Tiibet
Tämä ja 91 muuta uutta kuvaa Itä-Tiibet kuva-albumissa. Kannattaa myöskin kurkata miltä näytti viimeinen 300 km Pohjois-Yunnanissa.
-----
Tiedettyäni, ettei minulla Lhasassa ole aikaa kirjoittamiseen, päätin kirjoittaa tienpäällä iltaisin ns. päiväkirjamaisesti.
Tiibetiin lähtö
9. Lokakuuta Kiinan ystävällisimmäksikin viisumitoimistoksi kehuttu Zhongdianin poliisitoimisto liimasi ja leimasi 15 minuutissa passiini uuden 30 päivän viisumin. Pidennyksen jälkeen minulla oli oleskelu aikaa Kiinassa vielä 45 päivää. Huojennusta lisäsi tieto viisuminpidennys mahdollisuudesta Shigatsessa Tiiibetissä.
Ajan puutetta ei minulle siis tullut, eikä minun siten tarvinnut rykäistä Lhasaan (1625 km ) kahdessa viikossa, johon olin itseni psyykannut. Se sopi minulle mainiosti, sillä Tiibet ei korkean ilmanalan vuoksi ole paikka, jossa haluaisin pyöräillä äärirajoilla. Riski ylirasitukseen olisi Tiibetissä liian suuri. Vaikka tiesin, että edessä olisi vain rentoa rullailua vuorilla, oli vatsassani silti hieman normaalia tienpäälle paluu iltaa enemmän perhosia.
Vaikeaa pyöräillä yksin
En ollut ainoa Tiibetiin suunnannut pyöräiijä. Lähtöä edeltävänä päivänä törmäsin keski-ikäiseen pyörillä matkustavaan hollantilaispariskuntaan. He olivat pyöräilleet Hollannista asti puolitoista vuotta ja 16 000 km. Sovimme jatkavamme matkaa yhdessä ainakin yhden päivän.
Päivä alkoi muutaman sadan metrin nousulla ja painavilla pyörillä matkanneet Aranka ja Rob puuskuttivat ylämäessä siihen malliin, että tiesin jäähyväisten ajan koittavan pian. Huipun havumetsien siimeksestä tie laski alas kuivaan, lähes aavikkomaiseen laaksoon. Edellisillan alle kymmenen astetta oli etäinen kärsimys, seurattuamme 24 asteen iltalämmössä kaktusten ja hiekkasärkkien reunustamaa joenuomaa Benzilanin kaupunkiin asti.
Benzilanin yhden kapean kadun kaupunki oli tapoten täynnä ihmisiä ja eteenpäin pääsemiseksi oli tietä miltein nyrkein raivattava. Väsyneinä painusimme pitkän hotellin etsinnän jälkeen yöpuulle, emmekä koskaan saaneet tietää syytä, joka ajoi kansoittain ihmisiä pikkukaupungin pääkadulle.
Seuraavana aamuna jätin Robin ja Arankan vetelemään sikeitä puhtaiden valkoisten lakanoiden väliin ja itse lähdin sateisessa säässä hurjan vuoren ylitykseen. Päivä oli niin kuluttava, että päätin heti alkuun pitää kaksi lepopäivää Deqinissä. Aranka ja Rob käyttivät samaan matkaan kolme päivää. Jottei viesti enyisi liian pitkäksi, niin kirjoitan siitä päivästä vasta seuraavassa Fillari-lehdessä
Todella vaikeaa pyöräillä yksin
Kaksi päivää riittivät palauttamaan jalat sellaiseen kuntoon, että kipusin Deqinistä 11 km helpon mäen vaivattomasti ylös. Vihdoinkin jaloissani oli normaali palautumisvauhti ja minun yhden kuukauden viisumin lisääminen oli täten viisas ratkaisu. Levänneillä jaloilla polkiessa mielikin pystyy lepäämään ja suuretkin haasteet ovat nautinnollisia.
Ylämäki johti Meili vuoren näköalapaikalle ja sain ihastella tätä korkeinta näkemääni vuorta ( 6700 m) kirkkaassa säässä. 40 km alamäki oli taatusti maisemallisesti upeimpia laskemiani, Meili vuoren kohotessa jokilaaksosta n. 2000 m korkeudelta lähes 5000 m jäätikköiselle huipulle asti.
Alamäen loppupuolella tie muuttui kiviseksi ja pomppuiseksi hiekkatieksi, joka sai ryskytyksessä mukulakivitiet kalpenemaan. Laskuvauhti oli taas, kuten aina, uskalluksen maksimissa. Tällä kertaa jouduin maksamaan siitä ikävästi. Seuraavana päiväni etutavarateline tippui, niin murtuivat hitsaukset kuin kiinnityspultitkin
Alamäen jälkeen tie kulki joenuoman aavikkomaisessa rotkossa ja tie huononi entisestään. Ilma oli niin kuivaa ja pölyistä, että edes runsas veden juominen ei estänyt suun kuivumista. Ympäristön ankaruuden havaitsi ihmisten kasvoista ja tavoista, jotka molemmat olivat hieman rouheita.
Ylämäessä vastaani lasketteli nuorehko sveitsiläismies painavan peräkärrypyöränsä kanssa. Hän oli veivannut kampia niin ikään 16 000 km sveitsistä asti, mutta vain vajaassa yhdeksässä kuukaudessa.
Hän ei ollut ohittanut poliisin tarkastuspisteitä yöllä ja minäkin olin ajatellut, että sellaiset asiat voivat olla menneen talven lumia ja yrittäisin mennä niiden läpi päiväsaikaan. Ramonin viesti oli hunajaa korvilleni. Päätin ajaa riskillä läpi taskastuspisteiden.
Muutaman kymmenen kilometrin röykytyksen jälkeen huomasin tiensivussa pyöräilijän teltanpystytys hommissa ja kysyin saisinko liittyä teltanpystytysseuraksi. Sehän sopi mainiosti ja täten minä en nukkunut yksin ensimmäistä telttayötäni Kiinassa. Seuraavana aamuna en enää ollut yksin tienpäälläkään.
Pelätty tarkastuspiste
Belgialaismies Fred oli samaa mieltä kanssani, että emme ohittaisi 10 km päässä olevaa Yanjingin kaupunkia ja tarkastuspisteitä yöllä.
Tarkastuspisteet puomeineen kaupungin molemmissa päissä kyllä oli, mutta poliisit taisivat olla syömässä nuudelisoppaa tai pelaamassa korttia. Ilman riskinottoa olisi jäänyt maittava tofukasviskeitto syömättä. Matka jatkui kylläisenä kohti yli 4000 metrin huippua.
Tien huonokuntoisuudesta johtuen emme saavuttaneet huippua samana päivänä ja päätimme telttailla pienessä kylässä. Minä pystytin telttani tiibetiläistalon katolle. Jalat pyörälaukkujen päälle nostettuna, pää tyynyssä maatessa oli telttailunautinto poikkeuksellisen suuri, seurattuani auringonlaskua lumihuippuisten vuorten taakse ja kuunneltuani teltan toisella puolella olleen munkkiluostarin puuhastelun ääniä.
Yöstä 3900 metrissä tuli todella kylmä ja kahden makuupussin sisäänkääriytyneenä naureskelin mielessäni mitenköhän Fred mahtaa pitää itsensä lämpiminä. Hong Kongin lentokentän matkatavaralinjalta hän jatkoi matkaa ilman telttaa ja makuupussia. Hän korvasi hukkuneet tavarat kovin kylmillä varusteilla. Häneltä on taitanut jäädä säätilastojen lukeminen väliin, sillä muutenkin hän oli matkassa kovin vähin varustein.
Aamulla pienestä ja kirjavasta teltasta kömpi vaivalloisesti ylös tumma ja ajan uurtama mies silmät ristissä ja naama mutrussa. Hän korvasi yöunet pyörimisellä.
Aamulla suuntasimme silmät ristissä kohti niin ikään pelättyä Markhamia ja tarkastuspistettä. Saapusimme jokilaakson laakeilta, auringonlaskun punertaviksi värjäämien ohrapeltojen keskeltä vilkkaaseen ja vanhahtavaan tiibetiläiseen katukuvaan, jossa suurten tasakattoisten ja pieni ikkunaisten talojen katoilla oli paaleittain ohraa kuivumassa ja jakit tallustelivat hiekkaisilla kujilla. Muutaman sadan metrin tiibetiläisosuuden jälkeen päällystetty tie johdatti meidät pääkadun varteen kohonneelle kiinalaiskaupungille. Katukuva oli kiinalaisittain kolkko ja harmaa, mutta palveluiltaan runsas. Väriä katukuvaan toivat stupaan ja punaiseen otsapantaan pukeutuneet aikuiset ja koulun verryttely pukuun sonnustautuneet tiibetiläislapset.
Markham ei ole montaa länsimaista pyöräilijää tarkistuspisteiden takia nähnyt ja herätimme tiibetiläisten keskuudessa suurta uteliaisuutta ja iloisuutta. Ravintolan ulkopuolelle ihmiset kerääntyivät katsomaan nälkäisten pyöräilijöiden syöntiä. Pankkiautomaatilla kolmen miehen joukko tuli tarkastelemaan koko epäonnistunutta rahannosto toimitusta. Myös köyhyyttä oli nähtävissä tässä ensimmäisessä tiibetiläiskaupungissa. Nuoret pojat odottivat ravintolan ulkopuolella pesuvadin kanssa ruuantähteitä ja kerjäläiset nukkuivat yönsä kadulla. Tunsin lämpöä sydämessäni, etten ohittanut tätä kaupunkia yöllä.
Seuraavana lepopäivänä Fred tuli hotellihuoneeseen sanoen, että nyt on iso ongelma. Poliisi oli kuulustellut häntä ja kysellyt miten hän kulkee ja minne on menossa. "Sichuaniin ja Yunnaniin voit mennä, Lhasaan et", oli poliisimies sanonut. Seuraavana aamuna heräsimme varmuuden vuoksi kello kuusi ja poljimme kaupungin ulkopuolella olevan tarkastuspisteen ohi pimeässä ja kolmen asteen pakkasessa.
5000 m
Seuraavat kaksi päivää kuluivat pitkissä ylämäissä pyöräillen ja kohosimme ensimäistä kertaa yli 5000 metrin. Happea taitaa 5000 m korkeudessa olla käytettävissä vain 60 % (jopa vähemmän) merenpinnan tasolla käytettävissä olevasta määrästä, eikä pyöräily yli 4500 metrissä ole helppoa edes loivassa ylämäessä. 4700 metrin jälkeen minulle iski hapenpuutteen johdosta päänsärky, joka piinasi minua vielä muutama tunnnin alas 3700 metriin laskeutumisen jälkeenkin.
Tasaista ja erikoisia ihmiskohtaamisia
Zuogongissa vietetyn lepopäivän jälkeen pölyiset, kiviset ja pomppuiset hiekkatiet vaihtuivat sileään asfalttiin. Samalla Laosin rajalta asti reisiäni rääkänneet ylämäet muuttuivat tasaiseksi ylängöksi ja 110 km ajopäivänä nousimme vain 850 vertikaalimetriä. Tasaisuusennätys Kiinassa.
Tasangolla vastaani talsi kalju ja hoikka mies, jonka otsassa oli kulumisen merkkejä. Miehen otsan ruville oli raapinut kymmenet tuhannet makuulle heittäitymiset ja otsan tiehen painamiset. Muutaman askelen jälkeen hän yhä uudelleen ja uudelleen heittäityi rytmikkäästi tienpinnalle pitkäkseen. Heittätymisten välillä hänen oli vedettävä muutaman sadan kilon painoisia puukärryjä, jonka kätköissä oli hänen kotinsa. Hän oli aloittanut matkansa Pekingistä neljä vuotta sitten. Nelivetoisten Jeeppien huristaessa ylämäessä vinhasti minun ohi, tunnen matkustavani hitaasti. Tämä päättäväinen mies sai minut tuntemaan itseni nelivetoiseksi Jeepiksi.
Viljava jokitasanko oli suurimmalta osin ohrapeltojen vallassa ja matkalle osui muutamia Tiibetiläisiä pikkukyliä munkkiluostareineen. Fredin huristellessa taas kauas horisonttiin, päätin pysähtyä syömään tienvarteen, jonka kupeessa oli talon rakennushommat käynnissä. Istuttuani katukivetyksellä, avattuani tsampan(ohrajauhoa) säilytyspussini, kaivettuani purkillisen tsampaa ruokakulhoon ja nostettuani pääni ylös, oli paikalle hetkessä ilmestynyt noin kahdenkymmenen lapsen joukko ja vanhempia kyläläisiä mateli verkkaisesti tapahtumapaikalle. Leikkisin tuttuun tapaan kameralla lasten kanssa ja jokainen lapsi tietysti halusi nähdä likaiset ja punaposkiset kasvonsa kameran 1.8 tuuman LCD-näytöltä.
Tällä kertaa leikkiminen kävi työstä, koska samalla piti tarkkailla tararoita pihistää yrittäviä nassikoita. Aurinkolasit, jotka jo kerran samana päivänä tienvarrelle hukkasin, mutta onnekkaasti löysin, lähtivät nuoren pojan matkassa muille maille, mutta en edes pyytänyt laseja takaisin, vaan uskoin uteliaisuuden voiman taivuttavan pojan takaisin tapahtumapaikalle. Poika palasi ja nappasin huomaamattomasti lasit takaisin. Hotellille päästessä minulla ei kuitenkaan enää ollut aurinkolaseja. Pysähdyin kyllä tämänkin kylän jälkeen pari kertaa lapsi- tai nuorisojoukon pariin, mutta toivottavasti ja todennäköisesti pöljä lasien omistaja hukkasi ne omatoimisesti.
Sinä päivänä pysähdyin poikkeuksellisen usein tienvarrella, usein nuorten, hieman itseäni nuorempien poikien ja tyttöjen pariin. Aluksi he olivat kovin ärhäköitä, rukoilivat kämmenet yhteen nenän alla painaen ja kopeloivat ohjaustankolaukkua pihistelevien pikkulasten tapaan. Annoin heidän kopeloida rauhassa. Näytin jopa 10 sentin seteliä kysyäkseni onko raha haluamanne asia. Kuitenkin jo ensimmäisellä kerralla tajusin, että he kaipasivat Dalai Laman kuvaa, joita minulla ei ole. Tiesin niiden tarpeellisuuden, mutta Kiinasta niitä ei helpolla löydä.
Paria päivää aikaisemmin nuori poika oli kirjoittanut minulle pienen lapun tiibetiksi. Hän puheli paljon myös Dalai Lamasta ja antoi minulle myös hänen puhelin numeronsa ??. Minulla ei ollut mitään hajua mitä paperissa luki, mutta tilannetta paperissa olleet sanat kyllä mukavasti rauhoittivat. Laakeiden vuorten alla olleessa ohrapellossa majaansa polttopuiden ja vilttien lämmössä pitäneiden nuorten huulille aukeni leveä hymy, peukut nousivat pystyyn ja sain osakseni selälle taputuksia, näytettyäni heille paperin palastani.
Suoristin selkäni, avasin hymyni, nostin peukkuni ylös ja yritin muutenkin näyttää tietäväiseltä ja tärkeältä, yhtyen synteettisiin kiinalaisiin talviasuihin pukeutuneiden nuorten paperin sanoille antamalle kunnioitukselle. Käännettyäni pyöräni kohti uusia kohtaamisia, nousi kasvoilleni jälleen hymy ja kiitos tuolle nuorelle ystävälliselle miehelle, joka ymmärsi, että eteeni saattaa tulla tällaisia kaltaisia tilanteita.
Nuori mies oli tavallisen untuvatakkiin pukeutuneen särmittömän kiinalaisnuoren näköinen ja hänen kasvojensa kuva on pyyhkiytynyt mieleni syövereistä, edes valokuvaa en muistoksi huomannut ottaa. Uskon kuitenkin muistavani ikuisesti lämmön, joka miehestä säteili hänen tarjotessa minulle kuivattuja hedelmiä, kirjoittaessa minulle viestiä ja rehdisti tsempatessa minua jatkamaan matkaa.
Tiibetissä olen tavannut monia tibetiläiseen buddhalaisuuteen uskovia ja sitä harjoittavia nuoria. Kiinassa nuoret uskoivat viihteen voimaa antavaan vaikutukseen.
Kunnioitettavampaa ei ole uskoa buddhalaisuuten kuin viihteeseen. Tiibetiläisnuoret yrittävät säilyttää aikaisempien sukupolvien perintöä vihamielisissä olosuhteissa. Se on kunnioitettavaa.
Vuonna 1951 Kiinan Kommunistisen puolueen Kansan vapautusarmeija tunkeutui Tiibetiin aikeinaan vapauttaa Tiibetin kansa 'feudaalisesta maaorjuudesta' ja köyhyydestä. Aie onnistui sikäli, että "ilkikurinen maatansa riistävä rikollinen", "lännen Kiina vastaisen voiman veturi", "sakaali", "raiskaamisen, murhaamisen ja lapsi kannibalismin edistäjä" ja "munkki suden vaatteissa" Dalai Lama ja hänen hallituksensa pakeni sosialistista vapautusta Intiaan, mutta valitettavasti kaikki tiibetiläiset eivät koskaan päässeet nauttimaan kommunismin mukana tulleista eduista, sillä Kansan vapautustusarmeija onnistui vapautusprosessin aikana riistämään hengen 1.2 miljoonalta tiibetiläiseltä. Hengensä säilyttäneet joutuivat menettämään vapautensa Kansan vapautusarmeijalle.
Kaiken vanhan vapautusarmeija pyrki tuhoamaan, niin luostarit, talot, asut, kirjat, uskonnon kuin hallinnonkin. Perinteinen lämmin stupa-vaate kiellettin ja tilalle puettiin jääkylmä sininen mao-asu. Ohrapellot yritettiin muuttaa "Suuren eteenpäin hyppäyksen"(kaikkien aikojen taloudellinen romahdus) aikana vehnäpelloiksi. Vehnä ei kasva 4000 metrissä. Tiibetiläisiä kuoli joukolla nälkään. Kaupungeissa suuret tasakattoiset savesta, mutatiilistä ja puusta rakennetut lämpimät ja maanjäristyksen kestävät rakennukset korvattiin ohutseinäisillä elementtirakennuksilla. Elementtirakennuksia tehneiltä miehiltä jopa kiellettiin tiibetiläisten perusravinnon tsampa-jakinvoiteen sekoitteen syöminen.
Mao Tse Tungin Tiibetin vapauttamista voisi verrata Vladimir Putinin Suomen vapauttamiseen autoista, työpaikoista, lämpimistä taloista, saunoista, kesämökeistä, ruisleivistä, viinasta ja makkaroista. Tiibetiläisiltä yritettiin(yritetään) viedä kaikki asiat johon elämä perustuu ja jonka varaan tulevaisuuden luottamus rakennetaan. Pianonsoittaja, jolta katkaistaan sormet, ei koskaan enää voi soittaa pianoa entiseen tapaan. Rampanakin hän voi kyllä opettaa taitojaan perintöä kunnioittavalle jälkipolvelle. Tiibetiläiset tunnetaan sitkeydestä ja kärsivällisyydestä ja he jaksavat odottaa vapautta. Tiibetiläiset uskontoa ja perinteitä ylläpitävät nuoret ottavat tietoisen riskin suuntautuessaan Kommunistisen puolueen ideologiaa vastaan.
Tiibetiläiset ovat tänä päivänä vapaampia kuin 1950-80, mutta Kiinan kommunistinen puolue valvoo yhä kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa toimintaa. Nomadit ovat vapaita vaeltamaan, kunhan pysyvät oman alueensa sisällä, eivätkä ylitä heille annettua jakinpäälukua. Tiibetin nuorilla on vapaus uskonnon harjoittamiseen, mutta mm. Dalai Laman kuvan pitämisestä voidaan tuomita esim. työleirille panolla, luostareiden toimintaa valvotaan ja 1990- ja 2000-luvuillakin nunnia ja munkkeja on kidutettu kuolemaan asti.
Väärälle tielle
Tasainen 110 km päivä johdatti meidät Pempa nimiseen tienristeykseen. Miniatyyri kylä oli kalpea rakennustyömää. Tienristeykseen kasvoi kovaa vauhtia kiinalaisia rakennuksia. Tsampaa tienristeyksen pikkukaupoista ei löytynyt. Kiinalaisia ravintoloita oli lukuisia. Niitä pystyssä pitivät Kiinan armeijan parakkialue ja ohi ajavat turisti-Jeepit. Kiinalaiset ovat tulleet uhraamaan itsensä 4000 metriin Tiibetin kehittämisen nimissä. Nukuimme yksinkertaisessa kiinalaismajatalossa.
Uhrasimme itsemme tienpäälle aamulla. Pyöräilimme tasaisella tiellä myötätuuleen. 35 km jälkeen tajusin tien olevan väärä. Ajoin kaukana karussa olleen Fredin kiinni. Pysähdyimme. Söin. Käännyimme. Pysähdyimme kysymään suuresta talosta tsampaa. Saimme tsampaa. Söin tsampaa talon aidatulla pihalla. Pihalla oli talon koko perhe. Pihalla oli lämmin tunnelma. Pakkasin pyörälaukkuni. Jätimme hyvästit.
Saavuimme takaisin Pembaan. Asetuimme samaan majataloon. Kello oli puoli kaksi. Söin tsampaa. Joimme teetä. Peseydyin. Aloin kirjoittamaan tätä raporttia. Sain sen valmiiksi Pembaan asti. Punnersin. Tein hauiskääntöä. Tein vatsaliikkeitä. Tein selkäliikkeitä. Söin. Luin Tibet Tibet kirjaa. Venyttelin. Söin. Peseydyin. Luin Tibet Tibet kirjaa. Menin nukkumaan. Sellainen oli perseelleen mennyt pyöräilypäivä.
Kylmyyttä ja kuumuutta
Perseelleen menneen pyöräilypäivän jälkeinen aamu alkoi jälleen tutuksi tulleella 11 km ylämäellä. Majatalon isäntä ja emäntä vuorollaan viittoivat ainakin kymmenen kertaa Lhasaan johtavan tien suuntaan, jotta vajaamieliset veivaajat eivät vahingossakaan eksyisi taas väärälle tielle.
Edellisenä iltana kiinalainen turistiryhmä oli varoittanut Frediä tienristeyksestä alkavan vuorenylityksen raskaudesta. Vuoren ylitys oli helpoin Tiibetissä. Keskisykkeeni 11 km nousussa oli 123. Eikä huipun maisematkaan olleet niin kamalat kuin vuoren nimestä Gama la voisi päätellä. Nousimme ylös laakeiden vuorten ympäröivältä kitukasvuiselta yakkien, lehmien ja hevosten laidunmaalta. Toisella puolen vuorta kohosivat jyrkkäpiirteiset lumihuippuiset vuoret ja tie laski alas jyrkkään aavikkolaaksoon. Vuoren huipulla vallitsi navakka tuuli ja kaksi lämpö astetta. Pukeuduin lämpimästi, Fred ei.
Monesta vaatekerroksesta huolimatta navakka tuuli pureutui hyytävästi viilentämään nousussa lämminnyttä kehoani. Erityisesti paleli pää, jota kypärän alle sullotut alushousut eivät onnistuneet pitämään lämpimänä. Virne huulilla ja kädet syyhyten odotin pääseväni ottamaan käsittelyyn laakson toisella puolen näkyvät neulansilmämutkat.
Ehkä Gama la nimi onkin annettu kuvaamaan tätä 40 km, lintuperspektiivistä ihanalta näyttänyttä tietä. Kivinen ja hiekkainen tie oli selvästi huonon ajamani Kiinassa. Minä otin siitä tuskasta ilon irti tuttuun tapaan hurjalla vauhdilla. Mäessä oli kaksi erikoisominaisuutta jotka tekivät laskemisesta nautinnollista. Monet kurvit olivat pehmeää hiekkaa, joihin kovalla vauhdilla mennen pääsi mukavaan sivuluisuun. Muutamat kurvit taas olivat päällystetty betonielementeillä. Kun näin edellisen kurvin jälkeen seuraavan olevan betonia, laskin suoran niin kovaa kuin mahdollista ja jännitin rajusti hakkaavalla kivitiella, että sekä pyörä ja mies pysyisi kasassa betonin alkuun, jossa voisin lyödä jarrut pohjaan. Odottelin Frediä laskussa yli puoli tuntia, sillä hän ottaa laskut varovaisesti, joittei pyörästä hajoaisi mitään. Hän ei koskaan lukitse pyöräänsä.
Loivan loppulaskun joelle jarruttelin Fredin tahtiin ja saimme vetäistä limakalvoillemme ja keuhkoihimme säädyttömän määrän aavikkorotkon pölyä. Joenlaaksossa 3000 metrissä lämpö kohosi 23 asteeseen. Ensimmäistä kertaa koko matkallani järjestin vedenkannon, niin huonosti, että pullosta ei tipahtanut kuin tippa kuivaan suuhuni. Aloin miettiä hakisiko vettä joesta, matalan rotkon pohjalta. Hetken kuluttua Fred huusi takaani: "Odota vähän, juon." Fred otti ensimmäisen kulauksen kahden desin pullostaan viiden tunnin pyöräilyn ja seitsämän tunnin tienpäällä olon jälkeen. Samalla pysähdyin syömään (vasta) kolmannen kerran reilun satsin Super-tsampaa (n. 10 eineksen oma erikoissekoitukseni) . Fred söi ensimmäisen kerran, omenan ja puolikkaan 20 gramman riisipatukasta. Toiset kulkevat pyhällä hengellä, toiset kilokaloreilla.
Viimeiset 30 km puskimme kohti ylämäkeä ja navakkaa tuulta. Odotin Tiibetissä olevan Kiinan puhtain ilmanlaatuu. Haave tuntui kaukaiselta Kiinan armeijan Dong Feng-rekkajonon rymisteltyä tööttäillen ohi pölyisellä tiellä. Pölyä, melua, ylämäkeä, vastatuulta, huono tie ja väsyneet jalat samaan aikaan. Niistäkin oloista voi nauttia, kaikki riippuu asenteesta.
Baxoi kaupungin laitamilla lapsijoukko ryntäsi juoksu jalkaa pyöräni kimppuuni ja minulla oli todellinen työ pitää tasapainoni lapsien repiessä pyörää joka suuntaan. Kaksi vyötärön korkuista poikaa juoksivat sinnikkäästi perässä pari sataa metriä, pitäen kiinni pyörälaukkujen kiinnityshihnoista. Vaikka yritin kannustaa poikia pitämään juoksuvauhtia yllä, maitohappo silti hyydytti poikien piskuiset jalat nopeusmittarini kivuttua yli 18 kilometriin tunnissa. Samankaltaisen vastaanoton lapset antoivat myös edellä kulkeneelle Fredille. Hän sanoi lasten varastaneen tällä kertaa makuupussin. Kun iso kasa varusteita on kasattu pienelle tavaratelineelle kaksilla onnettomilla mustekaloilla, saattaa pomppuisessa alamäessä jotakin tipahtaa.
Minä olin taas lepopäivän tarpeessa ja pidimme päivän taukoa vuorien kipuamisesta. Päivä kului normaaleissa merkeissä. Pesin pyykit ja pyörän, kirjoitin, vierailin nettikahvilassa, tein kevyttä lihaskuntotreeniä ja poliisi(PSB) pysäytti Fredin kadulla, haki minutkin haastatteluun ja sanoi, että Lhasaan ei ole asiaa.
Poliiseilta karkuun
Poistuimme Baxoista ennen auringonlaskua ja PSB-tädin heräämistä. Tällä kertaa tie kohosi 4600 metriin ja pyöräily oli vastasi sauna-vantouintihoitoa. Ylös-alas puuttomassa jokilaaksossa kulkeneen tien ylämäet paistattelivat lämpöisessä aamuauringossa ja alamäet puolella vastassa oli miinus yhden asteen varjo ja navakka tuuli.
Vuoren huipulla 4600 metrissä oli yksi ihminen, arviolta 13-vuotias poika lampaineen ja jakkeineen, koulunkäyntiaikaan kekiviikkona keskipäivällä. Tiibetissä työt aloitetaan nuorena. Kevyeen puuvilla neuleeseen pukeutunut polkkatukkainen ja poikkeuksellisen siisti poika seisoi ympärillämme puhumatta mitään. Liikettä nuoreen mieheen toi Fredin tarjoamat keksit. Tiibetissä tapaa miehiä ja poikia, jotka tallaavat omia polkujaan.
Itseäni kyllästytti sileällä asfaltilla pyöräily ja päätin itsekin olla mies joka tallaa omia polkujaan. Lähdin polkemaan tundratasangolla, lumihuppuisten vuorten suojassa ollutta pientä järveä kohti. Kaukaa katsottuna jakkien laidunmaa tundra näytti tasaiselta, mutta routakummut tekivät todellisuudesta kovin paljon pomppuisempaa ja jakeilla oli ihmettelemistä sinisen fillaroitsijan heiluttua satulan selässä kuin rodeoratsastaja. Paluu asfaltille oli helpotus ja päätin pysyä pois nelisorkkaisten valtakunnasta ja pitäityä nelipyöräisten hallinta-alueella.
Tundra toitaroinnin jälkeen edessä oli 250 km alamäkivoittoien osuus. Ensimmäisenä päivänä alamäki johdatti meidät kitukasvuisten havumetsien ja kapeidein pystysuorien rotkojen halki Kiinan Sveitsiksi kutsutulle alueelle.
Sveitsissä
"Väärinpäin" ollut auringonlasku ei tehnyt oikeutusta Rawokin upeille järvimaisemille edellisenä iltana. Auringonnousun aikaan vihreä alppijärvi, hiekkarannat, havumetsät ja lumihuippuiset vuoret valaistuivat täyteen loistoonsa. Upeita vaihtelevia maisemia, täydellisiä teitä, auringon paistetta ja alamäkeä. Pyöräilyä kuin satukirjasta, enkä siitä sen enempää jaksa kirjoittaa, katsokaa valokuvia Tibet kuva-albumista. 135 km päivän helppoudesta (nousua vain 600 m, uusi ennätys Kiinassa) viitettä antaa keskisykkeeni 103 (max. 195), alhaisuusennätykseni pyörän päällä. Pitkän tauon jälkeen Bomin suurehkossa kaupungissa meitä helli lämmin suihku.
Suomi on kyllä periaatteessa kylmempi alue kuin Etelä-Tiibet, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut palella Suomessa niin paljoa kuin Tiibetissä. Suomen lokoisissa oltavissa voi kulkea autolla lämmitetystä talosta toiseen ja nauttia illalla lämpimästä suihkusta. Tiibetiläisillä ei lämmitystä taloissa ole ja lämpimästä suihkusta heillä ei ole tietoakaan. Yhdessäkään hotellissa ei ole ollut lämmitystä ja aamulla sisälämpö on ollut keskimäärin viisi astetta.
Kolme ilmastovyöhykettä yhtenä päivänä
Bomista eteenpäin sain vielä nauttia 100 km alamäkivoittoisesta tiestä. Aamulla tietä reunustivat suomalaistyyppiset havumetsät. Keskipäivällä tietä reunustivat lehtimetsät. Iltäpäivällä tietä reunustivat sademetsä tyyppiset kosteat metsät ja tunnelma oli kuin Kaakkois-Aasiassa syödessäni eväitäni tienpientareella . Muurahaiset ja hämähäkit palasivat touhuamaan maanpinnalle, matalassa heinikossa sirkat sirkkuivat, puiden lehvähtöissä linnut äänekkäästi lauloivat, korviin kantautui vesiputouksien ja koskien pauhu ja nenään leijaili kostea ja rehevä sademetsän tuoksu. Kahdessa päivässä laskeuduin tundralta alas sademetsään. Seuraavana ajopäivänä oli edessä vielä nopeampi muutos.
Pailong
Kolme ajopäivää ja yksi lepopäivä oli sääntöni Tibetissä ja Pailongissa oli taas aika levolle. Jyrkkien sademetsärinteiden kapeassa jokilaaksossa tienvarrelle levittäitynyt kylä koostui noin parista kymmenestä vanhasta puutalosta ja kylän raitin siankakan massa päihitti ihmismäärän massan reilusti. Tässä likaisuuden kylässä minua emännoi rakastettava, juuri isoäidiksi tullut nuori muori.
Lepopäivänä pyöräilin 8 km ylämäen ja alas laskeuduttuani vastaani laski kaksi pyöräilevää nuorta miestä Thaimaasta ja Hong Kongista. Homopojat etsivät teltanpystytyspaikkaa, mutta sanoin, että pitkälle pitää polkea että tasaista löytyy ja niinpä he polkaisivat kanssani majataloon.
Saavuttuamme majataloon, sanoi emäntä, että jos haluatte peseytyä, kuuma lähde löytyy 10 minuutin kävelymatkan päästä. Hän olisi kyllä halunnut sanoa minulle siitä edellisiltanakin, mutta kielimuurin takia ei siihen kyennyt. Kielitaidon puutteen vuoksi menetän monia arvokkaita kokemuksia ja keskusteluja matkan varrella. Kylpeminen pienessä kuumassa lähteessä yhdessä kiinalaisten tietyömiesten ja homopoikien kanssa oli nautinto.
Hong Kongilainen Kong puhui täydellistä englantia ja thaimaalainen Oatkin rikkonaisesti englannilla kommunikoi. Niinpä ilta venyikin turinoidessa seuraavan päivän puolelle. Pojat olivat pyöräilleet verkkaista vauhtia Bangkokista asti ja olivat menossa ainakin Lhasaan asti ( lisää osoitteessa www.bazu.com).
Fred ei lepopäivää pitänyt ja hän jatkoi matkaa yksin ja hyvä niin. Fred oli kovin eristä puusta veistetty kuin minä, emmekä me voineet smalltalkia enempää keskustella. Hänellä minä olin "nuori ja tyhmä", "enkä minä ole kykynevä matkustamaan". Minä olin monesta asiasta hänen kanssaan eri mieltä tai tiesin, että hän on takuuvarmasti sanomisissaan väärässä, mutta hän ei ollut mies, jonka kanssa olisin voinut keskustella. Kun teki mieli puhua, usein vaikenin, olin kärsivällinen ja ajattelin. Puhumalla avoimesti, olisi keskustelu ajautunut umpikujaan tai kiistelyyn. Kiistely saattaa olla kehittävää, mutta ei kaikkitietävän Fredin kanssa.
Fred kyllä tiesi oikein, että minä olen nuori ja tyhmä, mutta vanhana ja v....... hänellä oli kovin vähän neuvottavaa ja opetettavaa minulle. Minä kyllä kannoin liika kalliita varusteita, söin liikaa ja laskin alamäet liian kovaa. Kuitenkaan hän ei koskaan sanonut mitkä minimiin vähennetyistä varusteista ovat turhia, alamäkivauhdin järjettömyyttä hän haukkui siksi, että tavarani hajoavat (Felttini kyllä kestää, Fred olisi voinut olla huolissaan henkeni puolesta) ja runsasta syömistäni hän kommentoi vain seuraavasti sekoittaessani super-tsampaa: "Sinun pitäisi mennä psykiatrille" . Yritin ottaa opiksi ja seurasin Fredin mm. syömistä tarkkaan. Mm. seitsämän tunnin ja 1900 nousumetrin vuoripäivänä hän söi aamulla kaksi keksiä, matkalla puoli litraa Pepsiä ja illalla nuudelisopan, vettä hän ei matkalla juonut. Muina päivinä hän ei juuri enempää syönyt, paitsi lepopäivinä. Kaikki tietävät, että psykiatri voisi tehdä hyvää minulle, mutta psykologi tai ainakin ravintoterapeutti voisi tehdä hyvää miehelle, joka syö 2000 kcal päivänä jona kuluttaa 7000 kcal ja vielä sanoo syöneensä liikaa, mutta kehuu kuinka hän on oppinut hallinnoimaan oikealla tavalla energian riittävyyttä. Pyöräilyn jälkeen hän usein käpertyi sänkyynsä makaamaan kello kuusi.
Minulla ei ole tapana neuvoa tai opettaa toisia, ellei neuvomisesta ole sovittu. Uskon esimerkin opettavaan voimaan. Sekä Damienilta, että Raffaelilta oppisin paljon ja he sanoivat oppineensa minulta paljon asioita, jotka he tulevat tekemään toisin seuraavalla matkalla. Fred tyrmäsi minut, hän ei oppinut minulta mitään. Minä en tyrmännyt Frediä, oma avoin ja eteenpäin menevä linjani, sekä itseluottamukseni vahvistuivat.
Sekye La huippu
Kong kertoi majatalon ravintolassa istuneelle nuorelle tiibetiläismiehelle, että minä aioin ajaa seuraavana päivänä Nyinchiin asti, yli 4600 m korkean Sekye La huipun. "Mahdotonta", vastasi mies. Itsekin olin jo taipumassa turvalliseen vaihtoehtoon ja pyöräillä mäen ylös kandessa päivässä.
Pitkäksi venyneen illan jälkeen startti pyöräilyaamuun tapahtui vasta kello kymmenen ja suunnittelin ajavani vain 60 km ylämäkeä seuraavaan kylään. Tämä helppous mielessä vietin kosken rannalla 20 asteen auringon paisteessa hieman pidemmän ruokailutauon. Vointi tuntui poikkeuksellisen raukealta. Kylän lähestyessä sain raukeuden laukeamaan, jalat lämpeämään ja kytkettyä kunnon menovaihteen päälle. Päätin ajaa vuoren ylös samana päivänä. Mentaliteetilleni ei sovi ylämäessä nukkuminen. Vuoria on kunnioitettava, niin että niitä lähtee ylittämään tuoreilla voimilla, ottaen koko haasteen kerralla vastaan.
Tällä kertaa koin ilmastovyöhykkeiden muuttumisen toisin päin, sademetsästä tundralle. En koskaan ennen ole kuunnellut musiikkia pyöräillessäni, mutta tällä hitaasti kohoavalla vuoritiellä päätin kokeilla uutta elämystä. Ajaessani ylös viimeisiä satoja vertikaalimetrejä pakkasessa ja sankassa lumisateessa, lauloi Norah Jones kuulokkeissani As I watch snow falling down, I don't miss you at all. Oli hyvä olla pitkästä aikaa tositoimissa yksin ja yhdyin Norah Jonesin sanoihin, en kaivannut Frediä lainkaan.
Vaikka takanani oli Tiibetin vuoria jo yli tuhat kilometriä ilman pitkää palautusta, ajoin mäkiä ylös kuin vasta rasvattu kone. Olin säästellyt helpommilla osuuksilla voimiani kahteen viimeiseen todella pitkään vuoreen ja huipulla viiden asteen pakkasessa ja kovassa tuulessa puettuani päälleni kakkia vaatteitani, tunsin taas tyytyväisyyttä, että olin ratkaisuillani saanut jalkani huippuiskuun. Edessä oli enää 25 km alamäki.
Pimeä oli tulossa ja minun tuli kilpailla aikaa vastaan alamäessä. Ylhäällä jännitti ja huokaisin syvään potkaistuani pyöräni liikkeelle kuin mäkihyppäjä puomilta lähtiessään. Tie oli märkä, oli hämärää, jäätävä tuuli ja lumihiutaleet pureutuivat kasvoihini, ajolasien linssit huurtuivat ja jakit ja hevoset vaeltelivat tiellä. Ylhäällä oli todella kylmä ja runsaasta vaatemäärästä huolimatta rintalihakseni nykivät kylmyydestä ja nakkini olivat jäätyä pystyyn, onneksi ostin Kunmingissa tuulikalsarit ja nakkini pysyi lämpöisenä. Siis ei ollut mitään hätää laskiessani kilometrejä ja minuutteja pimeän tuloon ja hurjasteltuani lähes 50 km/h keskivauhtia loistokkaalla loivasti mutkittelevalla tiellä. Yhtäkkiä lumisade lakkasi, lämpötila nousi, tie kuivui ja jännitykseni laukesi olosuhteiden helpotuttua. En ehtinyt Nyinchiin ennen pimeää ja loppumatkan laskin alas vauhdikkaasti otsalampun valossa. Jakit ja hevoset havaitsin otsalampun valossa killuvista suurista silmistä, mutta yhden keskellä tietä vaeltaneen ihmisjoukon läpi olin laskea täydellä vauhdilla, mutta Felttini levyjarrut ja heidän huuto pelastivat minut silläkin kertaa. Enää en voi perustella alamäkivauhtiani sillä, että pyörällä voin tappaa vain itseni.
Nyinchi on myös pahamaineinen PSB kaupunki, joka on pyöräilijöiden keskuudessa tapana ohittaa yöllä. Suunnistin 20 metrin päässä poliisiasemalta olevalle kiinalaismajatalolle, mutta nainen vastaanotossa osoitti poliisiaseman suuntaan ja yritti selvittää, että poliisit eivät pidä pyöräilijöistä, eikä hän sallinut minun asettautua majataloonsa. Viereisessä 50 metrin päässä poliisiasemalta olevassa ränsistyneessä majatalossa minut iloisesti vastaanotti lämminhenkinen viisihenkinen perhe. Huoneeni ikkunanlasit olivat rikki, mutta lämpimän peiton alla maatessa oli mukava muistella onnistunutta päivää, jona kuljin halki neljän ilmastovyöhykkeen ja lämpötila vaihteli aamun 2100 metrin auringonpaisteisen 20 asteen ja 4600 metrin lumisateisen -5 asteen välillä.
MiLa
Kahden lähes tasaisella ajetun päivän ja yhden lepopäivän jälkeen edessäni oli vielä yksi 5000 metrin vuoren ylitys. Vaikka Gongbo Gyamda kaupungista oli matkaa vuoren huipulle 124 km, päätin silti pyöräillä sen yli yhdessä päivässä. Kun ensimmäisen kerran sain käteeni Tiibetin reittiprofiilin, olin varma, että tulisin olemaan todella väsynyt viimeisessä Mi La nousussa. Koneeni kuitenkin kehräsi pehmeästi kuin tiibetiläinen puunuija jakinvoikirnussa ja jalkani toimivat yhtä tehokkaasti kuin tiibetiläisillä vuorikauriilla. Edes päätä ei tällä toisella viisitonnisella särkenyt.
25 km pakkasessa lasketun mäen jälkeen oli autuasta upottautua Rutokin kuumiin lähteisiin sulattelemaan kylmettyneitä lihaksia. Ensimmäisessä lämpimässä hotellihuoneessa nukutun yön ja kuumissa lähteissä polskittelun laskun maksaminen ei autuasta olotilaa ylläpitänyt. Seuraavana päivänä laskin erittäin loivan 130 km alamäen Lhasaan.
Lhasasta jatkan matkaa 10.marraskuuta kohti Nepalia. Ajan puutteen vuoksi todennäköisesti valitsen lyhyimmän reitin (pidempi saattaakin olla poikki), jotta ehdin vierailla Mt. Everestin perusleirillä.
-----
P.S. Osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari.com on ilmestynyt uusi Itä-Tiibet kuva-albumi. Kannattaa myöskin kurkata miltä viimeinen 300 km Pohjois-Yunnanissa näytti.
P.S. Alastair Humphreys on kirjoittanut ensimmäisen kirjan hänen hurjasta maailman ympäri pyöräilystään. Eurooppaa ja Afrikkaa koskevan kirjan voi ostaa osoitteessa www.alastairhumphreys.com .
