Pyörällä maailman ympäri:

Australia (Darwin 29 tammikuu 2006)

G'day, how r ya man !

"You can not say you have been to Australia until you have crossed the outback." -Bill Bryson

"Et voi sanoa olleesi Australiassa ennen kuin ole ylittänyt autiomaan"

"You don't know unles you try" -Bravo

"Et tiedä ellet yritä"

Riittävän pitkään kuin kuljet itään, niin saavut länteen. Näinhän siinä kävi. Islamilainen sivilisaatio on taakse jäänyttä elämää, minun saavuttuani tutun ja turvallisen (?) länsimaisen sivilisaation pariin, eli Australiaan. Tämä se vasta eriskummallinen maa on. Australia on kuumin, kuivin, tasaisin, hedelmättömin ja ilmastollisesti agressiivisin maanosa ja siitä huolimatta Australia kuhisee elämää ja suurin osa siitä melko tappavasti. Itse asiassa Australiassa on enemmän asioita, jotka voivat tappaa sinut ilkeällä tavalla kuin missään muualla maailmassa.

Verrattuna kaikkiin muihin asuttuihin mantereihin on Australian luonto kuin toisesta maailmasta. Näin siksi, että Australia on ollut eristyksissä muista mantereista vähintään 45 miljoonaa vuotta. Vain 15 000 vuotta sitten oli mahdollista kävellä Etela-Amerikan kärjestä Arfikan eteläkarkeen, mutta ei kuitenkaan Australiaan. Jopa 80 % Australian eläin- ja kasvilajeista on endeemisia eli elävät vain Australiassa. Kaksi suurinta tekijää, jotka selittävät Australian sekopäisen luonnon ovat maaperä ja ilmasto.

Reilun kahden tunnin lento Balilta Australiaan johdatti minut maailman kenties hedelmällisimmästä kolkasta yhteen maaperältään köyhimpään kolkkaan. Balilla ja Jaavalla tulivuoritoiminta tössäyttelee alueen pelloille jatkuvasti uusia ravinteita pitäen maaperän tuoreena. Australian maajussien murheeksi ei täällä tulivuoria paljoa ole, jääkaudet eivät ole Australian lämpöön halunneet tulla, eikä Australian tasaisuuskaan ole suotuisa ominaisuus vauhdittamaan maa-aineksen kiertokulkua. Tällaisissa olosuhteissa uutta maaperää ei synny ja vanhakin maaperä on pyyhkäisty muille maille ja merille, kuluttavien voimien sateen ja tuulen toimesta. Lähes kaikki Australian vuoristoalueet ovat yli 90 miljoonaa vuotta vanhoja. 30 senttiä kun vettä alas ropsahtelee ajassa jona maapallo kerran auringon kiertää, vastaa se 30 000 kilometrin vesimassaa kohti taivaita 100 miljoonassa vuodessa. Tällainen vesimassa ottaa luulot pois kovastakin kivestä ja voitte olla varmoja, että tulen näkemään paljon hiekkaa Australiassa, todella paljon. Hedelmättömän maaperän ja El Nino-ilmiön aikaansaaman maailman arvaamattominnan ilmaston yhdistelmä on saanut Australian eläin- ja kasvilajit keksimään mitä ihmeempiä selviytymiskeinoja. Seuraavassa muutama ei niin ihmeellisiä esimerkkejä, mutta melko hauskoja kuitenkin.

Oletko koskaan miettynyt miksi kengurut hyppivät ? On osoitettu, että hyppiminen on tehokkain tapa edetä keskinopeaa vauhtia. Niveliin ponnistuksessa varastoitunut energia vapautuu seuraavassa ponnistuksessa. Ylös-alas hyppiminen myös tyhjentää ja täyttää keuhkot ilman tarvetta aktivoida hengityslihaksia. Kengurut käyttävätkin huomattavasti vähemmän energiaa kuin vastaavan kokoiset nisäkkäät ja tämä on tärkeää Australiassa, jossa ruokaa ei aina ole riittävästi pitämään kurniva vatsa hiljaisena. Muista hyppimisen tehokkuus seuraavaksi, kun kiroat baarireissun jälkeen nalkaisena, myöhästymistä viimeisestä paikallisbussista. Iloisesti pomppien alkoholi- energiasi riittää kotiovellesi asti.

Australiassa on 10/15 maailman myrkyllisimmästä käärmeestä. Taipan on niistä maailman myrkyllisin. 50 kertaa myrkyllisempi kuin Aasian riisipelloilla kuolemaa niittävä copra. Australiassa on ruokaa niin vähän, ettei käärmeetkään halua antaa hiiripaistille toista mahdollisuutta karata vaan ottavat varmanpäälle ja tuikkaavat hiiren suonistoon hevosen tappamiseen riittävän määrän myrkkyä. Meduusat, skorpionit, hämahäkit, sammakot, merikäärmeet ja krokotiilit ovat nekin tietysti tappavinta laatua maailmassa.

Omituinen otus on Australian yleisimpiin pussieläimiin kuuluva Antechinus. Koiraat elävät vain 11 kuukautta, joista 10 ensimmäistä kuukautta ne keskittyvät syömiseen ja kasvamiseen. Niin kuin teinipojat, kun päivä saapuu, jolloin hormonit alkavat hyrrätä, iskee otuksiin pahemmanlaatuinen seksihulluus. Ennen niin vastenmielisistä naaraista tuleekin yhtäkkiä niin haluttavia kohteita, että koiraat unohtavat syömisen ja nukkumisen. Kahden viikon kuluttua teini-iän alkamisesta jokainen uros on kuollut seksin uuvuttamana. Naarat ja poikaset pärjäävät paremmin, kun urokset eivät ole heitä häiritsemässä ja syömässä vähiä ruokia. Naisten askarruttama asia on näin todistettu, miehet todellakin ovat turhia, täysin turhia.

Hyvällä tuurilla saattaa Australiassa törmätä hunajaopussumiin. Nämä pikkuotukset ovat aikamoisia arvoituksia. Jollakin ihmeen keinolla he repivät kaikki tarvitsemansa ravinteet ja energian siitepölystä ja medestä. Eikä kukaan tiedä miksi koiraat tarvitsevat spermaa suuremman määrän kuin sinivalaat. Miettikääpas miehet miltä tuntuisi, jos jalkojenne välissä roikkuisivat suhteellisesti yhtä suuret kassit, 4 kilon perunasäkki. Ainakin näin pyöräilijänä eunukiksi kääntyminen tuntuisi todennäköiselta vaihtoehdolta, ainakin kivuttomammalta.

Ensimmäinen askel uuden maan kamaralla on aina yhtä jännittävä, saati sitten maanosan. Ilma se oli aivan yhtä lämmintä ja kosteaa kuin Indonesiassakin, mutta ensimmäinen nuuhkaisu tuotti hajuelimille uudenlaisen elämyksen, platun ja mitäänsanomattoman, mutta raikkaan tuoksun. Pelkäämästäni tavaroiden tarkistuksesta selvisin leveällä hymyllä ja lauseella: "Everything is clean like a new." Australia, kun on todella tarkka ettei varusteiden mukana kulkeudu maata vieraalta alueelta, jottei vahingossakaan Australiaan tunkeutuisi lisää todellisia maanvaivoja, tulokaslajeja.

Kello oli 7.30 aamulla eli kaiken järjen mukaan pahin ruuhka-aika. Minä sain kuitenkin ajella Darwinin leveillä hienopintaisilla teillä kaikessa rauhassa, ihmetellen Darwinin savannimaista kasvillisuutta, sillä oletin alueen olevan vielä trooppisen sademetsän piirissä, syykin selvisi myöhemmin, kesä- ja heinäkuussa Darwinissa ei sada juuri lainkaan. Viiden kilometrin jälkeen alkoi jo elonmerkkejäkin näkyä, drive-thru syöttölöiden, huoltamoiden, pesuloiden..jne...laatikkomaisten myyntipisteiden ilmestyessä tienvarteen. Ihmisiin asti eivät elonmerkit vielä riittäneet. Loppumatkan sainkin ajella pitkästä aikaa pyöräteillä ja olo oli kuin kotona ajellessani puhtailla, raikkailla ja hyvin opastetuilla reheviä puistoja halkovilla asfalttipoluilla. Kymmenien tienristeyksissä maleksivien kadunmiesten sijasta matkaani eteenpäin ohjasivat vihreäpohjaiset, valkoisella tekstillä kirjatut tienviitat. Mukavaa kun vältti ainaisen kyselemisen vaivan. Vähintään yhtä jännittävää kuin saapumisen uuteen maahan on ensimmäinen visiitti supermarketissa. Kaikkea oli mitä kuvitella saattoi, mutta lentokentälta päälle jäänyt leveä hymy nopeasti vaihtui syvään masennukseen, kassaneidin ilmoittaessa ostoksien hinnan. Kaiken huippuna herkkuni mango, joka oli 30 kertaa kalliimpaa kuin Indonesiassa. Tervetuloa Australiaan köyhämies !

Lyhyen loppumatkan valitsemalleni hostelille taitoin vaivattomasti lentokentältä saamani kartan ja hotellioppaan avulla, nimellä merkittyjä katuja pitkin ! Uima-altaaseen pulahduksen ja lämpimän suihkun jälkeen rojahdin väsyneenä valvotun yön jäljiltä, nauttimaan ilmastoidun 10 euron yhteismajoitushuoneen viileydestä sekä pohtimaan mihin kaikki ruokakojut, hedelmänmyyjät, kitaran soittavat, kengänkiillottajat, rihkamakauppiaat, moottoripyörat, pikkubussit, kadunmiehet, koululaiset, roskat, melu.......ovat kadoneet. Eli yksinkertaisesti mihin on kadonnut elämä ? Welcome to West young man !

Olen saanut matkaseuraa. Vanha hyvä ystäväni unettomuus on taas tullut kyläilemään. Individualistisena yksinäisena sutena voin kyllä paremmin reissatessani yksin. Unettomuus kun on sellainen kaveri, joka tekee kaikista arjen askareista piirun verran vaikeampia, tai kahden. Esim. kaupassa unettomuus ja aivot eivät oikein pääse yhteisymmärrykseen tuotteiden paikasta ja täten kehoni joutuu hortoilemaan pitkin käytäviä kuin ensimmäistä kertaa kaupungissa oleva alkuasukas, yrittäessäni etsiä täytettä vatsani pohjalle. Onneksi olen niin tylsää matkaseuraa, että todenäköisesti unettomuuskin taas jossakin vaiheessa palaa sinne mistä on tullutkin, toivottavasti pysyvästi.

Darwin sijaitsee tropiikissa. Darwinissa on hiekkarantoja. Darwin on rikas alue. Kaiken järjen mukaan Darwinissa pitäisi olla palmuilla reunustettuja bulevardeja, hitaasti matelevia leveitä ja pitkiä avoautoja, trimmattuja rantatyttöjä ja -poikia, hitaasti pyöriviä kattotuulettimia, ulkoilma kuntosaleja, valkoisia rantahuviloita ja uima-allas baareja, joissa tummat rantahattuun ja hawaijipaitaan sonnustautuneet baarimikot tarjoilevat alkoholipitoisia drinkkejä, korkeista pienella sateenvarjolla koristetuista laseista. Darwin tuottaa pettymyksen kaikilla näillä osa-alueilla. Darwin on kuin mikä tahansa kehittyneen valtion kaupunki. Keskusta on tylsää ruutukaava ja rakennukset harmaita ja persoonattomia luomuksia. Tottahan se idyllisyydessä Raision tuntuvasti kepittaa, mutta Helsingille tulee kyllä takkiin. Toisaalta tuskimpa paikallisia kiinnostaa miltä keskustaa näyttää, koska he asuvat kaukana omakotitalolähiöissä. Australia on maailman lähiöistynein maa.

Darwin on kuitenkin näistä Floridan rannoilta päähäni syöpyneistä mielikuvien puutteista huolimatta todella toimiva ja viihtyisä kaupunki, siis viihtyisä keskustaa lukuunottamatta. Indonesiassa harvoin huvitti lähteä kaupunkille huvikseen pyöräilemään. Darwinissa saa kaikessa rauhassa ajella pyöräteillä, jotka kulkevat halki rantojen, ylläpidettyjen sademetsien ja monsuunimetsien, lehtojen ja savanniluonnon puistojen. Parlamenttitalon katköistä olevasta loistavasta kirjastosta löytyy kaikki kaipaamani tieto ja ilmaiseksi. Köyhällä indonesialaisella ei ole mitään, köyhä australialainen voi käydä lukemassa lehtiä ja käyttää internettiä kirjastossa, juoda puistoissa olevista hanoista raikasta vettä, asua katon alla ja kävellä sairaalan hoidettavaksi, jos paikkoja alkaa kolottaa. Pelkkä ero perusinfrastruktuurissa antaa Indonesiaan ja Australiaan syntyneille lapsille aivan erilaiset mahdollisuudet valita mitä elämässään tekevät. Tapasin Indonesiassa useita ihmisiä, joilla oli päässä selvät visiot mitä haluaisivat tehdä, mutta joutuvat olosuhteiden pakosta tekemään esim. yksinkertaista rihkamanmyynti työtä ja näin haaskaamaan omia todellisia voimavaroja. Eräs playstationeja Balilla vuokraava minun ikäinen poika haluaisi pyöräillä Balilta Jakartaan, mutta asia näyttää hänelle kovin kaukaiselta, koska hänellä menisi vuoden tulot pelkkiin keskinkertaisiin varusteisiin, jotka hän välttämättä tarvitsisi. Hän kuluttaa päivänsä istumalla pienen mainoskyltin vieressä, jonka hän on saanut laittaa yhden kaupan eteen. Taas valuu hukkaan yksi arvokas unelma ja kerrottavaa jälkipolville.

Tekisi mieli sanoa Darwinin johtajille, että pommittakaa keskusta ilmaan ja rakentakaa tilalle uusi uljas trooppinen keidas. En kuitenkaan kehtaa, sillä vuonna 1974 hirmumyrsky Tracy, joka on Australian historian tuhoisin luonnonkatastrofi, pyyhkäisi Darwinin maantasalle. Jos he eivät silloin ymmärtäneet sitä keidasta rakentaa, parempi olla ehdottamatta asiaa. Ei pehmeä naula kovaan paahan uppoa vaikka kuinka hakkaisi.

Suomessa kaikki erikoistavara on kallista, koska Suomi sijaitsee syrjäisessa Pohjolan kolkassa. Darwinista seuraavaan suuren ostoskeskukseen on matkaa 1500 km ja lähimpään miljoonakaupunkiin Adelaideen 3000 km, kerrankin aivoni toimivat nopeasti ja teen korjauksen, sillä lähin miljoonakaupunki taitaakin sijaita Indonesiassa, en tiedä tosin mikä, mahdollisesti Kupang Timorilla. No kuitenkin, Darwin on todella syrjässä ja erikoistavarat ovat todella kalliita. Seuraavassa kappaleessa mainitusta syystä johtuen olen joutunut ostamaan paljon sitä kallista erikoistavaraa täältä Darwinista. Olen montaa kertaa toivonut, että olisin jo sniiduilijan paratiisissa, Australian aavikolla, siellä kun ei tarvitse stressata päätä puhki miettiessa mistäpä tavaran saisi mahdollisesti kolme senttiä halvemmalla, koska tarjolla on vain kenguruja ja hiekkaa, ja nehän ovat ilmaisia. Kyllä nousi pala kurkkuun pyöräkaupassa, kun jouduin pulittamaan yli 100 euroa jarrupaloista, siis 30 grammasta rautaa, eli 3000 euroa kilo. Tarkistakaapa raudan maailmanmarkkinahinta netistä, taas vietiin Suomipoikaa kuin pässiä narusta. Esimerkki miten täälla tulee sniiduilla, kirjoitan tätä viestiä kirjastossa ,koska se on ilmaista, täällä on kuitenkin ohjauspaneeli piilotettu, joten en saa vaihdettua ääkkösiä ja jälkeenpäin menen vaihtamaan aat ja oot, äiksi ja öiksi nettikahvilaan, jossa tunti maksaa 3 euroa ja se on paljon nopeampaa eli halvempaa kuin koko viestin kyhäys . Enhän minä voi teille Suomalaisille kirjoittaa ilman ääkkösiä.

Nukkuessani hostellini lukitussa yhteismajoitus huoneessa, minut ryöstettiin. Minulta vietiin sängyn allani ollut pyörän ohjaustankolaukku. Laukku ja sisällä ollut passi löytyivät hostellin käytävältä, teille tietämättömille jäivät lompakko, kamera, aurinkolasit, otsalamppu ja sykemittari. Kiitokset kuitenkin ystävälliselle varkaalle, joka jätti minulle armopalaksi passin ja näin minulle ei päänvaivaa aiheutunut kuin sen verran, että sain uudet pelit ja vehkeet hommattua. Jos varas olisi ollut todella ystävällinen, olisi hän palauttanut myös kamerani muistikortin, jonka sisuksissa upeat ammattitaidolla otetut Bali-valokuvat ovat. Siitä lähtien olen arvokkaat tavarani niellyt illalla alas haponkestävässä muovipussissa ja aamupytyllä saanut taas tavarani turvallisesti takaisin.

Darwinista aion ajaa halki Australian pitkin julminta reittiä, eli keskiautiomaan halki. Australiassa on nyt kesä. Australia on kuumin maanosa. Autiomaa on Australian kuuminta aluetta. Lampo vaihtelee 35-50 asteen välillä. Kaupunkeja välillä ei ole kuin noin neljä ja vain yksi niistä todellinen kaupunki, 25 000 asukkaan Darwin. Pisimmät välit ilman ruokaa ja juomaa ovat noin 200 km. Joka vuosi autiomaahan kuolee muutama huonosti valmistautunut matkailija, usein autoihinsa. Matkaa autiomaassa on 3000 km ja siitä vielä 900 km Melbourneen, joka on päätepisteeni. Matkasta tulee pitkä, kuuma ja yksinäinen, mutta minähän olen suomalainen ja olen tottunut yksinäisyyten ja tulen maasta, jossa on viisi miljoonaa asukasta, mutta yli kaksi miljoonaa saunaa, joten olen tottunut myös kuumuuten. Eli helppo nakki ! Ei kun vain takki auki autiomaata ylittämään, vai kuinka ?

Kiitokset herra X:lla, joka opetti minua panemaan pilkut oikeaan paikkaan !

Ja tietysti varkaalle, joka ei vienyt passiani !

Outback ( Tennant Creeck 13 helmikuu 2006 )

G' day how r ya man !

"I've never been drunk, but often I've been overserved. " - George Gopel

"En ole koskaan ollut juovuksissa, mutta usein minulle on ylitarjoiltu."

"That's the fastest time ever run - but it's not as fast as the world record." - David Coleman

"Tämä on nopein koskaan juostu aika, mutta ei se ole yhtä nopea kuin maailman ennätys."

"If you want a friend in Washington, get a dog." - Harry S. Truman

"Jos haluat ystävän Washingtonissa, hanki koira."

"The two most common elements in the universe are hydrogen and stupidity. But not in that order. " - Brian Pickrell

"Kaksi yleisintä asiaa universumissa ovat vety ja tyhmyys. Mutta eivät tässä järjestyksessä."

Takki on sittenkin pidettävä tiukasti täällä Australian autiomaassa. Ensinnäkin, jos takin pitää kirjaimellisesti auki, iho palaa ja pahasti palaakin. Toiseksi, jos autiomaata lähtee kuvainnollisesti ylittämään takki auki niin nopeasti hajoaa pää. Olen Australiassa kuumanakautena. Kuumuuden lisäksi kesällä on enemmän sadetta, käärmeitä sekä hyttysiä ja muita otököitä. En lainkaan ihmettele miksi autiomaa on lähes lähes 100 prosenttisesti asuttamaton.

Vaikka ajelen hyvällä päällystetyllä tiellä ja huoltoasemia on ollut vähintään 100 kilometrin välein, niin silti tunnen autiomaan stressitekijät nahoissani, sillä lepopöiviä lukuunottamatta olen nukkunut teltassa ja useimmiten pusikoissa. Parhaimmillaan on ollut 42 astetta lämmintä ja keltainen kiekko on porottanut pilvettömältä taivaalta usein koko paivan. Tässä lämpötilassa huoltoaseman mustalla pytynreunuksella polttaa takamuksensa ja juomapulloissa oleva vesi soveltuu paremmin keitinvedeksi kuin juomiseen, kun puhallan ötököitä pois poskeltani, on tuulahdus kuin hiustenkuivaajan puhallus. Myös maa on niin kuuma, ettei minun ilmatyynyillä vaimennettuihin hifikenkiin tottuneilla vauvan jalanpohjilla ole mitään asiaa talsia paljain jaloin tummanpunaisella hiekalla.

Kestän kuumuutta todella hyvin. Tarkoitan sitä, että ei minulla ole minkäänlaisia ongelmia kestää 10 tuntia päivässä porottavaa kuumaa aurinkoa. Asiat ovat toisin, kun ajaa viikon putkeen ja vähintään 111 km päivässä tässä kuumuudessa. Itse asiaa tiedostamatta, nakertaa kuumuus energia- , mineraali- ,vitamiini- ja kivennäisainevarastoja ja täten rasitus kerääntyy huomattavasti nopeammin kuin viileämmässä kelissä. Tämän lisäksi miljoonat hyttyset, jotka ilmaantuvat syömään hermojani auringonlaskun aikaan, kärpäset, jotka pörräävät naamani ympärillä pyöräillessäni ja pakottavat minut käyttämään hyttysverkkoa, jännitys jonka pusikoissa nukkuminen aiheuttaa ovat saattaneet minut sellaiseen väsymyksen tilaan, että päätin viisaammaksi pitää viiden päivän palautuksen täällä Tennant Creekissä. Ja kunnioitan rajuja olosuhteita niin paljon, että olen päätttänyt pitää samanmoiset tauot myös kahdessa jäljellä olevassa kaupungissa tai muuten hajoaa seka pää etta jalat.

Olin kuullut autiomaassa yksin telttailleiden sanoneen/kirjoittaneen, että kaikki ylimääräiset äänet autiomaassa vaistot heräämään ja jännityksen ylle. Näinhän se asia todellakin on, ainakin ensimmäisinä yönä. En muista, koska olisin jännittänyt niin paljon kun keskellä pusikkoja alkaa yhtäkkiä kova kengurujen tömähtely ja pusikoiden rapina. Nihin eläimien ääniin tottuu nopeasti, mutta ihmisten ääniin ei koskaan. Vaikka minä olen vapaatelttaillut ensimmäistä kertaa elämässäni tällä reissulla, niin jokin ääni takaraivossa sanoo aina, jos houkuttelevalta näyttävä telttapaikka ei ole turvallinen ja myös tästä olen muiden kanssa keskustellut ja yhtä mieltä olleet. Autiomaassa tulee paljon varovaisemmaksi telttailun suhteen, koska keskellä ei mitään on täysin puolustuskyvytön. Kanadalaispyöräilijä kertoi oman tapansa telttailla: "Joko niin, että kaikki näkee missä olen tai niin ettei kukaan näe.". Esimerkiksi ranskalaispariskunta tellttaili kaksi kuukautta sitten keskellä ei mitään pienen tien varressa ja yksi auto oli ajanut heidän leiriytyessä ohi. Aamulla heillä ei ollut enää polkupyöriä. Hyvä heille sillä nyt he reissaavat takaisiin Ranskaan moottoroiduilla kulkuneuvoilla ja välttyvät lukemattomilta pershiertymiltä.

Toiseksi viimeisenä päivänä ajoin yli seitsämän tuntia yli 40 asteen muumuudessa ja ja aurinkokunnan kirkkain lamppu porotti koko päivän iholleni vailla pilvien vesihöyryn absorvoivaa vaikutusta. Olin niin väsynyt, etten kertakaikkiaan jaksanut vaivata päätäni ja etsiä pusikosta kivikoiden ja pensaiden joukosta sopivaa telttapaikkaa, vaan kurvasin seuraavalle leirintäalueelle. Illansuussa alkoi näkyä taivaanrannassa uskomaton näytellä. Leveässä ukkospilvien rintamassa alkoi huima salamoiden naytelmä. Jossakin kaukana horisontissa salamat iskivät useita kertoja sekunnissa, värjäten taivaan upeaksi valomereksi, niin kaukana ettei uukkosen ääntä kuulunut. Vain tasaisessa autiomaassa(ja tietysti merella) on mahdollista nähdä tällainen näytelmä, koska näkymiä peittävää korkeaa kasvillisuutta ja korkeita pinnanmuotoja ei ole.

Hurja oli myös näytelmä, jonka myrsky näytteli osuessa kohdalle. Ukkosen jysäys oli sitä luokkaa, että osteoporoosipotilaalta olisi hampaat suusta tipahtaneet, kenties raajatkin tai paremminkin sortunut koko potilas. Laadukkaaksi luulemani telttani tuotti mukavan yllätyksen sen oltua vettäläpäisevää mallia. Painuin pubiin odottelemaan myrskyn laantumista. Huoltoaseman myyntimies oli sitä mieltä, että ei väsynyt pyöräilijärukka voi myrskyn takia valvoa, vaan tarvitsee kunnon yöunet. Sain ilmaisen motellihuoneen. Illalla väsymyksen syykin selvisi, viides ripuli matkan aikana. Voi, että oli hienoa kävellä 5 m vessaan ja jysäyttää valkoiselle posliinille kunnon peräsuoli pläjäykset. Normaalisti pläjäykset olisi pitänyt pläjäyttää pusikkoon hikoillen kuumuudessa, huitoen hyttysiä, nitistäessä muurahaisia ja varoen käärmeitä. Aamulla sain vielä lähtö eväiksi mahtavan kokoisen salaattilihavoileivän, purkin papuja ja hedelmiä. Ai, että elämä on hienoa, ripulissakin.

Hyvävoimaisena ja optimaalisissa olosuhteissakaan 160 km ei ole lyhyt pyörälenkki. Todellinen kestävyys koitos se on viikon ja 900 km pyöräilyn uuvuttamana, 40-asteen kuumuudessa ja vastatuulessa. "Pulahdus Lappalaistenrannan laiturilta 15 asteisen viileän veden uumeniin niin, että kuuman kehoni ja viileän veden huima lämpötila ero aiheuttaa voimakkaan sihahduksen ja selällään polskuttelu tyynessä vedessä ihaillen Naantalinlahden taakse laskeutuvaa syyskuun puolen välin oranssia auringonlaskua. Porhallus kodin valmiiseen ruokapöytään vaivattomasti skootterilla ja ruokailun jälkeen asettautuminen tyynyillä täydelliseksi ergonomiseksi elämykseksi muokatun löhösohvan pehmeisiin syövereihin ja aivot tyhjänä tuijottamaan olympiakisojen suurmäen finaalia." , ei perhana, taisi olla pelkkä päiväuni tai kangastus, eihän syyskuussa olympiakisoja ole.

Olen ollut enemmän tai vähemmän yksin viisi kuukautta. Kun pusikosta menee toiseen pusikkoon on sitä täysin yksin. Vaikein asia jatkuvassa yksinäisyydessä on se ettei ole ketään muistuttamassa, jos hermoilen jonkin pienen harmittoman jutun takia esim. sanomassa, etta otas poika aivan rauhallisesti hyttysia ne vain ovat, silloin kun pakkaan varusteitani auringonnousun aikaan ja paani on totaallisessa hajoamispisteessa tuhansien hyttysien parveillessa ymparillani. Joka paiva koen jotain uutta ja ainutlaatuista, mutta kokemukset ovat huomattavasti merkityksettomampia, kun en voi kertoa ja jakaa niita muiden kanssa ja nain kokemukset, nakemykset ja tuntemukset painuvat vain yhden ihmismielen syovereihin. Hienoja keskustelun mahdollisuuksia katoaa kuin tuhka tuuleen yksin matkatessa. Eika teltassani myoskaan ole ketaan, jolle voisin kertoa ja kehua hyvinmenneesta ylipitkasta pyoralenkistani ja nain jakaa sen kokemuksen antamaa positiivista energiaa. Teltan sisälle tuijottavia kenguruja ja riikinkukkoja ei voisi vahempaa kiinnostaa kuinka kauan pahanhajuinen ihmispolo on kampia pyöritellyt. Kokemukset ja tekemiset saavat täyttymyksen vasta kun ne saa jakaa toisten ihmisten kanssa.

Kävelin ulos Daly Watersin pubista takaisin majapaikkaani, ajatellen mitä kertoisin teille Australian käärmeistä. Samalla hetkellä tunsin limaisen iskun nilkassani. Tietysti ensimmäisenä mieleeni tuli käärmeen limainen kita. Hetken kuluttua kuitenkin huojennuin, kun kuulin sammakon hyppivän poispäin minusta, kunnes tajusin, että myös sammakot saattavat olla tappavan myrkyllisiä. Onneksi tällä kertaa jalalleni hyppäsi tavallinen ja harmiton Saku-sammakko.

Australiassa on 140 käärmelajia ja suuriosa niistä on myrkyllisiä, mutta kuitenkin vain 10 prosenttia ihmiselle vaarallisia. Australiassa tapahtuu noin 3000 käärmeenpuremaa vuodessa ja noin 1-2 ihmistä kuolee kaarmeenpuremaan vuodessa. Edes maailman myrkyllisimmän käärmeen sisämaan taipanin puremaan kuolee harvoin alle neljässä tunnissa, vaikka yhden taipanin myrkky riittää tappamaan miljoonia hiiriä. Nopeana kuoleman pidetään tapausta, jossa 6-vuotias poika sai 12 puremaa toiseksi myrkyllisimmältä taipanilta ja kuoli alle tunnissa. Nykyisin kaikille käärmelajeille on vastamyrkyt ja sen johdosta kuoleman tapaukset ovat harvinaisia. Vuonna 1906, jolloin ei ollut vasta myrkkyjä, 40-50 prosenttia tiikerikäärmeen ja deadth adderin puremista olivat kuolettavia. Taipanin purema on lähes aina hoitamattomana kuolettava. Surimman osan kuolemista aiheuttaa kuitenkin ruskeakäärme. Ensimmäisen tutustumisen tämän käärmeen kanssa tein kuoleen yksilön kanssa tienpäällä ja toisen kerran tutustuin elävään yksilöön leirintäalueen suihkussa.

Autiomaassa ei ole paljon nähtävyyksiä. Tähän mennessä olen 1000 km aikana pysähtynyt kahdelle nähtävyydelle, Matarankan kuumille lähteille ja Daly Watersin pubille. Niistä olenkin sitten ottanut kaiken irti. Matarankan kuumille lähteille minut johdatti muutamansadan metrin mittainen tiheiden kukkakaalipalmumetsien läpi pujotteleva polku. Runsaiden sateiden johdosta maa oli polkua lukuunottamatta vedenpeitossa. Yksi lähteistä oli tehty ihmisille sopivaksi ja reunustettu tiilillä ja laatoilla sekä varustettu hiekkapohjalla ja leveillä uimaportailla. Siellä minä lätistelin ja polskuttelin 34 asteisessa vedessä kuin kuusivuotias vesipeto, sukellellen kapeissa uomissa ja ihaillen vihreää, lähes sademetsämäistä luontoa. Uinti lämmittelyn jälkeen tein lähteen rannalla tunnin mittaisen lihaskuntoharjoituksen heilutellen pyörälaukkuja ja punnertaen. Treenin jälkeen rentouduin ja söin lounaani lähteen portailla, samalla tutkien kristallin kirkkaan veden läpi kilpikonnien touhuja. Sanomattakin lienee selvää, että sain nautiskella näistä lämpimistä lähteistä yksin.

Daly Watersin pubi on Australian kuuluisimpia pubeja. Muistaakseni lupasin jollekin, että ostan tässä pubissa ensimmäisen kaljani. Turistikautena pubi on täynnä joka ilta, huolimatta sijainnista, joka on tietysti keskellä ei mitään. Pubi on katosta lattiaan täynnä ihmisten jättämiä muistoesineitä ympäri maailmaa, käyntikortteja, eri maiden rahoja, pinssejä, lippuja, lakkeja, kengiä, alusvaatteita, rekisterikilpiä.....aivan kaikkea, myös Suomenlippu sieltä löytyi. Olin niin otettu tästä autiomaa idyllistä, että vietin lepopäivän tassa 14 asukkaan kaupungissa, jonka tunnelman muodostivat muutama punaharhainen rakennus, retromalliset bensiinipumput, tuulimylly,vanhat traktorit, punainen maaperä, upeat punaiset auringonlaskut, rento hällä väliä meininki sekä tietysti Australian syrjäisimmät liikennevalot ja muut humoristiset viritykset. Entäs sen kaljan laita ? Enpä sitä tietenkään ostanut, mutta Australiassa 11 000 km pyöräretken tehnyt pubin kokki sen minulle tarjosi ja väsyneen kehon maksa ei sitä ilolla vastaan ottanut, juttu kyllä luisti myöhään yöhön asti, mutta kammet eivät kyllä pyörineet seuraavana aamuna normaalin tapaan, yhden kaljan voimasta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä. Kyllä hävettää edustaa Suomen kuuluisia ja kunniakkaita juomatapoja maailmalla, minun ollessa tällainen yhteen kaljaan romahtava mammanpoika.

Kiitokset Jeff majoituksesta ja ruuista !

Ja Paulille CD-soitin lahjoituksesta !

Ja antikiitokset Markille kaljasta, mutta kiitokset kaikesta muusta !

ps. Huomenna matka taas jatkuu kohti seuraavaa kaupunkia Alice Sprinsia, jonne on matkaa reilu 500 km. Ajattelin polkaista sinne kolmessa paivassa.

Alice (5 maaliskuu 2006)

G'day how r ya man !

"You could say she is gone to Australia. That is a synomyn for death in the popular mind" - Joe Orton

"Voit sanoa, että hän en menyt Australiaan. Kansan keskuudessa tämä on synonyymi kuolemalle"

"Worth seeing: but not worth going to see." - Samuel Johnson

"Näkemisen arvoinen: mutta ei katsomaan menemisen arvoinen"

"As for money, enough is enough: no man can enjoy more" - en muista

"Mitä rahaan tulee, riittävästi on riittävästi: kukaan ei voi nauttia suuremmasta määrästä"

-----

Tässä hommassa on hienoa se, että lepopäivät ovat suurta juhlaa, kun ei tarvitse rääkätä rasittuneita jalkoa enempää, mutta paluu tien päälle on aina vähintään yhtä hienoa. Jokaisena aamuna on aina innostunut ja odottava mieli mitä päivä mahtaa tuoda tullessaan. Ja, kun pyörällä kulkee on jokainen päivä taatusti erilainen. Tunnen nahoissani kaikki ylämäet, sateet, myötätuulet, vastatuulet, kuumuuden ja kylmyyden. Näen ja kuulen luonnon pienet yksityiskohdat huomattavasti tarkemmin kuin autosta. Joka päivä tapaan uusia ihmisiä, jotka utelevat minkä h------n takia pyöräilen, kun autokin on keksitty. Ja muutaman kerran on vastaan veivannut kaistapää kollegakin ja silloin ei tarvitse vastailla kysymyksiin, jotka jollain lailla yleensä sivuavat matkustustapani miellekkyyttä, vaan pyöräilijät ovat niin itsetietoista porukkaa, että tervehdys on yleensä heti tyyppiä "Hello, you silly cyclist !". Nämä kaikki yhdessä tekevät jokaisesta päivästä niin ikimuistoisen, että voin kirkkain silmin sanoa muistavani jokaisen noin sadasta tien päällä vietetystä päivästä, mutta en todellakaan osaa lepoviikkojen päiviä eritellä, vaan muistan ainoastaan, että olin reilun kaksi viikkoa Darwinissa.

Vaihtelun vuoksi kirjoitan tällä kertaa hieman yksityiskohtaisemman kuvauksen mitä tein matkallani Tennant Creekistä Aliceen.

Tuttu kutkuttava jännitys oli vatsanpohjassani, lähtiessäni matkaan Tennant Creekistä. Olo ei tosin ollut parasta A-luokkaa, mutta päätin poistua tästä pikkukaupungista jalkojeni voinnin oltua parasta A+-luokkaa. 60 kilometrin jälkeen äijästä oli mehut pois imetty ja ei olisi lainkaan kiinnostanut pyöräillä. Meno hiipui kuin olisi betoniseinään ajanut. Ensimmäisen kerran näin kävi ensimmäisenä ajopäivänä pois Bangkokista, toisen kerran Sumatralla Panyapunginissa ja nyt jo kolmannen kerran viiden kuukauden sisään. Pääsin kuitenkin perille Devils Marblesin kivilohkareille.

Devils Marbles oli kolmas nähtävyyteni matkani varrella Australiassa, jota pysähdyin tutkimaan. 1800 hehtaarin alueella oli tuhansia jopa omakotitalon kokoisia granniitti lohkareita, järjestäityneinä mitä ihmeellisempiin asentoihin. Uskomattominpia olivat asennot, joissa oli pyöreä kivi alla ja täydellisessä tasapainossa kuutionmuotoinen kivi sen päällä. Ei voi kuin ihmetellä luonnon voimien kykyä muokata tälläisiä suuren mittaluokan muodostelmia. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että hurjimmatkin muodostelmat kuten Mt Everest ovat vain pienen pieniä pintaryppyjä maanpinnalla, jotka ovat ovat syntyneet mannerlaattojen puskiessa toisiaan vasten. Mt Everest on vain 0.14 % maapallon säteestä ja mannerlaatan paksuudestakin vain 10 %, eli todellakin mitätön ryppy. Tämän tajuttuani en enää koskaan sano vuoren yli pyöräilemisen olleen uskomattoman työläs homma, pikkunyppylöitähän ne kaikki ovat. Devils Marblesit syntyivät 1640 miljoonaa vuotta sitten graniittimagma pesäkkeiden jäähdyttyä ja kovetuttua pesäkkeet muotoihin, jotka nyt ovat nyt nähtävissä maanpinnalla. Arkeologien työt on hoitanut eroosio.

Olin taas siis kipeänä, neljättä kertaa tällä matkalla. Lohtua sairauteeni toi hollantilaispariskunnan tarjoama pusikkoillallinen suurten kivien lomassa. Päivällä oli yli 40 astetta ja nukkuminen kuumeisena yli 30 asteisesa teltassa, kuuman maan hohkatessa lisälämpöä kehooni, jonka omakin lämpotila oli valkosolut liikkelle saavissa lukemissa, tekivät nukkumisesta todellista pyörimistä. Muutaman nukutun tunnin jälkeen heräsin kuumehöyryisenä auringonnousun lämpöön. Ajatuksissani ei ollut muuta kuin hieman viileämpi paikka kuin teltta. Ajelin 10 km rauhallisesti seuraavalle huoltoasemalla ja taas kävi uskomaton tuuri, paitsi, että huoltoasemalle oli vain 10 kilometriä, niin myös se, että sain tingattua 70 % pois hotellin hinnasta. Sääli on sairautta, mutta saampahan kaikki hieman halvemmalla, ihmisten sääliessä tällaista pyöräilijäpoloa. Hotellin papukaijakin totesi ohi käveltyäni, "Hello, How r ya ?" ja nauroi makeasti perään. 15 asteiseksi ilmastoidusta onnenkolostani ulos putkahdettuani vasta tajusin todellisen kuumuuden tason, olin läkähtyä käveltyäni 30 metriä uima-altaalle.

Päivän laiskottelun jälkeen olinkin taas iskussa ja tauti tuli taas tapettua yhdessä päivässä. Tuleva päivä oli todella lämmin. Vesi oli lähes juomakelvottoman kuumaa ja silti sitä piti litkiä kaksi litraa tunnissa. Vetäessäni ilmaa voimakkaasti sisään oli se niin kuumaa, että hampaissa tunsin poltteen. Itselläni on tiepäällä eväinä oma tekemääni mysliä (hedelmämysli, kauralese, vehnäalkio, auringonkukansiemen, kurpitsansiemen, suolapähkinä ja maitojauhe sekoitus), kuivattuja hedelmiä, lohta, tonnikalaa, omenoita ja porkkanoita. Olen syonyt tämänkaltaista mysliä vuosikaudet ja aina se on maistunut taivaalliselta. Nyt kuitenkin tuli kuitujen yliannostus, jota olin hieman pelännytkin. Kaikki joskus samassa ruokapoydässä istuneet tietävät, että minulle kyllä ruoka maistuu. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pystynyt syomään. Pelkkä myslin ajattelukin teki pahaa sai ihokarvat nousemaan. En ole syönyt varmasti kymmeneen vuoteen sipsejä, kokista, jäätelöä, karkkia jne...Mutta nyt teki suunnattomasti mieli näitä kaikkia eli kaikkea missä ei ole tietoakaan kuidusta. Näiden kuvat silmissä pyöräilin seuraavalle huoltoasemalle, jossa ostinkin kokista, suklaata ja keitettyjä ketsuppipapuja. Kyllä teki kutaa, kun popsin niitä juuri sopivasti paikalle sattuneessa myrkyssä, maateen pitkällä penkillä pubin räystään alla, josta putouksen lailla viileä vesi ryöppyi päälleni. Kaiken lisäksi myrsky kulki kannaltani sopivaan suuntaan ja sain jatkaa matkaani kovassa myötätuulessa.

Alkoikin jo tulla pimeä ja loppumatkan ajelin autiomaassa, jossa läntiseltä puolella täysikuu valaisi alueen niin valoisaksi, etten otsalamppuani tarvinnut ja itäiselle puolelle pääni kääntäessä sain ihastella horisontissa välkehtiviä salamoja. Väkisin yritin mysliäni pureskellä, mutta ei siitä mitään tullut. Tämän johdosta energiani olivat todella vähissä päästyäni seuraavalle huoltoasemalle. Huoltoasema oli jo suljettu. Huoltoaseman lasiovien läpi näin nämä kaikki makeat herkut, joista olin unelmoinut viimeiset 100 km. 200 km pyöräiltyäni oli ruuan himoni niin suuri, että kolkuttelin kaikki ovet huoltoasemalla läpi etsien kaupanmyyjää. Yhden vanhan miehen löysin erään oven takaa, mutta hänellä ei ollut mitään tekemistä huoltoaseman kanssa. En jaksanut telttaani pystyttää, vaan heitin heitin makuualustani katoksen alle ja jäin siihen vetelemään sikeitä. Kotvan kuluttua saapui vanha pappa kantaen minulle tarjottimen täydeltä paahtoleipiä, purkkipapuja, sokeria ja kahvia, enkä joutunut menemään nukkumaan tyhjin vatsoin. Jukka 23-v joi elämänsä ensimmäisen kerran kahvia ja hyvää oli, todella hyvää, ainakin hervottomalla kasalla sokeria. Sain nukuttua kokonaiset kaksi tuntia.

Aamulla olo oli varsin virkeä huolimatta neljästä lähes nukkumattomasta yöstä. Taas oli myötätuuli ja mikä parasta ilma oli auringonnousun aikaan todella viileä. Seuraavalla huoltoasemalla sain vahvistuksen ilman viileyteen, sillä ilmanlämpö ei jaksanut nostaa mittarin elohopeaa kuin 36 asteeseen, kello 10.30. Huoltoaseman herra sanoi edellisenä päivänä olleen 44 astetta. Monta kertaa olen vilkkaalla mielikuvituksellani kuvitellut pyöräilijän tulevan vastaani, mutta aina pettynyt sen oltua liikennemerkki. Tällä kertaa en kuitenkaan kangastuksiin kangistunut, vaan vastaani rullasi ihka oikea kiinalaispyöräilijä. Hän oli jo ajellut 25 000 km ympäri maailmaa. Hän ajoi 100 dollarin supermarketista ostetulla pyörällä, risaisessa paidassa ja tavallisilla lenkkareilla. Hän ajaa keskimäärin 150 km päivässä ja lepopäiviä hän pitää harvoin. Pariisista Kapkaupunkiin hän pyöräili kuudessa kuukaudessa, minä olen ajatellut käyttää moiseen matkaan ehkäpä 14 kuukautta. Kotona Kiinassa hänen pyöräilystään tietää vain äiti ja sisko. Siinä teille mittasuhteet mihin asettaa meikäläisen pyöräilyt.

Väsymys on varsin suhteellinen käsite. Olen tuntenut itseni väsyneeksi tällä matkalla vain kolme kertaa ja joka kerta syyksi on osoittautunut sairaus. Vaikka saavuttuani Aliceen en ollut nukkunut neljään päivään nimeksikään ja polkenut 200 km päiviä jopa 44 asteessa, en tuntenut itseäni väsyneeksi. Päivinä jolloin sairaus on iskenyt yllättäen olen ollut aivan loppu ja pitänyt suuresti ponnistella, jotta pääsen perille, koska en ollut henkisesti valmistautunut ponnistelemaan. Monena muuna pääivänä olen ollut fyysisesti huomattavasti väsyneempi, mutta koska olen valmistautunut päivään henkisesti, mahdollisesti muutaman päivän, ei väsymys tunnu mitenkään raskaalta, koska motivaatio on valmistautumisesta johtuen niin suuri. Koko alkumatkan Bangkokista asti oli käytännössä valmistautumista Australian autiomaan ylittämiseen ja olin valmistautunut myös siihen, että en kuumuuden takia saa nukuttua ja valmistautumisesta johtuen heräsin kahden tunnin yöunienkin jälkeen uuteen aamun kuin pirteä peipponen. Laiskan miehen vinkki: "Jos tiedät, että joudut ponnistelemaan, valmistaudu henkisesti pahempaan mitä on odotettavissa ja pääset tulet todennäköisesti pääsemään ponnistuksistasi varsin helpolla. Siis positiivisesti ponnisteluja kohti."

Matkalla Aliceen hidasteekseni ilmaantui kaikkien aikojen kovin vastatuuli, johon olen pyörääni puskenut, vauhtini oli tasaisella kahdeksan kilometriä tunnissa. Myös vesi sade oli niin kova, että minun piti pitää päätä alhaalla, koska suuret pisarat poskeen törmättyään aiheuttivat ikävän kivuliasti pistelyä. Onneksi myrskyn silmässä jouduin pyöräilemään vain kaksi kilometriä ja sen jälkeen sainkin lasketella samanlaiseen myötätuuleen muutaman kilometrin.

Ei olisi saapumispäivä Aliceen parempi voinut olla esittelemään Australialasta kulttuuria. Lähiö alueet olivat täysin hiljaisia ja mustia. Lähestyessä kaupunkikuvaan ilmestyivä makettien verkkareihin ja löysään t-paitaan pukeutuneet kiroilevat kännipäiset aborigionaalit. Keskustan laitamilla oli menossa Austlialainen jalkapallo matsi ja katsomot piukassa porukkaa. Pienellä nurmella kentän laidalla tulevaisuuden toivot, pikkupojat pelasivat omaa peliään välillä vilkuillen mitäs ne esikuvat siellä kentällä touhuavat. Valkoiset saapuivat katsomaan ottelua yksin, pareittain käsi kädessä kulkien tai pienessä porukassa, kun taas abot niin kuin useimmiten luottavat ryhmän hengeen ja räyhäävät paikalle isossa porukassa. Jalkapallo areenalla ei aboa eroteta valkonaamasta, vaan kaikkia kotikylän poikia kannustetaan. Kaupungin matala kaksikerroksinen keskusta oli viirilissä tilassa pienten pubien oltua täynnä paikallista poronkusta litkiviä Ausseja ja punaiseksi palaneita turisteja. Koskaan en ole aboa nähnyt pubissa, he ryystävät pussikaljaa puistojen nurmikoilla, tai imppaavat bensaa tai juovat sitä. Keskellä ei mitään kaikilla tuntui olevan hauskaa.

Olympialaisista muutama sana. Janne Ahosen jäätyä pysyvästi ilman henkiläkohtaista olympiamitalia vaivuin alakuloon. Hannu "arvokisa-Hanhi" Mannisen ryssittyä taas yhdet olympialaiset, syöksyin syvään masennukseen. Leijonien nöyrryttyä Tre Kronorin edessä soitin Kupittaan mielisairaalaan, mutta hoitopaikkoja ei ollut vapaana, joten minun on pakko jatkaa matkaani ja luottaa ajan parantavaan voimaan.

Tulipa sittenkäytyä siellä Ulurullakin(Ayers Rock). Olin päivän bussireissulla katselemassa Kaja Tjutaa (Olgas), Ulurua ja Kings Kanjonia. Katsomisen arvoisia alueita, mutta ei polkupyörällä. Upeita luonnonnähtävyyksiä kaikki, mutta kuten ensimmäisessä kappaleessa päivittelin, ei bussilla matkustaessa koe kuin paikan A ja B ja pyörällä kokee kaikki myös A:n ja B:n välillä. Ai, että olen onnekas, kun matkustan munamankelilla. Oli kyllä mukavaa matkustaa isossa nuorten porukassa muutaman päivän, mutta ei minulla olisi paljoakaan motivaatiota matkustaa sillä tavalla jatkuvasti, ei ainakaan 4-5 vuotta. On muuten nuoret ihmiset huonokuntoisia. 15 km kävelyä kolmessa päivässä imi mehut yhdestäkin hyväkuntoisen näköisestä nuoresta miehestä niin, että nestehukka iski ja sairaalaan oli mentävä. Ihmiset ovat niin vieraaantuneita todellisuudesta, etteivät edes osaa juoda, saati sitten syödä edes siedettävän terveellisesti.

Kirjoitan tätä viestiä edelleen Alicessa. Jumituin tänne vajaaksi kolemeksi viikoksi, koska päätin hoitaa suurimman osan rästissä olleista byrokratia asioista täällä. Hukkaan ei aika todellakaan ole mennyt, sillä olen tehnyt 12 tuntista "työpäivää" internetissä, kirjastossa, puhelimessa, kuntosalilla ja pyörän päällä. Muutama sata kilometriä pyöräilyä on lepoviikkoinakin kertynyt ja lisäksi sain tehtyä pari hyvää tehoharjoitusta, joten eiköhän se kunto pikku hiljaa ala nousta. Pidennän viisumia pari viikkoa ja lennän sitten Bangkokiin. Seuraavaksi edessä on noin kymmenen päivän ja 1600 km rykäisy Adelaideen. Palaan tien päälle keskiviikkona.

En kuukausien mietiskelyistä, kyselyistä ja itselleni todisteluista huolimatta sittenkään päässyt sinuiksi sponsorointi asian kanssa. Otin sponsorointi kohdan pois sivuilani, mutta säilytin yhteystiedoissa tilitietoni, jotta itsestään halukkaat voivat minua avstaa. Eli tästä eteenpäin en enää kieltäydy taloudellisen tuen tarjouksista, mutta en sitä keneltäkään pyydä. Uskon tämän 100 prosenttiseen vapaaehtoisuuteen perustuvan auttamisen olevan paras molemmille osapuolille. En vain yksinkertaisesti tunne olevani oikeutettu pyytämään taloudellista tukea siksi, että pyöräilen maailman ympäri, enhän minä kotonakaan tule lanttien toivossa koputtamaan oveanne, mutta toisaalta on on turhaa myöskään kieltäytyä taloudellisen tuen tarjouksista, joita on tullut noin 15 ihmiseltä ennen viimeistä loppuun asti harkisematonta "Sponsoroi minua" viestiäni ja suurin osa ilmaantuneista tukijoista onkin tullut heidän joukosta. Asia on osaltani loppuunkäsitelty, enkä sillä enää päätäni vaivaa. Piste.

Loppukevennykseksi pieni Catherine-tädin kertoma tarina.1950-luvulla Catherinen kaveri perheineen muutti viereiseen tyhjään taloon. Yhtenä päivänä rakennusmiehet tulivat laittamaan huonokuntoista taloa uuteen uskoon. Catherinen kaverilla oli 3-vuotias tytär, joka luonnollisesti oli kiinnostunut kaikista rakennusmiehien toimista. Aikansa rakennusmiesten jaloissa hengailtuaan adoptoivat he hänet maskotikseen. He juttelivat ja leikkivät hänen kanssaan sekä antoivat pieniä töitä tehtäväksi. Loppu viikolla he palkitsivat pikkutytön uurastukset antamalla hänelle puolen kruunun palkkapussin(kyllä 50-luvulla Australian valuutta oli kruunu).

Hän vei palkkapussin esiteltäväksi äidilleeen kotiinsa, joka oli hyvin otettu ja esitti asiaan kuuluvat kunnianosoitukset sekä ehdotti, että rahat olisi vietävä pankkiin seuraavana aamuna. Kun he menivät pankkiin oli kassaneiti aivan yhtä otettu ja hän kysyi miten pikkutyttö oli saanut oman palkkapussin.

"Olen ollut rakentamassa taloa tällä viikolla.", hän vastasi ylpeästi.

"Herranjumala" , sanoi kassaneiti. "Ja aiotko rakennella taloa myös ensi viikolla ?", hän lisäsi.

"Kyllä, jos me koskaan saamme ne vitun tiilet. ", vastasi 3-vuotias pikkutyttö.

-----

Kiitokset kaikille avustajille !

Eteläinen helvetti. (5 huhtikuu 2006)

G'day how r ya !

"Se on kaukana rakkaasta Englannistasi ja se on omituinen paikka.
Missä mikään ei tapahdu niin kuin pitäisi. Joulu tulee keskellä kesää.
Pohjoistuuli on kuuma ja etelätuuli on kylmä. Puut pudottavat oksansa
ja pitävät lehtensä. Kukat eivät tuoku ja linnut eivät laula.
Joutsenet ovat mustia ja kotkat valkoisia. Mikään ei ole niin kuin
vanhassa maassa." -Brian Penton 1934

"You could say she is gone to Australia. That is a synomyn for deadth
in the popular mind." - Joe Orton

"Voit sanoa hänen menneen Australiaan. Yleisesssä mielessä tämä on
synonyymi kuolemalle."

-----
Kolmannella yrityksellään vuonna 1862, onnistui John McDouall Stuart
tarpomaan miehineen ja hevosineen ensimmäisenä eurooppalaisena halki
Australian autiomaan. Hän teki yhdeksän kuukauden matkan Adelaidesta
Darwiniin ja joutui maksamaan matkan rasituksista kovan hinnan, hän ei
enää koskaan palannut ennalleen ja kuoli matkan aiheuttamiin
rasituksiin muutaman vuoden kuluttua. 145 vuotta myöhemmin minä
seurasin hänen jalanjälkiään pyöräilemällä hänen mukaansa nimetyn 3100
km:n Stuart Highwayn Darwinista Adelaideen.

Stuart taittoi matkan tiettömillä taipaleilla ja heidän matkastaan
raakalaismaisen tekivät vedenpuute, karkailevat hevoset, kuumuus,
huono ruuan laatu, hygienia ja etenkin autiomaan piikkikasvit, jotka
repivät miehiin ja hevosiin tulehtuvia haavoja. Niin kovat olivat
olosuhteet, että omaa sekä hevosen kusta sortuivat miehet juomaan.
Kaikista rasituksista huolimatta tämä vaahtosammuttimen kokoinen
sisupussi jäi historiaan kenties arvostetuimpana Australian
tutkimusmatkailijana.

Minä taitoin matkan pinnoitetulla ja sileällä maantiellä, jossa
huoltoasemia ja vettä oli vähintään 175 km välein. Siitä huolimatta ei
matkan taittaminen ollut minkä tahansa 3100 km:n pyöräileminen, vaikka
minua ei rasittaneet karkailevat hevoset, vedenpuute, hygienia(tämä on
kyllä suhteellista), ruuan laatu tai sääriä repivät piikkikasvit, ei
matka kuitenkaan ollut kevyt.

Ensimmäiset 1500 km ajoin 38-44 asteen kuumuudessa ja yöllä en
juurikaan kuumuuden vuoksi nukkunut. Matkalla Adelaideen kuumuus
piinasi vain kahtena ensimmäisenä päivänä ja silloinkin vain yöllä,
jolloin saavutettiin lähes maaliskuun ennätyslukemat 31 astetta yöllä.
Kaksi ensimmäistä päivää poispäin Adelaidesta sain nautiskella
täydellisestä pyöräilystä 33 asteen säässä ja reippaassa
myötätuulessa. Pikkubussilla matkustaneet hollantilais pyöräilijät
toivottivatkin myötätuulia aina Adelaideen asti. Niistä toivotuksista
lähtien sainkin sitten puskea 50 kiloista kameliani vasten vastatuulta
ja kovaa sellaista, minuutiksikaan ei tuuli hellittänyt, sekunniksi
tai kahdeksi tosin säännöllisin väliajoin, silloin kuin maantiejuna
hurautti takaa ohi ja aiheutti helpottavan imun kohti Adelaidea, harmi
vain, että parin sekunnin kuluttua vastaan puskeva kaksinkertainen
rekyyli aina minut maanpinnalla palautti, puhumattakaan vastaan
tulevien maantiejunien aiheuttamasta kasaan painavasta puhalluksesta.

Vastatuuli vaikutti vauhtiin sen verran, että keskinopeus pysyi 14-17
km/h välillä, kun se normaalisti on 21-22 ja lievään myotäiseen 25.
Pyöräilin keskimäärin noin seitsämän tuntia päivässa ja vastatuulen
johdosta kampeni todellakin pyörivät koko tuon ajan, toisin kuin
normaali oloissa, joissa alamäissä jalat saavat lepuutusta jatkuvasta
veivaamisesta, nyt oli poljettava alamäkiinkin, jotta pystyssä pysyi.
Kirkkain silmin voin kirjoittaa, että käytin viimeiseen 1300
kilometriin voimia vähintäänkin sen verran kuin tyvenessä 2000
kilometriin. Itse asiassa keskinopeuteni oli alhaisempi lähes
tasaisessa autiomaassa kuin Jaavan vuoristossa. Uskovat voivatkin
laittaa kätensä ristiin, antiuskovat voivat toivoa ihan muuten vain ja
herra meteorologi saakin sitten tehdä jotakin konkreettistä niillä
Ilmatieteenlaitoksen huippunopeilla tietokoneilla, jotta loppu 1000
kilometrillä ei enää olisi aivan yhtä kovaa vastatuulta.

Stuartin vastaava tutkimusmatka jäi hänen viimeisekseen. Koville
jouduin minäkin, vaikka se ei siltä maantiellä tuntunutkaan. Toiseksi
viimeisenä päivänä ennen saapumista Adelaideen olin jo valmis
luovuttamaan ja päätin ottaa junan Melbourneen ja levätä pari viikkoa
ja aloittaa tehoharjoittelu, jotta saisi kunnon nousemaan ennen
Tiibetin vuoria. Vain neljä päivää sitten olin ajanut viimeisen 175 km
osuuden autiomaassa ja autiomaa asetti viimeiselle päivälle todellisen
haasteen. Lähes puuttomalla taipaleella taistelin auringonnoususta
aina pimeään saakka vastatuulta vastaa, kammet pyörivät liikkuivat
yhteensä lähes 12 tuntia. Kolmen päivän huili Port Augustassa ei juuri
jalkojen tilaa parantanut.

Sinä toiseksi viimeisenä päivänä vastatuuli oli kovempi kuin koskaan
ja ajoin päivän viimeiset 80 km 12,5 km/h keskivauhtia. Kun
pysähtyessäni räkäisin suoraan sivulle, lähti sylki suoraan
taaksepäin, näin kova oli puhuri. En yksinkertaisesti saanut millään
todisteltua itselle, että ajaisin Melbourneen. Pidin sitä tyhmimpänä
mahdollisena ratkaisuna, koska tunsin, että jalkojen on pakko levätä
ennen Aasiaa. Lance Armstrongin sanoin: "Tuska on vain hetkellistä,
luovuttaminen ikuista". Menin illalla nukkumaan mielessäni, että
tuleva päivä olisi viimeinen ennen Melbournea. Aamulla nousin ylös
teltasta, kävelin pienen ympyrän nurmikolla, ravistellen ja taputellen
jalkojani. Jalat eivät olleet hirveän kipeät ja päätin ajaa
Melbourneen saakka. Yksinkertaiseksi siksi päätin ajaa Melbourneen
asti, ettei heikko mieleni kestä luovuttamisen aiheuttamaa kuormaa,
vaan alitajunnassani sen varjo seuraisi minua hautaan asti. En halua
olla luovuttaja, luovuttajilla ei ole hauskaa.

Yksi asia miksi lähdin reissuun on varmasti se, että pääsen
olosuhteisiin, joissa en voi aina toimia niin kuin järki sanoisi.
Täten joudun kohtaamaan keholle ja mielelle uusia haasteita ja
kärsimyksiä. Kärsimys ja työnteko ovat avaimia nautinnolliseen
elämään. Toinen varteenotettava vaihtoehto on tietysti läsähtää
sohvalle nortti huulessa, kaljatuoppi oikeassa ja kaukosäädin
vasemmassa katsomaan Tähtien sodan räiskintää 42 tuuman
plasmatelevisiosta ja kuuntelemaan huipputekniikan aikaan saamia
tehosteääniä kotiteatterin jyhkeistä kaiuttimista. Pahus vieköön vain,
että se nautinto on vain niin kovin lyhytaikaista. Pyörän päällä, kun
ei joudu kärsimään pahimmillaankaan koko illan elokuvan kestoa
viikossa(jos vain hommansa osaa), mutta nautinnollisille tunneille
jääkin sitten roppakaupalla tilaa tapahtumakalenterissa.

Kovasta vastatuulesta ja sen aiheuttamasta stressistä huolimatta
nauttisin todella pyöräilemisestä Alice Springsistä Adelaideen. Nautin
voimantunteesta, kun päivä päivän jälkeen jalat jaksoivat vääntää
vastatuulta kohti, tosin lepäsin yhteensä kuusi päivää Cooper Pedyssä
ja Port Augustassa. Myös täydellinen vapaus ja yksin pyöraileminen
autiomaassa ja maiseman avaruus tekivät menosta todella mukavaa.
Päivän ainut tehtävä oli polkea vastatuuleen 80-170 km ja sen jälkeen
pyöräillä parisataa metriä pusikkoon, pystyttää teltta, puhaltaa
makuualusta pehmeäksi, asetella pyörälaukku tyynyksi pään alle ja
ottaa käteen Michael Palinin Himalaya kirja, unohtaa korvissa
puhaltava tuuli ja siirtyä viihdyttävässä matkaseurassa
mielukuvistusmatkalle Tiibetin ylänkölle ja Karakoramin raateleviin
nousuihin. Niin yksinkertaista, mutta niin hienoa.

Seuraavaa episodin odotin kokevani jo muutaman sadan kilometrin päässä
Darwinista ja välillä jo toiveet sen kokemisesta heitin autiomaan
pusikoihin.

Roikotin päätäni alhaalla ja näin vanhat riekaleiset pyöräilykenkäni
pyörimässä tuttua noin sadan kierroksen minuutti vauhtia. Hieman
päätäni nostettuani, Terra Nulliuksen auringonsäteiden seksikkään
ruskeiksi polttamista ja aurinkorasvan kiillottamista reisistäni
heijastui silmiini hentoinen auringonsäde. Vielä hieman niskaani
oikaistuani näin Bilteman keinokuituisen ohjaustankolaukun
karttataskuun sullotut aurinkorasvan, kartan (maantieteilijä voi
haaveillessaan eksyä suorallakin tiellä) ja mansikan kuvilla
koristettu muovipussi suojaamaan tankolaukkuni kalleuksia vedeltä,
sillä on autiomaassa joskus satanutkin, eli siihenkin on varauduttava.
Seuraava ja viimeinen niska ylöspäin oikaisu johtikin näkökenttäni
kliimaksiin, jota olin odottanut jo muutaman viikoa. En nähnyt mitään.
Olin ensimmäistä kertaa keskellä täydellisistä tyhjyyttä. Edessäni
avautui täysin puuton ja pensaaton tasainen horisonttiin jatkuva alue,
vain pienia hieman nyrkin kokoisia kiviä ja kymmenen sentin
pikkupusikon tuppoja, kaikki muu oli pelkkää tyhjyyttä ja pölyä, enää
ei ollut näkökenttääni haittaamassa Pohjois-Australian savannimetsiä
ja metrin ruohoa tai Keski-Australian epämääräisiä pusikoita ja
kuivuneitä puu kräkejä.Ja mikä parasta, jäykkää niskaa pyöritellessäni
en nähnyt missään ilmansuunnassa sen enempää minkäänlaisen elämän
merkkejä, vain meikäläisen näköinen ja oloinen musta mies pyöritteli
polkimia samaan tahtiin kuin minä, tien asfaltoidulla pinnalla, mutta
hän on jo vanha tuttu, hiljainen ja harmiton kaveri. Kyllä kannatti
tastä hetkestä haaveilla, kun keskeltä ei mitään pääse keskellä
todella ei mitään, niin onhan se eriskummallista. Hullulla on halvat
huvit.

Cooper Pedy (2800 asukasta) oli ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt
pikkukaupunki, jossa oli todellista autiomaa romantiikkaa. CP:ssä ei
ollut Colesia tai Woolworthiä eli paikallisiä S- ja K-kauppaa, vaan
vain kaksi pientä paikallista kauppaa, joihin tuoreet vihannekset,
hedelmät ja leipä saapuvat vain tosrtaisin ja perjantaina voit jäädä
jo ilman tuoretta leivän kannikkaa, jos huonosti käy. CP on maailman
opaalikeskus ja kaupunkia ympäröi joka puolella opaalikaivokset ja
itseasiassa taitaapa lähin sijaita vain 200 metrin päässä
"keskustasta". Lähes, joka toinen kaupungin liikeistä on
opaalimyymälä. CP on todellinen autiomaan metropoli, sillä piskuisessa
kaupungissa on edustettuna yli 40 kansallisuutta ja sen kyllä huomaa,
kun jokaisessa putiikissa on erirotuisia kauppiaita.

Perus CP:läinen on kuitenkin valkonaamainen eurooppalaistaustainen
aussi jätkä, jonka auringon valkoiseksi peittämät harmaat viikset ovat
kaivospölyn peitossa, hänen ihonsa on on auringon kärvennyksen
johdosta kymmenen vuotta ikäistään rupsahtaneempi, päässään hänellä on
länkkäri lierihattu, päällään flanellipaita ja takapuolen kohdalta
valkoiseksi kuluneet farkut, jalkoja kuumalta maanpinnalta suojaa
turvakengät ja työpäivän jälkeen hän hurahtaa nelivetoisella
pickupillaan tai maasturillaan kaveriporukassa kaljalle paikalliseen
juottolaan.

Olette saattaneet nähdä ohjelman Australiasta, jossa asunnot kaivetaan
maanalle, CP on juurikin se paikka. CP on Australian kuuminta aluetta
kesällä ja ennen ilmastoinnin keksimistä ihmiset pakenivat hurjia
lämpötiloja maan alle, jossa noin 6,5 metrin syvyydessä ilma pysyy
aina alle 26 asteessa. Lisäksi talvisin lämpö voi pudota -10
asteeseen, joten silloin on liian kylmää ilman lämmitystä.Minäkin
nukuin neljä yötä maanalaisessa hostellissa. Cooper Pedy tarkoittaakin
aboriginaalien kielellä "valkoisen miehen koloa maassa". CP:ssä on
todellinen maailmanlopun meininki, eikä olekaan ihme, että Mad Max 2
elokuva kuvattiin siellä.

Pari pientä tarinaa Australian autiomaan suuruudesta ja sen tyhjyydestä.

Jotkut amatööri luonnontieteilijät pongailivat eliöitä Cape Aridin
niemimaalla vuonna 1931, kunnes he löysivät hyönteisen, jota kukaan ei
ollut ennen nähnyt. Se näytti muurahaiselta, mutta oli epätavallisen
vaalenkeltainen ja sillä oli kummasti tollottavat silmät. Joitakin
yksilöitä kuljetettiin ammattilaisten tarkempiin tutkimuksiin
Kansallismuseoon Melbourneen, jotka tunnistivat lajin ja nimesivät sen
Nothomyrmeciaksi . Löydös herätti suuren kiinnostuksen, koska kukaan
ei ollut olettanut, että vastaavia otuksia olisi elänyt satoihin
miljooninn vuosiin. Nothomyrmecia oli alkumuurahainen, elävä reliikki
ajalta, jolloin muurahaiset kehittyivät ampiaisista. Entomologialle
löyty oli yhtä ihmeellinen kuin, jos joku olisi löytänyt lauman
dinosauruksia popsimassa ruohoa vehreillä niityillä.

Tarkoista uusista tutkimusmatkoista huolimatta kukaan ei lötynyt
Nothomyrmecia alku-muurahaisia Cape Aridin niemimaalta. Lähes 50
vuoden kuluttua sana levisi, että amerikkalais tiedemiehet
suunnittelivat etsivänsä hyönteisen huipputeknisillä vehkeillä, jotka
saisivat Australialaiset näyttämään amatööreiltä. Niinpä hallituksen
tiedemiehet Canberrassa päättivät tehdä viimeisen suurenluokan
löytöretken löytääkseen näitä hyönteisiä. Niinpä ryhmä heitä lähti
matkalle halki mantereen.

Toisena päivänä, kun he ajoivat halki Etelä-Australian aavikon, yksi
heidän autoista alkoi savuttaa ja pätkiä ja heidän piti tehdä
suunnittelematon yön yli pysähdys syrjäisellä tiellä nimeltä Poochera.
Illan kuluessa yksi tiedemiehistä, nimeltään Bob Taylor, astui ulos
teltasta haukkaamaan raikasta ilmaa ja samalla leikkisi
taskulampullaan ympäröivällä alueella. Voitte kuvitella hänen
yllätyksensä, kun hän löysi telttapaikan vierestä Nothomyrmecia
kolonnan kulkemassa pitkin eukalyptyspuun tukkia.

Ajattelepas löydän mahdollisuuksia. Taylor ja hänen kolleegansa olivat
1500 km päässä heidän suunnitellusta etsintäalueesta, keskellä
Australian 7 600 000 neliökilometrin tyhjyyttä ja vain kourallinen
ihmisiä maailmassa on kykenevä tunnistamaan otuksen ja yksi heistä
löysi maailman etsityimmän hyönteisen, joka on nähty elossa vain
kerran aikaisemmin, ja vain siksi, että heidän auton romunsa levisi
tien varrelle.

Australian autiomaa ei todellakaan ole tyhjä, vaan on täynnä
kaikenlaista antiikin aikaista tavaraa, joista ihmisillä ei ole mitään
tietoa. Yhä tänäkin päivänä, joku onnekas tekee joka vuosi löydön,
joka äkkirikastuttaa hänet. Autiomaassa on vielä paljon alueita,
joihin ihminen ei ole tehnyt minkäänlaisia arkeologisia tutkimuksia
tai mineraalien kartoituksia.

Toinen tarina. Kello 11.03 Toukokuun 28. päivä vuonna 1993
seismografit ympäri Tyyntävaltamerta havaitsivat suuren luokan häiriön
lähellä Banjawarnin asemaa Victorian aavikolla Länsi-Australiassa.
Jotkut maantiejunien kuskit ja autiomaa seikkailijat reportoivat
nähneensä nopean salaman taivaalla ja kuulleensa tai tunteneensa
kovan, mutta kaukaisen pamauksen.

Ongelma oli ettei tapahtumalle löytynyt sopivaa selitystä.
Seismografien profiilit eivät sopineet maanjäristykseen tai
kaivosräjäytykseen ja muutenkin pamaus oli 170 kertaa voimakkaampi
kuin koskaan Länsi-Australiassa tehty kaivosräjäytys. Oletettiin, että
pamaus oli meteori-isku, kuitenkaan kraatteria ei löytynyt.
Kummalisinta asiassa oli, että parin päivän tutkimuksien jälkeen
tutkijat kuoppasivat asian selittämättömänä ilmiönä, ikäänkuin
vastaavia sattuisi joka päivä.

Sitten vuonna 1995 Aum Shinrikyo ansaitsi osakseen roimasti
pahansuopaisuutta vapauttamalla tujun annoksen hermokaasua Tokion
maanalaisen tunneleihin, tappaen 12 ihmistä. Tapahtuman jälkeisissä
tutkimuksissa selvisi, että Aumn suuret omaisuudet sisälsivät myös
200 000 hehtaaria aavikkomaata Länsi-Australiassa, erittäin lähellä
mysteeristä tapahtumapaikkaa. Täältä tutkijat löysivät epötavallisen
kehittyneen laboratorion ja merkkejä uraanin kaivuusta. Selvisi myös,
että Aum oli rekrytoinut kaksi entisen Neuvostoliiton ydinfyysikkoa.
Aum ryhmän tunnettu tehtävä oli tuhota maailma ja näyttää siltä, että
tapahtuma aavikolla oli harjoitusta Tokion räjäyttämiselle.

Jos maa on niin suuri ja tyhjä, että siellä voi räjäyttää yksityisen
atomipommin, kenenkään sitä tajuamatta lähes neljään vuoteen ja
toisaalta tyhjyydestä voi löytyä mitä mielenkiintoisia otuksia
muinaisilta ajoilta, joita ei geologisesti nuoremmilta mantereilta voi
kuvitellakaan löytävänsä, tekevät tyhjyydestä niin mielenkiintoisen,
että on se vähintäänkin läpi pyöräilemisen arvoinen paikka.

Etelässä Adelaiden ja Antarktikan välissä ei ole kuin merta,
Pohjoisessa on vastassa 3000 km autiomaata, lännessä levittäityy
lähes samanmoinen matka autiomaata ennen Perthiä ja Itäänpäinkin
mentäessä on Melbourneen matkaa 800 km. Mitä voi odottaa kaupunkilta,
joka sijaitsee tällaisessa jumalan hylkäämässä paikassa ?

Adelaide on puistojen täyttämä charmikas miljoonakaupunki. Adelaiden
keskusta muodostuu kahdesta osasta, Pohjois-Adelaidesta ja
varsinaisesta keskustasta ja niitä ympäröi epäsäännöllisen kahdeksikon
muotoiset valtavat 800 hehtaarin puistoalueet. Adelaidessa voit
pyöräillä viiden minuutin matkan päässä näkemättä yhtään rakennusta.
Ihmetyttää vain mistä he repivät kasteluvettä loputtomille
nurmikentille, sillä onhan Australia maailman kuivin maanosa ja
Etelä-Australia sen kuivin osavaltio.

Adelaide on toimivuudessaan ja viktorianaikaisessa charmikkuudessaan
niin viehättävä kaupunki, että olenkin päättänyt jäädä tänne. Poimin
päivällä viinirypäleitä kaupunki ympäröivillä kukkuloilla ja illalla
hurautan jäähallille pelamaan lätkää ja pelin tasosta päätellen
pääsisin kerran nauttimaan tähteydestä kaukalossa, tai siis niiden
reunuksien sisäpuolella, jotka kaukaloa yrittävät edustaa. Aivan,
mutta taas muistin, että matkamiehen tie kova ja pitkä, eikä se salli
moisia pysähdyksiä. Huomenna matka jatkuu kohti Melbournea.

-----
Kiitokset Niemisen perheelle, jotka pitivät köyhän pyöräilijän hyvässä
ravinnossa !

ADELAIDE-MELBOURNE (Melbourne 21 huhtikuu 2006)

"Oppirahat on maailmalla maksettava." - Lauri Aaltonen

"He that travels much knows much." - Fuller

"Hän joka matkustaa paljon tietää paljon."

"Elvis was the greatest, but i'm the best." - Jerry Lee Lewis

"Elvis oli suurin, mutta minä olen paras."

"Lance Armstrong on ehkä seitsenkertainen Ranskan ympäriajon voittaja, mutta minä olen paras pyöräilijä." - Jukka Salminen

-----
Päivää ennen Adelaideen saapumista oli jo usko loppua, että mahdankohan lainkaan päästä pyörällä Melbourneen. Viikon lepo Adelaidessa toi kuitenkin kehoon ja mieleen sen verran virtaa, että taitoin 1050 km matkan seitsämässä päivässä. Otetaampa pieni kertaus matkan vaiheista.

Niin kuin on tullut todettua, Australia on kummallisten vastakohtaisuuksien maa. Paitsi, että joulu tulee keskellä kesää, joutsenet ovat mustia ja kotkat valkoisia, puut pudottavat oksansa ja pitävät lehtensa(eucalyptyspuu), etelä-tuulet ovat kylmiä ja pohjois-tuulet lämpimiä, liikenne on vasemmanpuoleinen, dielesi on kallimpaa kuin bensa, ovet aukeavat sisäänpäin, takkien vetoketjut vedetään ylös oikealla kädellä, esim maitopurkissa lukee 99 % rasvavapaa eikä 1 % rasvaa....ja paljon muita olen keksinyr, mutta unohtanut....niin myös syksy tulee keväällä, eikä sää todellakaan ollut lämmin, kun lähdin Adelaidesta. 34 astetta oli tippunut huippu lämmöstä, kun elohopea juuri ja juuri jaksoi kohota kymmeneen asteeseen Etelä -Australian kirpeässä aamussa ja vihdoinkin ostamani vedenpitävä sadetakki oli tarpeen, kun laskettelin alas Adelaiden vihreiden, puoleen kilometriin kohonneiden kukkoiden mutkaisia mäkiä.

Ei tarvitse mennä kuin 30 km Adelaidesta pohjoiseen ja olet keskellä kuivaa ja karua autiomaata. Toisin on itäpuolella. Nauttisinkin todella Adelaiden itäpuolella kohovien noin 800 metriä korkeiden "Adelaide kukkuloiden" pienillä mutkaisilla teillä ajelusta. Kävi hyvä tuuri, kun poliisi pysäytti minut moottoritiellä ja kielsi siellä pyöräilemisen, ohjaten minut läheiselle pikkutielle. Pikkutie sai minut ajelemaan mielikuvitusmatkalle, usein syysiltaisin kotona pyöräilemälleni Niemenkulmanlenkille Maskussa, koska niin samanlainen tunnelma pienten maatilojen rikkomalla havupuuvaltaisella maaseudulla oli. Nenässä oli samanlainen kostea syksyinen tuoksu kuin Suomessakin ja vaahterat olivat paikoittain jo hyvinkin värikkäitä, niiden virkistäessä autiomaassa harmaantunutta mieltäni.

Aivan en sentään kotimaisiin tunnelmiin päässyt, siitä pitivät huolen viiniviljelmät, lampaat ja eukalyptyspuut. Adelaiden seutu onkin Australian johtavaa viininviljelyaluetta, ja taitavat ne kovat aussijätkätkin jo olla pehmentyneet juomaan tätä hienostelujuomaa korkeasta viinilasista, 1.5 mallastuoppien sijaan, sillä viini on ohittanut oluen aussien ykkös litkimisnesteenä. Myös lampaita Australiassa riittää, sillä niitä on noin 200 miljoonaa. Yksi asia minua ihmetyttää niissä kävelevissä villakääröissä, sillä minun ilmestyessä ne kääntävät kohteliaasti perseensä minulle ja juoksevat häntätuppo pystyssä kovaa vauhtia poispäin tiestä. En kai minä sentään niin pelottovan ruma ole, että karkuun pitää luikkia, sillä maantiejunille ne eivät korviaan loksauta.
Myös eukalyptuspuita Australiassa riittää eikä niitä juuri päässyt pakoon edes autiomaassa, sillä jos horisontissa näkyi yksi puu, niin oli se yleensä pienehkö eukalyptuspuu. Ne todellakin pudottavat oksia ja pitävät lehtensä, eikä niiden alla sovi telttailla, silllä joka vuosi tapahtuu Australissa onnettomuuksia, tietämättömien telttailijoiden haettua varjoa puun alta ja valitettavan usein onnettomuudet johtavat kuolemaan.

Eipä ne asiat sitten loppupeleissä niin toisin olleetkaan idässä kuin pohjoisessa, sillä kukkuloilta alas laskettuani edessäni oli taas 200 km jo autiomaasta tuttua tyhjyyttä ja pusikoita.

Toisena päivänä puskin koko aamun kovin puhaltavaa vastatuulta vastaan, kunnes yhdellä huoltoasemalla tapasin italialaispyöräilijän. Tämä tuhti partainen, takkutukkainen, huonohampainen ja spagettijalkainen rekkakuski olikin aikamoinen epeli. Kyllä oli leveä hymy keskellä tyhjyyttä sijaitsevan huoltoaseman vaaleaverikkönaisen kasvoilla, kun oli aika jättää hyvästit tälle latinomacholle. Eipä italiaano englantia juuri puhunut, mutta kun tuli puheeksi Bangkok, jonka paikallisen olutmerkin hihaton mainospaita hänellä oli päällään, sai sanan kuuleminenkin virneen hänen kasvoilleen ja pienestä sanavarastosta ulos sanat: "uuh beatiful, ooh beatiful. Vai, että suurelta osin harmaa, saasteinen ja sotkuinen Bangkok on kaunis. No selitys tuli hetken kuluttu: "Girls, no problem Bangkok.......beatiful........

........Australia no girl......problem..........only one girl roadstation. No tulipa samaan hengenvetoon selitys huoltoaseman vaaleaverikön iloisuuteen ja siihen miksi otin italialaisen kiinni matkan varrella, vaikka hän lähti veivaamaan jo aamulla kello viidelta.

Vaikka noin nelikymppisen ukon jalat olivat ohuet kuin spagetti, eivät kyllä olleet mitkään löysäksi keitetyt, vaan olivat kyllä perinteiseen italialaistapaan hieman kovaksi jätetyt. Yhdessä taistelimme vuorovedolla vastatuulta vastaan ja molemmat olimme ihmeissämme kuinka paljon se vauhtia nopeutti. Vaikka sykkeeni ei noussut kuin 10-15 pykälää ylöspäin, niin selttämättömällä tavalla yhtäkkiä jalat alkoivat sattua aivan luonnottomasti ja kun pyshdyimme ruokailemaan oli kipu koko jaloissa niin kovaa,
että minun oli vaikea kävellä. Kymmenenkilometriä yritin pyöräillä vielä yksin, koska barpaballerinalta puhkesi kumi(siis pyörän) ja hän päätti liftata seuraavaan kaupunkiin. Minun polkemisestani ei tullut enään yhtään mitään ja oli aika orpo olo talsia pusikkoon lepäämään jo iltapäivällä, kun edessä oli vielä 750 km Melbourneen ja jalat olivat käyttökelvottomat. Heitin itseni levolle telttaan ja täysin voimattomana makasin liikkumattomana puolitoistatuntia, kunnes kusihätä pakotti minut ylös ja ilokseni totesin jalkojen tuntuvan normaaleilta. Seuraavana aamuna matka jatkui normaalina ja selitystä en asialle löytänyt. Tällaisille selittämättömille romahduksille on aina selvä selitys ja sen syitä on jaksettava tutkia ja pohtia, jotta virheet eivät toistu.

Eipä Italiaano todellakaan tainnut välittää luonnonkauneudesta, sillä kun kysyin miksi hän valitsi Sydneystä Port Augustaan ajaessaan Great Ocean Roadin(GOR) sijasta pohjoisessa kulkevan kuivan ja suoran valtatien. Hän vain yksinkertaisesti pyöritteli päätään ja osoitti sormella Great Ocean Roadia ja sanoi: no good, no good. Niinpä, mistähän hän olisi saanut tietoa tästä maailman upeimpiin kuuluvaksi rantieksikin kutsuttavan tien hienoudesta, koska hän ei maahan tullessaan lainkaan englantia puhunut. Silloin ymmärsin kuinka hienoa on, että pystyn kommunikoimaan sujuvasti paikallisten kanssa täällä Australiassa ja muuallakin olen yrittänyt kaivaa paljon tietoa mitä rettiä kannattaa pyöräillä, mutta sitäpä en saa koskaan tietää kuinka tyhmiä reittivalintoja minä olen tehnyt mm. Indonesiassa.

Great Ocean Roadin(GOR) historia alkaa Toisen maailman sodan loppumisesta, jolloin Australiaan kotiin palanneille sotaveteraaneille piti työpulan vaivaamassa Australiassa löytää työtä. Monet heistä laitettiin rakentamaan GOR:a, olosuhteisiin, jotka aina eivät olleet kovinkaan kaukana heidän sodassa kokemista olosuhteista. 14 vuotta tämän noin 300 km tien rakentaminen lapioilla ja kottikärryillä kesti.

Oma alku GOR:lla oli mahtava, vihdoin sain ajella myötätuuleen ja vauhtini oli niin hurja ja meno niin kevyttä, että se sai minut oikein lauleskelemaan. Karavaanareita Australiassa on paljon ja muutamaan kertaan he minullekin ovat heittäneet kylmää juomaa tai ruokaa. Kerrankin yksi vanhahko mies avasi juuri kokistölkin ja oli juuri kaatamassa ensimmäistä kulausta aavikon poltteen kuivattamaan kurkkuunsa, kun minä porhalsin paikalle ja hän veti tölkkinsä takaisin huulilta ja sanoi minun olevan enemmän kylmän juoman tarpeessa, ja tottatotisesti olin. Tällaiset hetket saavat minut hyräilemään "karavaanari, karavaanari....on kaikkien kaveri....". 1700 km vastatuulen käännyttyä myötätuuleksi se sai minut lauleskelemaan "myötäpuhuri, myötäpuhuri.....on minun kaveri".

Saavuttuani GOR:in rannikolle oli näky juuri niin huimaava kuin olin uneksinut. Bay of islandin pystysuorat rannikoseinät ja eroosion rannikosta erottamat pikkusaaret paistattelivat päivää kirkkaassa auringonvalossa, nousten syvänsinisestä merestä kohti kirkasta taivasta. Alkumatkan aikana oli useita tällaisia pysähtymispaikkoja ja niille pääsin perille useimmiten asfaltoituja pikkupolkuja pyöräilemällä. Pari niistä maisemista on mainitsemisen arvoisia.

London bridge eli Lontoon silta tunnetaan edelleen sillä nimellä, vaikka Lontoon sillan muotoiselta kalkkikivimuodostelmalta romahti itse silta osa mereen vuonna 1990, eikä siltaa pitkin enää pääse kävelemään "meren ylle". Romahduksen seurauksena mies ja nainen jäivät jäljelle jääneelle pikusaarelle merenloukkuun. Kyseessä ei suinkaan ollut pariskunta, vaan avioliitossa ollut mies oli viettämässä kuhertelupäivää sihteerinsa kanssa. Televisioyhtiöiden helikopterit tietysti tulivat kuvaamaan suoraa lähetystä televisioon tästä eriskummallisesta tapahtumasta. Miehen vaimo ei varmasti nauttinut näkemästään, kun koko Australia sai tietää hänen miehensä romansista, eikä mieskään varmasti nauttinut kotiinpalustaan. Muista valita paikka hyvin tarkasti, kun seuraavaksi menet kuhertelemaan muun kuin vaimosi/miehesi kanssa, sillä ansa voi olla viritetty mitä kummallisimpiin paikkoihin.

Lord Ard Gorge oli mielestäni kaikkein vaikuttavin paikka GOR:lla. Kalkkikivikallioon muodostunut muutaman sadanmetrin mittaisen pystysuoraseinäisen kapean lahden pohjukassa oli pieni keltahiekkainen ranta, jonka kristallinkirkkaassa vedessä olisin polskitellut pikkupoikana hymy perseessä useita päiviä. Mieli olisi nytkin tehnyt kantaa kamat portaita alas rannalle ja telttailla siellä yksi yö, mutta kiiressä oli aika jatkaa odottamalleni Kahdellletoista Apostolille(The Twelwe Apostles), joka on GOR:n ikoni, jonka auringonlaskumaisema esiintyy kaikissa mainoslehdissä. Ei minua kyllä säväyttänyt kahdentoista kalkkikivitornin muodostamat ns.apostolit, vaikka ne pystysuorien seinämien edustalla olevan komean hiekkarannan edustalla olivatkin varsin edustavalla paikalla. En todellakaan saanut niistä niitä mainosten takaamia täydellisiä perhealbumikuvia, joita piti saada missä tahassa olosuhteissa ja millä tahansa Coca Cola-kameralla.

Pikku hiljaa alkoivat nousut pidentyä ja tien kiemmurrellessa kylmän ilmaston sademetsissä, pääsin aivan Indonesian tunnelmiin, noustessani loivasti 500 metriin. Alkoi jo tulla pimeä, kun etsiskelin englantilaismaisista kumpuilevista Emmerdale-maisemista telttapaikkaa, mutta ensimmäistä kertaa sitten Pohjois-Australian oli sopivan paikan löytäminen vaikeaa, sillä jokainen metri tienvarressa oli ojitetty ja ojan takana oli piikilanka-aita. Se on muuten ihmeellinen asia Australiassa, että useasti tunnet olevasi Englannissa, koska ihmiset ovat siirtäneet kasvinsa ja eläimensä vanhalta saareltaan uudelle kotisaarelle helpottamaan koti-ikävää. Nämäkin laidunalueet ovat olleet täysin toisen näkoisiä vain reilut sata vuotta sitten. Paljon on tuhoutunut Australian ainutlaatuista kasvistoa eurooppaisten tulon jälkeen, eikä suinkaan vain tietoisesti, sillä myös tahattomasti maahan kulkeutuneet tulokaslajit ovat syrjäyttäneet suuren määrään Australian endeemisestä kasvistosta.

Pahin esimerkki tulokaslajeista on jänis. Autiomaa on suuressa osissa Australiaa todellakin ollut huomattavasti vihreämmän niittykasvillisuuden vallassa ja niityt ovat monin paikoin olleet todellisia ympärivuotisia kukkameriä. Niiden muuttumisesta hiekkamaaksi ja kitukasvuiseksi pusikoksi meidän on kiittäminen paljolti herra Thomas Austinia, joka toi Englannista 24 jänistä vuonna 1859 ja vapautti ne luontoon. Muutamassa vuodessa nämä 24 paskapapanakonetta olivat lisääntyneet niin, että ne olivat nakertaneet Austinin oman tilan ruohot. 50 miljoona vuotta eristyksissä muista mantereista ei ollut jättänyt Australiaan ainuttakaan vihollislajia popsimaan kaneja, saati edes tunnistamaan ja kaneilla ruokaa riitti niin, että vuonna 1880 ne olivat mutustaneet jo miljoona hehtaari Victorian niityistä ja olivat jo menossa popsimaan helposti saatavilla ollutta pikaruokaa muihin osavaltioihin 130 km vuosivauhdilla.

Jänikset tuhosivat kasvillisuuden niin perusteellisesti varsia, juuria, oksia ja lehtiä myöden, että lampaiden ja muun karjan oli laajennettava rajusti laidunalueita ja muutettava ruokavaliotaan hieman vähemmän valikoivaksi. Niinpä tänä päivänä karjatilat ovat käsittämättömän suuria. Suurin niistä sijaitsee lähellä Cooper Pedyä ja on Belgian kokoinen, muistaakseni suurin maailmassa.

Vuonna 1890 neljän vuosikymmenen satoisan ajanjakson jälkeen Australiaan iski kymmenen vuoden mittainen kaikkien aikojen kuivuus. Kanien kitkemät niityt olivat vailla kasvillisuuden tarjoamaa eroosiosuojaa ja ennestäänkin maailman ravinneköyhimmästä määperästä lensivät loputkin ravinteet taivaan tuuliin, josta niitä ei saada enää koskaan takaisin. Vuosikymmenen aikana kuoli noin 35 miljoonaa lammasta, eli yli puolet kokonaislammasluvusta. Pelkästään vuonna 1902 kuoli 16 miljoonaa lammasta. Aika härskit olosuhteet täällä Australiassa, vai mitä. Samaan aikaan jänöjen määrä pomppisi kohti taivaita, kunnes Etelä-Amerikasta tuotiin ihmelääke nimeltä myxomatosis ja se tuhosi 99.9% jäniksistä. Yhdellä tuhannesta pupuista oli vastustuskyky tätä virusta vastaan ja se riitti pupujusseille siihen, että tänä päivänä puhutaan taas sadoista miljoonista pikkupomppijoista. Ei todellakaan ole ihme, että Playboy on ottanut pupun logokseen, sillä aika seksihullua sakkia pitää olla saavuttaakseen tuon lisääntymisnopeuden.

Toinen tulokaseläinlaji, josta en malta olla mainitsematta on kameli. Kameleita käytettin Adelaide- Alice Spring välisen rautatien rakennuksessa ja hommien loputtua ne vapautettiin luontoon. Tänä päivänä näitä kyttyräselkäisiä lerppahuulia vaeltaa yli 100 000 Australian aavikoilla ja Australia on ainut paikka, jossa on villejä yksikyttyräisiä promedaareja. Olen jopa kuullut sanottavan, että Australissa on enemmän kameita kuin koko muulla maailmassa yhteensä. Australiasta viedäänkin kameleita Arabimaihin, niiden ollessa huomattavasti terveempiä kuin muslimikamelit. Yhtä hullunkurista olisi se, että australialaiset tulisivat rakentamaan saunoja Suomeen. Mitäs sanoisitte siihen, että silloin kiukaan yläpuolella lukisi "älä heitä vettä kiukaalle tai sen ympäristöön", "älä sauno yli kymmentä minuuttia kerrallaan.", ja seinässä olisi tietysti hälytysnappi, jota voisit sitten painaa, kun sinulle saattuu tulemaan liian lämmin saunassa (ei pelkoa Australiassa.........paitsi tietysti saunan ulkopuolella).

Minunhan piti kertoa Grear Ocean Roadin retkestäni, eikä jänöistä ja kameleista. Koska en muutaman tieltä poistumisen jälkeen löytänyt sopivaa telttapaikka, niin päätin ajaa seuraavaan pikkukaupungin hostelliin. Olikin jo pimeää ja ajelin näillä metsäisillä teillä loputtomalta tuntuvassa ylämäessä. Eikä meno todellakaan ollut enää mitään alkukesän aurinkoannoksesta villiintyneen sonnin kirmausta, vaan kärsivän tuskaista madellusta ykkösvaihteella loivaankin mäkeen. Ei meno tuntunut ylivoimaisen pahalta, koska tehoni oli niin matalalla, mutta alitajunnassani tunsin kärsiväni kuin koira. Välillä aloin hoiperrella jo lähes vastaantulijoiden kaistalla keskittyessäni pelkästään polkemiseen. Ranskan ympäri ajon ystävät muistavat, olisiko ollut vuoden 2003 kisa ja Thomas Voecklerin yli viikon taistelun aikaa vastaan ja keltaisen paidan puolesta. Tunsin sisällä varmasti edes hieman niin kuin hänkin, rajat oli ylitetty jo monena päivänä, mutta jatkettava oli. Jalat olivat niin paskana, että pitkän jyrkähkön ylämäen päällä syke jaksoi nousta vain 115:sta, vaikka tunsin jyhkiväni tosissani. Lihaksissa ei vain ollut voimia työskennellä ja nostaa sykettä. Rajat oli ylitetty. Ja maksamaan korkojen tällä hetkellä sitä rajojen ylitysta.

Maasto oli vaikein mahdollinen väsyneenä, eli ylös-alas. Joka kerta, kun piti uudelleen aloittaa nousu niin jalkoihin syöksyi irvistykseen pakottava määrä happoja ja vauhti oli aina vain hidastua. Yhdessä kohtaan päätin katsoa korkeuttani ja olin taas noussut lähes 500 m. Se helpotti kyllä oloa huomattavasti, sillä luulin jo olevani todellinen fillariluuseri, sillä eihän ylämäen olemassa oloa pimeässä välttämättä huomaa huomaa.

Viisi kilometriä ennen loppua tuli helpotus, sillä näin alhaalla kaupungin valot ja mittarini näytti, että olin 200 metrin korkeudessa, eli loppu oli laskettelua 4 % alämäkeen. Niin viileää oli, että puin päälleni tuuliliivin pitämään pitämään rintakehäni lämpimänä laskussa, sillä olen kuullut , että tytöt pitävät lämmin sydämisistä miehistä. Kruunun 180 km päivään toi Australian nopeusennätykseni , vain kuun valaisemassa mäessä sain kehoni painettua niin aerodynaamiseksi paketiksi, että vauhtini nousi 71.2 kilometriin tunnissa. Jalokiven kruunun toi vanhan naisen lämpimät toivotukset hostellissa, joka näki minua vähän väliä alkupäivänä, kun myötätuulessa ajoin yhtä nopeasti kuin autot nähtävyydeltä nähtävyydelle. "Hyvin tehty, aivan uskomatonta, että olet jo täällä asti, yli vuorten ja kaikkien, onneksi olkoon." , totesi rouva saavuttuani hostelliin.

Seuraavana päivänä ajoin 202 km ja illalla saavuttuani Melbourneen sukulaismieheni luo oli ensimmäinen maanosa halkaistu. Päivän reitti kulki suurelta osin rikkonaisella ja mutkittelevalla rannikolla, aivan rantaviivan tuntumassa, eikä olekaan ihme, että lapioilla ja kottikärryillä sen rakentamiseen on kulunut 14 vuotta.

60 000-70 000 kilometriä on pitkä matka ajaa pyörällä ja ajattelin käyttää siihen 4-5 vuotta. Kävellen se on kuitenkin vielä pidempi matka eli taapertamista riittää yli kymmeneksi vuodeksi. Koska Felttini varastettiin, lienee minun opeteltava matkamaamaan kävellen, eli kun tulen kotiin olen jo noin 35-vuotias, eli saattaa olla jopa, että partanikin alkaisi kunnolla kasvamaan tällä reissulla.

Leikkiähän minä taas laskin. Olen luonteeltani niin suunnattoman laiska ja kärsimätön, että hermoni palaisisivat jo ensimmäisten kävelykilometrien jälkeen. Niinpä minä siirsin lentoani kaksi viikkoa ja toivon löytäväni vanhan loistavasti toimineen munamankelini tilalle vastaavan tasoisen menopelin. Mutta mikähän minun on oleskella täällä hauskan ja vanhan 45 vuotta täällä Melbournessa asuneen sukulaismieheni luona , kun pään päällä on ilmainen katto ja jääkaapissakin on sellainen ominaisu

Pyörällä maailman ympäri

Kolme vuotta kestänyt pyörämatkani venyi neljällä mantereella yli 42 000 km mittaiseksi. Afrikassa kuuden maanosan mittaiseksi suunniteltu matkani päättyi terveysongelmiin ja nyt vietän sairaslomaa kotisuomessa tarkoituksenani jatkaa matkaani normaalisti Nairobista kunhan olen tervehtynyt.

Yhteistyökumppanit

Tapaamiani ihmisiä

Varusteemme Afrikkaan

Linkkejä

Liity emailiin

Lue

Lue

Yleistä

Varusteet

Matkani maittain

Australia