Australia halkaistu
Lisää uusia kuvia Melbournesta ja muualta Australia kuva-albumissa.
ADELAIDE-MELBOURNE (Melbourne 21 huhtikuu 2006)
"Oppirahat on maailmalla maksettava." - Lauri Aaltonen
"He that travels much knows much." - Fuller
"Hän joka matkustaa paljon tietää paljon."
"Elvis was the greatest, but i'm the best." - Jerry Lee Lewis
"Elvis oli suurin, mutta minä olen paras."
"Lance Armstrong on ehkä seitsenkertainen Ranskan ympäriajon voittaja, mutta minä olen paras pyöräilijä." - Jukka Salminen
-----
Päivää ennen Adelaideen saapumista oli jo usko loppua, että mahdankohan lainkaan päästä pyörällä Melbourneen. Viikon lepo Adelaidessa toi kuitenkin kehoon ja mieleen sen verran virtaa, että taitoin 1050 km matkan seitsämässä päivässä. Otetaampa pieni kertaus matkan vaiheista.
Niin kuin on tullut todettua, Australia on kummallisten vastakohtaisuuksien maa. Paitsi, että joulu tulee keskellä kesää, joutsenet ovat mustia ja kotkat valkoisia, puut pudottavat oksansa ja pitävät lehtensa(eucalyptyspuu), etelä-tuulet ovat kylmiä ja pohjois-tuulet lämpimiä, liikenne on vasemmanpuoleinen, dielesi on kallimpaa kuin bensa, ovet aukeavat sisäänpäin, takkien vetoketjut vedetään ylös oikealla kädellä, esim maitopurkissa lukee 99 % rasvavapaa eikä 1 % rasvaa....ja paljon muita olen keksinyr, mutta unohtanut....niin myös syksy tulee keväällä, eikä sää todellakaan ollut lämmin, kun lähdin Adelaidesta. 34 astetta oli tippunut huippu lämmöstä, kun elohopea juuri ja juuri jaksoi kohota kymmeneen asteeseen Etelä -Australian kirpeässä aamussa ja vihdoinkin ostamani vedenpitävä sadetakki oli tarpeen, kun laskettelin alas Adelaiden vihreiden, puoleen kilometriin kohonneiden kukkoiden mutkaisia mäkiä.
Ei tarvitse mennä kuin 30 km Adelaidesta pohjoiseen ja olet keskellä kuivaa ja karua autiomaata. Toisin on itäpuolella. Nauttisinkin todella Adelaiden itäpuolella kohovien noin 800 metriä korkeiden "Adelaide kukkuloiden" pienillä mutkaisilla teillä ajelusta. Kävi hyvä tuuri, kun poliisi pysäytti minut moottoritiellä ja kielsi siellä pyöräilemisen, ohjaten minut läheiselle pikkutielle. Pikkutie sai minut ajelemaan mielikuvitusmatkalle, usein syysiltaisin kotona pyöräilemälleni Niemenkulmanlenkille Maskussa, koska niin samanlainen tunnelma pienten maatilojen rikkomalla havupuuvaltaisella maaseudulla oli. Nenässä oli samanlainen kostea syksyinen tuoksu kuin Suomessakin ja vaahterat olivat paikoittain jo hyvinkin värikkäitä, niiden virkistäessä autiomaassa harmaantunutta mieltäni.
Aivan en sentään kotimaisiin tunnelmiin päässyt, siitä pitivät huolen viiniviljelmät, lampaat ja eukalyptyspuut. Adelaiden seutu onkin Australian johtavaa viininviljelyaluetta, ja taitavat ne kovat aussijätkätkin jo olla pehmentyneet juomaan tätä hienostelujuomaa korkeasta viinilasista, 1.5 mallastuoppien sijaan, sillä viini on ohittanut oluen aussien ykkös litkimisnesteenä. Myös lampaita Australiassa riittää, sillä niitä on noin 200 miljoonaa. Yksi asia minua ihmetyttää niissä kävelevissä villakääröissä, sillä minun ilmestyessä ne kääntävät kohteliaasti perseensä minulle ja juoksevat häntätuppo pystyssä kovaa vauhtia poispäin tiestä. En kai minä sentään niin pelottovan ruma ole, että karkuun pitää luikkia, sillä maantiejunille ne eivät korviaan loksauta.
Myös eukalyptuspuita Australiassa riittää eikä niitä juuri päässyt pakoon edes autiomaassa, sillä jos horisontissa näkyi yksi puu, niin oli se yleensä pienehkö eukalyptuspuu. Ne todellakin pudottavat oksia ja pitävät lehtensä, eikä niiden alla sovi telttailla, silllä joka vuosi tapahtuu Australissa onnettomuuksia, tietämättömien telttailijoiden haettua varjoa puun alta ja valitettavan usein onnettomuudet johtavat kuolemaan.
Eipä ne asiat sitten loppupeleissä niin toisin olleetkaan idässä kuin pohjoisessa, sillä kukkuloilta alas laskettuani edessäni oli taas 200 km jo autiomaasta tuttua tyhjyyttä ja pusikoita.
Toisena päivänä puskin koko aamun kovin puhaltavaa vastatuulta vastaan, kunnes yhdellä huoltoasemalla tapasin italialaispyöräilijän. Tämä tuhti partainen, takkutukkainen, huonohampainen ja spagettijalkainen rekkakuski olikin aikamoinen epeli. Kyllä oli leveä hymy keskellä tyhjyyttä sijaitsevan huoltoaseman vaaleaverikkönaisen kasvoilla, kun oli aika jättää hyvästit tälle latinomacholle. Eipä italiaano englantia juuri puhunut, mutta kun tuli puheeksi Bangkok, jonka paikallisen olutmerkin hihaton mainospaita hänellä oli päällään, sai sanan kuuleminenkin virneen hänen kasvoilleen ja pienestä sanavarastosta ulos sanat: "uuh beatiful, ooh beatiful. Vai, että suurelta osin harmaa, saasteinen ja sotkuinen Bangkok on kaunis. No selitys tuli hetken kuluttu: "Girls, no problem Bangkok.......beatiful........
Vaikka noin nelikymppisen ukon jalat olivat ohuet kuin spagetti, eivät kyllä olleet mitkään löysäksi keitetyt, vaan olivat kyllä perinteiseen italialaistapaan hieman kovaksi jätetyt. Yhdessä taistelimme vuorovedolla vastatuulta vastaan ja molemmat olimme ihmeissämme kuinka paljon se vauhtia nopeutti. Vaikka sykkeeni ei noussut kuin 10-15 pykälää ylöspäin, niin selttämättömällä tavalla yhtäkkiä jalat alkoivat sattua aivan luonnottomasti ja kun pyshdyimme ruokailemaan oli kipu koko jaloissa niin kovaa,
että minun oli vaikea kävellä. Kymmenenkilometriä yritin pyöräillä vielä yksin, koska barpaballerinalta puhkesi kumi(siis pyörän) ja hän päätti liftata seuraavaan kaupunkiin. Minun polkemisestani ei tullut enään yhtään mitään ja oli aika orpo olo talsia pusikkoon lepäämään jo iltapäivällä, kun edessä oli vielä 750 km Melbourneen ja jalat olivat käyttökelvottomat. Heitin itseni levolle telttaan ja täysin voimattomana makasin liikkumattomana puolitoistatuntia, kunnes kusihätä pakotti minut ylös ja ilokseni totesin jalkojen tuntuvan normaaleilta. Seuraavana aamuna matka jatkui normaalina ja selitystä en asialle löytänyt. Tällaisille selittämättömille romahduksille on aina selvä selitys ja sen syitä on jaksettava tutkia ja pohtia, jotta virheet eivät toistu.
Eipä Italiaano todellakaan tainnut välittää luonnonkauneudesta, sillä kun kysyin miksi hän valitsi Sydneystä Port Augustaan ajaessaan Great Ocean Roadin(GOR) sijasta pohjoisessa kulkevan kuivan ja suoran valtatien. Hän vain yksinkertaisesti pyöritteli päätään ja osoitti sormella Great Ocean Roadia ja sanoi: no good, no good. Niinpä, mistähän hän olisi saanut tietoa tästä maailman upeimpiin kuuluvaksi rantieksikin kutsuttavan tien hienoudesta, koska hän ei maahan tullessaan lainkaan englantia puhunut. Silloin ymmärsin kuinka hienoa on, että pystyn kommunikoimaan sujuvasti paikallisten kanssa täällä Australiassa ja muuallakin olen yrittänyt kaivaa paljon tietoa mitä rettiä kannattaa pyöräillä, mutta sitäpä en saa koskaan tietää kuinka tyhmiä reittivalintoja minä olen tehnyt mm. Indonesiassa.
Great Ocean Roadin(GOR) historia alkaa Toisen maailman sodan loppumisesta, jolloin Australiaan kotiin palanneille sotaveteraaneille piti työpulan vaivaamassa Australiassa löytää työtä. Monet heistä laitettiin rakentamaan GOR:a, olosuhteisiin, jotka aina eivät olleet kovinkaan kaukana heidän sodassa kokemista olosuhteista. 14 vuotta tämän noin 300 km tien rakentaminen lapioilla ja kottikärryillä kesti.
Oma alku GOR:lla oli mahtava, vihdoin sain ajella myötätuuleen ja vauhtini oli niin hurja ja meno niin kevyttä, että se sai minut oikein lauleskelemaan. Karavaanareita Australiassa on paljon ja muutamaan kertaan he minullekin ovat heittäneet kylmää juomaa tai ruokaa. Kerrankin yksi vanhahko mies avasi juuri kokistölkin ja oli juuri kaatamassa ensimmäistä kulausta aavikon poltteen kuivattamaan kurkkuunsa, kun minä porhalsin paikalle ja hän veti tölkkinsä takaisin huulilta ja sanoi minun olevan enemmän kylmän juoman tarpeessa, ja tottatotisesti olin. Tällaiset hetket saavat minut hyräilemään "karavaanari, karavaanari....on kaikkien kaveri....". 1700 km vastatuulen käännyttyä myötätuuleksi se sai minut lauleskelemaan "myötäpuhuri, myötäpuhuri.....on minun kaveri".
Saavuttuani GOR:in rannikolle oli näky juuri niin huimaava kuin olin uneksinut. Bay of islandin pystysuorat rannikoseinät ja eroosion rannikosta erottamat pikkusaaret paistattelivat päivää kirkkaassa auringonvalossa, nousten syvänsinisestä merestä kohti kirkasta taivasta. Alkumatkan aikana oli useita tällaisia pysähtymispaikkoja ja niille pääsin perille useimmiten asfaltoituja pikkupolkuja pyöräilemällä. Pari niistä maisemista on mainitsemisen arvoisia.
London bridge eli Lontoon silta tunnetaan edelleen sillä nimellä, vaikka Lontoon sillan muotoiselta kalkkikivimuodostelmalta romahti itse silta osa mereen vuonna 1990, eikä siltaa pitkin enää pääse kävelemään "meren ylle". Romahduksen seurauksena mies ja nainen jäivät jäljelle jääneelle pikusaarelle merenloukkuun. Kyseessä ei suinkaan ollut pariskunta, vaan avioliitossa ollut mies oli viettämässä kuhertelupäivää sihteerinsa kanssa. Televisioyhtiöiden helikopterit tietysti tulivat kuvaamaan suoraa lähetystä televisioon tästä eriskummallisesta tapahtumasta. Miehen vaimo ei varmasti nauttinut näkemästään, kun koko Australia sai tietää hänen miehensä romansista, eikä mieskään varmasti nauttinut kotiinpalustaan. Muista valita paikka hyvin tarkasti, kun seuraavaksi menet kuhertelemaan muun kuin vaimosi/miehesi kanssa, sillä ansa voi olla viritetty mitä kummallisimpiin paikkoihin.
Lord Ard Gorge oli mielestäni kaikkein vaikuttavin paikka GOR:lla. Kalkkikivikallioon muodostunut muutaman sadanmetrin mittaisen pystysuoraseinäisen kapean lahden pohjukassa oli pieni keltahiekkainen ranta, jonka kristallinkirkkaassa vedessä olisin polskitellut pikkupoikana hymy perseessä useita päiviä. Mieli olisi nytkin tehnyt kantaa kamat portaita alas rannalle ja telttailla siellä yksi yö, mutta kiiressä oli aika jatkaa odottamalleni Kahdellletoista Apostolille(The Twelwe Apostles), joka on GOR:n ikoni, jonka auringonlaskumaisema esiintyy kaikissa mainoslehdissä. Ei minua kyllä säväyttänyt kahdentoista kalkkikivitornin muodostamat ns.apostolit, vaikka ne pystysuorien seinämien edustalla olevan komean hiekkarannan edustalla olivatkin varsin edustavalla paikalla. En todellakaan saanut niistä niitä mainosten takaamia täydellisiä perhealbumikuvia, joita piti saada missä tahassa olosuhteissa ja millä tahansa Coca Cola-kameralla.
Pikku hiljaa alkoivat nousut pidentyä ja tien kiemmurrellessa kylmän ilmaston sademetsissä, pääsin aivan Indonesian tunnelmiin, noustessani loivasti 500 metriin. Alkoi jo tulla pimeä, kun etsiskelin englantilaismaisista kumpuilevista Emmerdale-maisemista telttapaikkaa, mutta ensimmäistä kertaa sitten Pohjois-Australian oli sopivan paikan löytäminen vaikeaa, sillä jokainen metri tienvarressa oli ojitetty ja ojan takana oli piikilanka-aita. Se on muuten ihmeellinen asia Australiassa, että useasti tunnet olevasi Englannissa, koska ihmiset ovat siirtäneet kasvinsa ja eläimensä vanhalta saareltaan uudelle kotisaarelle helpottamaan koti-ikävää. Nämäkin laidunalueet ovat olleet täysin toisen näkoisiä vain reilut sata vuotta sitten. Paljon on tuhoutunut Australian ainutlaatuista kasvistoa eurooppaisten tulon jälkeen, eikä suinkaan vain tietoisesti, sillä myös tahattomasti maahan kulkeutuneet tulokaslajit ovat syrjäyttäneet suuren määrään Australian endeemisestä kasvistosta.
Pahin esimerkki tulokaslajeista on jänis. Autiomaa on suuressa osissa Australiaa todellakin ollut huomattavasti vihreämmän niittykasvillisuuden vallassa ja niityt ovat monin paikoin olleet todellisia ympärivuotisia kukkameriä. Niiden muuttumisesta hiekkamaaksi ja kitukasvuiseksi pusikoksi meidän on kiittäminen paljolti herra Thomas Austinia, joka toi Englannista 24 jänistä vuonna 1859 ja vapautti ne luontoon. Muutamassa vuodessa nämä 24 paskapapanakonetta olivat lisääntyneet niin, että ne olivat nakertaneet Austinin oman tilan ruohot. 50 miljoona vuotta eristyksissä muista mantereista ei ollut jättänyt Australiaan ainuttakaan vihollislajia popsimaan kaneja, saati edes tunnistamaan ja kaneilla ruokaa riitti niin, että vuonna 1880 ne olivat mutustaneet jo miljoona hehtaari Victorian niityistä ja olivat jo menossa popsimaan helposti saatavilla ollutta pikaruokaa muihin osavaltioihin 130 km vuosivauhdilla.
Jänikset tuhosivat kasvillisuuden niin perusteellisesti varsia, juuria, oksia ja lehtiä myöden, että lampaiden ja muun karjan oli laajennettava rajusti laidunalueita ja muutettava ruokavaliotaan hieman vähemmän valikoivaksi. Niinpä tänä päivänä karjatilat ovat käsittämättömän suuria. Suurin niistä sijaitsee lähellä Cooper Pedyä ja on Belgian kokoinen, muistaakseni suurin maailmassa.
Vuonna 1890 neljän vuosikymmenen satoisan ajanjakson jälkeen Australiaan iski kymmenen vuoden mittainen kaikkien aikojen kuivuus. Kanien kitkemät niityt olivat vailla kasvillisuuden tarjoamaa eroosiosuojaa ja ennestäänkin maailman ravinneköyhimmästä määperästä lensivät loputkin ravinteet taivaan tuuliin, josta niitä ei saada enää koskaan takaisin. Vuosikymmenen aikana kuoli noin 35 miljoonaa lammasta, eli yli puolet kokonaislammasluvusta. Pelkästään vuonna 1902 kuoli 16 miljoonaa lammasta. Aika härskit olosuhteet täällä Australiassa, vai mitä. Samaan aikaan jänöjen määrä pomppisi kohti taivaita, kunnes Etelä-Amerikasta tuotiin ihmelääke nimeltä myxomatosis ja se tuhosi 99.9% jäniksistä. Yhdellä tuhannesta pupuista oli vastustuskyky tätä virusta vastaan ja se riitti pupujusseille siihen, että tänä päivänä puhutaan taas sadoista miljoonista pikkupomppijoista. Ei todellakaan ole ihme, että Playboy on ottanut pupun logokseen, sillä aika seksihullua sakkia pitää olla saavuttaakseen tuon lisääntymisnopeuden.
Toinen tulokaseläinlaji, josta en malta olla mainitsematta on kameli. Kameleita käytettin Adelaide- Alice Spring välisen rautatien rakennuksessa ja hommien loputtua ne vapautettiin luontoon. Tänä päivänä näitä kyttyräselkäisiä lerppahuulia vaeltaa yli 100 000 Australian aavikoilla ja Australia on ainut paikka, jossa on villejä yksikyttyräisiä promedaareja. Olen jopa kuullut sanottavan, että Australissa on enemmän kameita kuin koko muulla maailmassa yhteensä. Australiasta viedäänkin kameleita Arabimaihin, niiden ollessa huomattavasti terveempiä kuin muslimikamelit. Yhtä hullunkurista olisi se, että australialaiset tulisivat rakentamaan saunoja Suomeen. Mitäs sanoisitte siihen, että silloin kiukaan yläpuolella lukisi "älä heitä vettä kiukaalle tai sen ympäristöön", "älä sauno yli kymmentä minuuttia kerrallaan.", ja seinässä olisi tietysti hälytysnappi, jota voisit sitten painaa, kun sinulle saattuu tulemaan liian lämmin saunassa (ei pelkoa Australiassa.........paitsi tietysti saunan ulkopuolella).
Minunhan piti kertoa Grear Ocean Roadin retkestäni, eikä jänöistä ja kameleista. Koska en muutaman tieltä poistumisen jälkeen löytänyt sopivaa telttapaikka, niin päätin ajaa seuraavaan pikkukaupungin hostelliin. Olikin jo pimeää ja ajelin näillä metsäisillä teillä loputtomalta tuntuvassa ylämäessä. Eikä meno todellakaan ollut enää mitään alkukesän aurinkoannoksesta villiintyneen sonnin kirmausta, vaan kärsivän tuskaista madellusta ykkösvaihteella loivaankin mäkeen. Ei meno tuntunut ylivoimaisen pahalta, koska tehoni oli niin matalalla, mutta alitajunnassani tunsin kärsiväni kuin koira. Välillä aloin hoiperrella jo lähes vastaantulijoiden kaistalla keskittyessäni pelkästään polkemiseen. Ranskan ympäri ajon ystävät muistavat, olisiko ollut vuoden 2003 kisa ja Thomas Voecklerin yli viikon taistelun aikaa vastaan ja keltaisen paidan puolesta. Tunsin sisällä varmasti edes hieman niin kuin hänkin, rajat oli ylitetty jo monena päivänä, mutta jatkettava oli. Jalat olivat niin paskana, että pitkän jyrkähkön ylämäen päällä syke jaksoi nousta vain 115:sta, vaikka tunsin jyhkiväni tosissani. Lihaksissa ei vain ollut voimia työskennellä ja nostaa sykettä. Rajat oli ylitetty. Ja maksamaan korkojen tällä hetkellä sitä rajojen ylitysta.
Maasto oli vaikein mahdollinen väsyneenä, eli ylös-alas. Joka kerta, kun piti uudelleen aloittaa nousu niin jalkoihin syöksyi irvistykseen pakottava määrä happoja ja vauhti oli aina vain hidastua. Yhdessä kohtaan päätin katsoa korkeuttani ja olin taas noussut lähes 500 m. Se helpotti kyllä oloa huomattavasti, sillä luulin jo olevani todellinen fillariluuseri, sillä eihän ylämäen olemassa oloa pimeässä välttämättä huomaa huomaa.
Viisi kilometriä ennen loppua tuli helpotus, sillä näin alhaalla kaupungin valot ja mittarini näytti, että olin 200 metrin korkeudessa, eli loppu oli laskettelua 4 % alämäkeen. Niin viileää oli, että puin päälleni tuuliliivin pitämään pitämään rintakehäni lämpimänä laskussa, sillä olen kuullut , että tytöt pitävät lämmin sydämisistä miehistä. Kruunun 180 km päivään toi Australian nopeusennätykseni , vain kuun valaisemassa mäessä sain kehoni painettua niin aerodynaamiseksi paketiksi, että vauhtini nousi 71.2 kilometriin tunnissa. Jalokiven kruunun toi vanhan naisen lämpimät toivotukset hostellissa, joka näki minua vähän väliä alkupäivänä, kun myötätuulessa ajoin yhtä nopeasti kuin autot nähtävyydeltä nähtävyydelle. "Hyvin tehty, aivan uskomatonta, että olet jo täällä asti, yli vuorten ja kaikkien, onneksi olkoon." , totesi rouva saavuttuani hostelliin.
Seuraavana päivänä ajoin 202 km ja illalla saavuttuani Melbourneen sukulaismieheni luo oli ensimmäinen maanosa halkaistu. Päivän reitti kulki suurelta osin rikkonaisella ja mutkittelevalla rannikolla, aivan rantaviivan tuntumassa, eikä olekaan ihme, että lapioilla ja kottikärryillä sen rakentamiseen on kulunut 14 vuotta.
60 000-70 000 kilometriä on pitkä matka ajaa pyörällä ja ajattelin käyttää siihen 4-5 vuotta. Kävellen se on kuitenkin vielä pidempi matka eli taapertamista riittää yli kymmeneksi vuodeksi. Koska Felttini varastettiin, lienee minun opeteltava matkamaamaan kävellen, eli kun tulen kotiin olen jo noin 35-vuotias, eli saattaa olla jopa, että partanikin alkaisi kunnolla kasvamaan tällä reissulla.
Leikkiähän minä taas laskin. Olen luonteeltani niin suunnattoman laiska ja kärsimätön, että hermoni palaisisivat jo ensimmäisten kävelykilometrien jälkeen. Niinpä minä siirsin lentoani kaksi viikkoa ja toivon löytäväni vanhan loistavasti toimineen munamankelini tilalle vastaavan tasoisen menopelin. Mutta mikähän minun on oleskella täällä hauskan ja vanhan 45 vuotta täällä Melbournessa asuneen sukulaismieheni luona , kun pään päällä on ilmainen katto ja jääkaapissakin on sellainen ominaisuus, että ostamani tavarat lisääntyvät itsekseen jääkaapissa, mahtaakohan sekin johtua Australian hullunkurisesta ilmastosta.
-----
Kiitokset Laurille majoituksesta, ruuista ja kaikesta muusta !
