Pohjois-Yunnan

Vihdoinkin maisemat vetävät vertoja pyöräilijän komeudelle. Tämä ja 106 muuta uutta kuvaa Pohjois-Yunnan kuva-albumissa.


Pohjois-Yunnan (Zhongdian 6 lokakuu 2006)

 

Suurin ongelma maailman ympäri, oli kyseessä Amerikka, Japani, Kiina, Venäjä, Intia tai mikä tahansa muu maa, on se, että ihmiset eivät elä rauhassa. Ihmiset haluavat rauhaa. -Michael Leeden

 

Kiina on sivilisaatio, joka näyttelee olevansa valtio.  -Prem Rawal

 

Kaksi asiaa ovat äärettömiä: universumi ja ihmisen tyhmyys; ja universumista en ole varma. -Albert Einstein

------

 

Vuosiloma

 

Kunmingissa pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen päätin viettää Kiinassa kolmen kuukauden sijaan neljä kuukautta. Kolmen viikon aktiivisen lomailun jälkeen jalkani olivat kuitenkin vielä lomatunnelmissa, etenkin oikea takareiteni, joka oli vaivannut hieman jo Kambodzasta saakka. Minulla oli aika vuosilomalle. Päätin ottaa kevyesti Tiibetin porteille asti.

 

Aloitettuani matkani kahden ja puolen vuoden unettomuuden jälkeen ja 400 km pyöräilyharjoittelun pohjalta, on 14 800 km ensimmäisenä vuonna vähintäänkin riittävästi ja saattaa se olla hieman liikaakin, sillä vähemmällä pyöräilyllä saattaisin olla paremmassa pyöräilykunnossa.

 

Olen koko vuoden ajanut rasituksen ylärajoilla, eli olen välittömästi palautumisen jälkeen tarjonnut uusia, keholle entistä kovempia ärsykkeitä. Toisella Kaakkois-Aasian kierroksella ärsykkeet olivat hieman liian kovia ja nyt on ollut velkojen maksun aika.

 

Joissakin lukijoissa on ihmetystä herättänyt pyöräilypäivieni pitkät matkat. On kuitenkin hyvä muistuttaa, että minun touhuni on todellista harrastelijan puuhastelua verrattuna urheiden pyörämatkaajien arkeen. Turussa äskettäin vieraillut meksikolaipyöräilijä oli ajanut 150 000 km neljässä vuodessa ja lisäksi roimasti painavammalla pyörällä kuin minä.

 

Kyle

 

Yhtenä aurinkoisena päivänä kysäisin huonetoveri Kylelta, haluaisiko hän vuokrata pyörän seuraavana päivänä ja polkaista minun kanssa 15 km päässä olevaan puistoon. "Okey", vastasi Kyle välittömästi. Minua lyhyemmän, 20 kg painavamman ja kaksi kertaa paksureisisemmän Kylen meno oli niin tuskaista, että hänen piti taluttaa loivissa pikkumäissäkin. Hotellilla hän sanoi: "My legs are out of control." ("jaloissani ei ole kontrollia")

 

Kipeästä perseestä huolimatta hän taisi kuitenkin ihastua pyöräilyyn elämänsä pisimmällä pyörälenkillä (30 km), sillä parin päivän kuluttua hän osti Giant-retkipyörän ja suunnitteli pyöräilevänsä kotiinsa 3000 km päähän.

 

Kun minä päätin siirtyä neljän kuuukauden aikatauluun ja pyöräillä 400 km päässä olevaan Daliin palauttavasti, päätin kysyä Kylelta haluaisiko hän totutella tienpäällä elämään lyhyellä harjoitusretkellä. "Okey", vastasi Kyle hetkeäkään epäröimättä.

 

Raffael

 

Minun ikäinen sveitsiläispoika Raffael tupsahti huoneeseeni Kunmingissa etsien Kylea ja kysyäkseen informaatiota pyöränostosta. Kyle nukkui, mutta minä tarjosin neuvojani. Parin kymmenen minuutin kuluttua Raffaelin suunnitelma pyöräillä Laosin kautta Pohjois-Thaimaaseen muuttui minun seuraamiseksi Pohjois-Yunnaniin. Tunnin päästä hän kävi ostamassa Giant-maastopyörän. Seuraavana päivänä suunnistimme kolmen hengen seurueella kohti Dalia

 

Kunming-Dali

 

Minulle matka Kunmingista Daliin oli todellista lomailua. Pyöräilypäivät olivat maltillisesti 30-90 km ja vauhti ei päätä huimannut. Minun ei tarvinnut vaivata päätäni millään muillakaan asioilla, Kylen hoitaessa suunnankyselyt, hotellin etsinnän ja ravintolatilaukset.

 

Dalia lähestyttyämme Etelä-Yunnanista tutut harmaat teollisuus kaupungit muuttivat olemustaan siten, että rumien betonirakennusten joukkoon mahtui myös vanhoja kaarevakattoisia savitiilitaloja. Kaupunkien välisellä maaseudulla olevat kylät olivat säästyneet Kulttuuri vallankumouksen tuhoilta ja saimme vielä nauttia muinaisen Kiinan maaseudun omalaatuisesta ilmapiiristä.

 

Monesti koimme iloisen yllätyksen saavuttuamme pienten ja rumien teollisuuskaupunkien laitamilta keskustasta löytyville eloisille vanhankaupungin markkinoille. Erityisesti mieleen jäi moottoritien varrella ollut pieni kaupunki, jonka kapeilla kujilla kouluun lähtöä tehneet lapset iloisuudellaan tarjosivat meille pirteän aamuherätyksen.

 

Dalin tuntumassa lapsijoukkoja ilmestyi kuin tyhjästä katujenvarsille, hello huutoja alkoi kuulua huomattavasti tiheämpään ja ravintolat vain halpenivat ja paranivat. Itse asiassa ravintolaruoka Pohjois-Yunnanissa on ollut tähänastisen matkani ravitsevinta ja maukkainta, kunhan vain muisti sanoa, että vain vähän öljyä paistamiseen. Kiinalaisilla on tapana pilata tuoreet einekset käristämällä ne karmivassa kasassa rasvaa ja Kiinan paistoöljyn kulutus onkin kasvanut viisinkertaiseksi kahdessa kymmenessä vuodessa, eikä sen huomioiden ole yllätys, että kessua kylänraiteilla imevien miesten navan ympärille on usein kohonnut pieni elintasokumpu.

 

Etelä-Yunnanissa kaupungit olivat karuja ja ihmiset totisia. Kunmingista pohjoiseen polkiessa ovat kylät puhjenneet kukkaan ja ihmiset avanneet jäyhää kuortaan.

 

Siihen mitä näen ja koen vaikuttaa se minkälaisessa mielentilassa alueiden halki huristelen. Etelä-Yunnanissa keskityin pitkiin ja raskaisiin pyöräilypäiviin, kun taas Pohjois-Yunnanissa olen madellut jalkoja palautellen rennoissa lomatunnelmissa. Jos olisin Etelä-Yunnanissakin kruisaillut hauskojen pyöräilykavereiden kanssa lomatunnelmissa, olisiko myös Etelä-Yunnanin kaupungit ja ihmiset avautuneet minulle yhtä iloisina kuin Pohjois-Yunnanissakin. Sitä en saa koskaan tietää, mutta ainakaan harmaat betonikylät eivät olisi muotoaan muuttaneet. Kriittiseti on muistettava se, että minä koen ilmiöitä, ihmisiä, ja tapahtumia vain oman todellisuudentajuni mukaisesti, enkä toki todellisuuden mukaisesti. Lisäksi oma mielentilani vaikuttaa siihen miten sensuroin matkan varrella kohtaamiani hajuja, näkyjä, makuja ja ääniä ajatuksiksi ja kirjoituksiksi.

 

Dalissa oli edessä haikea hetki, sillä emme saaneet Raffaelin kanssa houkuteltua vekkulia ja elämämme helpoksi tehnyttä Kylea jatkamaan kanssamme kohti pohjoista. Hänellä oli kaverin kanssa tapaaminen Keski-Kiinassa Xiaanissa ja hän palasi bussilla takaisin Kunmingiin. Ilman tapaamista uskoisin kyseleväni Kylelta puolentoista vuoden päässä jossakin Afrikassa: "Hei Kyle, käypäs metsästämässä tuo leijona meille lounaaksi." "Okey, no problem.", vastaisi aina valmis Kyle.

 

Kylen suunnitelma oli pyöräillä Xianista kotiin Pekingin lähelle, mutta Kunmingissa varastettu pyörä oli muuttaa suunnitelmia. Onneksi junamatkan aikana Kyle tajusi kuinka tylsää junalla matkustaminen on ja hän taitaa takaiskusta huolimatta ostaa uuden menopelin ja lähteä elämänsä toiselle pyöräretkelle. Hyvä niin, sillä Kyle pyöräili urheasti ylös jopa 11 km loivat vuoret heti ensimmäisellä pyöräretkellään ja hänen riuskat reitensä tuntuvat olevan hyvillä kampienveivaus lahjoilla varustetut.

 

Dali-Lijiang ja vähän muutakin

 

Dali ja Lijiang ovat turistikaupunkeja Keski/Pohjois-Yunnanissa. Turisteja niissä puoleensa vetää entisöidyt vanhatkaupungit.

 

Molempien kaupunkien kadut ovat huoliteltuja kukkaistutuksin, puroin sekä kanavin. Turistikatujen vanhoista entisöidyistä rakennuksista on turha etsiä rapautumisen merkkejä. Kaarevakattoisten ja kaiverruksin koristeltujen puu/savitiilitalojen alakerran ravintolat, matkamuistoputiikit, matkatoimistot ja kiinalaisapteekit ovat sisustettu vanhahtavan tyylikkäästi idylliseksi shoppausympäristöksi.Tunnelma on kuin museossa. Kaikki on kyllä ylenpalttisen koreaa ja idyllistä, mutta jotakin puuttuu. Jokaisen kulman takana odottaa samanlainen putiikkikatu. Maaseudun kylissä valokuvaamisen ja yllätysten riemu on näissä  turistikaupungeissa laimeampaa. Toisaalta mainittakoon, että turistiloukkojen ulkopuolelle uskaltautujalle on Dalissa ja Lijiangissakin tarjolla perinteisiä entisöimättömia elämyksiä ja perinteistä arkisen puuhastelun näkemistä. Tosin elämä turistiloukkujen ulkopuolellakin on kerääntyneen varallisuuden johdosta kaupunkimaista, eikä kaduilla tule vastaan kyttyräselkäisiä taakankantajamummoja, eikä turpavärkki mudassa olevia pikkunaskaleita. Ennen kaikkea elämyksen erilaiseksi tekee se, että ihmiset näkevät valkonaamoja lähes päivittäin, eikä minun näkemisessä siten ole mitään ihmeellistä.

 

Kiinalaiset vyölaukku-, lippalakki- ja pikkukameraturistit seuraavat kaupunkien kujilla ippua ylhäällä pitävää puheliasta matkaopasta tylsistyneen oloisesti ja välillä pysähtyvät poseeramaan turistinähtävyyden edessä, jotta voivat kotona todistaa olleensa paikan päällä. Kiinassa turismi on  nuorta ja kiinalainen turisti onkin todellinen massaa seuraavava massaturisti, jotka Kanariansaarten lomakeskusten kujilla hortoilevista suomijunteista erottaa vain alkoholin käytön maltillisuus ja innokkaampi poseeraminen valokuvalle.   

 

Lijiangissa ymmärsin sittenkin olevani enemmän matkailija kuin turisti. Turistin matkailijasta erottaa se, että turistit kävelevät nollat taulussa paikasta toiseen, tietysti välillä pysähtyen poseeramaan etu- ja keskisormat pystyssä rauhanmerkiksi. Matkailija puolestaan haluaa ajatuksia herättäviä kokemuksia ja opettavaisia vaikeuksiakin.

 

Ymmärrän täysin, että kovasti työskenteleville kiinalaisille riittää pelkkä kauniiksi rakennetun ympäristön näkeminen ja kokeminen, silä useimpien kiinalaiskaupunkien viihtyisyysstandardit ovat aivan toista luokka kuin esim. eurooppalaiskaupunkien.

 

"Kommunistisessa" Kiinassa kaikesta pitää maksaa ja turismikin on vain rikkaiden etuoikeus. Jokaiseen temppeliin, esitykseen, puistoon !, luonnonpuistoon ja kaikkiin muihinkin turistikohteisiin pääsemiseksi on näytettävä Kiinan standardien (joskus jopa Suomen)  mukaan iso kasa kahisevaa. Dalissa olisi pitänyt pulittaa 12 euroa vuoden vanhasta turisteille kyhätystä temppelistä ja 12 euroa hieman vanhemmasta kolmen padogan puistosta. Raffaelin kanssa jouduimme mm. maksamaan 12 euroa Yulong -luonnonpuiston läpi kulkeneella tiellä pyöräilystä ja 5 euroa lisää Tiger Leaping Gorgella. Verrattuna Raffaelin vuoden vanhan opaskirjan hintoihin, ovat turistikohteiden hinnat nousseet roimasti ja kommunistisen Kiinan elintasorerot kasvavat tälläkin osastolla pelottavaa vauhtia. En tiedä kommunismista juuri muuta kuin, että he pilaavat kaupunkiympäristöt rumilla rakennuksilla, mutta sellainen mielikuva minulla on, että kommunismin ideologiana on pitää tuloerot pieninä. Niin, mutta Kiinahan taitaakin olla ohjatusti demokraattinen kapitalisti maa. Ainakin se on varmaa, että millään ei ole väliä, kunhan taloudella pyyhkii hyvin, viis ympäristöongelmista,  60 tuntia viikossa töitä paiskivista tehdastyöläisistä, köyhyydessä rypevistä maalaisista tai kaupunkien kaduilla nukkuvista pummeista.

 

Tohtori Ho

 

Baisha on Pohjois-Yunnanin suhteellisen syrjäisellä maseudulla sijaitseva Naxi-yhteisön kylä, joka ei ole kuninkaallisesta menneisyydestä huolimatta tänä päivänä ole kovinkaan merkittävä paikka.

 

Punaisista savitiilistä rakennettujen kaarevakattoisten ja rapistuneiden talojen välisillä pölyisillä mukulakivikujilla kyyryselkäiset Naxi-naiset kantoivat selässään kaikkea lasten ja polttopuiden väliltä, vanhat miehet kuljettivat kylän hyödykkeitä hevoskärryillä, pikkusiat röhnöttivät ojissa, koirat pitivät hauskaa tavalla, josta en kehtaa kirjoittaa, pääkadulla nuorehkot naiset ja miehet kauppasivat käsitöitä ja mao-lakkeja, vanhat miehet herättelivät eloon naxi-musiikkia ja esiintyivät lahjoitusten toivossa, käärmetohtori opetti vanhojen ukkojen ja lasten pienelle joukolle haavan hoidon alkeita ja eläkeläiset pelasivat kortti- ja lautapelejä teetä horppien.

 

Tämä rauhallinen Yulong lumivuoren (5600 m) upeassa laaksossa 2500 metrin korkeudessa sijaitseva kylä ei tänä päivänä houkuta turisteja niinkään siksi, että se ollut aikoinaan naxi-yhteisön keskus. Turistibusseja kylän ulkopuolelle houkuttaa 83-vuotias mailmankuulu kiinalainen lääketieteen tohtori Tohtori Ho .

 

Ho otti meidät vastaan lämpimällä kädenpuristuksella ja kysymällä kansallisuutta. Vanha englanninkielen opettaja alkoi kansallisuuksien selvittyä välittömästi kaivaa hänestä kertovia suomen- ja saksankielisiä lehtisiä.

 

Hänellä oli keskustelu kesken kiinalaismiehen kanssa ja pyysi meitä odottamaan rauhallisesti. Hänen väärinpäin olevan viikingilaivan muotoiseen päähineeseen ja sini-valkoiseen naxiasuun sonnustautunut, ajan uurtaman, omenanmuotoisten kasvojen särmikkääksi muovaama vaimo tarjosi meille sillä välillä tohtorin kuuluisaa yrttiteetä, jota tarjotaan ilmaiseksi jokaiselle vastaanotolla kävijälle.

 

Teen ryystämisen tuoksinnassa tohtorin tupaan syöksähti sankka joukko hollantilaisia ja australialaisia bussituristeja. Lomalaisten kameran laukaisinsormi oli herkässä heidän nähdessä arvokkaasti vanhentuneen harmaapartaisen, valkoiseen tohtorinasuun ja mustaan pipoon pukeutuneen Ho:n. Suuri osa kävijöistä ei huomannut edes jouda Ho:n vaimon tarjoamaa teetä, saati sitten paremmin tutustua ilmiöön Tohtori Ho. No, sainpahan minä nauttia tohtorin teetä kuppikaupalla. Heille tohtori oli kuin eloton nähtävyys muistomerkkien ja museoiden joukossa, mutta nähtävyyksienhän edessä aikuisiltakin sallitaan pikkukakaramainen käytös, ainakin Kiinassa.

 

Kymmenen minuutin kuvaussession jälkeen he saivat riittävästi mielenruokaa tohtorilla vierailusta. Ehkä he eivät tiedostaneet, että tohtorilla olisi saattanut olla vinkkejä läskin rapauttaman kehon hoitoon. Itse tiedostin englanninkielisestä lehtileikkeestä tohtorin kunnostautuneen unettomuuden hoidossa. "Ei huolia nuorimies. Minun rohdoilla saat nukuttua.", sanoi Tohtori Ho minun istuessa hänen rohtohuoneen pallilla. Hän lusikoi noin kymmentä eri rohtojauhetta sanomalehtipaperin kääröihin ja kertoi annostusohjeet. Parista sadasta grammasta rohtoja maksoin euron. Maksu on vapaaehtoinen.

 

Ho on takuuvarmasti huimasti eloisampi ja pirteämpi kuin ikäisensä kanssaveljet Kiinassa. Pelkään vain pahoin, että vanhana miehenä hän on ottanut osakseen liian suuren palan purtavaksi. Runsaan julkisuuden esitteleminen turisteille näyttää olevan tärkeää Ho:lle ja vie leijonosan vanhuksen voimista. Lisäksi hän kirjoittaa kirjaa ja opettaa taitojaan jälkipolvelle. Hän on kaikille hyvää haluava mies. Toisia hoitaessa on mahdollista, että itsensä hoitamineen jää taka-alalle. Kiireisen tohtorin silmistä oli havaittavissa väsymystä, eikä hän juurikaan jaksanut keskittyä minun keskustelunavauksiin.

 

Dajuun saapuminen

 

Puoli yhdeksältä tiibetiläisisäntämme tuli hakkamaan makuuhuoneemme ovea ja kutsui meidät aamupalalle. Suuren tyylikkäästi puulla sisustetun keittiön yhtä seinää reunusti vaikuttava kotitemppeli kullattuine buddhapatsaineen ja Dalai Laman kuvineen. Kiinalaiset ovat ajaneet tiibetiläiset niin ahtaalle kotialueellaan, että naapurimaakunnissa asuu tänä päivänä enemmän tiibetiläisiä kuin Tiibetissä. Uskonnon harjoittamislait Tiibetissä ovat huomattavasti kovemmat ja Dalai Laman kuvan säilyttämisestäkin seuraa ankarat rangaistukset, kuten pakkotyötä tietyömailla.

 

Tässä hämärän mystisessä keittiössä isäntä ja emäntä tarjosivat meille perinteisen tiibetiläisaamupalan, jakinvoiteetä ja vitivalkoista leivänkannikkaa. Ei mitään superstarttia pyöräilypäivään antava ateria. Mutta se ei haitannut, sillä meillä oli pienen ylämen jälkeen edessä 40 km alamäki.

 

Mukulakivipintainen ja pomppuinen alamäki lasketteli alas 3100 metristä halki kuusi- ja mäntymetsien, mutta me emme ehtineet kuvaustaukoja lukuunottamatta maisemia ihailla meidän kisattua alamäkiajon kuninkuudesta. Lähes kuuteenkymppiin piti vauhti nostaa ja siitäkin huolimatta alamäkiajon kuninkuustitteli jäi ratkaisemattomaksi tasapeliksi.

 

Kahden kymmenen kilometrin jälkeen vuorenrinteeltä avautui huima näkymä 1700 metrin korkeudessa olevaan Tigeg leaping gorgen toisesssa päässä olevaan laaksoon. Pienten talorykelmien, riisi- ja maissiterassien taustalla Daju kylän laakso kylpy auringio säteissä. Säteiden värjätessä 3500 m kohonneet vuorenrinteet juovamaisesti sinertävän harmaiksi. Laakson syvän vihreät pellot antoivat sinetin upealle maisemalle.

 

Daju vaikutti ylhäältä katsoen suurelta kaupungilta ja sanoinkin Raffaelille, että tuosta kylästä pitää löytyä kunnollinen supermarketti. Saavuttuamme kaupungin porteille, todellisuus osoittautui mielikuvitustani karummaksi. Kolmea valkoisen talon edustalla tupakoinutta miestä, kahta pellonreunalla kävellyttä herraa ja kioskinmyyjä kaksikkoa lukuunottamatta vanhojen rakennusten muovaama pölyinen ja häikäisevän valoisa katukuva oli ihmisistä autio.

 

Ravintola kylän pääkadulta onneksi löytyi ja aterian jälkeen päätimme suunnata lautalle ja Tiger leaping gorgen (Rotko) uumeniin. Pyöräilimme karttamme osoittaman tien suuntaan lähes kymmenen kilometriä (5 km ylämäkeä) ja saavuimme Rotkon itäpäässä olevalle näköalapaikalle. Vastaani talsi mykkämies, joka viittoili käsillään ettei lauttaa ole. Hän kävi herättämässä pienessä valottomassa huoneessa työskennelleen pikkuruisen vanhan poliisimiehen ja itse hän lähti hortoilemaan teille tietämättömille. Poliisimies ystävällisesti istutti minut hänen viiden neliön asuntonsa pikkujakkaralle ja tarjosi minulle osan lounaastaan, kourallisen sokerinpaloja. Mies oli kova tekemään bisnestä ja yritti myydä minulle aukaistua ja vajaata puolen litran vesipulloa kolminkertaisella hinnalla standardiintaanverrattuna. Raffaelin saavuttua upeasta ulkoilmavessastaan miehen kämpälle, aloimme kysellä kartan avulla miten pääsemme rotkon toiselle puolelle. Mies haki kiikarit pimeästä kolostaan, jotta näkisi lukea karttaa. Iloksemme mies nyökytteli lautan löytyvän rotkon pohjalta ja pyysi meiltä yhteensä euron maksua.

 

Maksamisen jälkeen kysyimme mistä lautta löytyy. Vastaukseksi saimme Kiinan yleisimmät sanat: "Meijo, meijo" (ei ole). Lähestyttyämme pyytämään rahoja takaisin, vetäityi piskuinen poliisimies askeleen taakse, alkoi mutista, täristä ja piilotella rahojaan selkänsä takana kuin kolmivuotias pikkulapsi, jolta olen varastamassa tikkaria. Jätimme miehen suosiolla rauhaan ja hän lukitsi itsensä hieman rikkaampana takaisin pimeään ja nuhruiseen huoneeseensa.

 

Raffael juoksi reilut sata vertikaalimetriä rotkon pohjalle ja palasi hengästyneenä takaisin sanomanaan vain, että paatti näkyi, mutta kuskista ei ollut tietoakaan. Pyöräilimme takaisin kylään ja huomasin 25 metrin päässä paikasta, jossa viime kerralla käännyimme ja päätimme lähteä lauttaa etsimään, hotellin, josta löytyi englantia puhuva nuorineiti. Päätimme jäädä hotellille yöksi ja se kannatti, sillä saimme vatsantäydeltä nauttia neidin maukkaista murkinoista. Vanha poliisimies oli niin mielenkiintoinen tuttavuus, ettei meitä kumpaakaan harmittanut lähes kahden tunnin ylinmääräinen pyöräily kivisellä hiekkatiellä.

 

Tiger leaping gorge

 

Seuraavana aamuna hotellin neiti neuvoi meidät toiselle lautalle, mutta kolmen tien kylässä onnistuimme jälleen eksymään. Lautta löytyi pienen pyörimisen jälkeen ja edessämme oli pyörien taluttaminen alas paria sataa metriä alapuolella olevaan rotkoon. Toiselle puolelle päästessämme oli edessä samanlaisen jyrkän ja kivikkoisen rotkonseinämän ylös kipuaminen. Kieltäydymme hevosmiehen neljän euron tavarankuljetusavusta ja työnsimme, vedimme ja kannoimme kuormattuja pyöriämme ylös kinttupolkuja pitkin tunnin verran vain siksi, että valitsimme taas väärään tien ja ajoimme uudestan toisen viiden kilometrin mäen turhaan ylös.

 

Vihdoin tajuttuamme kääntyä tiellä oikeaan menosuuntaan, saavuimme maailman syvimpiin kuuluvan rotkon porteille. Yangtse joenuoma virtaa rotkon pohjalla 1700 metrin korkeudella ja jyrkät seinämät kohoavat aina Yulong lumivuoren 5600 metrin huipulle asti. Rotkon pohjalta lähes pystysuoraa vuorenseinämää on näkyvissä noin 1800 m ja ensikatseella näky oli huimaava. Koko rotkon 30 km matkalla kulkee ensiluokkainen asfaltoitu tie niille, jotka eivät jaksa patikoida ylhäällä kulkevaa huikaisevaa yläpolkua. Me Raffaelin kanssa pitäydyimme pyöränselässä alatiellä ja nautimme yksistä maailman dramaattisimmista maisemista kampia veivaten.

 

Rotko-Zhongdian

 

Rotkolta pohjoiseen suunnattuamme renkaitamme hiveli upouusi asfalttitie ja liikenne pysyi neitseellisen rauhallisena. Minä sain sillä tiellä hieman tuntumaa mitä tulevan pitää, meidän pyöräiltyä jopa 3550 metriin, upeissa jo karun harmaissa vuorimaisemissa.

 

Zhongdiani (Shangri La) lähestyttäessä naisten asut muuttuivat koristeellisiksi, lasten naamaat ja vaatteet mutaisiksi, talot tiibetiläisiksi ja muutama rukouslippurivi ilmaantui värittämään monotonista ruohostomaisemaa. Olin viimeinkin tiibetiläisessä maailmassa, vaikka rajalle onkin vielä matkaa lähes 300 km ja han-kiinalaisten joukkomuutto murtaa tiibetiläiskulttuuria vauhdikkaasti turistikohde Zhongdianissakin.

 

Kyykkykakkaparatiisi

 

Astuin epäilevästi sisään harmaan betonitalon porttikongiin. Otsalamppuni valossa talsin viisi metriä kapealla, pölyisellä ja likaisella käytävällä ennen saapumista risteykseen, josta kääntymällä vasemmalle pääsin osalliseksi kinalaisesta kyykkykakkaparatiisista, jota olen joskus vessaksikin kuullut siteerattavan. Tässä helpotushuoneessa minut vastaanottivat kymmenet lattialla lojunnett tupakka-askit, sadat tupakantumpit ja aimoannos kuivunutta mutaa.

 

Huoneen toisella laidalla minun tuloa odottivat neljä suorakaiteen muotoista ja metrin betoniseinällä toisistaan erotettua lattiassa olevaa betonireikää. Yleensä valitsen puhtaimman vaihtoehdon, mutta sillä kertaa kaikki reiät olivat kovin nuhruisia. Valitsin toisen oikealta. Muina miehinä asettauduin epämukavaan kyykkyasentoon ja aloin suorittaa tehtäviäni. Pystyin rentoutumaan ajattelemalla, ettei yksikään virus tai bakteeri valitse tällaista helvetinkoloa elinympäristökseen. Huojennuin vielä lisää, kun viereiselle reiälle kyykähti mies kännykän valossa.

 

Tultuani vessaan en tohtinut suunnata otsalamppuni valoa suorakulmaisen reiän syövereihin, mutta pikkulapsenhan pitää kaikki tutkia, enkä malttanut olla suuntaamatta valoa lattian pinnalle. Valokeila ei toki uponnut reiän syövereihin, vaan pysähtyi kymmenen sentin päässä reunoilta olevaan paskmassaan. Paskamassaa kiehuvan veden tapaan myöhensivät kahden sentin mittaiset valkoiset madot. Se siitä virus ja bakteeri ajatuksesta. Meikäläinen ampaisi hippulat vinkuen muille maille.

 

Tämän kaltainen vessa ei Kiinan maaseudulla ole harvinaisuus. Välillä vaikuttaa siltä, ettei vessoja ole pesty sitten Qing-dynastian. ainakan rahan puutteesta ei ole kyse, jos herroilla on varaa suunnistaa haluamalleen reiälle kännykän valossa.

 

Kiinasta mahtivaltio ?

 

Matkailukokemuksena Kiina on ollut avartava ja antoisa tuttavuus ja matkailullisesti minulla on vain hyvää sanottava siitä ja voinkin todeta, että taas tuli yksi maa lisää listalle "mahdollisesti palaan". Kuitenkin yhteiskunta osoittautuu minulle hyvin ristiriitaisena. Taloudellinen kehitys on kyllä nostanut satoja miljoonia ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä elintasoon, joka sallii mm. jäkaapin, kännykän ja television oston, mutta ongelmia kolmevuosikymmentä kestäneestä talouskasvusta huolimatta riittää.

 

Kauniiden asioiden näkemiseen riittää silmien auki pitäminen, mutta ongelmien tunnistaminen vaatii kriittisempää ajattelua. Lukeminen on Kiinankin osalta jäänyt vähälle, mutta voin omien päivittäin kokemien ilmiöiden tiimoilta nostaa esille muutamia ongelmakohtia, jotka Kiinan tulee kohdata sen himoitsemalla tiellä kohti mahti- ja hyvinvointivaltiota.

 

Ympäristöogelmista kaikki ovat tietoisia. Vanhoja hiilivoimaloita on kaikkialla. Kotitaloudet lämmittävät ruokansa ja talonsa hiilellä. Rekat ovat onnettoman tehottomia polttoaineenkulutukseen nähden, eikä katalysaattoreita ole. Roskat heitetään teiden varsille, koska Happy Birthday-laulua soittavia roska-autoja on vielä kovin vähän. Ravintoloissa käytetään kertakäyttöisiä syöntipuikkoja. Riisiä tuhlataan surutta tarjoten aterian kanssa ylisuuria annoksia, josta yleensä puolet suuntaa roskakoriin. Muovipusseja tuhlataan kämmeneen mahtuvien tavaroiden kuljettamiseen. Lähes kaikessa toiminnassa on havaittavissa ylenpalttista tuhlausta ja tehottomuutta. Tehottomuus on yhä Kiinan ongelma, mutta siihen vieläkin ponnekkaampi puuttuminen on myös kultainen mahdollisuuus.

 

Kiinan eliniänodote on kasvanut viime vuosikymeninä nopeasti hyvälle tasolle 73-vuotta. "Kentällä" kulkiessa on kuitenkin vaikea uskoa sen kehityssuunnan pitkään jatkumiseen. Kiinan miehet ovat maailman innokkaimpia tupakoitsijoita ja alkoholin kulutus kasvaa Aasian nopeinta tahtia. Mammonan kasvaessa ihmiset näyttävät hylkäävän perinteisen kasviksiin, papuihin, riisiin, muniin ja lihaan perustuvan yksinkertaisen, mutta terveellisen ruokavalion ja suunnistavat katukeittiöiden rasvaisten ja jalostettujen pikaherkkujen, roskaruokaravintoloiden hampurilaisten ja supermarkettien tonneittain makeisia, keksejä ja kuppinuudeleita pursuavien hyllyjen pariin.

 

Kiina ei ole yhteiskunta, joka kannustaa yksilöitä yksilölliseen ajatteluun. Sananvapaus on yhä kaukainen haave ja mm. kansainvälisen lehdistön toimintavapautta on lähiaikoina supistettu. Televisiosta on helposti havaittavissa propgandanistiset tarkoitusperät. Kouluissa oppilaille syötetään valkoisia valheita ja kaunisteltua totuutta. Viihdeteollisuus elää kovaa buumia ja hallitus pitää siitä, sillä se pitää nuorten aivot tyhjinä ajatuksista ja on hyväksi taloudelle. Käytännössä edellä mainitut seikat havaitsee nettikahviloissa, jossa nuoret kessu huulessa räyhäävät sota- ja breakdancepelien parissa tuntitolkulla, DVD-myymälöitä ja karaokebaareja on joka kadun nurkassa ja televion ohjelmatarjonta koostuu lähes täysin viihteestä, draama- ja saippuasarjoista. Nuorison joukkosuuntautuminen viihteen pariin ei pitkässä juoksussa ole hyväksi edes taloudelle.

 

Massallaan ja volyymilaan ongelmapesäke Kiina todennäköisesti jyrää nopeaa tahtia todelliseksi mahtivaltioksi. Hyvinvointivaltioksi tie on pitkä ja kivinen. Odottamattomat muutokset ovat kuitenkin mahdollisia. Niitä odotellessa, näkemiin Kiina ! Tervetuloa Kiibet !

 

Pidän Kiinasta

 

Kuinka voisin olla pitämättä maasta, jossa pyöräilen vuoria ylös rekkoja nopeammin, roska-autot soittavat Happy Birthday-laulua, autoissa töötti on jarruja tärkeämpi varuste, ravintolassa sikaileminen on konstailematonta, räkiminen arvostetaan korkeammalle kuin vessojen siivoaminen, voin parkkeerata pyörävessani mihin huvittaa, poliisit tupakoivat enemmän kuin ajattelevat ja jossa vodka on halvempa kuin maito.

 

Yksin pitkästä aikaa

 

Zhongdianista Raffael suuntasi bussilla Laosin rajalle ja sieltä hänen tarkoitus on pyöräillä Vientianeen 700 km päähän, ottaa bussi Bangkokiin ja lentää 17.lokakuuta takaisin Sveitsiin bisnestä opiskelemaan.

 

Minä en ole aivan yhtä tunnokas yliopisto-opiskelija ja minun tarkoitukseni on pyöräillä yksin kohti Tiibetiä. Maanantaina selviää saanko pidennettyä viisumia. Jos viisumi pidentyy 30 päivällä, niin suuntaan ensi tiistaina Tiibetiin. Jos viisumi ei täällä pitene, niin lennän Hong Kongiin hakemaan uuden vähintään kahden kuukauden viisumin.

-----

 

Ps. Uusia kuvia Pohjois-Yunnan kuva-albumissa. Viime viestin jälkeen on myös Etelä-Yunnan kuva-albumiin ilmestynyt uusia kuvia. www.pyorallamaailmanympari.com

 

Ps 2. Seuraavissa linkeissä reittiprofiili, joka minua odottaa Tiibetissä. Huomaa, että loistavat sivut saa muutettua myös englanninkielisiksi.

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=24#d

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=23#d

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=22#d

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=21#d