Most outstanding photo in Australia

AUSTRALIA NUMEROINA JA HIEMAN MUUTAKIN ( Melbourne 8 toukokuu 2006 )

G'day, hau's ya goin !

tsenäisyys:      1.1.1901
Sijainti:            Oseaniassa

, maanosa Intian ja Eteläisen Tyynenmeren välissä

Koordinaatit:        27 00 S, 133 00 E    maantieteelissä keskipisteessä
Hallitusmuoto:   demokartia, brittiläinen monarkia

Pinta-ala:          7,686,850 km2
Pääkaupunki:    Canberra

Asukasluku:     20 miljoonaa
Keski-ikä:         36.5 v
Väestönkasvu:   0.87 %
Odott.elinikä:     80.5 v
AIDS/HIV:         0.1 %
Etniset ryhmät:  Kaukaasialaisia 92 %, Aasialaisia 7 %, aboriginaalit ja muut 1%
Uskonto:          Katolilaisuus 27 %, Anglikaaneja 21 %, muita Kristittyjä 20 %, ateisteja 15 %
Kielet:             englanti 79 %, kiina 2 %, italia 2 % ,muut 17 %

Lukutaito:           100 %

BKT/as               32 000 $ (18/232 maailmassa) ( Suomi 30 300 $)
BKT kasvu:          2.7 %
Toimialajakauma:  4 % maanviljely , 26 % teollisuus, 70 %palvelut
Työttömyys:        5.2 %  (Suomi 8.5 %)

Maantiet:           316,524 km päällystettyjä ja  495,077 km päällystämättömiä.
Maankäyttö:     viljelty pysyvästi 0.04 % % arable 6.55 % muut  93.41%

-----


Teksasilainen maajussi vierailee lomalla Australiassa. Siellä hän tapaa aussifarmarin ja he alkavat jutella. Aussi esittelee hänen suuria vehnäpeltojaan ja teksasilainen sanoo, "Oh, mellä on vähintään kaksi kertaa suurempia vehnäpeltoja."

Sitten he kävelevät hieman ympäri maatilaa ja aussi näyttää karjalaumaansa. Teksasilainen sanoo välittömästi, "Meillä on vähintään kaksi kaksi kertaa suurempia pitkäsarvia kuin sinun lehmät."

Keskustelu oli jo välillä lähes kuollut, kunnes teksasilainen näkee kengurulauman hyppimässä pellolla. Hän kysyy, "Ja, mitähän nuo ovat?"

Aussi vastaa ihmettelevällä katseella, "Eikö teillä ole lainkaan heinäsirkkoja Teksasissa?"

-----

Ihmisen historia Australiassa alkoi noin 45 000 vuotta sitten tai jopa 60 000 vuotta sitten, kukapa sellaista tarkkaan tietäisi. Australia on saari, saarelle ei pääse maasiltaa pitkin, sinne pitää kulkea vetten yli. Kristinuskosta Australian alkuasukkailla aboriginaaleilla (abot) ei ollut hajuakaan, joten tuskin Mooseskaan heitä vetten yli kävelytti. Eli taisivatpa eurooppalaisten suusta useasti tyhmiksi leimatut abot itsetekemillään veneillä siirtyä Indonesian/Papuan saaristosta Australiaan tai paremminkin todelliselle Terra Nulliukselle. Eli heidän tuli rakentaa veneitä 30 000 vuotta ennen ketään muita, aikana jolloin eurooppalaiset vielä taputtivat antiloopinpaskamajoja Afrikan savanneilla tai missä lie asuivatkin.

Mielenkiintoinen kysymys on se, että miksi abot elivät yhä kivikaudella Kapteeni James Cookin laivueen saavuttua Australian itärannikolle vuonna 1770 (hänen retkikuntansa ei tosin ollut ensimmäinen eurooppalainen Australiassa, vaan portugalilaiset olivat siellä käyneet jo 1500-luvulla ). Miksi Abot menettivät niin totaallisesti hankkimansa teknologisen etumatkan ? Selitys löytynee taaas Australian luonnosta. Euroopassa ja Aasiassa teknologisen edistyksen alkuunpani maatalouden synty, eli taito, jolla ihminen oppi kesyttämään kasvit ja eläimet omaan käyttöönsä, ja näin ruuantuotannon tehokkuus metsästäjä-keräilijä kulttuurista nousi huimasti ja kaikki ihmiset eivät olleet sitoutuneita ruuantuotantoon. Näin alkoi syntyä kaupunkeja, joissa alkoi syntyä uusia ammatteja, kuten virkamiehiä, seppiä, suutareita.....eli ihmisillä oli aikaa ja vapautta käyttää luovuuttaan ja kehityksen pyörät lähtivät pyörimään.

Aboriginaaleilla oli vain hieman huonompi tuuri uuden asuin paikan suhteen. Siellä kun ei ollut yhtään viljeltäväksi kesyyntyvää kasvilajia ja suuret nisäkkäätkin he tappoivat sukupuuttoon varsin nopeaa vauhtia ja näin tuhosivat niidenkin tarjoaman kehityksen mahdollisuuden. Ei kivikautituus todellakaan abojen tyhmyydestä johdu, sillä eivätpä euroopan huippututkijatkaan ole vielä löytäneet Australiasta kasvilajia, jonka ihminen pystyisi suuressa mitassa hyödyntämään ravinnokseen.

Niin alkukantaisina ensimmäiset englantilaiset aboja pitivät, että nimesivät Australian Terra Nulliukseksi, eli asuttamattomaksi mantereeksi, vaikka tutkimukset osoittavat, että aluetta asutti 300 000-miljoona aboa.

James Cookin retkikuntaa edeltäneet Australian kävijät pitivät Australiaa niin elämälle synkkänä paikkana, etteivät he kotiinsa palattuaan sitä juuri kanssaveljilleen tohtineet hehkuttaa. James Cook sen sijaan saapui ja navigoi rehevää itärannikkoa ja kaiken lisäksi vielä sadekautena. Cookin lähes kotisaarta kuvailevat kuvauset Australiasta rohkaisivat englannin herroja ja he päättivät etsiä Australiasta korvaajaa menetetylle Amerikan isännyydelle.

Olen todella onnekas ja tyytyväinen, että minut ei ryöstetty kuin kaksi kertaa Australiassa, sillä pahempaakin voisi olettaa, sillä alkoihan Australian eurooppalaishistoria vankilasta Vuonna 1787, kun herrat englannissa päättivät lähettää laivakolonnan tälle käytännösssä lähes tuntemattomalle saarelle. Kapteeni Arthur Philipin matkaan lähti noin 1000 ihmistä, joista 700 vankia. Kovalta vaikuttavat vankeille asetetut tuomiot. Yksi tunnettu tapaus varasti kaksitoista kurkkua ja tämähän oli niin suuri koiruus kurin ja järjestyksen maassa, että hänet lähetettiin elinikäiseen (virallisesti tosin 7 vuotta) tuomioon maailman ankarimpaan maanosaan Australiaan, ja samaten kävi Tobagosta kertovan kirjan pihistäjällekin. Heidän jälkeläisensä minun vehkeitäni nyt varastelevat.

Ei ollut 1000 ihmisen kolonnan alku mitään ruusuilla tanssimista. Kuivana kautena rannikotkin olivat kaukana siitä paratiisista, jota Cook oli muistelmissaan kuvannut. Ruoka ei tahtonut kasvaa, talonrakennusmateriaaleja ei ollut, abot ei olleet aina yhteistyökykyisiä, vankit kiukuttelivat ja riitelivät, ei ollut sadenpitäviä vaatteita - lisäksi kolonnassa ei ollut yhtään kasvitieteilijää, vain yksi kalastaja ja viisirakennus miestä. Kaikkien mittapuiden mukaan ystävällinen ja rehellinen Kapteeni Philip oli mahdottoman tehtävän edessä, yrittäessään paimentaa kakaralauman tavoin käyttäytyvää vankilaumaa. Stressin uuvuttamana hänet vedettiin takaisin kotiin neljän vuoden kuluttua ja hän vetäityi eläkkeelle. Sydneyn löytämisen ohella hänellä oli myös toinen noteerattava saavutus. Vuonna 1814 hänen onnistui kuolla tippumalla rullatuolista läpi yläkerran ikkunan.

Vaikka nämä vankien jälkeläiset vielä tavaroitani vievätkin niin saan olla onnellinen etteivät he enää ihmisiä metsästä. Aika kaksinaamaista porukkaa nuo englantilaistulokkaat olivat. Laeissa oli hienot säännöt, kuten että viikonloppu oli pyhitetty lepopäivä jumalan palvomiseksi ja työnteosta rankaistiin ankarasti, sallittua oli tosin hoitaa takapihan nättiä puutarhaa ja aidan yli vaihtaa kuulumiset naapurin kanssa. Ei oikein sovi abojen metsästys ihan vain urheilun vuoksi, niin "sivistyneisiin ja ihmismäisiin" englantilaislakeihin, joissa muun muassa pihvin varastamisesta rapsahti kuoleman tuomio. Vaikka abojen metsästys todellakin oli herrojen huvi, niin
suurin syy Australiassa alkuperäisväestön kuolemaan olivat eksootttiset eurooppalais taudit influensat, tuberkuloosi, rokot jne.

Tautien lisäksi eurooppalaiset raiskasivat ja muuttivat Australian luontoa niin voimakkaasti, että abojen harmoninen suhde luontoon rikkoutui ja ruuanpuute ajoi suuren määrän aboja nälkäkuolemaan. Tasmaniassa abot kokivat useimmiten huomattavasti kivuttomamman tavan kuolla, uusien englantilaisten tuliaseiden luodin läpäisyn. Tehtiimpä aboista koiranruokaakin. Tasmaniassa abot tapettiin sukupuuttoon ja Etelä-Australiassakin sen partaalle. Sadan vuoden kuluttua eurooppalaisten asutuksen alkamisesta, kaikki mitä (n.60 000 henkeä 1800-luvun lopulla) perinteisistä Aboriginaali yhteisöistä oli jäljellä, sijaitsivat pieninä ryhminä ankarissa olosuhteissa Pohjois- ja Keski-Ausraliassa.

Endevourissa James Cook kirjoitti: "He saattavat näyttää huono-onnisimmilta ihmisiltä maailmassa, mutta todellisuudessa he ovat paljon onnellisempia kuin me eurooppalaiset. He elävät rauhallisuudessa, joka ei ole eriarvoisuuden häiritsemä - maa ja meri sopusoinnissa tarjoaa heille kaiken elämälle tarpeellisen - he eivät antaneet arvoa milleen mitä heille annoimme, eivätkä he koskaan luopuisi mistään mikä on heidän omaansa." Toisaalla hän lisäsi: "Kaikki mitä he tuntuivat haluavan oli, että me lähtisimme pois."

Valitettavasti kaikki muut eivät olleet yhtä hurmaantuneita näistä alkuasukkaista, joiden kulttuuri oli kuin eri maailmasta. Heillä ei ollut sanoja 'huomenna' ja 'eilen', heillä ei ollut päämiehiä, ei vaatteita, ei rakennettuja taloja, eivät viljelleet, eivät laiduntaneet karjaa, keramiikkaa heillä ei ollut, eivät kaytännössä omistaneet mitään muutakaan.

Abot ovat aina olleet yhteiskunnan pohjasakkaa. Heidän tappamisesta tuomittiin ensimmäisen kerran valkoinen hirrelle vuonna 1838 ja vasta vuonna 1967 heille myönnettiin Australian kansalaisuus, eli siihen saakka heitä ei luokiteltu ihmisiksi, ainakin maalaisjärjelläni sellaisen johtopäätöksen tein. Ihmisiä jotka rakensivat veneitä vähintään 45 000 vuotta sitten ja jotka edelleen ylläpitävät ihmiskunnan pisimpään jatkunutta yhtenäistä kulttuuria. Tosin todellisia "puska-aboja" ei enää Australiassa ole.

Tänä päivänä aboiksi itsensä luokittelee noin 300 000 ihmistä. Suuri osa heistä asuu valkoisille kelpaamattomilla kuivilla ja karuilla alueilla Keski- ja Pohjois-Australiassa. Sosiaaliset ongelmat ovat valtavat. Abon elinajanodote on 17 vuotta alhaisempi, hän kuolee 18 kertaa useammin infektiosairauteen ja seitsämäntoista kertaa todennäköisemmin hän joutuu sairaalaan väkivallan vuoksi, kuin valkoinen Australialainen.

Hyvän kuvan siitä miten valkoiset aboja käsittelevät ja mitä heistä ajattelevat sain heti ensimmäisenä päivänä Darwinissa, kun poliisi mies veti kumikäsineet käsiinsä ennen aboriginaalimiehen heittämistä auton takalaatikkoon, eikä näkemäni tapahtuma jäänyt ainutkertaiseksi. Tällaiselle turistille kuin minä ja paikallisille kaupunkilaisille aboriginaali on hyvin pitkälti synonyymi alkoholistille, vaikka todellisuudessa valkoiset juovat enemmän kuin abot. Aboilla ei ole eurooppalaista maksaa, joka olisi tuhansien vuosien aikana kehittynyt pilkkomaan alkoholia tehokkaammin. Lisäksi abot juovat usein kaupunkiin tullessaan, koska se on heidän reservaateissaan usein kiellettyä. Kaiken lisäksi he ryystävät pussikaljaa ja kokispulloviina kaduilla ja puistoissa suomalaisteinien tapaan, joten ilmiö on hyvin näkyvillä. Valkoisten ongelmathan ovat piilossa neljän seinän sisällä kodeissa ja pubeissa. Paha ongelma on myös bensan imppaaminen ja muut huumet. Kerrankin yksi lihava nainen tuli hostellini keittiöön Tennant Creekissä pyytämään vettä kokispulloonsa, minä tein työtä käskettyä ja täytin pullon vedellä, ravistin kerran ja sitten tyhjensin ja lopulta täytin uudelleen. Eipä asiassa muuten mitään ihmeellistä olisi, muttä tyhjä pullo oli viimeksi ollut bensapullo ja pohjalla lilluivat vielä bensajämät ennen ensimmäistä ravistusta, annettuai pullon takaisin, otti nainen pullosta reilun kokoisen hörpyn helpottamaan hillitöntä bensanjanoa.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että poliisit käyttävät mielellään niitä kumiakäsineitä, sillä abot eivät juuri saippuaa ja suihkua käytä, enkä todellakaan tarvitse silmiä takaraivossa, jotta huomaan kymmenen säteellä olevan abon esim. kaupankäytävillä, haju on tunkkainen, todella hikisen tunkkainen haju.

Abojen joka itainen kännäys autiomaankaupungeissa se vasta hurjan kuuloista hommaa onkin. Kielenkäyttö hyvin pitkälki suomennettuna seuraavaan kaltaista. "Vitun karvaperseinen huoranpenikka, tuo se kaljapullo takaisin. Hei älä nyt saatana karkaa helvetin kakara. "Älä ämmä valita, mä teen just niinku huvittaa."Tänne ja vitun nopeasti tai mä tapan sut." Surullista, mutta totta, että suurinosa aboista on kaupungeissa täysin tuuliajolla.

Abot ovat hyin sosiaalisia ihmisiä ja siten alkoholi ongelmat koskettavat kaikkia yhteisön jäseniä. Onhan se surullista, että varmasti ennen tyytyväiset puska-abot on ajettu tilanteeseen, jossa heillä ei ole kotimaassaan paikkaa johon kuulua. Heillä on käytännössä kaksi valintaa. Joko säilyttää ylpeytensä ja perinteensä ja yrittää reservaateissa ylläpitää omaa kulttuuriaan hyvin yksinkertaisissa ja ankeissakin oloissa tai sitten asettua kaupunkiin muiden säälimäksi puistojuopoksi, joissa kuitenkin materiaalinen elintaso saattaa olla parempi. Kaupungeissa ja pikkukylissä abojen on äärimmäisen vaikea saada työtä, enkä ole koskaan nähnyt aboa työssä kaupan kassalla, kirjastossa, pankissa tai autokorjaamossa, eli en juuri missään lukuunottamatta heidän omia kulttuurikeskuksiaan. He ovat unohdettu kansanosa, heihin ei luoteta. Hirveä ajatus maassa, jossa abot ovat eläneet vähintään 45 000 vuotta ja eurooppalaiset vain relut 200 vuotta, eli vain noin 0.4 % Australian asutushistoriasta.

Eurooppalaiset pyrkivät hallitsemaan luontoa ja samaan siitä kaiken mammonan irti, kun taas abot pitivät itseään täysin tasavertaisina kaikkien muiden elämän muotojen kanssa. Abojen kulttuuri, jossa kaikki on totuttu jakamaan, ei kannusta kunnianhimoon. He eivät voineet ymmärtää miten ihminen voi omistaa maata, silloin kun eurooppalaiset heidät heidän elinalueiltaan ajoi. Kunnianhimoisilla eteenpäin kurkottavilla eurooppalaisilla ja elämäänsä tyytyväisillä selviytyjä aboilla oli niin erilainen historia ja elämän arvot olivat niin erilaiset, että abojen nykytilanteeseen ajautuminen oli väistämätöntä. Ihmiset eivät enää voi harjoittaa kymmenien tuhansien vuosien aikana lähes muuttumattomia elintapojaan, eli he eivät voi harjoittaa toimintaa jonka he osaavat ja johon heillä on itseluottamusta. Ei itseluottamusta, ei omanarvontunto, on yhtä kuin ihminen tuuliajolla ja silloin on valitettavan usein turvauduttava hetkelliseen ulkopuoliseen helpotukseen kestääkseen haasteellisen elämän, kuten alkoholiin, bensaan, huumeisiin, ruuan mässäilyyn ja jumalaan tapauksessa, jossa usko itseensä on lopullisesti kadonnut. Niin ovat monet abot vieraantuneita luonnosta, että kerrankin minä tuhansien järvien kylmästä maasta tuleva pyöräturisti pelastin kolme autonhajoamisen johdosta tienvarteen jäänyttä aboa, kun nämä kuuman ja kuivan autiomaan asukit eivät osanneet ajatella, että jos auto hajoaa yli 40 asteen autiomaahan niin saattaa tulla jano, eikä jäänyt tämäkään tapaus ainutkerraiseksi.

Suurista ongelmista huolimatta ei aboista suinkaan voi vain negatiivista kirjoittaa. En ollut monta kertaa tekemisissä abojen kanssa, mutta aina kun olin niin keskustelusta jäin hyvälle tuulelle. Sosiaalisilla ja kovissa oloissa eläneillä aboilla on loistava myötäelämisentaito ja heidän huumorintajunsa on omaa luokkaansa, eipä ole juuri vitsiä, jolle abo ei nauraisi ja vitsejä heillä riittää. Kirjastossakin on hilpeätä katseltavaa, kun abot nauravat kovaan äänen ja suuressa porukassa kirjastossa esitettäville vanhoille elokuville.

Australian nykyistä elämänmenoa voisi valoittaa parilla vitsillä.

Englantilaismies halusi tulla irlantilaiseksi ja niinpä hän vierailli lääkärillä, ottakseen selvää miten homma hoituisi. "Joo" sanoi lääkäri, "Tämä on erittäin hienovarainen operaatio ja paljon voi mennä vikaan, minun täytyy siirtää puolet aivoistasi pois." "Se on okei", sanoi englantilaismies. "Olen aina halunnut olla Irlantilainen ja olen valmistautunut ottamaan riskin."

Operaatio meni eteenpäin ja englantilainen heräsi huomatakseen painajaismaisen katseen lääkärin kasvoilla. "Olen hyvin pahoillani!", tohtori sanoi. "Sen sijaan, että siirsin puolet aivoistasi pois, otin koko aivot pois." Potilas vastasi, "No worries mate!!".

Australialaiset ovat länsimaalaisiksi melko rentoa porukkaa ja heidän kenties yleisin sanontansa kuulukin "No worries" eli suurinpiirtein "ei huolia". Vaikka Australia onkin tänä päivänä rikas ja hyvin organisoitu maa niin kyllä maa on aikamoisen askeleen tehokkuudessa Suomeakin perässä. Australia on edellenkiin luonnonvaratalous ja suuret luonnonvarat antavat turvallisuutta ottaa vähän iisimmin ja silti pärjätään, ja kaikki täällä työskennelleet suomalaisetkin ovat ihmetelleet aussien saamattomuutta. Onkin aikamoinen ihme, että Suomi on tasoissa bruttokansantuotteessa Australian kanssa, vaikka Suomessa ei metsän lisäksi juuri muita rikkauksia kasva.

Hyvä esimerkki toimivuudesta on Australian posti. Etelä-Melbournesta 15 km päästä tilattu pyöränrunko kesti yli kaksinkertaisesi kauemmin tulla perille kuin samana päivänä lähetetty keittimen pumppu Suomesta. Härskimpi esimerkki on juuri viime kuussa kuolleen ensimmäisen Irakin sodassa kuolleen Australialaissotilaan postitus kotiin. Sinkkiarkussa perille tuli kokonaan vääränmaalainen mies, muistaakseni libanonilainen. Onneksi tuotteella oli palautusoikeus ja oikea mies saatiin vihdoinkin perille muutama päivä sitten.

Vitsi kaksi. Kolme Aussi-jätkää työskentelivät korkeilla rakennuksilla- Steve, Bruce ja Kevin.
Steve tippui rakennuksilta ja kuoli välittömästi.
Kun ambulanssi vei ruumista pois, Bruce sanoi, "Jonkun pitäisi mennä kertomaan hänen vaimolleen."
Kevin sanoi: "Ok , olen aika hyvä näissä tunteellisissa asioissa, minä teen sen."
Kaksi tuntia myöhemmin hän palasi kantaen Fosteri-kori (olutta).
Bruce kysyi, "Mistä sinä ne sait ?.
"Steven vaimo antoi ne minulle"
"Uskomatonta, sinä kerroit vaimolle, että hänen miehensä on kuollut ja hän antoi sinulle kaljaa" ?
"No ei nyt ihan niin" Kevin sanoi.
"Kun hän avasi oven, minä sanoin hänelle, "Sinun pitää olla Steven leski.
Hän sanoi, "Ei, en ole leski".
Ja minä sanoin, "Lyödään vetoa korista Fosteria, että olet".

Australialaiset ovat aivan päättömiä vedonlyöjiä ja he tekevät sitä usein kaljaspäissaan. Perinteisesti he menevät työn jälkeen pubiin lyömään vetoa, juomaan kaljaa ja jännittämään lopputulosta. Australian sanomalehistä karkeasti arvioiden neljännes on omistettu vedonlyönnille, televisio pursuaa rahaisia visailuohjelmia, pelikoneita on todella paljon ja lottoarvonta on joka päivä.

Olen lukenut,että Australialaiset ovat maailman suurimpia uhkapelureita. Australiassa asuu 0.3 % maailman ihmisistä, mutta maailman pelikoneista 20 % seisoo Australian määperällä. Vuonna 2000 Aussit tuhlasivat rahojaan erilaissin peleihin noin 1300 euroa per lärvi eli lähes neljä euroa päivässä. Klubitoiminta, jossa pelitoiminta on pääosassa, on huikeissa mitoissa Australiassa. Yksin 7 miljoonan asukkaan New South Walesissä klubit työllistivät 65 000 henkeä vuonna 2000, enemmän kuin mikään muu teollisuudenala, ja se luo epäsuorasti 250 000 työpäikkaa.

Nyt siirrytään hetkeksi kaikkein pyhimpään aiheeseen Australiassa, urheiluun. Kyllä vakavasti kävi mielessä, että vaihtaisin kansalaisuutta, kun katselin Melbournen Commonwealth Gamesejä TV:stä, sillä lätkän olympiafinaali kummitteli vielä takaraivossa, kun lähetys hyppisi lajista lajiin ja aina Australialainen oli vähintään mitaleilla, kaikissa lajeissa. Viimeisissä kesäolympialaisissa Australia on ollut ylivoimaisesti paras maa mitalimäärässä, suhteutettuna asukaslukuun.

Kaikkein hulluimpana Aussit omiin lajeihin, aussifutikseen, rugbyyn, krikettiin ja hevosurheiluun. Melbourne on Australian urheilun keskus ja taitaapa se olla suurin syy, että sitä kutsutaan myös Australian kulttuurikeskukseksi. Kaupungissa on kaksi hulppeaa nykyaikaista, 75 000 ja 105 000 paikkaista kriketti/aussifutisstadionia, sekä monia hieman pienempiä nykyaikaisia gladiaattori-areenoita. Tavallisessa Aussifutis-sarjapelissäkin on usein yli 90 000 katsojaa täällä Melbornessa.

Pelillä on ollut suuri merkitys aboriginaalien ja valkoisten välien parantumiselle. Pelikentän yhdessä tekemisen meininki ja menestyksekkäät aboriginaali pelaajat ovat hieman pehmentäneet myös kentän ulkopuolella aboriginaalien ja valkoisten yhteiseloa. Aboriginaalien joukosta on väkilukuun suhteutettuna tullut poikkeuksellisen paljon footy-legendoja. Tällä kaudella noin kymmenen prosenttia pelaajista on aboriginaaleja, vaikka heidän osuus koko väestöstä on vain reilu yksi prosenttia. Nuorille aboriginaaleille jalkapallo on yhtäläinen mahdollisuus rikkaaseen ja hyväksyttyyn elämään kuin Brasilian slummilapsille jalkapallo. Sanotaan, että kun aboriginaali pelaa aussifutista, hän pelaa sielullaan ja sydämellään.

Tämän Melbournelaisten suosikkipelin (uskonnon) vakavuudesta, jonka jalkapallopainiksikin voisi suomeksi ristitä, kertonee seuraava vitsi.

Miehen saapuessa aussifutiksen Suureen Finaaliin Melbournessa, hän yllättyy löytäessään tyhjän istuimen vierestään. Liput finaaliin oli myyty jo viikkoja etukäteen ja tyhjä istuin on tuntematon käsite. Sitten hän kysyy toisella puolella istuvalta mieheltä: "Anteeksi, tiedätkö miksei viereisellä istuimella ole ketään?"

"Se oli vaimoni paikka", vastasi toinen mies hieman surullisesti ja jatkoi, "mutta luulen, että hän on kuollut."
"Oi, se on kauheaa. Olen erittäin pahoillani."
"Niin, hän ei koskaan missannut yhtään matsia."
"Mutta etkö olisi voinut antaa lippua jollekin kaverille tai sukulaisille?"
"Oi en. He ovat kaikki hautajaisissa."

---------

Nyt on sitten takana matkani ensimmäinen suuri etappi ja Bangkokista alkaa taas kaikki ikäänkuin alusta, niin kuin sanotaan 'loppu on aina uuden alku'.

"Olosuhteisiin nähden matka on onnistunut, jos pääset Australiaan asti", tai jotain sinnepäin sanoi isä minulle ennen lähtöäni Suomesta. Itse en uskaltanut ajatella edes niin pitkälle, sillä niin suuren siivun kuntoa ja itseluottamusta pyöräilyyn oli yli kahden vuoden unettomuus syönyt. Kyllä täytyy myöntää, että todellakin tyytyväinen pitää olla, kun yli 9000 km olen jaksanut ajaa, vaikka edeltävät kaksi vuotta olin kuin elävä muumio, kehoni pelattua kuin 90-vuotiaan naapurin kylli-tädin.

Kaiken lisäksi olen nauttinut lähes jokaisesta päivästä tien päällä. Toki vieläkin tulee aikoja, jolloin unettomuus yrittää iskeä takaisin, mutta niistä olen tähän asti selvinnyt ottamalla hieman iisimmin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että tällainen askeettinen matkaaminen sopii minulle kuin nyrkki silmäkuoppaan. Tässä "ammatissa" näkee monia puolia elämästä. On päiviä jolloin joutuu roikuttamaan päätä vesisateessa useita tunteja, matkalle osuu uskomattomia maisemia, erilaisia ihmiskohtaloita, huonoa tuuria, hyvää onnea, hetkiä jolloin pitää ajaa 200 km, vaikka huvittaisi levätä, hirveää kärsimystä vuorilla, leppoisaa ajelua rantateillä, arjen askareita, kuten tiskausta, kaupassa käyntiä ja ruuanlaittoa, tunteetonta suorittamista ja kenties merkittävimpänä syvää itsetutkistelua. Itse asiassa maailman ympäri pyöräilyssä onkin edustettuina lähes kaikki ennenkin arvostamani ja ihannoimani elämänalat. Huolimatta siitä mitä jatkossa tapahtuu, uskallan jo sanoa, ettei kotisohvalta pois lähteminen ollut ainakaan huono ratkaisu.

En ole oikeastaan koskaan ajatellut itseäni normaalissa neljästä kahdeksaan työssä, odottamassa viisi päivää perjantain iltapäivän vapauttavaa hetkeä ja viikonlopun juhlimista. Olen ehkä liian laiska ja vastuuntunnoton työntekoon, sekä liian harmaa ja tylsä juhlimiseen. Uskon kuitenkin vahvasti, että tällä tavalla matkaten tuon sisäistä paloani ulos paremmin ja toivottavasti minusta on yhteiskunnallekin jotain iloa, vaikka en rehellistä työtä teekään.

Kadunko jotain matkalla? En tietystikään mitään ratkaisujani tai tapahtumia kadu. Virheistä on vain otettava opiksi ja hyvin sujuneita juttuja on yritettävä kehittää edelleen. Niin kuin Beryl Markhan sanoi, "Elämän oltava liikkessä tai se kovettuu". Tyytyväinen olen ollut siihen, ä pystyn yleensäkin matkaamaan pyörällä. Siihen etten ole lainkaan pillastunut pikkumurheista, ja siihen että ei ole ollut kuin yksi heikko hetki, jolloin olen miettinyt, että mitä helvettiä olen tekemässä. Ja erityisen tyytyväinen siihen, että olen ollut erityisen tyytyväinen.

Koskaan en ole tuntenut olleeni missään paikassa liian pitkään, kiirehtinyt olen turhaan. Varsinkin alkuun meno oli liian suorittamisen omaista. Voisin ottaa hieman rennommin ja joskus voisi vaikka uhrata muutaman tunnin yöunista ja mennä muiden mukana iltaa viettämään ja vaikka suostua juomaan tarjottua olutta, vaikka se helvetin pahaa onkin. Voisin olla uteliaampi, kysellä enemmän, tutkia, ajatella ja tehdä muistiinpanoja. Viimeiset muistiinpanot päiväkirjaan tein Tennat Creekissä yli 3000 km sitten. Eli kyseenalaistakaa kaikkea tietoa mitä viesteihini kirjoitan, sillä en todellakaan tee tieteellisen tarkkaa tutkimusta informaation eteen, vaan usein kaivan tiedot jostakin takaraivon uumenista, ja sieltähän kumpuaa kaikenlaista roskaa. Haluaisin kyllä otta asioista paremmin, mutta kun ei tahdo aika riittää kaikkeen, vai pitääkö taas myöntää, että taidan olla hieman laiska. 

On ollut minulle todellinen irtiotto tienpäällä elämästä täällä Laurin luona lokoilu. Lähes kuukausi samassa pedissä ja ei ole tarvinnut stressata ruuan hinnasta ja muusta rahanmenosta, kun jääkaappiin ruokaa itsestään ilmestyy, eikä seurakaan olisi paljon parempaa ollut kuin millaista hauskan huumoristista ja terävää seuraa lähes 80-vuotias Australian veteraani on tarjonnut. Tauon jälkeen on aina kuitenkin hienoa palata tienpäälle, sillä siellähän ne kaikki kommellukset, tapahtumat ja haasteet ovat.

Bangkokiin lennän huomenna ja matkaa olisi tarkoitus jatkaa yhdessä Australialaisen, 28-vuotiaan Damienin kanssa. Suunnitelmani on pyöräillä Bangkokista Eurooppaan halki Thaimaan, Kambodzan, Laoksen, Kiinan(Tiibetin), Nepalin, Intian, Pakistanin, Iranin ja Turkin(Vai kuuluko Turkki Eurooppaan ?)

-----

Australia on lihavan onnellisesti kehittynyt kallis länsimaa ja parasta mitä se voi minulle tarjota on lentolippu sieltä pois. See you mates !!