Friedship Hwy
Tämä ja 118 muuta uutta kuvaa Keski-Tiibet kuva-albumissa.
Friedship Hwy (Kathmandu 8 joulukuu)
"Happiness is not something ready made. It comes from your own action." -Dalai Lama
"Onnellisuus ei ole jotakin valmiiksi tehtyä. Se tulee omasta toiminnastasi."
"I have been to Nepal, but i would like to go to Tibet. Must be a wonderful place. I don't think there is anything there, but i would be nice place to a visit." -David Attenborough
"Olen ollut Nepalissa, mutta haluaisin mennä Tiibetiin. Mahtaa olla upea paikka. En usko, että siellä on mitään, mutta olisi hieno paikka vierailla."
-----
Jatkoin päiväkirja linjalla. Lupaan lopettaa tähän tämän romaanien kirjoittamisen, jotta jaksaisitte lukea jatkossa tätä pidemmälle.
Lhasa
Yarlung laakso saatti minun loivaa alamäkeä pitkin Tiibetin sielun ja sydämen Lhasan porteille. Kaupunkia reunustivat tiibetiläiset maalaistalot, mutta Lhasan ollessa Tiibetin taloudellinen keskus, ei talon katoilla kuivatettu ohraa, vaan taloja ympäröivät matalat kasvihuoneet. Muutama kilometri ennen Lhasaa avautui talojen välistä näkymä kaupunkiin. Ensimmäisenä katseeni metsästi Dalai Laman ja Tiibetin hallituksen entistä majapaikkaa, nykyistä kiinalaismuseota, 999 huoneen Potala Palatsia. Kuivan ja tasaisen jokilaakson ja 5000 metrin vuorien ympäröivän kaupungin keskustasta toisilta rakennuksilta ulottumattomiin kurkotti suuri puna-valkoinen rakennus. Vihdoinkin näin sen koko mahdin, Kiinan kommunistisen puolueen mahdin. Rakennus osoittautui kiinalaiseksi kerrostaloksi, joita nousee Lhasan laitamille kuin sieniä sateella, jotta Puolueen suunnitelma 30 000 vuosittaisesta kiinalaisesta sisäänmuuttajasta Lhasaan pysyisi aikataulussa. Lhasassa on noin 200 000 asukasta.
Puna-valkoinen kiinalainen kerostalo sai minut jatkamaan matkaa pää painuksissa. Jossakin vaiheessa niskalihakseni kuitenkin päättivät oikaista pääni takaisin pystyyn ja silmiäni hiveli oikean Potalan mahti. Kiinalaiset 20 sentin paksuisista betonielementeistä rakennetut 20 vuotta pystyssä pysyvät rumilukset suorastaan vikisivät pelosta, metrien paksujen seinien ja xxxx vuotta vanhan Potalan vartioidessa kaupunkia omalta kukkulaltaan. Kun suuri kerrostalo oli jäänyt jo taka-alalle, sai Potalan jyhkeä olemus näyttämään kaupungin keskustan matalaksi niitetyltä ohrapellolta.
Ylitettyäni kaupungin keskustaan johtaneen sillan, ei kestänyt kauankaan tajuta, että kiinalaiset ovat tukahduttaneet paljon muutakin tiibetiläistä kuin näkymän kaupungin laidalta Potalalle. Sillan molempia päitä vartioi kaksi tiukkaa, vihreään univormuun pukeutunutta poliisia. Sillan toisessa päässä oli poliisilaitos. Ensimmäisessä liikenneympyrässä Lhasan menoa tarkkaili muutama valkohanskainen liikennepoliisi. Lhasa on suhteellisesti Kiinan poliisirikkain kaupunki. Vain Shanghaissa sanotaan olevan enemmän Valtion Turvallisuus Osaston(SSB) poliiseja kuin Lhasassa. Lisäksi kaupungin kaikkea toimintaa tarkkailee PSB, PLA, PAP, liikenne poliisit, Barkhor poliisit......... jylhää käsi ojossa ja leuka korkella olevaa, kaupungia isännän ottein tarkkailevaa Mao Tse Tungin patsasta en Lhasassa nähnyt.
Pyöräiltyäni halki kiinalaiskaupunginosan suorien katujen, kolkkojen kerrostalojen sekä ohi niiden alakerran nuudeliravintoloiden, moottoripyörä korjaamoiden, vaatelikkeeiden, pikkuputiikkien ja muiden rihkamakauppojen, oli tunnelma kuin missä tahansa kiinalaiskaupungissa. Raffaelin opaskirjasta revityn Lhasan kartan avulla tieni kulki turistien suosimalle tiibetiläiskaupunginosalle Barkhorille. Barkhorin sydämessä sijaitsee Tiibetin pyhin rakennus, Jokhang temppeli. Barkhor ja Jokhang ovat Tiibetiin viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia vaeltaneiden pyhinvaeltajien kohde. Syödessäni eväitäni Jokhangin aukion rappusilla, tajusin ettei sanonta "Tiibetiiläiset ovat kärsivällisiä, he jaksavat odottaa vapautta'', ole tuulesta temmattu. Pitkään pyhiinvaellus oli kiellettyä, mutta se sallittiin uudestaan 80-luvulla. Tiibetiläiset eivät unohtaneet Jokhangia. Aukio ja Barkhorin pyhiinvaelluskierros oli täynnä eri puolilta Tiibetiä tulleita pyhinvaeltajia. Aukiolta minä pyhinvaelsin hotellin hakuun.
Paluu Jokhangille
Kolme seuraavaa päivää vietin tiivisti netissä ja sängyssä hoidellen rästiin jääneitä bisneksiä. Olin niin kiireinen, etten ehtinyt edes vilkaista kilometrin päässä ollutta Potalaa lähietäisyydeltä.
Kolmen bisnespäivän jälkeen minulla oli kolme päivää aikaa tutustua Lhasaan. Suunnistin valokuvaamaan Lhasan sielulle Barkhorille ja sen sydämeen Jokhang temppelille. Tämä satoja vuosia vanha alue on varmasti elänyt hyvin terveellisesti, sillä sen sepelvaltimoiden eli kapeiden katujen varsilla ei ollut havaittavissa minkäänlaisia tukoksia. Sadat erinäköiset, värikkäät, nauravat, rukoilevat ja nopeasti vaeltavat pyhiinvaeltajat sekä jaloissa jatkuvasti pyörivät kerjäläiset olivat liikaa väsyneelle keholleni, enkä jaksanut keskittyä metsästämään valokuvia vilkkaasta ihmismassasta.
Lähdin väsyneenä pois ja päätin ostaa Jokhang-aukiolla kauppaatehneeltä muslimimieheltä kuivattuja hedelmiä nostamaan verensokerini pirteämmälle tasolle. Valitettavasti minulla oli ostosten maksamiseen vain 100 yuanin seteli (10 euroa). Ilman hinnan kysymistä ojensin setelin myyjälle. Mustaan nahkatakkiin pukeutunut epäsiisti hiuksinen, vääräleukainen, laiha ja kierosilmäinen nuorimies lähti hakemaan vaihtorahoja viereisestä pikkukaupasta. Takaisin tullessaan hän naputteli taskulaskimeen hedelmäpussin hinnaksi 78 yuania. Suostuin maksamaan 15 yuania. Hän pyysi rahaa uudestaan. En kuulemma ollut vielä rahaa antanut. Koskaan en enää nähnyt 100 yuanin seteliäni, enkä myöskään saanut nostettua verensokeritasoani kuivatuilla hedelmillä. Parin minuutin rahan takaisin kyselyn jälkeen myönsin tappioni ja edessä oli karvaan kalkin nieleminen. Tapahtumasta en voi syyttää kuin omaa tyhmyyttäni. Hän teki työtään parhaaksi osaamallaan tavallaan. Minä tiedän pelisäännöt ja minun pitää pysyä hereillä niitä noudattamaan. Vaikka myyjän teko oli yksi alhaisimmista tavoista varastaa ja osoittaa suurta henkistä heikkoutta, olin minä siinä tilanteessa vieläkin heikompi. Myyjä tajusi sen, onnittelut hänelle ! Sosialistinen Kiina ei ole oikeusvaltio, Kiinassa vahvat lyövät heikkoja.
Luostarilla
Edellispäivänä Jokhangilta hotellille paluun jälkeen oli koko buddha-buddha- money-money-barkhor-barkhor -Tiibet tulla korvista ulos. Pidin päivän väliä Barkhorin melskeestä vieraillen skottitaiteilijan kanssa luostarissa, joka oli ennen kiinalaisten vapautusta maailman suurin. Kun Allan hitaan ja hengästyttävän kahden kilometrin mäen jälkeen lopulta sai itsensä raahattua Drepung-luostarin porteille, saimme nauttia luostarin arvokkaasta ja vanhentuneesta tunnelmasta. Sokkeloisten käytävien jokaisesta päästä löytyi pieni kullattu pikkutemppeli, pyhiinvaeltajat ihmettelivät kuinka nousta ylös temppeleille johtavia rappusia ja kumartelivat kaikkien kullattujen patsaiden välissä. Munkit söivät välitunnilla raakoja pussinuudeleita pääholvin etupihalla ja välitunnin loputtua he kävelivät takaisin holvin sisään lukemaan buddhalaisia tekstejä. Ihan mukava luostarikierros, mutta jäi silti minun viimeiseksi Tiibetissä. Tietysti taaskin siksi, että olen onnettoman laiska kävelemään.
Tiibet, tuo 'parempaan ja tasapainoisempaan elämään johtavien jooga ja meditaatio kirjojen' hehkuttama lumisten vuorten ja syvän sinisen taivaan, sekä tasapainoisten ja valaistuneiden buddhalaisten ihmisten maailman katolla sijaitseva mystinen, mutta paratiisimainen valtakunta ei onnistunut avaaman hengisten valaistumisteni lukkoani edes Drepung luostarin jakinvoilampun hajuisten kultaisten temppeleiden kätköissä.
Edelleenkin minua askarrutti miten rahan antaminen täysin terveelle parikymppiselle miehelle tai tuhansien kilometrien käveleminen Lhasaan vain tullakseen höpisemään omituisia ja pyllistelemään kullattujen patsaiden edessä, voi tuottaa hyvää karmaa seuraavaa elämää varten. Kuitenkin tunnettu tosiasia on se, että tiibetiläisillä ja etenkin korkea-arvoisilla lamoilla on erityislaatuisia henkisiä kykyjä, kuten taipumuksia ennustamiseen ja telepatiaan, mutta tuskin tiibetiläinen buddhalasuuskaan on koskaan politiikalta vapaa ollut. Pyllisteleviä pyhinveltajia katsellessani ajattelin, että johtavat lamathan voivat laatia minkälaisia hyvään karmaan johtavia lakeja tahansa ja ihmiset ovat valmiita vaikka hyppäämään kaivoon hyvän karman perässä. Karma on buddhalaista politiikkaa.
Paluu Barkhorille
Seuraavana päivänä palasin kameran kanssa Jokhang aukiolle ja Barkhor kierroksen kaduille. Hieman paremmin levänneenä ja valmistautuneena Jokhang avautui uudenlaisena elämyksenä. Edellispäivänä ylenpalttinen erinäköisten ihmisten ruuhka ja kymmenet valokuvattavat kasvot olivat voimilleni liikaa, mutta uusi yritys antoi uutta syvyyttä ihmiskirjon tarkasteluun.
Yli miljardin asukkaan manner-Kiinassa ihmiset eivät juuri vaatetukseltaan toisistaan poikkea, kiitos värittömille, kaikkialle tunkeutuneille han-kiinalaisille. Tiibetin 2.5 miljoonan (6 miljoonaa mukaanluettuna ympäröivät maakunnat) suuruiseen väestömäärään sen sijaan mahtuu kaiken karvaisia ja näköisiä ihmisiä. Barkhor on alue, johon Tiibetiläiset kokoontuvat ja siellä on nähtävissä Tiibetin asukkaiden koko kirjo. Kirjon näkemiseen ei tarvitse kuin istua Jokhang temppelin edustalla katselemassa tiibetiläistä pyhiinvaeltajien catwalkia. Ihmiset kulkevat pienissä ryhmissä ja pukeutumisvariaatioita näkee lähes yhtä paljon kuin ryhmiäkin. Etenkin päähineiden kirjo on valtavan monipuolinen.
Olen miettynyt mikä on lopulta asia joka ajaa tiibetiläisiä joukolla pyhiinvaellusmatkalle Lhasaan ja muille pyhille paikoille. Tässä kuten kaikissa muissakin asioissa on turha miettiä tekemisen 'järkevyyttä'. Mielestäni hienoa on se, että joka puolelta Tiibetiä tulevilla, eritavalla elävillä ja jopa eri kieltä puhuvilla ihmisillä on yhteinen haave ja päämäärä, jota he ovat tulleet Lhasaan toteuttamaan. Länsimaissa ihmisillä ei enää juuri ole tunteenpaloa yhteisiin asioihin, vaan ihmiset ovat pirstoutuneet harrastamaan ja kiinnostumaan kukin omista asioistaan. Me henki on kadonnut. Lhasassa on aina käynnissä tiibetiläisten pyhiinvaeltajien yhteiset juhlat.
Lepoa, lepoa, lepoa.....
Viisumin umpeutumispäivä antoi Lhasassa oleskeluun ja jalkojen palautteluun aikaa vain kuusi päivää. Lhasaan saapuessa minulla oli paljon bisneksiä rästissä ja siellä olisi myös paljon nähtävää ja koettavaa. Edellä mainitut seikat johtivat siihen, että en kuuden päivän aikana ehtinyt rentoutua juuri lainkaan ja kävelin aivan liian paljon, molemmat pahinta mahdollista myrkkyä palautumisen hidastumiseen. Kuuden päivän jälkeen en todellakaan ollut valmis jatkamaan matkaa yli 5000 m vuorten. Päätin pitää yhden lisä välipäivän, josta siitäkin tuli kiireinen vielä rästissä olleita bisneksiä hoitaessa.
Keho on viisas ja se ottaa väkisin sen mitä sille ei anneta. Minä tulin kipeäksi lähtöä edeltävänä yönä. Seuraavan päivän makasin kuumeisena sängyn pohjalla. Samoissa merkeissä kului seuraavakin päivä. Neljä ylinmääräistä pyöräilyvapaata välipäivää minun piti kuumeen johdosta viettää. Lähtiessäni vihdoin matkaan, oli viisumissani jäljellä enää kymmenen oleskelu päivää Kiinassa.
1.päivä
Lähtöpäivän aamuna oli poikkeuksellinen ilo vetää jalkaan pyöräilykengät, sillä jalkateräni eivät olleet tehneet tuttavuutta näiden haisevien tohveleiden kanssa 11.PÄIVÄÄN !. Syy moiseen laiskuuteen oli kolmen viikon lähes yhtenäisestä pyöräilystä koituneet rakkulat takapuolessa, jotka tekivät istumisesta kovin kipeää saavuttuani Lhasaan. Ei paljoa kiinnostanut kampien veivaaminen kaupunkikierroksia enempää, koska satulaan istuminen vastasi kivun määrässä kuumalle kiukaalle pyllähtämistä.
Aina nauravaiset, mutta vähemmän auttavaiset tiibetiläishotellin naiset olivat lähtöpäivän aamuna kovin totisia, eivätkä he suostuneet palauttamaan minulle huoneen takuumaksua. Minä kuulemma en ollut maksanut takuumaksua, jonka jokainen hotelliin sisäänkirjautuva maksaa. Toinen 100 yuanin rehellisyyssulka Lhasalaisten hattuun.
Ajofiilis ei ollut aamulla muutenkan taivaissa ja pohjalle se romahti kiinalaisten neuvottua minut väärälle, manner-Kiinan Urumqista tulevan uuden junaradan asemalle johtavalle tielle. Ehkä he tiesivät etten vielä ollut nähnyt tuota kiinalaisen insinööritaidon voimannäytettä, jonka tarkoitus on tuoda uusi uljas kehitysaalto Tiibetiin. Kuten kaikissa muissakin suurissa hankkeissa Kiinassa, on junaradassakin kääntöpuolensa joista ei kukaan ota selvää. Radan on tarkoitus parantaa tiibetiläisten vapautta ja elintasoa, yhdistäen Tiibetin manner-Kiinan liikenne- ja kauppareitteihin. Radasta on kuitenkin hyötyä vain Kiinassa asuville ja turistibisneksessä mukana oleville tiibetiläisille. Junan luomisen jälkeen kiinalaiset joukkoryntäävät asumaan ja vierailemaan Tiibetiin. Jo ensimmäisenä vuonna juna on nostanut Tiibetin kiinalaisten viiden suosituimman turistikohteen joukkoon Kiinassa. Se on myös väline, jolla Puolue aikoo tunkea 30 000 kiinalaista Lhasaan vuosittain. Junan mukana kiinalaiset tuovat lukuisan joukon uusi kauppoja ja betonirakennuksia Lhasan katukuvaan ja Lhasan talousluvut pomppaavat hurjasti ylöspäin. Se riittää Puolueelle, sillä se on osoitus, että tiibetiläiset ovat hyötyneet. Todellisuudessa tiibetiläisille jää käteen vain muruset ja itse asiassa tiibetilästen virta käy pois päin Lhasasta, alueille joissa he saavat olla kiinalaisilta rauhassa.
Onneksi pääsin ylittämään jokitasangon kuivin jaloin ilman siltaakin ja jouduin tekemään vain 15 km ketunlenkin. Neljän enemmän tai vähemmän sairaan päivän jälkeen jalat olivat kovin tunnottomat, kuin puupökkelöitä olisi pyörittänyt. Iloa apeaan tunnelmaan toivat mukiinmenevät maisemat ja iloiset maalaiset, joiden olemassaolon olin jo unohtanut vähemmän iloisessa Lhasassa. Tienpäälle tosin ilmestyi Lhasasta tuttu, mutta turisteilta huomattavasti tyhjemmässä Itä-Tiibetissä selvästi harvinaisempi tapa, kerjääminen. Valokuvatessa ojentui ihmisten käsi lanttien toivossa ja talojen pihoilta pojat juoksivat perääni intresseissään muutama lantti.
Ajelin verkkaisesti halki maisemien, joissa lukuisat jokitasangon lampiin heijastuneet vuoret muodostivat upeita kaksoismaisemia. Edes tasaisella ajo ei ollut tyhjillä jaloilla nautinnollista ja kurvasin 75 km pyöräilyn jälkeen pikkukaupungin kiinalaishotellille. Jouduin maksamaan 50 yuania vaatimattomasta huoneesta ja leijonan lailla päin naamaa huutanut korkeaääninen naiskokki rahasti minulta 25 yuania yhden ruokalajin ateriasta, jollaisesta olin aamulla maksanut 10 yuania. Suihkua muutaman vuoden vanhassa hotellissa ei ollut ja pesin itseni teevedellä. Hotellin hinta-laatu suhde oli huono, palvelu surkeaa. Huonon palvelun ja hinta-laatu suhteen ilmiö on tuttu muistakin kiinalaisista pikkukaupungeista Tiibetissä. Miksi ?
Tiibetiin tulevat kiinalaiset ovat yleensä kotonaan manner-Kiinassa menestymättömiä yrittäjiä, jotka ovat tulleet Tiibetiin uuden mahdollisuuden motivoimana. He sitoutuvat pysymään ja työskentelemään Tiibetissä sopimuksesta riippuen yleensä noin 3-5 vuotta ja saavat Puolueelta taloudellisia tukia ja verohelpotuksia Tiibetin kehittämisprojektin nimissä. Usein heiltä jää kotiin osa perheestä tai ainakin lähisukulaiset. Kiinalaisissa elää myös uskomus, että korkeailmanala on huonoksi terveydelle, tuhoten ensin keuhkot ja sitten sydämen, joten saapuessaan heillä on tietynlainen Tiibetin puolesta itsensä uhraamisen mieliala. Mielialan vahvistumista lisää Puolueen tuet, joiden saanti kasvaa asumiskorkeuden mukaan. Tiibetiläiset eivät todellakaan aina ota kiinalaisia vastaan lämminsydämisesti, edes suuri osa tiibetiläisistä huorista ei suostu makaamaan kiinalaismiesten kanssa.
Tiibetin pikkukaupungeihin saapuvat kiinalaiset tuskin ovat bisnesjärjen suurimpia jättiläisiä. Siihen lisättynä edellä mainitut seikat sekä ankarien ja karujen olosuhteiden huomioiminen auttavat ymmärtämään mm. hotellien usein onnetonta hinta-laatu suhdetta, huomionottaen myöskin sen ettei pikkukaupungeissa ole kilpailua, joka potkisi hotellien omistajia kehittämään toimintaansa. Tavalliset kiinalaiset tulevat Tiibetiin ensimmäiseksi saadakseen itselleen jonkinlaisen toimeentulon, mutta heillä on 'Tiibetin kehittämisohjelman' nimissä myös vilpitön tarkoitus auttaa tiibetiläisiä kehityksessä. Käytännön toteutus on useimmiten hienoa ideaa ontuvampi. Kiinalaisilla ei todellakaan ole helppoa Tiibetissä, he ovat muukalaisia vieraalla maalla. Sovitun muutaman vuoden Tiibet-pestin loppumisen jälkeen monilla ei ole rahaa palata kotiin. He pysyvät muukalaisina vieraalla maalla.
Kiinan suoltama rahamäärä 2.5 miljoonan asukkaan Tiibetiin on suurempi kuin Yhdysvaltojen kehitysapu 700 miljoonan asukkaan Afrikkaan.
Vaikea päätös
Hotellin vastaanoton setä otti minulta sisäänkirjauduttuani 50 yuanin takuumaksun. Aamulla uloskirjauduttuani ei setä palauttanut minulle 50 yuanin takuumaksua ja harmikseni tajusin sen vasta muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Takuumaksu meni sedän taloudellisen tulevaisuuden takaamiseen.
Koko aamupäivän jalkani tuntuivat yhä tyhjiltä ja painiskelin ajatuksen "mennäkö vaiko eikö mennä Mt. Everestin perusleirille" kanssa. Päätin luopua Tiibetin matkan kohokohdalle menemisestä. EPL:lle meno olisi vaatinut kolme ylinmääräistä pyöräilypäivää hitaalla vauhdilla. Olin tehnyt jo 1.5 kk kevyttä pyöräilyä ja se tuli jo korvista ulos eikä sen jatkamisella olisi harjoituksellisesti mitään merkitystä. Päätin levätä Shigatsessa kaksi päivää toipuen taudista kunnolla ja tehdä Tiibetin loppumatkalla hieman tehokkaampaa pyöräilyä. Minulle on tärkeämpää oma tasapaino, kuin hienojen paikkojen näkeminen. Väsyneenä Everestille meneminen olisi tyhjä arpa. Jos pystyn tasapainoiseen, vauhtia vaihtelevaan pyöräilyyn, voi jokainen pyöräilypäivä olla nautinto.
Kymmeniä kilometrejä vastatuuleen puskettuani olivat tyhjät jalkani valmiit lopettamaan pyöräilyn ja käänsin pyöräni oikealle olevalle jokitasangon hiekkäsärkälle. Pystytin pienen telttani sinne. Pesulla kävin jääkylmässä kirkasvetisessä pikkulammikossa.
Shigatseen
Tuttuun tapaan Herra Prinsessa Ruusunen taas nukkui telttayönsä huonosti, alustan oltua liian kova ja lämpötilan oltua liian kylmä tai kuuma. Aamulla koin ihmeen, renkaani puhkesi ensi kertaa Kiinassa.
Pysähdyin syömään eväitäni tienvarren puna-valkoisen betoniporsaan päälle. Syvän sinisen taivaan alla jokitasangon pienet lammet heijastelivat aamuisia auringon säteitä, laakeat täysin puuttomat vuoret erottuivat taivaan rannasta terävin ja syvin harmaan-punaisin sävyin ja tien vasemmalla puolella valkoiset maalaistalot kylpivät auringossa ja tien vieressä jakit etsivät ruohontynkiä karuksi kynnetyltä pellolta. Ihastellessani tätä todellista "mielten-Tiibetin" maisemaa, käveli ohitseni kauniisti pukeutunut nainen, laulaen pukeutumistakin kauniimmin perinteiseen joikaamista muistuttavaan tiibetiläiseen tapaan. Suuni jäi ammolleen ja lusikkani puoliväliin suuni ja tsampakeppuni väliin, minun pysähdyttyä ihailemaan näkyä, joka sai minut ensi kertaa todella tuntemaan Tiibetiin omaleimaisuuden. Hetki oli rauhallinen.
Keskipäivän saavuttua aloin tuntea jaloissa tuttua voiman tuntoa. Heräsin ylös kuolleista ja vihdoin tuntuma jaloissa vastasi sykemittarin lukemia. Lisäsin aavistuksen vauhtia ja saavuin Lhasan toiseksi suurimpaan kaupungiin Shigatseen hyvissä ajoin ennen pimeää.
Suomalaisen matkaajan minulle lahjoittaman opaskirjansivun kartalla löysin valitsemalleni hotellille vaivattomasti. Hotellin hinnastossa ei kuitenkaan ollut yhteismajoitushuoneen hintaa ja vastaanoton poika sanoi 110 yuanin huoneen olevan halvin ja vasta käännyttyäni pois hän sanoin, että yhteismajoitus maksaa 30 yuania, lisäten kuitenkin, että älä kerro viereisessä pedissä olevalle miehelle mitä maksan, sillä hän maksaa 40 yuania. Lhasasta lähtien ihmiskohtaamiset paikallisten kanssa ovat useimmiten sisältäneet epärehellisyyttä tai kerjäämistä.
Shigatse oli kuin mikä tahansa kiinalaiskaupunki Tiibetissä, jossa 100-paikkaiset nettikahvilat olivat sunnuntaina täpöten täynnä pelejä pelaavia nuoria ja kiinalaiset hörppivät cappucinoa ja lusikoivat leivosta ostoskeskuksen pihan aurinkovarjojen alla, tiibetiläisten syötyä kuppinuudeleita samaisen keskuksen portailla, heidän lastensa kerjättyä rahaa ohi kulkevilta ihmisiltä.
Shigatsen Tashiltumpo luostari seisoi kuitenkin vielä vanhassa loistossa kaupungin kupeessa. Tosin munkkeja siellä on enää kymmenesosa entisestä loistosta. Luostari on kotipaikka Tiibetin toiseksi tärkeimmälle hengelliselle johtajalle Panchen Lamalle. Vuonna 1995 Kiinan kommunistinen puolue nappasi Dalai Laman valitseman 6-vuotiaan uuden Panchen Laman ja hänen perheensä teillä tietämättömille ja he ovat yhä tänä päivänä vangittuina tuntemattomassa Kiinan kolkassa. Kiina istutti maailman nuorimman poliittisen vangin tilalle oman Panchen Lamansa, tietysti kiinalaisten sivistyneeksi kouluttaman. Olen myös kuullut huhuja huhuista, jotka huhuavat, että jotkin Tashiltumpon munkeista eivät olisikaan aitoja munkkeja, vaan kiinalaisia vakoojia, todellisia possumunkkeja.
Tuulinen tie loistoon
Vietin Shigatsessa varmuuden vuoksi kaksi päivää, jotta palautuisin sairaudesta täysin ennen kovaa loppu matkaa. Yhä uudelleen ja uudelleen karttaanii tutkittuani ja kilometrejä laskettuani päätin tarkistaa tyhjänkin arvan ja kivuta Mt. Everestin perusleirille, vaikka aikaa viisumissa oli enää viisi päivää ja matkaa 600 km, jossa olisi kuusi yli 5000 m huipun ylitystä ja yli 300 km hiekkateillä ajoa. Laskin, että hyvässä säässä 5 päivää olisi mahdollista ja aikaa kuluisi korkeintaan seitsämän päivää, sillä sanoihan iloinen pyörillä matkustanut ranskalaispariskunta matkalla vallitsevan aina myötäisesti puhaltava tuuli.
Tiukan aikataulun johdosta budjetoisin ensimmäiselle päivälle 160 km, sillä tie olisi upouusi asfalttitie ja matkalla olisi vain yksi 4600 metrin vuorenylitys.
Koska matalilla sykkeillä taapertaminen tuli jo korvista ulos, päätin nostaa keskisykkeitä noin kymmenellä, antaen keholle hieman erilaisia ärsykkeitä toivoen, että kehon palutumiskyky riittää superkompensaatioon. Vahvoilla jaloilla puskin halki kovan vastatuulen yhdeksän tunnin ajan, sydämen sykyttyä hieman turhankin kovaa, sykkeen oltua noin 20 pykälää aikaisempia päiviä korkeammalla. Matkalla ajattelin taas hylätä Everest suunnitelman päivän kovuuden johdosta.
Kova työni johti minut Lhatsen pikkukaupunkiin juuri ennen pilkkopimeän tuloa. Ensimmäisellä vaatimattomalla hotellilla kysyin, onko hotellissa suihkua. Nuori tyttö vastasi, ettei Lhatsessa ole suihkua. Vanha tarina, en mennyt hotelliin, jossa ensimmäiseksi valehdellaan päin naamaa. Seuraava hotelli oli loistokkain Tiibetissä näkemäni. Hotellin suurien ovien ja loistokkaan aulan ulkopuolella ajattelin ettei yrittänyttä laiteta. Vastaanoton takaseinällä ollut messinkinen hinnasto osoitti halvimman huoneen maksavan 280 yuania, kalleimman huoneen hinta pelästytti minut niin, etten sitä muista. Sanoin hinnan olevan aivan liian kallis ja kerroin pystyväni maksamaan vain 60 yuania. Neiti käski minun odottaa hetken ja soitti yhden puhelun. 60 yuanin tarjous hyväksyttiin, kunhan nukkuisin samassa huoneessa jonkun toisen kanssa. "Oma huone maksaisi 100 yuania.", kertoi neiti. "Maksimini on 80 yuania", sanoin. Nukuin yöni yksin, nauttien lämpimästä suihkusta, steriloidun länsimäisen vessan puhtaudesta, lämmitettävästä joustinsängystä, TV:stä ja ilmastoinnista (ei paljon iloa -13 asteen pakkasessa, mutta teki oloni arvokkaaksi).
Yli myrskyisän vuoren
Hyvin nukutun luksusyön jälkeen jatkoin aamulla matkaa 8 asteen pakkasessa Everest mielessä. Asetin tavoitteeksi 140 km ja kaksi 5200 m huippua. Aamu sujui pimeissä ja hyytävissä merkeissä, mutta jalkani pelasivat uskomattoman hyvin ottaen huomioon edellisen päivän yhdeksän tunnin tehokkaan ajon. Kohosin ensimmäiset sadat metrit vaivattomasti, kunnes navakka vastatuuli tuli hidastamaan menoani niin, että kiipesin loivaa mäkeä ylös vain kävelyvauhtia ja 5220 metrin huipulla, joka oli korkein Tiibetissä, tuuli oli niin kova, että en meinnannut pysyä pystyssä.
Mäenpäällä oli edessä reilun 50 km alamäki ja ajattelin sen sujuvan tuulesta huolimatta parissa tunnissa ja aikaa jäisi vielä toisen, Everestille johtavan 5200 vuoren ylitykseen. Huipun tuiverrus oli kuitenkin tyyntä myrskyn edellä. Lähes viisi tuntia taistelin tietä halki vastaan puhaltaneen myrskytuuleen ja hiekkamyrskyjen. Huimimmillaan tuulenpuuskat olivat niin kovia, että ne pysäyttivät menoni täysin ja minun oli käperryttävä pyörän ympärille suojaan, jotta olisin pysynyt tiellä ja saanut suojaa hiekkapuhaltimen tapaan kasvoja hionneelta hiekalta. Keskinopeuteni päällystetyssä alamäessä oli 11 km/h !
Saavuessani Shegariin (uusi Tingri) seitsämän tunnin sykerikkaan veivaamisen jälkeen olin vielä voimani tunnossa ja innokas jatkamaan vielä kolme tuntia ennen pimeän tuloa, mutta järkeni käski pysähtymään majataloon ja ravitsevan ruokapyödän ääreen, sillä yöstä 5000 metrissä kesäteltassa olisi tullut uneton. Olin niin latautunut, että en tuntenut väsymystä, vaan innokkaasti keräsin tietoa Everestille johtavasta tiestä, sieltä palanneilta Jeeppi-turisteilta. Saamani tiedot: matka 113 km, tie erittäin pomppuinen, nousua yli 2500 m, kovasta tuulesta en mainintaa kuullut. Päätin ajaa Everestin perusleirille yhdessä päivässä, vaikka yleinen mieipide sitä äärimmäisen vaikeana pitikin, mutta siitähän minä vain innostuin yrittämään. Heräsin seuraavana aamuna kello kuusi ja lähdin matkaan pilkkopimeässä.
Everestille
Aamulla nuori poika sovitusti heräsi puoli seitsämältä avaamaan minulle majatalon portin oven, jotta pääsin otsalampun valossa Everestin valloitukseen. Muutaman kilometrin päässä poliisi pysäytti minut passintarkastukseen. Poliisiasemalla hytisi myös edellis-iltana tapaamani englatilaiset tytöt ja nuori mies. Toinen tyttö blondille yllätyksettömän tapaan jätti passinsa Lhasan hotelliin, koska arveli ettei sitä tarvitsisi. Hän ei päässyt Everestin valloitukseen.
Kahdentoista kilometrin pimeässä pyöräilyn jälkeen sininen tienviitta johdatti minut vasemmalle, 101 km Everestin perusleirille (EPL) johtavalle tielle. Onni oli aikaisessa herätyksessä, sillä ensimmäisen kylän päässä olleella tarkastus-/lipunmyyntipisteellä ei ollut vielä ketään hereillä. En jaksanut odottaa unikekojen heräämistä ja siten säästin 65 yuania (6.5 e). Kylästä alkoi 20 km siksakkia ylös 5150 metriin kohonnut vuoitie. Kymmenen aikaan tuttu ystävä tuuli ilmaantui sekä ilahduttamaan, että pillastuttamaan minua, sillä vuoronperään mutkien jälkeen ajoin joko myötä tai vastatuuleen, eli matemaattisesti oli tyyntä. Olin tyytyväinen saavutettuani Pang La-huipun suunnitellussa aikataulussa. Katseltuani huipulta horisontissa kohonnutta neljää yli kasitonnista vuorta (Cho Oyu 8153 m, Lhotse 8501 m, Mt. Everest (Qomolangma) 8848 m ja Makalu 8463 m), olin yhä luottavainen pääsystä samana päivänä ihailemaan auringonlaskua Everestille.
Huipulta alas 4200 metriin laskenut hiekkatie oli selvästi mutkaisin jota olen laskenut. Kymmenistä neulansilmä mutkista vauhdikkaasti kiihdyttäminen piti keskisykkeen yhtä korkealla kuin ylös noustessakin. Mäen loppupuolella kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni pyöräilykypärän toimivuutta, otettuani yhden mutkasta ulostulon hieman epätarkasti. Kypärä pelasi hyvin, reikä tuli pään sijasta kypärään, eikä jäljellä olleet vähät järjen hiveneet päässeet vielä kallosta karkuun.
Kahdeksantonnisten vuorten takana ollut laakso oli ruti kuiva, mutta sinnekin olivat tiibetiläiset tiensä löytäneet. Vuorilta virtaavasta matalasta ja kivikkoisesta joesta he saavat elämää ohrapelloillensa. Ohrapellot olivat jo niitetty. Muutaman kilometrin myötätuuleen jälkeen tie kääntyi tuulta vastaan. Tuuli oli kova. Tie oli todella pomppuinen. Niitetyiltä pelloita kohosi tuulen mukana hiekkaa. Lapset kerjäsivät rahaa ja roikkuivat takatelineessäni. Myös aikuiset kerjäsivät rahaa. Edellä mainituista seikoista johtuen käytin reilun 20 km lähes tasaisen pätkän ajoon yli kolme tuntia. Zommug kylän jälkeen tuuli yltyi niin kovaksi, että tasapainoilin ja heittelehtisin tien laidalta laidalle vauhtini oltua noin 5 km/h. Kovimmissa puskissa oli taas painuttava matalaksi suojaan hiekalta ja tuulelta. Vastatuuli oli selvästi kovin, johon olen koskaan pyöräillyt. Kolme kuluttavaa päivää alkoivat jo painaa ja aloin väsyä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ihmisiä ei paljon ulkona ollut, mutta nekin vähät tuntuivat olevan kiinnostuneita vain rahoistani. Otettuani valokuvan, alkoi sanominen: "Hello, money, money,money, hello". Olin ollut Kiinassa jo lähes neljä kuukautta ja kyllä oppinut mitä sanaa kiinalaiset käyttävät, kun harmittaa, eikä kiinnosta. Samaan tapaan kuin armeijassa huudettiin: Taakse, POISTU !!!, minä tokaisin: Money, MEIJO !!! Päälle viekas hymy ja kädet vetäityivät housun taskuihin ja suut sulkeutuivat.
Viimeisessä kylässä 25 km ennen EPL:ä, mottooripyörää paksun punaisen untuvatakin suojassa kovassa tuiskeessa korjannut mies tarjoi minulle majoitusta ja ruokaa. Kieltäydyin ja jatkoin matkaa seuraavalle mutkalle. Näin loivasti horisonttiin kohoavan kuoppaisen ja myrskyisän tien. Järki-minä voitti minäenperkelepysähdy-minän ja palasin miehen luo. Suuren talon yläkerrasta löytyi idyllinen tiibetiläiseen tapaan koristeellinen keittiö/oleskeluhuone, jonka yhdelle sivustalle olleille leveille penkeille heitin makuualustani ja heittäidyin levolle. Mutusteltuani kasviskeksejä tilaamaani ruokaa odotellessa,katsoi talon emäntä minua pitkään ja omituisesti. Puolituntia odoteltuani pyysin riisiä uudelleen ja jo alkoi hihat heilua, mutta ilmassa oli edelleen outoa jännitystä.
Mies sai moottoripyörä rempan valmiiksi ja astui lämpöiseen (suhteellista), pienen vedenkeitto-tulisijan lämmittämään keittiöön. Hän osoitti minulle jalkojeni suunnassa olluttu Dalai Laman kuvaa ja kotialttaria. "Katsos vain siellähän se pyhyys itse paistattelee." Isäntä heittäytyi puolimakuulle auringonsäteiden valaisemalle alttarin edessä olleelle penkille. Sisään tupsahti myös ujo nuori nainen ja puhelias komea nuorimies. Nuori nainen seisoi pitkään tulisijan vieressä puhumatta mitään, mutta hymyillen muiden keskusteluille jatkuvasti. Loppuillan hän kerisi villaa huoneen pimeässä nurkassa, puhumatta mitään. Nuorimies puhui senkn edestä, hänen laskettua isännän kanssa 15 sentin paksun satojen eurojen rahanipun arvoa. Karussa ja syrjäisessä laaksossa Tiibetissä miehet laskivat rahanippuja kuin villissä lännessä, leikkivät kännyköillä ja kauppasivat minulle Sony-digitaalikameraa.
Pitkän odottelun ja parin kymmenen kasviskeksin jälkeen emäntä kiikutti pöydälleni perunoita ja riisiä, lisäsin varastostani joukkoon rehuja ja kuivattua jakinlihaa. Ruokailtuani hyppäsin takaisin makuulle. Isäntä taas esitteli Dalai Laman kuvaa. Silloin tajunnassani välähti, että minä nuija makasin penkilla haisevat jalkani osoitettuna kohti alttari ja Dalai Lamaa. Tiesin kyllä säännön, mutta käytännön tilanteessa en ollut ennen ollut.
Minun mentyä nukkumaan alkoi neljän hengen seurue pitää äänekästä iltaelämää hiljaista nuorta naista lukuunottamatta. Sanat lensivät halki suuren huoneen, musiikki soi kahden metrin päässä korvistani, täysillä. Nuori mies näpytteli puhuvaa taskulaskinta, täysillä. Olin väsynyt ja aloin ärsyyntyä, täysillä. Päähäni otti tietysti se, että tarvitsin lepoa ennen seuraavaa päivää, mutta myös se, että mies pyysi minut vieraakseensa rahan takia ja siten odotin myös jonkinlaista kunnioitusta maksavaa asiakasta kohtaan, vaikka makasinkin alkuillan jalat Dalai Laman suunnassa. Puoli yhdeltätoista otin kamani kantoon ja kysyin mistä löytyy hiljainen paikka nukkua. Sellaista paikkaa ei ollut tarjolla ja he pikku hiljaa hiljentyivät yöpuulle.
Ärtyisyyteni ja hermostuneisuuteni oli selvä merkki fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla olosta. Kun polkee koko päivän (ja kaksi edellistä) suurella temmolla ja keskittymisellä, ei kehossa ja mielessä ole voimia muuhun kuin seuraavaan samanlaiseen päivään kekittymiseen ja kaikki vastoinkäymiset saavat enemmän tai vähemmän ärtyisäksi. Tervettä ? Ei.
Kulttuurierot saavat silloin tällöin itseni mietteliääksi. Minä en välittäisi lainkaan, vaikka vieraani pyllähtäisi Tarja Halosen kuvan päälle. En tuntisi sinänsä tarpeettoman teon häpäisevän Tarja Halosta, enkä uskoisi siitä kenellekään koituvan huonoa onnea. Sen sijaan minä kyllä pitäisin radioni ja turpani kiinni vieraani painuessa pehkuihin. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Väsyneenä minä unohdin edellisen. Minulta meni hermot.
Everestin tyrmäys
Edellisillan hulinasta huolimatta unta tarttui takaraivoon mukavasti, mutta siitä huolimatta vointini oli kolmen reisiriehuntapäivän jäljiltä aavistuksen apea. Mieleni Everestin valloitus tilaan kirvoitti aamun hentoinen myötätuulen vire. Onni oli, että järki-minäni voitti edellisenä iltana, sillä samassa paikassa, jossa edellisenä iltana myrsky hiivutti vauhtini 5 km/h:n sykkeeni jyskyttäen vinhasti, ajoin tänä aamuna leikkitevevällä helppoudella 8-9 km/h.
Syödessäni hypertsampaa (resepti salainen) aamuauringon loisteessa kirkasvetisen ja kivikkoisen joen rannalla, tempaise tuuli matkaansa ruokapurkkini kannen ja istuinalustan, jotka lopulta päätyivät hyiseen jokeen, mutta tulevat kyllä voimaan lämpimästi, jos vain jaksavat pysyä virran matkassa aina Intian valtameren lämpöisille aalloille asti. Viimeisellä kymmenellä kilometrillä vastaani puhalsi tämä jo tihutöitä tehnyt tuuli.
90 minuutin kuluttua seuraavaksi ruokailtuani sainkin jo ihastella äitivuori Mt. Everestiä (Qomolangma). Vaikka sen pohjoisseinämä ei mitään huikaisevaa maisevaa verraittain kaukaa katsottuna tarjonnutkaan, vangitsi se silti katseeni magneettimaiseen tapaan.
Loppumatkalla perusleirille yritin haukan katseella metsästää Tingriin johtavaa 60 km oikopolkua, mutta koskaan ei katseeni sen haaraa löytänyt. Saavuttuani Rongbu-luostarille EPL:n kupeseen, aloin kysellä Jeeppi-kuskeilta ja turisteilta suuntaa oikopolulle, mutta vastausta en saanut. Tiedottomana päivän jatkosta jatkoin EPL:llä. Matkalla kysyin kolmelta kävellen liikkeellä olleelta turistilta ovatko he tietoisia tien olemassaolosta ? Eivät olleet. Kysyin millä he aikovat poistua Everestiltä ? "Jeepillä parin tunnin päästä", kuului kreikkalaismiehen vastaus. "Mahtuuko mukaan ?", kysyin. Salaman iskun nopeudella Everest tyrmäsi minut ja mielentilani hyppäsi hetkessä helppoon Jeeppi-kyyti vaihtoehtoon ja päätielle palaamisen pehmeällä Jeepin takapenkillä loikoillen.
Pyöräilin muutaman kilometrin kohti EPL:ää ja kohdalleni pysähtyi harmaa Jeeppi, josta kreikkalaismies huusi, että kuskille sopii minun kyytiin hyppääminen. Olin kolmen kilometrin päässä tavoitteesta, josta olin haaveillut Alice Springsin kirjastosta asti, jossa tutkisin Tiibetin opaskirjoja ja karttoja ja nyt kreikkalaismies huusi hyppäämään Jeepin kyytiin paikassa, josta en edes nähnyt Everestiä nähnyt. Anosin armoa, että voisin pyöräillä seuraavan ylämäen päälle ottamaan valokuvan. Mäen päältä ei maailman korkeinta kukkulaa näkynyt ja jatkoin EPL:lle johtavalle suoralle, nähden vihdoinkin lähietäisyydeltä vuoren, jonka kartalta tutkiskelu sai kymmenvuotiaana isovanhempien luona vietetyn sateisen ja tylsän päivän ajan lentämään vauhdikkaasti. Opettelin karttakirjasta kaikkien maanosien korkeimpien vuorien korkeudet ja nimet ja ainoa, jonka tarkka korkeus yhä soi korvissani oli Everestin 8848 metriä (Nepalin mukaan, muuten 8850 m). Tiedettyäni 1-2 km päässä perusleiriltä, että kovasta työstä huolimatta en ehkä koskaan tulisi näkemään kauan mieltäni kirvoitanutta perusleiriä, pidin lyhyen hiljaisen hetken vuoren kanssa ja näin mielessäni ensimmäisten ( vuonna 1953) vuorenvalloittajien nepalilaisen Tenzingin ja uusiseelantilaisen Hilaryn tarpovan ylös Everestin rinnettä hurjassa myrskyssä ja pukeutuneena hassun näköiseen happinaamariin. Oli aika pystyttää kameranjalka ja ottaa muistoksi kelvollinen valokuva. Samassa Jeeppi hurahti paikalle ja hoputtamisen tunnelma syöksähti ilmoille. He parkkeerasivat Jeeppinsä ja itsensä suunnittelemani kameranjalan paikalle ja sen sijaan pyysin kreikalaismiestä ottamaan kuvan minusta pyöräillessäni kohti Everestiä. Mies oli aivoja käyttämätön kuvaaja ja keskittyi enemmän ihailemaan kamerani nopeutta kuin sopusointuisen kehyksen tallentamiseen. Kymmenien sarjatulella otettujen kuvien joukosta poimin yhden kelvollisen, josta leikkaamalla sain nettisivukelpoisen. Matka Everestille ei ollut tyhjä arpa. Tapaaminen Everestin kanssa jäi tyhjäksi arvaksi.
Hyppäsin kiireellä Jeepin muhkealle takapenkille. Sitten Bangkokin taksin en ollut autossa istunut ja vauhti oli pyöräilijälle päätähuimaavaa. Pyörällä Tingriin menoon olisi kulunut kaksi todella pitkää pyöräilypäivää, mutta nahkatakkiin ja tummiin aurinkolaseihin sonnustautunut kultasormuksinen komea tiibetiläismies käsitteli Jeeppiään sellaisella vauhdilla, että Tingri Ilmestyi horisonttiin alle neljässä tunnissa. Kuski ei ajanutkaan päätiellä Shegariin (uusi tingri), vaan vanhaan Tingriin. Se tiesi sitä, että minä hukkasin 50 km tasaista Friendship highwaystä. Koska en löytänyt Tingriin johtavaa oikopolkua, olisin minä ilman Jeeppi-kyytiä valinnut samaisen tien. Jokien halkomasta, märästä ja mutaisesta vastatuulen pieksemästä tiestä olisi pyöräilemällä tullut kuluttava. Vanhassa Tingrissä olin tyytyväinen ilmaiseen Jeeppi-kyyti vaihtoehtoon, koska säästin kaksi pyöräilypäivää, joista koituisi 100 e lisäsakkoa Kiinan rajalla.
Jeepin kyydissä tajusin kuinka hienoa pyörällä on matkustaa. Jeepin takapenkillä ei ole tietoakaan tuulesta, kastelevista joista, pölystä, kylmyydestä, väsymyksestä, alamäistä tai ylämäistä, jopa tien kuoppaisuus on pyörään verrattuna kovin vieras käsite Jeepin iskunvaimennukselle. Kaiken lisäksi Jeepin kyydissä ei synny minkäänlaista kontaktia paikallisten ihmisten kanssa ja hyviä valokuvaustilanteitakin lentelee ohitse kuin tuhkaa tuuleen. Vanhat miehet toki napsivat kymmeniä valokuvia ohi kulkevista ihmisistä, läpi liikkuvan auton likaisten ikkunoiden. Useina iltoina ryven itsesäälissä tutkiessani päivän valokuvia, joissa on ollut asetukset väärin, kehys rajattu huonosti, pölyä tupsahtanut linssiin, itse tai kamera ollut liian hidas tai ainakin terävyys kaukana optimaalisesta. Kaikki se pään vaivaaminen valokuvaamisen takia ja miehet taiteilevat huljuvassa autossa pikkukameroidensa kanssa ja napsivat itseä ainakin kohtuullisesti tyydyttäviä valokuvia. Itselläni on tapana tehdä kaikesta vaikeaa ja mikä pahinta, mitä enemmän opin asioista, sitä vaikeampia ne minulle ovat.
Söötteihin vaaleanpunaisiin väreihin pukeutunut kiinalaistyttö ei valokuvannut, hän kärsi korkean ilmanalan happivajeesta ja möllötti pulleat ja näppyläiset kasvot tyynyssä auton nurkassa. Voi noita lukuisia kiinalaisperheiden hemmoteltuja (yhden lapsen politiikan johdosta yleensä ainoita lapsia) ja niin lutuisasti kiukutteleviä teinityttöjä.
Tunnelma kiristyy
Tingristä lähdettyäni tavoitteenani oli polkea 85 km yli yhden 5100 m huipun. Tasangolla kulkeneella tiellä, jolla ravasi enemmän hevoskärryjä kuin autoja, taitoin matkaa halki kovan vastatuulen, niin kovan, että lähes kuuden tunnin pyöräily johdatti minut vain 60 km päähän Tingristä. Koko päivänä pyöräily ei maistunut. Kaksi kilometriä ennen Ritz-majataloa minun oli tehtävä ennen kokematon teko, pysähdyin puoleksi minuutiksi vetämään henkeä ja keräämään voimia loppurutistukseen. Vastatuuli koveni jatkuvasti, eikä minulla ollut enää mitään annettavaa. Voimattomalla mielellä ja tyhjillä jaloilla oli nöyryyttävää polkea vasten Tiibetin puuttomalla tasangolla puhaltanutta kylmää, hiekkaista ja kovaa myrskutuulta. Kotitaloni viereisen vanhustentalon rollaattori pelotonkin (pääjoukko pyöräilykilpailussa) olisi tallustanut Jeeppien lailla ohitseni. Itä-Tiibetissä leikittelin vuorilla, neljä ensimmäistä päivää poljin vahvasti halki myrskyn, mutta 70 km ennen viimeistä huippua ja Nepaliin laskevaa alamäkeä, Tiibet nylki minusta voimat. Tiibet on paikka, joka karsii mestarit oppipojista. Oppipoikien on turha leikkiä Tiibetissä.
Viimeinen veto
Aamulla majatalon huoneessa ei ollut mukava pyyhkiä kasvoja levyksi jäätyneeseen pyyhkeeseen ja ajatuskin kylmien pyöräilyvaatteiden pukemisesta sai ihoni kananlihalle. Sisällä lämpöä oli -3 atetta ja ulkona lähes -15 astetta, oli korkea aika jättää hyvästit hyytävälle Tiibetin ylängölle. Matkaa Ritz-majatalosta Thong La-huipulle oli enää 35 km, mutta heräsin aamulla aikaisin, jotta saisin ajaa edes hetken ilman vastatuulta ja varmasti ehtisin Kiinan rajalle ennen sen sulkeutumisaika kello kuutta.
Huipulle johtaneelta tieltä avautui hulppeat näkymät kasitonniselle Shishapangma vuorelle. Jalkani olivat väsyneet, mutta jaksoin pyöräillä tyydyttävällä temmolla yli kahden 5000 m huipun. Huipulla ruokailin Mt. Everestin ja sen pikkusisarusten muovaamassa ulkoilmakeittiössä yhdessä tiibetiläisen moottoripyörämiehen kanssa. Minä söin tsampaa, hän lampaanaivoja.
Huipulla oli pyöräilyt Tiibetissä ohi ja voisin lasketella vain päivän myöhässä ulos Kiinasta, niin ainakin ajattelin.
Ongelma yksi: Paikallisen maanmittauslaitoksen miehet ovat määritelleet "maailman toiseksi pisimmän alamäen" sellaiseksi krapulapäivänä, sillä todellisuudessa se sisälsi ainakin kymmenen nousukilometriä. Ongelma kaksi: Suoraan laakson pohjaa alas laskeneella tiellä vastaani puhalsi kova tuuli. Ongelma kolme: Edellisten ongelmien johdosta pyöräilin 55 km alamäkeen noin neljä tuntia ja olin Kiinan rajan sulkeutumisajankohtana 50 km päässä rajasta ja taas yhden 50 euron lisäpäivän myöhässä. Ongelmien yhteenveto: Huipulla odottaneen alamäen johdosta psyykkisen ponnistelu kapasiteettini nollaantui ja pyöräiltyäni 10 km/h alamäkeen, minua vitutti ja väsytti ankarasti. Ensimmäistä kertaa matkallani kiroilin äänen ja hakkasin hermostuksissani ohjaustangoa sotkiessani "maailman toiseksi pisimmässä alamäessä" ylämäkeen ! Kun ennakko- odotukset ja todellisuus eivät kohdanneet, minulta paloi päreet, jo toistamiseen neljän päivän aikana. Kehossani ei riittänyt virtaa sopeutua odottamattomaan lisäponnisteluun, eli olin ajanut itseni hetkelliseen ylikuntoon.
Asettautuessani Nyalamin modernissa kiinalaiskaupungissa yöpuulle, olin pyöräillyt 42 tuntia suhteellisen kovatehoisestikin kuudessa päivässä ja suurin huolenaiheeni (kuten yleensä) oli superkompensaation toimivuus. Superkompensaatio ? Esimerkki: Syksyllä pitkäaikaisesta vaimostaan eronnut Lasse Löysämaha lupaa kavereilleen pubissa, että kesällä hänellä on sellaiset rantaleijonan rintalihakset, että hän pongaa paikalliselta biitsiltä naisen kuin naisen. Lasse aloittaa punnerrukset uuden yksiönsä olohuoneessa ja saa ensimmäisen treenikerran kolmessa sarjassa toistot 9, 7 ja 6. Hyvin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta Lassen kehoa silti sattui niin, ettei se ei moista rääkkiä enää toistamiseen halua ja niinpä se aloitti lihasten, luuston ja hermoston vahvistamisen ensikerran varalle. Onneksi Lasse oli lukenut parturin miestenlehdestä, että levossa lihakset vahvistuvat ja täten hän malttoi pitää viisi päivää taukoa punnertamisesta. Seuraavalla kerralla hän sai toistot 10, 8 ja 6, eli keho oli superkompensoinut edellisen harjoituskerran ja valmistautunut kestämään saman rasituksen helpommalla ja toisella treenikerralla Lasse oli jo aavistuksen voimakkaampi, tissit tosin vielä roikkuivat. Kevään tullessa Lassen hormonit kuitenkin alkoivat hyrrätä uudella temmolla, eikä hän malttanut noudattaa miestenlehden neuvoja ja hän alkoi punnertaa joka toinen päivä. Hyvästä alusta huolimatta Löysämahan kehityskäyrä pysähtyi nopeasti ja kääntyi lopulta laskuun. Lasse antoi keholle nopeammin uusia ärsykkeitä kuin keho ehti vastata vanhoihin ärsykkeisiin. Vahvistava superkompensaatio ei toiminut, vaan Löysämahan rinta- ja ojentajalihakset menivät peiton alle piilon rajusti rääkkäävää Löysämahaa, eivätkä tulisi päivänvaloon ennen täydellistä lepoa. Lasse Löysämahan ylikunto, eli lihasten väsymys ja "toimimattomuus", oli kehon puolustusmekanismi liian suurta rasitusta kohtaan.
Itselleni kolme viimeistä pyöräilypäivää olivat palautumiskyvylleni liikaa ja jouduin ponnistelemaan enemmän, kuin mihin kehostani "helposti" riittää virtaa. Jos olisin voinut levätä kolmen ensimmäisen päivän jälkeen muutaman päivän, olisi superkompensaatio toiminut ja olisin jatkanut matkaa kestävämmillä jaloilla. Muutaman lepopäivän jälkeen olisin taas voinut tehdä kolme pitkää päivää, palauttaa muutaman päivän ja olisin taas vahvistunut, mutta jouduin viisumin umpeutumisen takia pyöräilemään kuusi pitkää päivää peräkkäin, johon kehoani en ole harjoittanut ja sen johdosta viimeiset päivät tuottivat keholle niin suuren määrän väsymystä, että arvioin palautumiseen kuluvan jopa kaksi viikkoa. Palautumiseen kuluvana aikani olisin optimaalisessa tilanteessa voinut tehdä uusia kehittäviä harjoituksia ja pystynyt sinäkin aikana pitämään kuntokäyrää ylöspäin suunnattuna. Minulla on ollut tapana tehdä tällainen 40-60 tunnin treeniviiko joka vuosi, mutta vain kerran. Tämän vuotinen rykäisy tuli hieman liian aikaisessa vaiheessa, enkä ollut siihen valmis, en henkisesti enkä fyysisesti. Nyt pitää vain rukoilla ja toivoa (tai vaihtoehtoisesti syödä, venytellä, hieroa, maata sängyssä ja treenata kevyesti), että keho hoitaa Tiibetin tyhmyydet siedettävässä ajassa, jottei käy kuten Löysämahalle.
Nepaliin
Nyalamista maailman toiseksi pisin alamäki oli vihdoinkin alamäki, joka lasketteli halki havumetsäisen ja lukuisten vesiputousten piiskaaman rotkon. Tiibetin rajakaupungissa Zhangmussa puuttomat ja karut 80 km takaiset maisemat muuttuivat saniaisalustaiseksi lehtimetsäksi ja banaanipuitakin tienvarteen ilmeistyi. Kylmän Tiibetin jälkeen Zhangmun lämmin lähes 20 asteen kostea henkäys rohkaisi minua riisumaan suuren osan vaatteissani. Myös monet muut tulevat Zhangmuun riisuutumaan, jopa vieläkin lämpimämmästä Nepalista tulevat miehet riisuutuvat Zhangmusssa. Kiinalaiset tytötkin tulevat Zhangmuun riisuutumaan. Zhangmussa kaikki riisuutuvat.
Laskin mutkaisia teitä pitkin ohi vuorenrinteellä olevan modernin Zhangmun bordelli-baarien, aina Kiinan tulliin asti, jossa sain ennen aikaisen joululahjan. Minun ei pitänyt maksaa 1000 yuanin kahdesta yliviivytystä päivästä johtuvaa sakkoa.
Nepalin puolella päällystetty tie, kerrostalot, neonvaloiset bordelli-baarit, nettikahvilat ja supermarketit muuttuivat mutaiseksi hiekkatieksi, puuhökkeleiksi, nurkkajuottoloiksi, puskaradioon ja vaatimattomiksi pikkukaupoiksi.
Asetin Kaakkois-Aasiaan treenamisen tavoitteeksi kunnon, jolla pääsee Himalajan mäet taluttamatta ylös. Tavoite onnistui. Nyt on edessä uudet kujeet ja uudet haasteet. Tavoitteista kerron vasta niiden toteuduttua tai niiden jäätyä toteutumatta.
Kathmandusta jatkan Länsi-Nepalin kautta Intiaan.
-----
P.S. Liikaa liian huonoja kuvia ilmestynyt Keski-Tiibet kuva-albumiin.
P.S. Jos sinulla on liikaa liian hyviä pyöräilyvalokuvia, lähetäpä ne Alastairille
www.alastairhumphreys.com. Hän on tekemässä pyöräilyvalokuvaus kirjaa maailman ympäri. Tähän asti saapuneita kuvia osoitteessa
http://picasaweb.google.com
