni olevat ihmiset asuvat lähellä Niiliä, joka virtaa muutaman kilometrin päässä tiestä jossa ajoimme.

Ennätysnopea päivä romuttui tien käännyttyä itään ja sivutuulen romahdutettua vauhtimme. Valitettavasti suuri syy vauhdin putoamiseen oli minun voimieni uupuminen. Kampien alas painaminen oli vaivalloista ja koko kehoni oli raukea. Täytimme vesisäiliöt tienvarren saviruukuissa ja asettautuimme lepoon kivenheiton päässä olleeseen autiotaloon. Voimien lähtö alkaa olla minulle jo normaalia, sillä joillain tavalla voimani ovat hävinneet lähes aina kun olemme olleet tienpäälle Afrikassa ja olemme joutuneet tekemään jatkuvasti kompromisseja heikkouteni vuoksi. Onneksi sinä iltana ilma oli viileän raikasta (28 astetta), eikä minun tarvinnut hikoilla ulos vähiäkin elämää kehossani ylläpitäviä voimia.

Huonosti nukutun yön jälkeen herättyäni limaiseen aamuun, oli ainut järkevä vaihtoehto pyöräillä seuraavaan suurempaan kylään ja niistellä nenää mieluummin siististi sudanilaiseen Nessuun varjoisassa huoneessa kuin räkiä limaa pyöränpäältä barbaarimaisesti asvalttin ja ajopaidalle. Vietimme päivän tienristeysravintolan sivurakennuksen "lintuhäkissä".

Heräsin aamuun jo ennen lintujen sirkutusta. Vahvimman mahdollisen unilääkkeen "rauhallisen elämän" ansiosta nukuin ensimmäiset viikot Sudanissa hyvin ja unia lyhentäneet asiat olivat vain ulkopuolisia häiriötekijöitä, kuten kuumus ja kärpäset. Se oli kuitenkin ohimenevää herkkua ja eikä etenemisfiilikseni olleet korkealla kun väsymys oli palann.ut keskushermostooni ja Nessuja kului aamulla ripeään tahtiin.

Päätimme että voimakas liman irtoaminen oli kuitenkin positiivinen juttu ja jatkoimme matkaa varovaisesti. Abu Dom risteyksestä Niili kääntyi koiliseen kiertäen Bayuda aavikon matalan ylängön. Me jatkoimme etelän aavikolle ja suorinta tietä kohti Sudanin pääkaupunkia Khartoumia, johon sovin seuraavat treffit Niilin kanssa.

Vaikka vointini tuntuikin jo paremmalta, pidimme pitkiä ajotaukoja aina kun löysimme varjoisan paikan. Päivä venyi kovassa myötätuulessa 86 kilometriin ja päivän aikana maisemaan ilmestyneistä pikkupuista ja pensaista aisti lähes kasvittoman Saharan muuntuvan pikkuhiljaa Sahelin autiomaaksi. Tienvarren rakennukset olivat yhtä vaatimattomia majoja kuin tienvarressa Dongolan jälkeen, mutta niissä asuvat ihmiset eivät olleet huono-osaisia kuten Niilin varrella asuvat - joille ei ole riittänyt viljavaa maatilkkua Niilin rannalta - vaan majoissa asuu nomadeja eli paimentolaisia. Hiekalle ilmestynyt vähäinen kasvillisuus riittää tarjoamaan kameleille, vuohille, lehmille ja aaseille riittävästi ravintoa. Vaikka kameli- ja vuohilaumojen kanssa kuumalla aavikolla vuodenaikojen mukaan vaeltavat nomadit ovat kiistatta vähävaraisia, eivät he ole kuitenkaan huono-osaisia, sillä heidän elämäntyylinsä on aivan omanlaisensa kulttuuri ja kaikki sen kulttuurin edustajat elävät hyvin samalla tapaa, eikä tuloerot ole niin suuria kuin maaseudulla, kaupungeista puhumattakaan. 40 miljoonan asukkaan Sudanissa on noin 2 miljoonaa kuivilla mailla vaeltavaa nomadia, joiden ymmärrys ja yhteys luontoon on ihailtavan syvää.

Matkalla Timo toivoi, että löytäisimme Egyptin Länsiaavikolla meitä hellineiden keitaiden kaltaisen paikan jossa yöpyä. Ihmeiden aika ei ole ohi ja iltäpäivällä poljimme nukkumaan tienvieressä olleelle uudelle taatelipalmu farmille ja saimme sitä hoitavilta miehiltä tervetulotoivotuksiksi leipää ja teetä.

Sairaus siirtyi

Maaliskuun 16. päivä vuonna 2008 sekä Timo, että Sudan

olivat 52 vuotiaita ja molemmat sairaita miehiä. Sudanoli jo toipumisvaiheessa ja aluetta vuosikymmeniä riivanneet sodat, taudit, kuivuus ja köyhyys eivät olleet kriittisimmillään. Siinä missä pitkäaikaissairauksista kärsivä Sudannäytti hieman pahoinvoivalta päällekinpäin, vaikutti akuutista ruokamyrkytyksestä kärsivän Timon keho ulkopuolelta yhtä vahvalta ja hyvinvoivalta kuten aina ennenkin.

Koko pitkiin valkoisiin jallabiyoihin pukeutuneet sudanilaismiehet uurastivat koko päivän aluillaan olevalla taatelipalmu- ja  kamelifarmilla, jotta saisivat muutettua aavikon harmauden vihreyteen. Timo sen sijaan makasi hiljaisena ja vaisuna muutaman neliön mutatalon sisällä olleessa hyttysverkkoteltan nurkassa ja hänen sisällään koko pitkään valkoiseen asuun pukeutuneet solut paiskivat töitä kehoon tunkeutuneen bakteerin tappamiseksi.

Hetkeen jona farmin kahden metrin korkuiset taatelipalmun alut ovat kasvaneet tuottamaan hedelmiä Sudanin kansalle, joutuvat paremman tulevaisuuden eteen farmilla työskentelevät miehet pesemään valkoisista jallabijoista vielä monet mullat ja hiekat. Oman maaliskuisen, jo terveen oloisen päiväni vietin siinä samaisessa Sudanin aavikolla olevassa mutatalossa, toivoen, että valkosolut hoitavat hommansa tehokkaasti ja saisivat Timon kehon tuotteliaaksi nopeammin kuin farmin miehet tulevat loihtimaan palmut taateleita tuottavaan vaiheeseen.

Seuraavana aamuna Timo ponkaisi nopeasti ulos teltasta ja suuntasi oksennuksen sijaan kahvinkeittoon. Toiveeni toteutui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Jäljellä olleet 270 kilometriä polkaisimme myötätuulen avuin leikittelevän kevyesti, ja saavuimme hyvävoimaisina Khartoumiin.

Kuten sanoin, sovimme Khartoumiin treffit Niilin kanssa, itse asiassa niistä tulikin kimpatreffit, sillä Khartoum on ainoa paikka, jossa on kaksi Niiliä. Khartoumissa kohtaavat Etelästä Afrikan suurilta järviltä alkunsa saava Valkoinen Niili ja Etiopian ylängöltä kaakosta alas laskeva Sininen Niili.

Sudanin lomaviikon loputtua Khartoumin kadut ruuhkautuivat liikenteestä ja kaupungin karismasta katosi kylämäisen verkkainen charmi. Autojen mukanaan tuoma byrokratia; ruuhka, meteli ja saasteet eivät olleet meille kuukausia aavikon hiljaisuudessa viettäneille matkamiehille mieluisaa ja jätimme kaupungin pian taaksemme, ennenkuin positiiviset mielikuvamme kaupungin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta romuttuisivat täysin.

Valtatie on kuuma

Jatkoimme matkaa sinisen Niilin läheisyydessä kohti Etiopian ylänköä. Tullessamme Khartoumiin, ajoimme halki kunnallistekniikan ulkopuolella olevan lähiön, jossa vesi haettiin aaseilla, sähkö oli kaukainen haave ja vihreyden sijaan piikkipensaita koristi roskat ja muovipussit. Khartoumissa(Omdurmanissa) arvellaan asuvan jopa kaksi miljoona eripuolilta Sudania tulleita pakolaisia. Poistumme Khartoumista halki sen rikkaimman kaupunginosan, joka lentokenttineen, ostoskeskuksineen ja modernine rakennuksineen oli odotettavan syvää kontrastia köyhiin lähiöihin.   

Päädyimme pimeän tultua  120 kilometrin päähän poliisin tarkistuspisteelle, jossa polisiimies totesi passin ja viisumintarkastuksen jälkeen: "very good !". Koska saimme vielä pystyttää telttamme poliisin putkan taakse, lienee ilmeistä ettei poliisi huomannut umpeen mennyttä viisumiamme.

Putkan takana vietetty yö oli kuuma, meluisa ja lyhytuninen. Poljimme 150 kilometriä 44 asteen lämmössä ja palkkioksi siitä saimme putkan takapihaa mieltäkohottavamman pakinnon, moskeijassa rukoilemasta tulleen miehen tarjottua yhden taloistaan kokonaan meidän käyttöön. Maisema seuraavana päivänä oli aivan yhtä monotonista kuin edellisinäkin, silminkantamattomiin oli nähtävissä vain kuivaa sadekauden vettä päälleen odottavaa kynnettyä peltoa. Voimia riistävä unenpuute, kurkkukipu ja tukkoisa nenä tekivät paluun kehooni päivänä, jona lämpömittarin elohopea kohosi 46 asteeseen. Juomapulloissa hautuva vesi oli kieltä polttavan kuumaa, ravinto kehnolaatuista ja viilentävä varjo useimmiten kaukainen haave. Vaativissa oloissa heikkovoimaisena pyöräily oli psyykkisesti raskasta, mutta elämäniloani ylläpitivät rennot, karismaattiset ja rauhalliset sudanilaiset, joiden heinämajoja tonötti harvakseltaan keskellä valtavan laajoja peltoja.

Mikä voisikaan olla piristävänpää keskellä polttavaa autiomaata, kun pariinkymmeneen kilometriin ainoassa heinämajassa asuva perhe on valmis tarjoamaan viilehköä vettä ja varjoa, mutta myös tuoretta leipää ja vuohenmaitoa, hetkeen jona omaa tulista ja savista juomapullon vettä on juotava väkisin ja omankuivan venhäleivän syömisen ajatteleminenkin saa ihon kananlihalle.

Edessämme oli vielä satoja kilometrejä Sudanin kuumuutta ja askeettisuutta. Ethiopian lähestyttyä puut ja pensaat kasvoivat yhä korkeammiksi ja tuuheammiksi. Ihmisten kulttuurikin koki taakse jäävien kilometrien aikana selviä muutoksia ja tienvarressa olleet aidatut heinämajakylät antoivat viitettä perheen ympärillä pyörivän islamilaisen kulttuurin vaihettuvan afrikkalaiseksi heimokulttuuriksi.

Päivät jatkuivat paahtavan kuumina, uneni pysyivät tuskaisen lyhyinä ja minulla oli aamuisin voimat niin vähissä, että ainoa kampiani liikkeessä pitävä voima oli tieto Ethiopian ylängön viileistä öistä. Jokainen kammenkierros vei meitä lähemmäksi kaivattua pelastusta; ylängön viileyttä. Poljimme joka päivä heräämisestä aina auringonlaskuun asti ja lähes joka yö päädyimme jollain tavalla onnettomaan telttailupaikkaan. Sudanin puntamme olivat lähellä loppua ja kahtena viimeisenä päivänä emme päässeet nauttimaan edes kylmien juomien pari kertaa päivässä  vastaanottamastamme siunauksesta.

Jos helvetissä on kuumaa ja haastavaa, kuten siitä annettavat mielikuvat antavat olettaa, voisin todeta viimeisten viiden Sudanin päivän olleen helvetillisiä. Sudan kokonaisuudessaan oli antoisa kokemus ja väsymyksestä ja Etiopian ylänköjen kaipuusta huolimatta vastasin viimeisen ennen rajaa tapaamani sudanilaisen, nuorenpaimenpojan tervehdykseen "I love you!" täydellä rehellisyydellä "I love you too!".

Etiopiaan

Ensimmäinen kohtaamani etiopialainen, rekan kimpussa touhunnut nuorimies, tervehti minua sanoilla: "fucking you". En usko tervehdyksen kuitenkaan olleen konkreettisempi ja pidemmälle viety rakkauden osoitusta kuin sudanilaisen paimenpojan "I love you!" tervehdys, vaan tosiassa vain muilta matkaajilta saamieni mielikuvien vahvistus siitä kuinka dramaattinen ero ihmisten suhtaututumisessa turisteihin Etiopialaisten ja Sudanilaisten välillä on.

Rajan viimeinen passintarkastaja huomasi, että olimme olleet maassa viisi päivää laittomasti, mutta ei siitä meille mitään sanonut, joten oli hyvä ettemme viitsineet Khartoumissa käydä läpi kallista (150 USD) viisumin pidennysruljanssia.

Ihmiset muuttuivat Sudanin alankojen jylhän tummista ja pitkistä, Etiopian pieniin ja vaaleampiin vuoriston asukkaisiin.  Naisten vaatetus muuttui värikkäistä lakanamaisista tobeista tiukkiin farkkuihin ja haalean väriisiin toppeihein. Mies vaatetus taas latistui arvokkaista jallabiyoista halpakopioituihin housuihin ja t-paitoihin.  Kylien rauhallisuus vaihtui tuijotuksiin, faranji (ulkomaalainen/turisti) muljautuksiin ja kaikkialta kuuluviin "YOU!YOU!YOU!" huutoihin. Ympärillä pyöri myös muutamia palveluja tyrkyttäviä turhautuneita työttymiä poikia ja miehiä, plonkkereita. Maiden välistä rajaa edustavalla sillalla rahaa kerjäsi amputoituja ja tuberkuloosia sairastavia heikko-osaisia etiopilaisia. Sileän asvalttitien nopeus vaihtui kivisen ja pölyisen tien hitauteen. Havaittu muutos Sudanin ja Etiopian välillä oli dramaattinen. Ainut muuttumaton asia oli - asia jonka muutosta kipeimmin kaipasimme- lämpötila joka oli yhä 42 astetta.

Viileä yö jäi Etiopiassakin kaukaiseksi haaveksi, kun auringonlaskun puoleisen rinteen maa piti makuualustan tukahduttavan kuumana pitkään yöhön asti. Aamulla telttamme ympärillä oli kuusi miestä. Kahteen kymmeneen henkeen kasvaneessa ihmisjoukossa kävi kova supina meidän pakatessa köyhille maanviljelijöille ja paimenille ennennäkemättömiä tavaroitamme. Havaittu muutos ihmisten käytöksessä Sudanin ja Etiopian välillä oli dramaattinen.

Jatkoimme pomppuisella ja pölyisellä tiellä kohti vuorien korkeuksia. Tiellä oli runsaasti taaksemme jääneen kaupungin markkinoille käveleviä ihmisiä. Alankojen värikkäisiin koruihin ja pukuihin sonnustautuneet heimonaiset kävelivät tyhjine säkkeineen kohti kaupunkia toivoen, että palatessaan kaukausiin majoihinsa heillä on säkit täynnä markkinoiden edullisuuteen tingattuja antiimia.

Polkiessani kuumuudessa ylös-alas jyrkkiä pikkumäkiä olivat voimat niin vähissä , että olisin mielelläni vaihtanut kantamukseni naisten tyhjiin säkkeihin. Nenästäni valui veristä räkää, kurkkuni oli niin kipeä etten kyennyt vastaamaan lasten tervehdyksiin, jalkani olivat voimista tyhjät ja pääni normaaliakin sekavampi. Pidimme lepoa puunvarjossa niin pitkään, että verenvuotoni loppui ja söimme viimeiset kuivuneet vehnäleipämme, jonka energian toivoin riittämän seuraavaan kymmenen kilometrin päässä olleeseen kaupunkiin.

Onnekseni Shehibistä löytyi muutama hotelli ja voimme lopettaa raskaan etenemisen vain 17 kilometrin pyöräilyn jälkeen. Valitsimme kaupungin parhaan hotellin. Pallit paljaana, mutta farkkutakkiin pukeutunut hörökorvainen pikkupoika otti minut vastaan lämpimästi kätellen ja hymyillen, jonka jälkeen hän lähti takaisin kadulle taistelemaan muiden naperoiden kanssa. Sudanin lääväisten ja kalliiden hotellien jälkeen 1.25 euron huoneemme puhtaus oli mieltä ylentävää. Sudanissa miehet putsasivat paikkoja puheella, teen juonnilla, tv:n katsomisella, stressinarulla leikkimällä ja nukkumalla, kun taas Ethiopian ensimmäisessä hotellissa reippaat tytöt ja naiset puhdistivat hotellia vedellä ja pesuaineella. Hyvät tytöt ja naiset, ihailen älykkyyttänne.

Nousu vuorten viileyteen

Kahden lepopäivän aikana keräsin voimia niin, että uskalsimme jatkaa matkaa. Lämpötila oli yhä niin kuuma, että kuumemittaria olisi saanut jäähdytettyä ainoastaan kainalossa. Tie nousi jyrkästi ylös Etiopian ylängölle, pudotaakseen uudelleen alas jokilaaksoon, jotta saisimme taas polkea ylös hieman korkeammalle kohoavan mäen. Tie oli kuoppainen, kivinen ja ohi ajaneiden rekkojen ilmoille nostattava pöly tunkeutui nenääni, sai silmäni vetisiksi ja teki värjäsi hikisen ihoni tummaksi.

Asutukset tienvarrella olivat vaatimattomia puu-/heinämajoja, lasten vaatteet olivat repaleisia, eikä heillä ollut kenkiä. Asumusten viereiset pellot olivat niin kivisiä, että jos kerrostalon tiiliseinän muurauslastin tilalla olisi multaa, saisi siitä suhteessa suuremman viljelypinta -alan. Ensimmäistä kertaa matkallani tunsin oloni aavistuksen kiusaantuneeksi pyytäessäni vettä ihmisiltä, varsinkin ennen illantuloa kun täytettävänä oli 10 litran vesisäiliö. 10 litran löytyminen pienestä talorykelmästä ei tapahtunut kädenkäänteessä ja tajuttuani, että nuorimies antoi puolet perheen vedestä minulle, yritin antaa veden takaisin. Ihmisillä ei ole juoksevaa vettä, vaan vesi on kannettava kotiin kuivan kauden lopulla lähes kuivista joenuoman puroista, käsin tai aaseilla. Etiopia on yksi maailman köyhimpiä maita.

Löysimme oivan leiripaikan puroksi kuivuneen joenvarrelta. Olimme jo 1300 metrin koekeudessa, mutta vuorien takaa ennen auringonlaskua yllemme kulkeutuneet pilvet estivät tehokkaasti 41 asteen päivälämmön jäähtymisen ja maan ja pilvien väliin jäänyt maaperästä noussut lämpö ilma piti kostean ilman 33 asteessa aina keskiyöhön asti.

Kenties aloin tottua jo kuumin öihin, kun yllätyksekseni heräsin seuraamaan viisihenkisen perheen vedenhakua hyvin nukutun yön jälkeen. Perheen lapset(etunenässä tytöt) ja äiti täyttivät aasin suuret vesisäiliöt ja 10-20 litran muovikanisterit puron kirkasvetisessä lammikossa. Mies nojaili puukeppiinsä telttamme vieressä. Perheen äiti ja tytöt ottivat kantoonsa suurimmat vesiastiat päidensä päälle, poika kantoi pikkukanisteria ja isä jatkoi matkaa tyhjin käsin. Miehet voivat käyttää geenien mukana saamiansa, keskimäärin 30 prosenttia naisia voimakkaampaa kehoansa kahdella tavalla: vahvimman lain pelotevaikutuksena tai konkreettiseen tekemiseen. Hyvät tytöt ja naiset, ihailen kärsivällisyyttänne ja voimianne.

Unien ihmeitä tekevä vaikutus latasi kehoni voimakkaaksi ja ajoin pitkiä ylös ihanalla voimantunteella, aivan kuin joku puuttunut palikka olisi loksahtanut kohdalleen. Tie tippui vielä kerran alas joenlaaksoon, josta jyrkkä mäki lähti kohoamaan lopullisesti Ethiopian ylängölle.

Alarinteen, mitäpä muutakaan kuin, kivistä, pomppuista ja pölyisti tie ylös jyhkittyämme, oli lämpötila yhä 37 astetta, eikä alle kävelyvauhtiin tippunut vauhtimme enää kehittänyt vilvoittavaa ilmavirtaa.

Kymmenen päivän yli 40 asteen kuumus hellitti ihastuttavimmalla mahdollisella tavalla. Syvän mustat pilvet saapuivat vuorten ylle ja roiskaisivat päälleemme raikkaan viileän sateen. Melko lyhyeksi jääneen sateen ja nousemiemme metrien aikana 37 asteen lämpö vajosi 21 asteeseen vain reilussa tunnissa. Sateen jälkeen ilmassa leijui eukalyptuspuiden tuoksu, linnut lauloivat ja ilma oli raikasta. Ylikierroksilla hyrrännyt kehoni jäähtyi ja mieleni vapautui kuumuuden kiirastulesta.

Matka Khartoumista Etiopian ylängölle oli psyykkisesti raskas, kenties raskain kaikista läpikäymistä etapeista. Joskus tuntui ettei matka lopu koskaan. Khartoum-Etiopia etapin suunnaton raskaus johtui pääasiassa itseni heikkoudesta, ei ympäristön vaativista haasteista. Timolle polkeminen oli ilmiselvästi helpompaa, vaikka minulla on enemmän kokemusta kuumista oloista.

Viileässä ja vihreässä Gondarissa aavikon kuumus oli enää kaukainen muisto ja lepäsimme moderneissa oltavissa kymmenen päivää. Gondarista poljimme parissa päivässä Tanajärven etelärannalle tänne Bahir Dariin, jossa lepäämme taas noin viikon.