Pyörällä maailman ympäri

Teillä tallaamattomilla

Damien pohtii miten roudata kamat yli joen. Lisaa kuvia Kambodza kuva-albumissa.

Teillä tallaamattomilla (Pakse 23 Kesäkuu 2006)

"To relax the mind is to lose it" -Musonius

"Rentouttaa mieli on yhtä kuin hävittää se"

"Some people say that football is a matter of life and death." -Bill Shankly

"Jotkut sanovat, että jalkapallossa on kysymys elämästä ja kuolemasta

"Ah, Cambodia! The roads are rough, the dust is out of control and pretty much everything outside of Phnom Penh and Siem Reap is falling apart." -Mr Pumpy

"Ah Kambodza. Tiet ovat rouheita, pöly on kontrolloimatonta ja melko tarkkaan kaikki Phnom Penhin ja Siem Reapin ulkopuolella on räjähtämässä käsiin."
-----

Angkor Wat

Angkor Thomin antiikin (900-1200) aikainen kaupunki alue lukemattomine temppeleineen (mm. Angkor Wat) on vaikuttava kokonaisuus. Minulla vähän lukeneella miehenalulla ei kuitenkaan ole historiantuntemusta niin paljoa, että ymmärtäisin ja pystyisin asettamaan Angkorin sivilisaation mahtavuuden sen aikaisiin mittapuihin. Minulla ei ole edes mitään hajua mitä ihmiset tuolloin ovat Suomessa puuhanneet. Ajan rapautttamat harmaat temppelit ovat silmilleni ja mielelleni liian kaukaisia asioita, jotta jaksaisin keskittyä niiden tutkimiseen. Suuret temppelit ja taideteokset edustavat minulle vain jotakin hyvin vanhaa ja lähes kuollutta. Angkor on hindulaisten aikaansaannoksia ja Kambodza on tänä päivänä suurelta osin budhalainen maa. Damienin "palkkaama" opas selitti meille taideteosten edustamia tarinoita. Minulle täysin vieraasta maailmasta olevat asiat menivät täysin yli hilseen. Rehellisesti sanoen minua ei edes kiinnostanut koko käärmeenmaidon lypsämis ynnä muut hindujumaitarinat.

Ymmärrän vain sen, että kyseiset tarinat ovat olleet niiden luoneiden ihmisten todellisuudentajun mukaisia ja heille hyvin tärkeitä. Yhtä tärkeitä kuin amerikkalaisille Hollywood-elokuvat. Temppeleiden seinät, portit ja patsaat ovat olleet ajan ihmisille sen aikaisia kirjastoja, kaitafilmejä tai digitaalisia formaatteja, joissa tarinat on kerrottu. Angkorin alueen suunnitelleet ja luoneet ovat halunneet jotain entistä suurempaa, parempaa, toimivampaa ja inhimillisempää. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi heillä on täytynyt olla selvä ja vahva missio miten luoda kyseinen sivilisaatio ja sen aikaan saaminen on vaatinut paljon työtä. Ja se pelkästään se on kunnioitusta herättävää. Minä hahmotan maailmaa hyvin pitkälti liikunnan pohjalta, koska siihen tuhlaan suurenosan energiastani. Nämä muinaiset angkorilaiset hahmottivat elämäänsä sukupolvelta toiselle kulkeutuneiden hindujumaltarinoiden kautta. Hienoa, että kaikki eivät tukeudu samaan jumalaa.

Vaikka minä en tarinoiden sanomaa itselleni pystynytkään avaamaan, niin olen varma, että kun asettautuisin aloilleni, jättäisin pyöräni hotellille ja kävelisin rauhallisesti ympäri aluetta tutustuen taideteosten sanomiin, niin löytäisin tarinoista paljon viisaita ajatuksia, joista voisin imeä ja ymmärtää omaa pientä maailmaani paremmin ja kenties jopa hieman muuttaa omaa maailmankuvaani. Kaikkiin asioihin paneutumiseen aika vain ei riitä, sillä pyöräily, muu treenaus, lukeminen, rentoutuminen, nukkuminen, venyttely ja syöminen vievät oman aikansa ja jossain välissä pitäisi näitä viestejäkin tuhertaa.

Nykypäivän virikkeitä täynnä olevassa maailmassa on tehtävä valintoja mihin rajalliset voimavaransa uhraa. Päätinkin jättää Angkorin tarkemman tutkimisen asiantuntijoiden harteille ja voin sitten kotiin palattuani vuosien kuluttua katsoa aiheesta vaikka uuden BBC:n dokumentin ja näin saada kattava kokonaiskuva siitä, mitä viisaammat ihmiset ovat tajunneet Angkorin sivilisaatiosta. Möyrittyään tuhansia tunteja kukkamultalapio kädessä ja nokka kiinni mudassa ja kivilohkareissa etsien todisteita teorioilleen tai sitten ideoita uusille sellaisille. Katsokaapa tekin sitten se dokumentti, niin minä pääsen luikertelemaan pois Angkorin historian esittelystä.

En odottanut (ehkä näin olin ennakkoluulojeni vanki) Angkorista juuri mitään vanhojen temppeli raunioiden lisäksi ja sinne pyöräileminen ei sen enempää jännittänyt kuin se, että löydänkö supermarketista mysliä/kaurahiutaleita tai en. Tunsinkin itseni tyhmäksi ihmisten joukossa, jotka olivat niin innokkaita valokuvaamaan ja vaikuttuneiden oloisia. Saivatko ihmiset vastauksia joihinkin heitä askarruttaneisiin kysymyksiin, joita he olivat aiemmin pohtineet ? Ymmärsivätkö ja tiesivätkö he todella temppeleiden ja taideteosten tarinoita ? Olivatko he kaikki paneutuneet historiaan paremmin kuin minä ? Miksi ihmiset kulkevat niin nopeasti, eivätkö he ihmiset kuitenkaan ymmärräkään jotain minulle ihmeellistä ? Vai keräävätkö he vain pisteitä matkapäiväkirjoihinsa ? Mikä merkitys tällaisilla historiallisilla paikoilla yleensäkin on, etenkin minulle ?

Angkor oli kuin kanariansaarten rantakadut lippalakkipäisineen, t-paitaisineen ja vyölaukkuisine turisteineen. Tosin pohjoismaalaisten sijaan siellä toohottovat pääasiassa japanilaiset. He saapuvat Kambodzaan joko bussilla tai lentokoneella ja usein näkevät Kambodzasta vain Angkor Watin. He vain päristelevät temppeliltä toiselle nähdäkseen mahdollisimman paljon ja valitettavasti minä pahoin pelkään, että monetkaan heistä eivät jälkeenpäin uhraa montaakaan hiljaista hetkeä ja ajatusta Angkorille. Viime vuonna Kiinanmuuri, tänään Angkor Wat ja ensi vuonna Hawaiji.

Vastauksien sijaan, pääni oli tulvillaan kysymyksiä. En odottanut Angkorilta mitään. Sain Angkorilta ehkä parasta mitä se voi minulle tarjota. Se sai pienet aivoni ajatusten tulvista pippurisiksi. Olen ihminen, joka on hidas ja tarvitsen aikaa ymmärtääkseni ylipäätänsä mitään. Näin minä mielluummin istuskelin ja ajattelin minulle tärkeitä asioita täysin uudenlaisessa ympäristössä, joka loi erilaista perspektiiviä ajatuksiini. Se oli Angkorin suurinta antia minulle. Enkä enempää voi vaatiakaan.

Kauppapoika

En siis oikeis pystynyt asettautumaan 1200-luvun ihmisten asemaan ja enkä tempautua hindutarinoiden vietäviksi. Sen sijaan pystyin asettautumaan paremmin pienten kauppaa käyvien lasten asemaan. Ennen Angkor Watille menoa pysähdyin istuskelemaan ja syömään mandariineja leveälatvaisen ja vahvarunkoisen puun alle. Vieressäni istui arviolta kahdeksan vuotias, ruskeaan ruudulliseen kauluspaitaan ja oranssisiin collegehousuihin pukeutunut pikkupoika, jonka pikimusta otsatukka oli poikamaisen hellyyttävästi sekaisin. Hän myi baanaanin lehden sisässä paistettuja ja kookosmaidolla kostutettuja riisi-banaani kääryleitä. Kääryleet olivat suussa sulavia. Poika oli erilainen kuin suurin osa muista lapsikauppiaista, jotka olivat kovin innokkaita ja yritteliäitä saamaan postikortteja ja huiveja kaupaksi. Huudellen: "You come back you buy, Ten card only one dollar, Please sir buy, You come back you buy, You promise you come back you buy" , ja minun lähdettyä ostamatta mitään he vain vilkuttelivat iloisesti ja juoksivat perässä huutaen: bye,bye !

Oranssipöksyinen poika oli maltillinen ja vain esitteli mitä hänellä oli tarjottavana, eikä hän sen enempää kääryleitään tyrkyttänyt. Hän ei myyntityötään ottanut niin vakavasti ja hän piti välillä istuskelutaukoja katsellen Angkor Watin vallihautaa tyyni ja haaveileva ilme kasvoillaan. Hän oli selvästi enemmän taiteilijatyyppiä kuin kauppapoika. Välillä hän haukotteli oikein syvältä vatsanpohjasta ja näytti näin lapsityöläisten inhimillisyyden, sillä muut lapsimyyjät näyttivät lähinnä amfetamiinihöyryissä olevilta myyntitykeiltä, niin energisiä he olivat.

Poika pysähtyi usein selvästi haaveilemaan jostakin tai hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kaupitella äidinsä paistamia kääryleitä. Hänellä ei välttämättä ole juuri koskaan aikaa leikkiä kavereidensa kanssa, koska hänen tulee elättää perheensä. Lapset kehittyvät ja oppivat leikkimällä, eivätkä tekemällä työtä. Työtä tekevät lapset eivät ole terveellinen pohja yhteiskunnan kehitykselle, heiltä puuttuu turvallisuuden tunne. Köyhyyden oravanpyörä on näin valmis.

Soin pojalle pienen iloisen hetken rankan työpäivän lomaan leikkimällä hänen kanssaan muutaman kymmenen minuuttia ennen siirtymistä vallihaudan toiselle puolelle Angkor Watin muurien sisäpuolelle.

Teimme kaikenlaisia pahoja temppuja mm. ampumalla toisiamme minisimpukankuorilla alkeellisella etusormiritsalla ja välillä poistuimme kaidalta polulta ja vahingossa ammuimme ohi kulkevia turisteja, mutta siitä ei kotona kerrota. Tyhjän juomapullon puhalsimme täyteen ilmaa ja sijoitimme pullonkaulaan kiviä ja muita sopivan kokoisia esineitä ja lyömällä pulloon riittävän kovaa tuli siitä oiva pikkutykki. Angkor Watilla haaveilin puolisen tuntia ja tulin taas ostamaan pojalta yhden lisäkääryleen ja leikimme naruleikkejä ja ihmettelimme kuin suuri oli kämmeniemme koko ero. Damienin saavuttua oli aika jättää hyvästit pojalle ja tehdä viimeinen vilkaisi yli sillan kohti Angkor Watia ja iloisin mielin polkaista takaisiin Siem Reapiin.

Syvällä maaseudulla

Siem Reapista jatkoin Damienin kanssa kohti Laosia, pientä syvällä Pohjois-Kambodzan maaseudulla kulkevaa tietä pitkin. Suomessa tie olisi varmasti merkitty 1:20 000 peruskarttalehteen poluksi.

Alkumatka sujui leppoisasti asfaltoidulla pinnalla jättäen pehmeät ja lopulliset jäähyväiset Angkorin alueelle. En osaa yhtään sanaa Khmeeriä (häpeän suunnattomasti, mutta sen verran hankalaa venguttamista kieli on etten yksinkertaisesti pysty sitä oppimaan) ja ainoa tapa löytää eteenpäin on pysähtyä ja ruveta toistamaan seuraavan kylän nimeä ja viittoilla eteenpäin. Aina ihmiset eivät ole samalla aaltopituudella kanssani ja vastauksen ulos saaminen ei aina ole helppoa. Muutaman kilometrin päässä Angkorista keskellä risteystä kysyin nuorilta sisaruksilta mihin päin pitäisi suunnistaa, että pääsisin seuraavalle temppelille Beng Melealle. He puhuivat poikkeuksellisen hyvää englantia ja ymmärsivät mitä sanoin. Vastaus: "Ei herra, ei herra, se on hyvin kaukana.
"Tiedän, tiedän, mutta missä suunnassa se on."
"Et voi ajaa pyörällä sinne. Matkaa on 100 km (tod. 40 km)"
"Niin missä suunnassa se on, että voin testata voiko sinne ajaa pyörällä."
"Ehkä sinun pitää palata Siem Reapiin ja mennä moottoripyörällä sinne, maksaa ehkä 20 $."
"Ei haittaa, olen rikas, maksan vaikka 100 $, yritin vitsailla. Niin mikäs on oikea suunta ?"
"Ei herra se on hyvin kaukana."
"Okei otan moottoripyörän. Olen muuten matkalla maailman ympäri. Hei Hei ! "
50 metrin päässä moottoripyörätaksit ystävällisesti heti kysyttyäni osoittivat kätensä oikeaan suuntaan.

Myöhemmin taisimme hieman eksyä turhan pienille poluille. Mutta se ei lainkaan haitannut, sillä kurvailimme lähes vitivalkoisella, kapealla ja hyvällä hiekkatiellä halki kyläraittien, joita reunusti korkeat kookospalmut ja puutarhat. Erityisesti mieleen jäi pienet, ehkä kolmivuotiaat munasillaan tepastelleet pojankoltiaiset, jotka olivat päässeet tekemään hieman pahojaan ja värjäämään turpansa mustiksi noella. Voi, että heillä oli hauskaa, kun he jatkoivat pahojen tekoa pusikossa. Ovat ne lapset kyllä aika hauskoja epeleitä ja suurin murheeni matkallani onkin, etten näe 5-vuotiaan pikkusiskoni kasvua isoksi tytöksi.

Löysimme muutaman mutkan kautta Beng Melealle johtavalle päällystetylle tielle, mutta Beng Melealle se helppo kurvailu sitten loppuikin. Siihen asti mihin turistit haluavat mennä oli kunnon tie ja siitä eteenpäin kärrypolkua. Damien polki helposti ja kevyesti, kevyellä, leveärenkaisella ja jousitetulla fillarillaan pehmeillä ja upottavilla metsäpoluilla. Minä sain kyllä maksaa korkojen kera mukavasta elämästäni eli ruunsaasta tavaramäärästä sekä sliksirenkaista. Menoni oli todellista tervanjuontia, kun työnsin, raahasin, ja vedin pyörääni pehmeässä hiekassa. Istuttuani takaisin satulaan ei kestänyt kauankaan, kun sain taas nieleskellä hiekkaa naama maassa. Kaaduin lukemattomia kertoja. Etenin 5 km tuntivautia. Kenkäni olivat niin täynnä hiekkaa, että varpaitani sattui. Kolotukseen sain helpotusta hyräilemällä Didon Sand in my shoes kappaletta.

Sinkkumiehen vieraana

Onneksi illan tullen saavuimme pieneen Kamboo ar nimiseen kylään ja sain tyhjentää kenkäni hiekasta. Kylässä ei ollut sähköa, mutta koulu ja kaivo kylästä löytyi. Kiitos avustustyölle. Kylässä oli ehkä 20 taloa. Kylässä moottoripyörien sijasta ruuhkia aiheuttivat jaloissa juokevat vaahtosammuttimen kokoiset lapset, kanat ja koirat. Melbournessa kylän keskustan löysi, kun kulki korkeiden pilvenpiirtäjien suuntaan. Tässä kylässä keskusta löytyi korkeimpien kookospalmujen alta. Lähes eristyksissä olevassa kylässä oleminen on todellista friikkishowta. Mitä ikinä teenkin niin talojen verannoilta ja puiden takaa kurkkivat uteliaat ihmiset seuraavat tarkasti jokaista liikettäni. Puhumattakaan ihmisringistä joka minua ympäröi. Näissä kylissä hello !-huudot ovat harvinaisempia ja ihmiset vain tollottivat, useimmat pilke ja nauru silmäkulmassa, jotkut katseella joka viestittää: "Mitä sinäkin täällä teet, painu sinne mistä tulitkin." Välillä olo tosiaan tuntuu todella friikillä ihmisten ihmetellessä ihmeellisiä vekottimiani ja avaruuspyöräilyvehkeitäni (kyllä vaihdan lycrashortsini tavallisen näköisiin kunhan löydän sopivat ja vaihdan keltapaidan muuhun väriin, muttä pitää nyt hieman itsetuntoani kohotttaa näyttämällä Lance Armstrongilta.)

Kylissä on aina puheliaampia miehiä joukossa ja eräs vajaa kolmekymppinen sinkkumies otti meidät varjelukseensa ja tarjosi majoituksen puutolppien päässä olevassa talossaan. Illallisella yhdistimme voimamme, kun hän kokkasi riisistä ja meidän tonnikalasta ja munista maittavan illallisen. Koko illan puhelimme keskenämme, mutta vallitseva kielimuuri teki keskustelusta kovin hankalaa. Turhauttavaa, todella turhauttavaa, sillä hänellä tuntui olevan paljon tarinoita kerrottavaksi.

Kylissä ei ole valoja ja elämänrytmi kulkee auringonlaskun ja nousun tahdissa. Ihmiset nostavat päänsä tyynystä ja perseensä puulattialta kello 5.30, kun valo, lämpö, kukot ja rakit tekevät nukkumisesta epämukavaa. En oikein tiedä mitä ihmiset aamulla touhuavat. Eivät syö, eivät tee mitään työtä, vaan hengailevat vain ympäriinsä ja juttelevat. Ehkäpä he 'lukevat' Kambodzalaista sanomalehteä eli juoruvat ja vaihtavat uutiset aamuisin naapureiden kesken. Taisi olla maataloudenkierrossa meneillään helppo vaihe, sillä kaikissa muissakin kylissäkin aikaa oli kovin paljon hengailuun ja pellot olivat ihmisistä tyhjiä. Aamulla tajusin ottaa renkaistani ylinmääräiset 4 baaria pois ja matka jatkui entistä sujuvammin. Edellisenä päivänä tyhmästä päästä kärsi koko ruumis.

Viidakkopoluilla ajoa

Seuraavat neljä päivää kuljimme tällaisistä puutalo-kookospalmu kylistä kyliin ja kylien välissä taistelimme tietä eteenpäin viidakkopoluilla. Ajoittain ajo oli rytmikästä pujottelua mutkaisilla ja kuoppaisilla pikkuteillä, joiden svengaava rytmi toi todellista nautintoa menoon. Minulle paskamaisinta oli pehmeässä hiekassa taapertaminen, koska aina piti taluttaa. Damienin poljettua kauas horisonttiin. Usein polku oli niin kapea, että usein pyöräni takalaukut laahasivat kuivuneen puronuoman molempia seiniä ja kasvillisuus niin tiheää, että piikikkäät kasvit repivät sääriin pikkuhaavoja. Yhteen kylään jouduimme raahautumaan mutaisen riisipellon 50 cm-metrin pientareilla ja niiltä putoaminen tarkoitti mutakylpyä. Usein ylitimme pikkujokia pyöräilemällä niiden yli, mutta kerran joki oli niin suuri ja silta rikki, että jouduimme kantamaan vehkeemme yli uoman, kahlaten vyötäröä myöden kovassa virrassa. Heikommin asiat olivat rekalla, koska se jouduttiin kokonaan tyhjentämään tavaroista ja taistelu joesta ylöspääsemiseksi oli pitkä ja meluisa. Yksi luontoisetu näissä pikkuteissä oli. Miljoonat kuopat tekivät ruuanlaitosta helppoa. Muutama kilo perunoita, maitoa ja suolaa pyörälaukkuihin ja lounaaksi oli tarjolla perunamuusia, keittämisen hoiti murhaava kuumuus :) .

Tuuria kerrakseen

Spong oli pitkään mielissämme, sillä se oli pitkällä matkalla ainut karttaan merkitty kylä ja sitä toistamalla pääsimme uskomattomalla tuurilla useimmiten oikeaan suuntaan ja jos emme päässeet niin ihmeen kaupalla aina jostain metsän kätköistä ilmeistyi mies viidakkoveitsineen pelastuksemme. Kertaakaan emme eksyneet kunnolla ja lisäksi vältyimme sateilta yhtä kertaa lukuunottamatta (jos olisi satanut rankasti olisimme siellä vieläkin) ja silloinkin otin siitä ilon irti, kun olimme juuri saapuneet päivän päätteeksi pikkukylään. Olin juuri kysynyt onko heillä pesupaikkaa ja alkoi sataa. Repisin vaatteet pois ja suuntasin päinvastaiseen suuntaan kuin muut eli sateeseen ja räystään alle suihkuttelemaan. Nautiskelin viileästä suihkusta kuin en olisi huomannutkaan talon alla sateen suojassa minua tuijottaneita kymmenpäisiä kyläläisiä. Suihkun jälkeen lisäsin kyläläisten hämmennystä soittamalla minisoittimestani hetkeen täydellisesti soveltuvan Beatlesin Hard days night kappaleen. Näissä kylissä on hyvä ottaa kaikki rennoin mielin ja sellainenkin aran asian kuin vessan suunnan kysyminenkin hoituu relulla kyykkypäräytys demonstraatiolla. Aina ihmiset nauroivat makeasti ja osoittivat tien vessalle. Koskaan en vessa löytänyt,koska kaikki viittoilivat eri suuntiin, eli kai se vessa oli lähin riisipellon nurkka. Sinne minä ainakin tarpeeni toimitin ja ei se mikään ihme olekaan, että en vessaa koskaan löytänyt, sillä puolella ihmiskunnasa ei sellaista ole käytettävissä ja maailman talouskasvusta huolimatta lukema vain kasvaa, sillä 95 % maailmassa syntyneistä lapsista syntyy Kambodzan kaltaisiin köyhiin kehitysmaihin. Näissä kylissä ei ole kunnallista puhtaanapitolaitosta, eikä kyläbulevardin varrella ole vihreitä laatikoita, joista lemmikin omistaja voi ottaa muovipussin, johon poimia puudelinsa paskat. Kylissä lehmät, koirat, kanat ja siat juoksevat vapaasti ja paskakasoja on joka paikassa, eikä minun todellakaan tarvinnut olla Hercule Poiret löytääkseni muutaman näistä kasoista juuri pestyjen keltaisten Adidas-juoksutossujeni alle.

Onnelisuus

Damien sanoi, että ihmiset näissä pienissä kylissä ovat aivan yhtä onnellisia kuin länsimaalaisetkin, vaikka heillä ei olekaan mitään. On totta, että kylät ovat paljon sosiaalisempia ja lapsilla on paljon leikkikavereita sekä naisilla juttutovereita, joiden kanssa tappaa aikaa. Kylien arvomaailma on paljon vähemmän yksilöltä vaativa kuin Suomessa. Suomalaisessa mallissa yksilön vastuu on suuri ja häneltä vaaditaan menestyksen eteen aina vain enemmän ja parempia tekoja, mutta hänellä on vapautta yllin kyllin. En todellakaan tiedä kumpi malli tuottaa onnellisimpia ihmisiä, eikä kiinnostakaan, mutta minua ei harmita, että olen syntynyt suomalaiseen rikkaaseen ja siten vapaaseen malliin (, jossa minulla oli mahdollisuus karata kaikesta vastuusta joka minua odotti aikusiän kynnyksellä).

Koko käsite onnellisuus saa minut mietteliääksi. Esitin Damienille kysymyksen "Oletko onnellinen ?", ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän vastasi: "Joskus olen joskus en. No joo, kyllä nyt olen kun matkustan." Itse en tunne itseäni onnelliseksi, en ole koskaan tuntenut ja tuskin koskaan tulen tuntemaankaan. En edes eläkkeellä, sillä tällä eläkkeen kartuttamisvauhdilla eläkkeeni ei riitä edes tekohampaisiin. Minulle onni edustaa jotakin saavuttamatonta ja abstraktia tilaa, jonka arvot koostuvat minulle tärkeistä asoista ja teen valintani elämässäni niiden abstraktien onnellisuuden arvojen mukaan. Mielestäni paremmin ihmisen vointia kuvastaa tyytyväisyys, joka koostuu siitä miten on pystynyt tekemään hyviä ja oikeita valintoja siten, että ne ovat sopusoinnussa oman arvomaailmansa kanssa. Tosin asian mutkikkaaksi tekee se, että arvomaailma muokkatuu omien valintojen mukaan. Eli hyvinvointia ei määrittele ulkoiset olosuhteet vaan yksilön tekemät valinnat. Toki myönnän sen, että ulkopuoliset olosuhteet antavat aina kehykset valinnoille, mutta sitä en myönnä, että ystävät, terveys, perhe, rauha ja vauraus ovat avaimet onneen. Paremminkin ne vain luovat hyvät edellytykset tyytyväisyyteen. Fakta on kuitenkin se, että jos ei ole itseluottamusta, ei ole tyytyväisyyttä, aivan sama asuuko lehmänpaskamajassa tai kuninkaallisessa kartanossa.

Punakhmeerien antama koulutus

Läpi ajamamme alueet olivat vielä reilu kymmenen vuotta sitten Punakhmeerien alueita, eikä siellä matkustamista suositeltu ainakaan vuonna 2003, jolloin opaskirjamme on painettu (tämän tosin huomasin vasta jälkeenpäin.). Seuraava Lyly nimisen naisen lainaus Robert Kaplanin The end of the earth kirjasta kertoo mitä läpi ajamani kylät kokivat Punakhmeerien toimesta 30 vuotta sitten.

"He herättivät meidät joka aamu kello neljä. Joka aamu kovaääniset kiljuivat meidän korvaan: 'Angka kutsuu. Angka kutsuu sinut koulutukseen.' Angka oli järjestö. Siksi Punakhmeerit kutsuivat itseään. He olivat niin salattuja etteivät edes käyttäneet sanaa kommunisti. Kun he kutsuivat 'koulutukseen', he tarkoittivat, että jotkut meistä aiotaan tappaa kouluttaakseen toisia. Joka aamu he tappoivat ihmisiä. Se oli normaali juttu. He pistivät sinut kaivamaan hautasi, solmivat kätesi ja katkaisivat pääsi kirveellä. Kaikki tapot tehtiin poikien toimesta, kolmestatoista viiteentoista vuotiaita. Nämä pojat eivät tienneet mitään muuta kuin, että Pol Pol oli kertonut heille, että olimme ihmisiä, jotka olivat pommittaneet heitä metsässä. Joka päivä minä ajattelen, etten näe seuraavan päivän auringonnousua. Koulutustilaisuuden jälkeen me työskentelimme pelloilla 11.30 saakka. Sitten he sallivat meidän syödä riisiä ja vettä seisoen. Sen jälkeen lisää työtä."

Ihmiskohtaamisia

Loppukevennyksesi kaksi mieleen jäänyttä ihmiskohtaamista pikkutiellä. Saavuimme Spongin pieneen kylään hieman nälkäisinä, koska matkan varrelta ei ollut löytynyt ruokaa ja jouduimme säännöstelemään ruokavarastojamme. Kyselimme käsimerkein ensimmäisen talon isännältä mistä löytyisi ruokaa. Hän kutsui meidät syömään. Mies keitteli avotulella itse viljelemiään riisiä ja jotakin kasvilajia. Söimme aterian hänen viisipäisen perheen parissa talon bambusta punotulla lattialla. Seinillä oli avustusjärjestöjen julisteita, jotka kuvin valistivat hygienian tärkeydestä. Kun nappailin kuvia hänen perheestään ja näytin tuloksen kameran näytöltä, niin oli perheessä ilo ylimmillään. Miestä jäi selvästkin askarruttamaan jokin asia ja hän kysyikin lähtiessäni, että voisinko antaa hänelle kuvan kameran sisältä, esittäen saippuakotelon valokuvaa ja demonstroimalla valokuvan ulosvetämistä. Oli kova selittäminen ja näyttäminen, että kuva on muistikortin sisällä eikä ykkösiä ja nollia saa vedetyksi ulos. Tällaisia tilanteita varten pitäisi olla mukana pikkutulostin.

Kysyimme ihmisiltä suuntaa kymmeniä kertoja, mutta yksi tapaus jäi erityisesti mieleen. Olimme tienristeyksessa keskellä avointa ja osittain hakattua metsää jo lähellä tien loppua ja määränpäätämme Stung Trengiä. Olimme taas iloisia, kun näimme tytön metsässä ja uskoimme hänen tietävän oikean suunnan. Huutelimme hänelle Stung Trengiä ja hän pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Hän käänsi hitaasti pyörän nokkansa kohti meitä ja alkoi pyörällä meitä kohti. Tämä aamupyjamaan ja aurinkohattuun pukeutunut teinityttö tyynen rauhallisesti vain ajoi ohitsemme metrin päästä, kasvoillaan värähtämätön Monalisailme. Koko ajan toistelimme Stung Trengiä ja yritimme kaikilla tavoin elehtiä, että hän noteeraisi meidät, mutta hän vain jatkoi menoa kuin hidastetusta filmistä ja 100 metrin päästä kaartoi takaisin metsään. Voi olla, että tyttö oli hieman peloissaan, kun kaksi mutaista äijänkörilästä hutelee keskellä metsää, mutta miksi hän tuli suoraan meitä kohti, eikä puhunut mitään ? Ihmiset käyttäytyvät joskus hieman kummasti, kun puskista ilmestyy kaksi valkonaamaa munamankeleilla.

Laos

Siellä ollaan, mutta tapahtumista siellä ei hiiskuta vielä mitään. Odottakaa Vientianeen (700 km) saakka.
-----

Ps. Hyvää syntymäpäivää ja huomista nimipäivää Jukka Salmiselle !

Ja muille toivotan vain hyvää juhannusta !

Naurava maa

Onneksi Kamdodzasta löytyy tänä päivänä parempiakin teitä. Tosin, jos ei ole mutaa niin on pölyä.

Naurava maa (Siem Reap 6 kesäkuu 2006) 

 

"Personality is to a man what perfume is to a flower" - Charles Schwab

 

"Persoonallisuus on miehelle se, mitä parfyymi on kukkaselle"

 

"It is better to understand little than misunderstood a lot." -Anatole France

 

"On parempi ymmärtää vähän kuin väärin ymmärtää paljon."

 

"A strong body makes the mind strong." - Thomas Jefferson

 

"Vahva keho tekee mielen vahvaksi."

----- 

 

Saavuimme sateisessa ja pimeässä säässä Thaimaan pätkän viimeiseen kylään. Ranskalaismies edellisenä päivänä oli suositellut kyseistä "rantabungalowi paikkaa". Pimeässä mutkittelimme laiturilta toiselle ja seurasimme joen päälle laitureiden varaan rakennetun kylän iltaelämää. Pienten yksikerroksisten puutalojen julksivu oli seinistä vapaa ja saimme seurata vapaasti ihmisten puuhastelua. Päivän uurastuksista väsyneimmät olivat jo yöpuulle vetäityessään sulkeneet myös julkisivun liukuovet, kovimmat työläiset vielä touhusivat päivän kalasaaliin parissa ja miehet joivat porukalla olutta ja pelasivat minulle vierasta shakkia muistuttavaa lautapeliä.   Ihmiset istuivat taloissaan lattialla, koska huonekaluja ei juuri ollut, mutta TV löytyi joka töllistä ja sen katselu oli useimpien perheiden iltaharrastus. Monen mutkan takaa löysimme majapaikkamme. Vihreän puubungalowin , joka sijaitsi keskellä mangrovemetsää.

 

Aamulla olin todella innokas tekemään pienen kävelylenkin kylän laitureilla. Laiturien varaan rakennettu kalastaja on intiimisyydessään omaa luokkaansa ja itse asiassa joskus näin TV:ssä ohjelman vastaavanlaisesta kylästä ja silloin ajattelin, että olisipa hieno paikka käydä. Tämän kylän löytäminen, jonka mangrovemetsissä, laitureilla ja hiekkarannoilla olisi aika pikkupoikana luistanut vauhdikkaasti, sai minut ensimmäistä kertaa tuntemaan itseni todelliseksi seikkailijaksi. Tämän kokemuksen jälkeen Thaimaa oli helppo jättää leveä hymy huulilla.

 

Kymmenen vuotta sitten siirtyminen Thaimaasta Kambodzaan oli kuin olisi siirtynyt taivaasta helvettiin. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut kehitystä myös Kambodzassa ja viisumin saamisessakaan ei enää ratkaissut pärstäkerroin ja näin Damienin ei tarvinnut ylittää rajaa yksin. Rajalla oli vastassa avuliaita poikia tarjoamassa kyytiä, hotellia ja muita palveluita. Joukkoon mahtui myös kerjäläisiä, nuoria hoikkia lapsia, jotka pyysivät rahaa ja pusseissamme ollutta ruokaa, Damien antoi omansa pois, minä en. Olen itsekäs, enkä anna kerjäläisille mitään. Avun on tultava perille toisia reittejä pitkin. Hetkellinen helpotus ei johda pysyvyyteen vaan paremminkin pahentaa tilannetta. Omaehtoiseen toimintaan kannustava rakenteellinen apu johtaa pysyvämpään lopputulokseen ja siihen minulla ei ole voimavaroja. Sääli on sairautta.

 

Eräs moottoripyöräpoika otti meidät huostaansa. Yksityiskohtaisesti hän neuvoi ja avusti rajanylitys toimissa. Seurasi meitä 11 km, johdattaen meidät perheensä majataloon. Päätyönä pojalla tuntui olevan meidän saaminen lauttaan, "koska 150 km tie päätielle olisi mahdoton ajaa pyörällä". Niin tiukassa raha Kambodzassa on, että hänenkin piti toitottaa tunti tien onnettomuutta ja täten suoraan sanoen valehdella meille, jotta hän saisi matkalipuistamme välityspalkkion, ehkä dollarin.

 

Koh Kongin rajakaupunkia opaskirja varoitteli paikkana, josta kannattaa hilpaista vikkelään. Kasinot, bordellit ja mafia olivat etäisiä asioita, kun auringoblaskussa söin ensimmäistä lounastani Kambodzalais ravintolassa. Riisin ja epämääräisten liharämmäleiden maksaminen hoitui Thaimaasta taskuun jääneillä bahdeilla. Tosin vaihtorahat sain paikallisina rieleinä. Kambodzassa käytetään dollareita, rielejä ja thaimaan bahteja. Esim. Phnom Penhin supermarketeissa maksoin laivalastillisen kaurahiutaleita ja muut menoeväät dollareilla. Katuvalottomuus, asfaltittomuus, sähkökatkot, kengättömät lapset ja pölyisyys kertoivat omaa kieltään siitä, että olin saapunut todelliseen kolmannen maailman kehitysmaahan. Itse asiassa BKT:lla mitaten köyhimpään maahan, jossa olen koskaan vieraillut.

 

Ensimmäinen esteemme sillä "mahdottomalla" tiellä oli noin kaksi metriä korkea betoniseinä (keskeneräinen silta), jonka yli pyörän piti nostaa. Tietä oltiin kovaavauhtia ehostamassa ja renkaitamme hivelevä alusta vaihteli sileästä öljysorasta, tasaiseen hiekkatiehen, kuoppaiseen hiekkatiehen, superkuoppaiseen ja pölyiseen hiekkatiehen, että upottavaan ja liukkaaseen punaiseen mutaan. Tie kulki harvaan asutulla maaseudulla, jossa kyliä oli vain joenylitys paikoilla. Kylät olivat köyhiä. Niissä kylissä stressi ei paina päälle ja päivittäisten askareiden lomasta tuntui löytyvän roimasti aikaa istuskeluun. Esimerkiksi yhdessä joenylityspaikassa tie oli kuin kynnetty pelto, johon ajoneuvot juuttuivat kiinni. Työorienteista Suomesta tulleena tuntuisi luonnolliselta, että runsaslukuinen pikkukauppojen ja ravintoloiden edustalla istuskellut miesjoukko tekisi tielle jotain. Tähänkin ovat sillä pärjänneet, joten se riittä heille, ja olisihan ojien kaivaminen 30x30 metrin alueelle kova homma. Ompahan heillä ainakin jotain mitä seurata istuskelun lomassa, autojen mutapainia ja hermonsa menettäneitä kuskeja.

 

Terveellistä ruokaa kylistä oli vaikea löytää. Kasviksia ja hedelmiä ei aina löytynyt, sillä ne ovat kalliita, mutta Coca Colaa, sipsejä ja keksejä löytyi jokaisesta pikkukaupasta, sillä ne säilyvät kauan ja ovat suhteellisesti halpoja, sillä ne sisältävät runsaasti energiaa. Pitää kuitenkin muistuttaa, että perusruokavalio koostuu kuitenkin valkoisesta riisistä, kanan reidestä, siankyljestä ja pienestä määrästä keitettyjä kasviksia. "Coca Cola-Pringles" -ilmiö on tuttu myös muilta köyhiltä alueelta. Jos ei ole varaa pitää kaupassa suurta valikoimaa, niin valitaan sitä mikä maistuu hyvältä. Pehmeää suulle, raatelevaa elimistölle.

 

Kaikissa näissä syrjäisissä kylissä ei ole koskaan ollut lankapuhelinta. Kännykkämasto on paljon halvempi ja helpompi rakentaa. Kylät ovatkin hypänneet suoraan kännykkäaikakauteen ja jokaisen kylään kupeessa törrötti puna-valkoinen mini-eifeltorni. On mahtanut kyläläisillä olla ihmettelemistä katsellessa ensimmäistä kertaa korkeaa mastoa, sillä kylistä ei yli kaksikerroksisia taloja löydy.

 

Olin alueellla todella mielenkiintoisen aikaan. Tie oli vielä keskeneräinen ja hidaskulkuinen, joten kylät olivat vielä kaukana kehittyneestä maailmasta ja sen vaikutuksista. Kuitenkin kännyköillä leikkivät kyläläiset olivat todiste, että alue tulee muuttumaan ja nopeasti. Päällystetty tie ja kaikkien jokien yli kulkevat sillat tulevat olemaan valmiita muutamassa vuodessa ja sitten Kambodzan pääkaupunki Phomn Penh yhdistyy nopealla tiellä Etelä-Thaimaaseen. Jokivarsi kylien idyllisyys ja kiirettomyys tulevat katoamaan ja ne muuttuvat betonisiksi pikkukaupungeiksi, joissa moottoripyörät pitävät kovaa meteliä ja nostavat kaupungin raitille tukahduttavan pölypilven, kuten on pääteiden varsilla tapahtunut. En ole mikään idealisti ja pidän kehitystä pääsiassa aina positiivisena asiana. Totta on, että turvallinen ja leppoisa elämänmeno rikkoutuu ja menestyksen eteen on jatkossa enemmän työskenteltävä. Toisaalta tien mukana kylien tarvikehuolto paranee roimasti ja mm. Apteekit saapuvat kyliin. Kyläläiset myös saavat Kambozassakin vallitsevan markkinakapitalismin pyörät kunnolla pyörimään heidän saadessaan kylän tuotoksia myyntiin suuremmille markkinoille. Kylien lasten koulutusmahdollisuudet paranevat peruskoulun yläpuolelle. "Lasten työnteko ei ole välttämätöntä, koulutus on", sanovat pääkaupungin katujen julisteet.

 

Vaikka en idealistiksi itseäni tituleerakaan, niin kyllä se silti hieman sydäntä riipaisee, että perinteisten Kambodzlaisten puutolppien päässä seisovien puutalojen alta hello ! huutoja huutelevien iloisten perheiden tiivis ja rauhallinen elämänmeno rikkoutuu, mutta uskon, että kehitys menee kuitenkin oikeaan suuntaan ja siihen tarvitaan myös vähemmän idyllinen "betoninen moottoripyörien vaihe".

 

"Naurava maa" otsikko ei Kambodzassa synny lyhyestä "turistihymystä", niin kuin Thaimaassa. Kambodzalaiset nauravat ja huutavat sydämmensä pohjasta ja pitkään, kun minä hurahdan ohi, etenkin lapset. Ja lapsiahan täällä riittää, sillä vielä 1990-luvun alussa väestönkasvu prosentti oli 4.4, eli tasossa, joka kaksinkertaistaa väestön 16 vuodessa. Onneksi niistä lukemista on pudottu noin kahteen prosenttiin. Siitäkin huolimatta Kambodzalaisten keski-ikä on vain 20.6 ja alle viisitoista vuotiaita väestöstä 35 %.

 

Puhvelin selästä, talojen alta, ojista, lätäköistä, puista, pyöränselästä, äidin sylistä ja muualta kuuluvat "hello ! huudot ja muut positiiviset tervehdykset tulevat ihmisiltä joiden maalla karmea ja verinen lähihistoria. Sisällissota on loppunut reilut kymmenen vuotta sitten ja vain 30 vuotta sitten maan 8 miljoonasta asukkaasta arviolta 1.3-1.7 miljionaa kuoli punakhmeerien toimesta, tai epäsuorasti tautien ja nälän johdosta. Siis noin viides osa kansasta, eli vastaa Suomessa koko pääkaupunkiseudun kuolemaa. Iloista sakkia pitää olla, kun tuollaisen verilöylyn jälkeen kansa niin iloisuuttaan näyttää, tai ehkäpä juuri siksi ?

 

Amerikkalainen politiikan tutkija Wayne Bert kirjoitti: "Metodeita ja käyttäytymistä voi verrata Natseihin ja stalinisteihin, mutta tapetussa prosenttimäärässä asukasluvusta vallankumouksen aikana, Puna Khmeerit pitävät haastamatonta ennätystä."

 

Edellenin kuvasi lyhyesti Puna Khmeerejä ja heidän harjoittaamaansa politiikkaansa.

Khieu Saphan ja Saloth Sar(Pol Pot) olivat 1950- luvulla vaihto-oppilaina Ranskassa ja liittyivät marxis-leninisteihin piireihin joista imivät vaikutuksia omiin teeseihinsä. "Khieu Saphan oli tohtorin väitöksessään väitellyt, että kaupungit olivat parasiitteja ja pitäisivät täten tyhjentää  "massasiirrolla" parantamaan maanviljelyn kasvua ja "parasiittejä" voisi käyttää maatiloilla työvoimana. "Tällaiset väitökset eivät ole mitenkään epätavallisia, varsinkaan niiltä kolmannen maailman maajusseilta, jotka rulevat suoraan kylistään Left Bankille Seinen rannalle opiskelemaan, ilman minkäänlaista intellektuallista pohjaa ja  alkavat seurata Marxilaista taloudellista teoriaa", kirjoitti Ropert D. Kaplan. Mutta kuka olisi uskonut, että teesit itse asiassa toteutetaan ? 

 

Vuonna 1975 Pol Pot oli saanut kommunistista vahvistettua sen verran, että kuningas Lon Nol lähti maanpakoon. Vain kahden viikon kuluttua Punakhmeerit saapuivat kaupunkiin ja "parasiittien" massasiirto alkoi. Suurelta osin Puna Khmeerit koostuivat nuorista pojista, jotka eivät juuri koskaan poistuneet metsästä ja eivät tiennneet ulkopuolisesta maailmasta mitään. Sillä aikaa kun näille pikkupojille opetettiin kuinka käyttää AK-47:aa, vihata ja tappaa vihollisia, niin johtajat kehittelivät malleja joilla viedä vallankumous läpi.

 

Huhtikuussa 1975 Phnom Penhissä oli kaksi miljoonaa asukasta, mutta vuoden lopulla kaupunkia asutti vain 45 000 asukasta ja suurin osa heistä sotilaita. Vuonna 1979 jolloin vietnamilaiset syrjäyttivät Puna Khmeerit oli kaupungissa vain muutama tuhat asukas. Pol Pot, Khieu Samphan ja muut johtajat itseasiassa ajattelivat, että heidän nopea sosiaalinen muutos soisi kambodzalaisille paremman materiaalisen elintason ilman tarvetta tappaa ketään. Brutaalisuuden karattua käsistä olivat myös johtajat ihmeissäin. "Näin saattaa käydä, kun lapsia opetetaan vain tappamaan ja vihaamaan.", vain kirjoittajan oma kommentti. Monella tapaa ajattelemaan pistävät loppusanat asialle suon Kambodzan Auchwitsillä eli Killing fieldillä(Choeung ek) olevalle lainaukselle (Itse en sinne pyörällä löytänyt ja jäi valitettavasti käymättä, mutta kävin Tuolsengin vanhassa lukio rakennuksessa, joka toimi Puna Khmeerien vankilana, siellä tapettiin vähintään 20 000 ihmistä kolmessa vuodessa, pysäyttävää.) "Verilöylyn metodit, joita Pol Potin kriminaalit käyttivät Kambodzan viattomia ihmisiä kohtaan, ei voi kuvailla täysin ja selvästi sanoin, koska kehitetyt tappamis metodit olivat omituisesti julmia. Meidän onkin vaikeaa päättää keitä he ovat, heillä oli ihmisen muoto, mutta paholaisen sydän.........".

 

Kambodzan pääkaupunki Phnom Phen on nimetty kaupungin keskustassa mäen laella olevan temppelin mukaan. Phnom on khmeeriksi mäki ja Penh liite puolestaan juontuu temppelin rakentaneen rikkaan khmeer neidin nimestä. Ylivilkkaaseen ja kehitykseen tukahtuneen Bangkokin rinnalla Phnom Penh on pieni ja intiimi, noin miljoonan asukkaan "aito" aasialaiskaupunki. Itse ehkä odotin hiemen karumpaa ja köyhempää mitä ensi silmäyksellä koin. Kadut olivat asfaltoituja, autoliikkeissä myytin uusimpia pickupeja, pääasiallinen kulkuneuvo tuntui olevan moottoripyörä, katumainoksissa mainostettiin tulostimia, tietokoneita ja tietysti Nokiaa, joka on ulottanut mainoslonkeronsa jokaiseen pieneen kaupunkiin. Kaupungissa oli kuin Thaimaankin kaupungit, mutta kaikki oli kuin pienoiskoossa. Supermarketit olivat pieniä ja niitä oli vain muutama. Nettikahviloita oli, mutta turkasen hitaita, moottoripyörät olivat vanhempia ja holtoasemien virkaa hoitivat yhden hengen ja yhden tynnyrin pikkutankkaamot. Kaikki näytti korealta, kun söin katuravintolassa näkyvintä ranskan siirtomaa ajaltajäänyttä merkkiä patonkia(tietysri siirtomaa-ajan rakennus tyylin lisäksi, joka on tehnyt kaupungissa paikoin nätin näköisen).

 

Kaupungissa ei paljon tarvinnut kulkea, jotta tämän sinisilmäisen idyllisyyden sain pois sarveiskalvoiltani. Olin sairauteni johdosta päivän Damienia jäljessä saapuessani kaupunkiin, eikä hän tollo taaskaan ollut muistanut jättää avainta vastaanottoon, joten jouduin odottamaan väsyneenä ja kipeänä häntä alakerran baarissa ja kadulla. Baari oli täynnä  rahanpuutteessa olevia terhakoita huoria ja A4-kokoiset mainokset mainostivat viagra-vodka-cola -drinkkejä 5 dollarilla, joka varmasti tehoaa. Katujen Happy Pizza ravintoloista saisi pizzaa marihuanalla ja muilla fiilistä parantavilla täytteillä.

Huhut idän "Villistä lännestä" eivät olleet täysin perättömiä.

 

Ulkona kaduilla oli kerjäläisiä paljon. Silmiinpistivät erityisesti tietysti nuoret nälkäiset lapset ja runsas amputoitujen määrä. Sanotaan, että Kambodza on maailman suurin miinapelto. UNTAC arvioi, että vuonna 1993 maassa oli kymmenen miljoonaa maamiinaa. Kambodzan pinta-ala on noin 180,000 km, joten per joka km2 oli keskimäärin yli 50 miinaa. Psyykkisesti rankkaa asua maaseudulla, jossa ei koskaan tiedä milloin pamahtaa. Pystyisitkö itse rennoin mielin poimimaan sieniä Naantalin syysmetsissä, jos tietäisit alueella olevan 2500 maamiina ? Se on valitetttavaa todellisuutta miljoonille Kambodzan maaseudun asukkaille ja Kambodzassa onkin suhteellisesti maailman eniten amputoituja, joka 236 ihminen. Monille heistä on ainoaksi selviytymiskeinoksi jäänyt kerjääminen turistien lähellä. Yhdellä sujuvati englantia puhuneella oli saksalaiselta hyväntekeväisyysjärjestöltä saatu pyörätuoli. Apu oli tullut oikealta suunnalta ja toivon, että apua tulee siltä suunnalta myöhemminkin. Pysyin tiukkana ja jätin ojossa olleet kädet tyhjiksi, helpotusta nälkään en hänelle suonut ja hänen oli jatkettava kovaa työtään ja kelata itsensä seuraavalle ehdokkaalle. Surullisen esimerkin siitä kuinka suuressa rahanpuutteessa ihmiset elävät kuulin Damienilta. Noin seitsämän vuotias pikkupoika seurasi häntä pitkään yrittäen selvittää jotakin ilman englannin kieltä. Poika odotti Damienia hänen käydessä pesulassa ja sieltä aina hotelliin aulaan asti. Damienille selvisi, että tämä pikkupoika myi takapuoltaan.

 

Phnom Penhissä ei ole lainkaan julkista liikennettä, enkä nähnyt edes yhtään taksia-autoa. Ihmiset kulkevat moottoripyörä takseilla tai moottoripyörä tuk-tukeilla, eli mottoripyörällä vedettävissä kärryissä. Moottoripyörätaksit ovat täysin epävirallisia ja jokainen, jolla on moottopyörä voi heti aloittaa työn seisomalla kadun varrella sanomalla ohikulkijoille "Motorbike".

 

Suomalaismatkaajan kanssa otimme tuk-tukin vankilamuseoon. Vankilassa olomme aikana satoi rankasti vajaan tunnin. Vajaan tunnin sade sai kadut tulvimaan pahimmillaan polviin asti vettä. Liikenne ruuhkautui täysin ja yhdessä risteyksessäkin odottelimme noin puolituntia paikallaan. Epämukavaksi istuskelun teki moottoripyörien putkista pöllähtänyt pakokaasupilvi. Kahtena seuraavana päivänä ilmiö toistui, eikä ollut mukava polkea normaalistikin vainosti tuoksastavien ja hieman sotkuisten markkinoiden läpi, kun 20 sentin vesikerroksessa lillui rehujen rämmäleitä, kalanruotoja, kananruhoja, kondomeja ja kaikkea muuta paskaa. Tulvaongelmiin oli yksinkertainen selitys. Kaupungissa ei ole katuviemäreitä tai sellaisia ei ainakaan silmiini osunut. Myös katuvalojen vähäinen määrä teki auringonlaskun jälkeisestä kaduilla kulusta pimeää.

 

Phnom Phenistä Siem Reapiin ajo oli helppoa kruisailua asfaltoidulla tiellä. Tai siis oli Damienille. Minä taas tein helposta ja yksinkertaisesta tuskaista ja vaikeaa. Tein ensimmäistä kertaa matkalla todella kovaa tehoharjoittelua ja pitkästä aikaa tunsin jaloissani, keuhkoissani ja sydämessäni kuinka pahalta tuntuu harjoittelu maksimisykkeen tuntumassa. Pari kovaa treeni päivää verottivat voimia niin, etten ole vielä jaksanut pyöräillä Angkor Watille. Kova rasitus ja sen jälkeinen lepo on ainoa lääke, joka saattaa saada minut kohoamaan polkupyörällä muutaman tuhannen kilometrin päässä olevalle 5400 metrissä sijaitsevalle Mount Everestin perusleirille.

 

On minullakin merkillinen arvojärjestys, kun asetan fyysisen harjoittelun etusijalle, ennen tutustumista mystiseen ja maailman suurimpaan uskonnolliseen temppeliin Angkor Watiin. Minä yksinkertaisesti saan enemmän revittyä irti fyysisen harjoittelun haasteellisesta kokonaisuudesta, kuin yhden antiikin aikaisen kaupungin kiertelystä, sillä en kuitenkaan jaksa pureutua syvällisesti alueen historiaan ja miettiä minkälaista elämä siellä on mahtanut olla 1200-luvulla. Sen enempää en saa kiksejä Khmeerien taidokkaasti kaivertamien suurien hindupatsaiden hyvin säilyneiden yksityiskohtien päivittelystä. Sen verran BBC:n Angkor Wat dokumentti on kuitenkin kiinnostusta asiaan herättänyt, että tein alueen nähdäkseni 600 km ylinmääräisen lenkin. Tai taisin sittenkin tulla tänne vain parantaakseni itseäni ihmisenä ja kerätääkseni pisteitä "täytyy nähdä paikasta" päiväkirjaani. Eikös se niin ole, että se osoittaa sivistyneisyyttä, kun on käynyt ja on kiinnostunut tällaisista historiallisista paikoista ?

 

Seuraavat kaksi kuukautta minun pitäisi olla aivan jossakin muualla kuin pyöräilemässä mutaisilla teillä ja vastailemassa hello !-huutoihin Kambodzan ja Laoksen maaseudulla. Paikka, jossa minun pitäisi olla seuraavat kaksi kuukautta on kotisohvani ja pääelinkeinoni pitäisi olla Jalkapallon MM-kisojen ja Ranskan ympäriajon seuraaminen. Syntiä on niiden väliin jättäminen ja minun pitää kehittää netti-addiktio, jotta pysyn edes sen verran kärryillä tapahtumista, ettei tietämättömyyteni takia sentään odottamassa olevaa taivaspaikkaani viedä. Tosin netti-addiktion saavuttaminen täällä taitaa olla yhtä kiven takana kuin Suomessa palaneen ihon saavuttaminen (Vai kuinka on ? Täällä on ainakin mukavan helteiset kelit :) )

----- 

 

Ps. Australia ja Thaimaa kuva-albumeihin lisäsin uusia kuvia. Uutuutena sivuilta löytyy Kambodza kuva-albumi. Päivitin myös "Reitti"- ja "Matkani maittain"-kohdan ajan tasaisiksi. www.pyorallamaailmanympari.com .

 

Ps. Vaihtoehtoisesti samaa matkaa voi seurata Damienin blogissa www.travellingslow.blogspot.com