Uluru

Alice (5 maaliskuu 2006)

 

G'day how r ya man !

 

"You could say she is gone to Australia. That is a synomyn for death in the popular mind" - Joe Orton

 

"Voit sanoa, että hän en menyt Australiaan. Kansan keskuudessa tämä on synonyymi kuolemalle"

 

"Worth seeing: but not worth going to see." - Samuel Johnson

 

"Näkemisen arvoinen: mutta ei katsomaan menemisen arvoinen"

 

"As for money, enough is enough: no man can enjoy more" - en muista

 

"Mitä rahaan tulee, riittävästi on riittävästi: kukaan ei voi nauttia suuremmasta määrästä"

-----

 

 

Tässä hommassa on hienoa se, että lepopäivät ovat suurta juhlaa, kun ei tarvitse rääkätä rasittuneita jalkoa enempää, mutta paluu tien päälle on aina vähintään yhtä hienoa. Jokaisena aamuna on aina innostunut ja odottava mieli mitä päivä mahtaa tuoda tullessaan. Ja, kun pyörällä kulkee on jokainen päivä taatusti erilainen. Tunnen nahoissani kaikki ylämäet, sateet, myötätuulet, vastatuulet, kuumuuden ja kylmyyden. Näen ja kuulen luonnon pienet yksityiskohdat huomattavasti tarkemmin kuin autosta. Joka päivä tapaan uusia ihmisiä, jotka utelevat minkä h------n takia pyöräilen, kun autokin on keksitty. Ja muutaman kerran on vastaan veivannut kaistapää kollegakin ja silloin ei tarvitse vastailla kysymyksiin, jotka jollain lailla yleensä sivuavat matkustustapani miellekkyyttä, vaan pyöräilijät ovat niin itsetietoista porukkaa, että tervehdys on yleensä heti tyyppiä "Hello, you silly cyclist !". Nämä kaikki yhdessä tekevät jokaisesta päivästä niin ikimuistoisen, että voin kirkkain silmin sanoa muistavani jokaisen noin sadasta tien päällä vietetystä päivästä, mutta en todellakaan osaa lepoviikkojen päiviä eritellä, vaan muistan ainoastaan, että olin reilun kaksi viikkoa Darwinissa.

 

Vaihtelun vuoksi kirjoitan tällä kertaa hieman yksityiskohtaisemman kuvauksen mitä tein matkallani Tennant Creekistä Aliceen.

 

Tuttu kutkuttava jännitys oli vatsanpohjassani, lähtiessäni matkaan Tennant Creekistä. Olo ei tosin ollut parasta A-luokkaa, mutta päätin poistua tästä pikkukaupungista jalkojeni voinnin oltua parasta A+-luokkaa. 60 kilometrin jälkeen äijästä oli mehut pois imetty ja ei olisi lainkaan kiinnostanut pyöräillä. Meno hiipui kuin olisi betoniseinään ajanut. Ensimmäisen kerran näin kävi ensimmäisenä ajopäivänä pois Bangkokista, toisen kerran Sumatralla Panyapunginissa ja nyt jo kolmannen kerran viiden kuukauden sisään. Pääsin kuitenkin perille Devils Marblesin kivilohkareille.   

 

Devils Marbles oli kolmas nähtävyyteni matkani varrella Australiassa, jota pysähdyin tutkimaan. 1800 hehtaarin alueella oli tuhansia jopa omakotitalon kokoisia granniitti lohkareita, järjestäityneinä mitä ihmeellisempiin asentoihin. Uskomattominpia olivat asennot, joissa oli pyöreä kivi alla ja täydellisessä tasapainossa kuutionmuotoinen kivi sen päällä. Ei voi kuin ihmetellä luonnon voimien kykyä muokata tälläisiä suuren mittaluokan muodostelmia. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että hurjimmatkin muodostelmat kuten Mt Everest ovat vain pienen pieniä pintaryppyjä maanpinnalla, jotka ovat ovat syntyneet mannerlaattojen puskiessa toisiaan vasten. Mt Everest on vain 0.14 % maapallon säteestä ja mannerlaatan paksuudestakin vain 10 %, eli todellakin mitätön ryppy. Tämän tajuttuani en enää koskaan sano vuoren yli pyöräilemisen olleen uskomattoman työläs homma, pikkunyppylöitähän ne kaikki ovat. Devils Marblesit syntyivät 1640 miljoonaa vuotta sitten graniittimagma pesäkkeiden jäähdyttyä ja kovetuttua pesäkkeet muotoihin, jotka nyt ovat nyt nähtävissä maanpinnalla. Arkeologien työt on hoitanut eroosio.

 

Olin taas siis kipeänä, neljättä kertaa tällä matkalla. Lohtua sairauteeni toi hollantilaispariskunnan tarjoama pusikkoillallinen suurten kivien lomassa. Päivällä oli yli 40 astetta ja nukkuminen kuumeisena yli 30 asteisesa teltassa, kuuman maan hohkatessa lisälämpöä kehooni, jonka omakin lämpotila oli valkosolut liikkelle saavissa lukemissa, tekivät nukkumisesta todellista pyörimistä. Muutaman nukutun tunnin jälkeen heräsin kuumehöyryisenä auringonnousun lämpöön. Ajatuksissani ei ollut muuta kuin hieman viileämpi paikka kuin teltta. Ajelin 10 km rauhallisesti seuraavalle huoltoasemalla ja taas kävi uskomaton tuuri, paitsi, että huoltoasemalle oli vain 10 kilometriä, niin myös se, että sain tingattua 70 % pois hotellin hinnasta. Sääli on sairautta, mutta saampahan kaikki hieman halvemmalla, ihmisten sääliessä tällaista pyöräilijäpoloa. Hotellin papukaijakin totesi ohi käveltyäni, "Hello, How r ya ?" ja nauroi makeasti perään. 15 asteiseksi ilmastoidusta onnenkolostani ulos putkahdettuani vasta tajusin todellisen kuumuuden tason, olin läkähtyä käveltyäni 30 metriä uima-altaalle.

 

Päivän laiskottelun jälkeen olinkin taas iskussa ja tauti tuli taas tapettua yhdessä päivässä. Tuleva päivä oli todella lämmin. Vesi oli lähes juomakelvottoman kuumaa ja silti sitä piti litkiä kaksi litraa tunnissa. Vetäessäni ilmaa voimakkaasti sisään oli se niin kuumaa, että hampaissa tunsin poltteen. Itselläni on tiepäällä eväinä oma tekemääni mysliä (hedelmämysli, kauralese, vehnäalkio, auringonkukansiemen, kurpitsansiemen, suolapähkinä ja maitojauhe sekoitus), kuivattuja hedelmiä, lohta, tonnikalaa, omenoita ja porkkanoita. Olen syonyt tämänkaltaista mysliä vuosikaudet ja aina se on maistunut taivaalliselta. Nyt kuitenkin tuli kuitujen yliannostus, jota olin hieman pelännytkin. Kaikki joskus samassa ruokapoydässä istuneet tietävät, että minulle kyllä ruoka maistuu. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pystynyt syomään. Pelkkä myslin ajattelukin teki pahaa sai ihokarvat nousemaan. En ole syönyt varmasti kymmeneen vuoteen sipsejä, kokista, jäätelöä, karkkia jne...Mutta nyt teki suunnattomasti mieli näitä kaikkia eli kaikkea missä ei ole tietoakaan kuidusta. Näiden kuvat silmissä pyöräilin seuraavalle huoltoasemalle, jossa ostinkin kokista, suklaata ja keitettyjä ketsuppipapuja. Kyllä teki kutaa, kun popsin niitä juuri sopivasti paikalle sattuneessa myrkyssä, maateen pitkällä penkillä pubin räystään alla, josta putouksen lailla viileä vesi ryöppyi päälleni. Kaiken lisäksi myrsky kulki kannaltani sopivaan suuntaan ja sain jatkaa matkaani kovassa myötätuulessa.

 

Alkoikin jo tulla pimeä ja loppumatkan ajelin autiomaassa, jossa läntiseltä puolella täysikuu valaisi alueen niin valoisaksi, etten otsalamppuani tarvinnut ja itäiselle puolelle pääni kääntäessä sain ihastella horisontissa välkehtiviä salamoja. Väkisin yritin mysliäni pureskellä, mutta ei siitä mitään tullut. Tämän johdosta energiani olivat todella vähissä päästyäni seuraavalle huoltoasemalle. Huoltoasema oli jo suljettu. Huoltoaseman lasiovien läpi näin nämä kaikki makeat herkut, joista olin unelmoinut viimeiset 100 km. 200 km pyöräiltyäni oli ruuan himoni niin suuri, että kolkuttelin kaikki ovet huoltoasemalla läpi etsien kaupanmyyjää. Yhden vanhan miehen löysin erään oven takaa, mutta hänellä ei ollut mitään tekemistä huoltoaseman kanssa. En jaksanut telttaani pystyttää, vaan heitin heitin makuualustani katoksen alle ja jäin siihen vetelemään sikeitä. Kotvan kuluttua saapui vanha pappa kantaen minulle tarjottimen täydeltä paahtoleipiä, purkkipapuja, sokeria ja kahvia, enkä joutunut menemään nukkumaan tyhjin vatsoin. Jukka 23-v joi elämänsä ensimmäisen kerran kahvia ja hyvää oli, todella hyvää, ainakin hervottomalla kasalla sokeria. Sain nukuttua kokonaiset kaksi tuntia.

 

Aamulla olo oli varsin virkeä huolimatta neljästä lähes nukkumattomasta yöstä. Taas oli myötätuuli ja mikä parasta ilma oli auringonnousun aikaan todella viileä. Seuraavalla huoltoasemalla sain vahvistuksen ilman viileyteen, sillä ilmanlämpö ei jaksanut nostaa mittarin elohopeaa kuin 36 asteeseen, kello 10.30. Huoltoaseman herra sanoi edellisenä päivänä olleen 44 astetta. Monta kertaa olen vilkkaalla mielikuvituksellani kuvitellut pyöräilijän tulevan vastaani, mutta aina pettynyt sen oltua liikennemerkki. Tällä kertaa en kuitenkaan kangastuksiin kangistunut, vaan vastaani rullasi ihka oikea kiinalaispyöräilijä. Hän oli jo ajellut 25 000 km ympäri maailmaa. Hän ajoi 100 dollarin supermarketista ostetulla pyörällä, risaisessa paidassa ja tavallisilla lenkkareilla. Hän ajaa keskimäärin 150 km päivässä ja lepopäiviä hän pitää harvoin. Pariisista Kapkaupunkiin hän pyöräili kuudessa kuukaudessa, minä olen ajatellut käyttää moiseen matkaan ehkäpä 14 kuukautta. Kotona Kiinassa hänen pyöräilystään tietää vain äiti ja sisko. Siinä teille mittasuhteet mihin asettaa meikäläisen pyöräilyt. 

 

Väsymys on varsin suhteellinen käsite. Olen tuntenut itseni väsyneeksi tällä matkalla vain kolme kertaa ja joka kerta syyksi on osoittautunut sairaus. Vaikka saavuttuani Aliceen en ollut nukkunut neljään päivään nimeksikään ja polkenut 200 km päiviä jopa 44 asteessa, en tuntenut itseäni väsyneeksi. Päivinä jolloin sairaus on iskenyt yllättäen olen ollut aivan loppu ja pitänyt suuresti ponnistella, jotta pääsen perille, koska en ollut henkisesti valmistautunut ponnistelemaan. Monena muuna pääivänä olen ollut fyysisesti huomattavasti väsyneempi, mutta koska olen valmistautunut päivään henkisesti, mahdollisesti muutaman päivän, ei väsymys tunnu mitenkään raskaalta, koska motivaatio on valmistautumisesta johtuen niin suuri. Koko alkumatkan Bangkokista asti oli käytännössä valmistautumista Australian autiomaan ylittämiseen ja olin valmistautunut myös siihen, että en kuumuuden takia saa nukuttua ja valmistautumisesta johtuen heräsin kahden tunnin yöunienkin jälkeen uuteen aamun kuin pirteä peipponen. Laiskan miehen vinkki: "Jos tiedät, että joudut ponnistelemaan, valmistaudu henkisesti pahempaan mitä on odotettavissa ja pääset tulet todennäköisesti pääsemään ponnistuksistasi varsin helpolla. Siis positiivisesti ponnisteluja kohti."

 

Matkalla Aliceen hidasteekseni ilmaantui kaikkien aikojen kovin vastatuuli, johon olen pyörääni puskenut, vauhtini oli tasaisella kahdeksan kilometriä tunnissa. Myös vesi sade oli niin kova, että minun piti pitää päätä alhaalla, koska suuret pisarat poskeen törmättyään aiheuttivat ikävän kivuliasti pistelyä. Onneksi myrskyn silmässä jouduin pyöräilemään vain kaksi kilometriä ja sen jälkeen sainkin lasketella samanlaiseen myötätuuleen muutaman kilometrin.

 

Ei olisi saapumispäivä Aliceen parempi voinut olla esittelemään Australialasta kulttuuria. Lähiö alueet olivat täysin hiljaisia ja mustia. Lähestyessä kaupunkikuvaan ilmestyivä makettien verkkareihin ja löysään t-paitaan pukeutuneet kiroilevat kännipäiset aborigionaalit. Keskustan laitamilla oli menossa Austlialainen jalkapallo matsi ja katsomot piukassa porukkaa. Pienellä nurmella kentän laidalla tulevaisuuden toivot, pikkupojat pelasivat omaa peliään välillä vilkuillen mitäs ne esikuvat siellä kentällä touhuavat. Valkoiset saapuivat katsomaan ottelua yksin, pareittain käsi kädessä kulkien tai pienessä porukassa, kun taas abot niin kuin useimmiten luottavat ryhmän hengeen ja räyhäävät paikalle isossa porukassa. Jalkapallo areenalla ei aboa eroteta valkonaamasta, vaan kaikkia kotikylän poikia kannustetaan. Kaupungin matala kaksikerroksinen keskusta oli viirilissä tilassa pienten pubien oltua täynnä paikallista poronkusta litkiviä Ausseja ja punaiseksi palaneita turisteja. Koskaan en ole aboa nähnyt pubissa, he ryystävät pussikaljaa puistojen nurmikoilla, tai imppaavat bensaa tai juovat sitä. Keskellä ei mitään kaikilla tuntui olevan hauskaa.

 

Olympialaisista muutama sana. Janne Ahosen jäätyä pysyvästi ilman henkiläkohtaista olympiamitalia vaivuin alakuloon. Hannu "arvokisa-Hanhi" Mannisen ryssittyä taas yhdet olympialaiset, syöksyin syvään masennukseen. Leijonien nöyrryttyä Tre Kronorin edessä soitin Kupittaan mielisairaalaan, mutta hoitopaikkoja ei ollut vapaana, joten minun on pakko jatkaa matkaani ja luottaa ajan parantavaan voimaan.

 

Tulipa sittenkäytyä siellä Ulurullakin(Ayers Rock). Olin päivän bussireissulla katselemassa Kaja Tjutaa (Olgas), Ulurua ja Kings Kanjonia. Katsomisen arvoisia alueita, mutta ei polkupyörällä. Upeita luonnonnähtävyyksiä kaikki, mutta kuten ensimmäisessä kappaleessa päivittelin, ei bussilla matkustaessa koe kuin paikan A ja B ja pyörällä kokee kaikki myös A:n ja B:n välillä. Ai, että olen onnekas, kun matkustan munamankelilla. Oli kyllä mukavaa matkustaa isossa nuorten porukassa muutaman päivän, mutta ei minulla olisi paljoakaan motivaatiota matkustaa sillä tavalla jatkuvasti, ei ainakaan 4-5 vuotta. On muuten nuoret ihmiset huonokuntoisia. 15 km kävelyä kolmessa päivässä imi mehut yhdestäkin hyväkuntoisen näköisestä nuoresta miehestä niin, että nestehukka iski ja sairaalaan oli mentävä. Ihmiset ovat niin vieraaantuneita todellisuudesta, etteivät edes osaa juoda, saati sitten syödä edes siedettävän terveellisesti.

 

Kirjoitan tätä viestiä edelleen Alicessa. Jumituin tänne vajaaksi kolemeksi viikoksi, koska päätin hoitaa suurimman osan rästissä olleista byrokratia asioista täällä. Hukkaan ei aika todellakaan ole mennyt, sillä olen tehnyt 12 tuntista "työpäivää" internetissä, kirjastossa, puhelimessa, kuntosalilla ja pyörän päällä. Muutama sata kilometriä pyöräilyä on lepoviikkoinakin kertynyt ja lisäksi sain tehtyä pari hyvää tehoharjoitusta, joten eiköhän se kunto pikku hiljaa ala nousta. Pidennän viisumia pari viikkoa ja lennän sitten Bangkokiin. Seuraavaksi edessä on noin kymmenen päivän ja 1600 km rykäisy Adelaideen. Palaan tien päälle keskiviikkona.

 

En kuukausien mietiskelyistä, kyselyistä ja itselleni todisteluista huolimatta sittenkään päässyt sinuiksi sponsorointi asian kanssa. Otin sponsorointi kohdan pois sivuilani, mutta säilytin yhteystiedoissa tilitietoni, jotta itsestään halukkaat voivat minua avstaa. Eli tästä eteenpäin en enää kieltäydy taloudellisen tuen tarjouksista, mutta en sitä keneltäkään pyydä. Uskon tämän 100 prosenttiseen vapaaehtoisuuteen perustuvan auttamisen olevan paras molemmille osapuolille. En vain yksinkertaisesti tunne olevani oikeutettu pyytämään taloudellista tukea siksi, että pyöräilen maailman ympäri, enhän minä kotonakaan tule lanttien toivossa koputtamaan oveanne, mutta toisaalta on on turhaa myöskään kieltäytyä taloudellisen tuen tarjouksista, joita on tullut noin 15 ihmiseltä ennen viimeistä loppuun asti harkisematonta "Sponsoroi minua" viestiäni ja suurin osa ilmaantuneista tukijoista onkin tullut heidän joukosta. Asia on osaltani loppuunkäsitelty, enkä sillä enää päätäni vaivaa. Piste.

 

Loppukevennykseksi pieni Catherine-tädin kertoma tarina.1950-luvulla Catherinen kaveri perheineen muutti viereiseen tyhjään taloon. Yhtenä päivänä rakennusmiehet tulivat laittamaan huonokuntoista taloa uuteen uskoon. Catherinen kaverilla oli 3-vuotias tytär, joka luonnollisesti oli kiinnostunut kaikista rakennusmiehien toimista. Aikansa rakennusmiesten jaloissa hengailtuaan adoptoivat he hänet maskotikseen. He juttelivat ja leikkivät hänen kanssaan sekä antoivat pieniä töitä tehtäväksi. Loppu viikolla he palkitsivat pikkutytön uurastukset antamalla hänelle puolen kruunun palkkapussin(kyllä 50-luvulla Australian valuutta oli kruunu).

 

Hän vei palkkapussin esiteltäväksi äidilleeen kotiinsa, joka oli hyvin otettu ja esitti asiaan kuuluvat kunnianosoitukset sekä ehdotti, että rahat olisi vietävä pankkiin seuraavana aamuna. Kun he menivät pankkiin oli kassaneiti aivan yhtä otettu ja hän kysyi miten pikkutyttö oli saanut oman palkkapussin.

"Olen ollut rakentamassa taloa tällä viikolla.", hän vastasi ylpeästi.

"Herranjumala" , sanoi kassaneiti. "Ja aiotko rakennella taloa myös ensi viikolla ?", hän lisäsi.

"Kyllä, jos me koskaan saamme ne vitun tiilet. ", vastasi 3-vuotias pikkutyttö.

-----

 

Kiitokset kaikille avustajille !