Indonesia raportit
SUMATRA ( Lake Toba 3 joulukuu )
"Life is a rollercoaster ...." - Ronan Keating
"Elämä on vuoristorataa...."
"Scenery is fine but human nature is finer." - Jonh Keat
"Maisema on upea, mutta ihmisluonto on upeampi."
-----
Levänneenä, palautuneena ja terveenä vuorten nousukin on kevyttä kuin vuorikauriin tanssi. Aloitin päiväni jo 9.00 edessä olevan kahden vuoren ylityksen johdosta. Tie alkoi loivasti nousta Lake Toban rannalta kohti sumuisia vuortenkätköjä. Ei kestänytkään pitkään, kun olin saavuttanut sadepilvien rajan. Satoi koko päivän. Ajoittain kouluun menevät pikkupojat liittyivät seuraani muutaman sadan metrin ajaksi silmät innosta ja ilosta hehkuen sekä raikuvasti huutaen, kun pystyivät lyhyen matkaa ajamaan kovempaa kuin minä. Pienistä asioista ne lapset iloa repivät. Jyrkässä kohdassa ,jossa vauhini hidastui hölkkä vauhtiin ,lähti pieni ja laiha pikku poika juosten perääni ,mutta tuskainen rasitus piti tällä kertaa suun supussa. Seurasin peilistä kuinka poika monta kertaa oli taipua fysiikan edessä, mutta raivoisasti hän taisteli hapenpuutteen ja hapon aiheuttamaa kärsimystä vastaan ,kunnes niin kuin aina vei fysiikka voiton ja pysäytti lapsen riemukkaan lennon ylös vuoren rinnettä.
Vuoren huipulla olin kirjaimellisesti pilvessä. Satoi rankasti. Minulla ei ollut sadetakkia. Vuorilla ei ole lämmin. "Ihan sama kylmä tai ei ,seuraavassa mäessä sitä kuitenkin lämpenee ,joten ei montaa tuntia tarvitse palella" ,ajattelin. Ohi ajavat paikalliset pyörittelivät päätään minun istuessani taivasalla keskellä siltaa, syömässä leipää ja banaaneja. Paikalliset, kun hakeutuvat katoksen alle heti sateen sattuessa. Tulevat kuulemma kipeiksi.
Tie muuttui uskomattoman huonoksi. Susikoiran kokoiset kuopat tekivät menosta varsinaista pujottelua ja pienempien puudelien kokoisten kuoppien osuttua renkaiden alle tunne oli kuin katsastusaseman iskunvaimennustestikoneessa. Ajoittain tie muistutti enemmänkin jokea ja meno oli tahmeaa kuin juoksuhiekassa taapertaminen. Röykkyjen loputtua alkoikin ylämäki ja samalla taistelu aikaa ja pimeyttä vastaan. Kyselin taas monilta matkaa Siporokiin vuoren huipulle. Kuten tavallista kaikilta eri vastaus. Päätin yrittää.
Koko päivän ihmiset olivat huudelleet Indonesialaisille äidinmaidossa tulevaa: " Hellou miiiiister ! " huutoa. Illan tullessa ihmisetkin rauhoittuivat, mutta kutsuja viettämään iltaa heidän luokseen alkoi sadella. Päivän venyttyä myös ruoka alkoi loppua ja turvauduin ravintolan antimiin. Oli muilla asiakkailla hauskaa, kun ahmin 10 minuutissa kaksi lautasellista riisiä ja kalaa, kanaa ja lihaa yhden kutakin. Kiire kun oli taistellessa pimeyttä vastaan. Loppumatomilla voimilla väänsin vielä viimeiset jyrkät seitsämän kilometriä ravintolalta huipulle.Olin keskellä kaupunkia juuri pilkkopimeän tultua. Siitäs saitte paikalliset,j otka latelitte utopistisia kilometri lukemia huipulle, ajattelin. Hotellista kylällä kaikilla oli taas eri tieto ja pitkän pyörimisen jälkeen sain suostuteltua mopopojan saattamaan minut hotellille. Elämäni pisimmät "2 km" seurasin pilkkopimeassä pilven siimeksessä pojan punaista takavaloa kuin hai laivaa, kauan, todella kauan. Poika johdatti minut alueen parhaalle loistohotellille. Mieleen meinasi tulla pari lapsille sopimatonta sanaa ,mutta päätin jäädä, kun sain huoneen 9 rurolla ja seuraavalle hotellille oli matkaa 90 km.
Loistosta ja 2000 metristä seuraava päivä olikin pelkkää alamäkeä sekä kirjaimellisesti ,että kuvainnollisesti. Illalla pimeässä unohdin kiristää laukkuni kiristyshihnan ja se takertui takavaihtajaan, joka puolestaan väänsi takavaihtajan korvakkeen rikki. Sumatralta ei korvaketta löydy. Markkinoilta kyllä löytyisi kuivia sian korvia, joiden kovuuden takia varnasti sorvaamisen jälkeen kestäisivät varmasti takavaihtajan korvakkeenakin. Siitä lähtien olen sitten ajanut yhdellä vaihteella. Myös jarruista hävisivät paineet ja normaalin kahden sijasta oli minulla vain puolikas etujarru. 50 km jälkeen alkoivat voimat kummasti vähetä. Taas piti toivottaa ripuli ja kuume tervetulleiksi. Yön nukkusin 17-v astronautti-Adin perheen ravintolan kulmapöydällä kokonaiset kaksi tuntia. Oli aamulla todella virkeä olo mennä pönkittämään Adin koulunumeroita, Adin välttämättä halutessa viedä länsimaisen seikkailijan näytille koko koululle. Normaalisti on todella mukava kertoa matkastani ja viihdyttää koululaisia, mutta kahden 8 h päivän jalkeen, kuumeessa, ripulissa, nälkäisenä, likaisena ja kaksi tuntia nukkuneena olisin ollut missä muualla tahansa kuin 500 koululaisen pällisteltävänä ja yrittämässä parhaani mukaan edustaa länsimaista sivilisaatiota. Näin se on, että ihmisille olen rikas länsimainen, en suomalainen. Onneksi kahden päivän päästä oli hieman enemmän intoa ollessani englannin kielenkurssilla "opettamassa englantia". Opettaja pisti minut juttelemaan oppilaiden kanssa, jotta sai itse keskittyä tupakan poltteluun. Sen verran paremmin onnistui tällä kertaa oppilaiden viihdyttäminen, että oppilaiden kopioitua uuden liittymäni pahvipaketin kannesta puhelinnumeroni niin seuraavat kaksi päivää teinitytöt soittelivat perään. Näin kauas piti kotoa lähteä, että tytöt uskaltavat soitella !
Oli muuten Adi päättäväinen poika. Hän oli päättänyt ponnistaa köyhästä Sumatralais perheestä amerikkalais astronautiksi. Yöllä hän heräsi 2.00 tunniksi opiskelemaan ja 5.00 hän nousi 30 min aamulenkille. En tohtinut näin uniasiantuntijana valistaa, että ei kannata parasta aivojen tiedonkäsittely aikaa hukata enemmän niiden sekoittamiseen ja, että myös kunto olisi parempi, kun käyttäisi syvimmän unen vaiheen nukkumiseen juoksemisen sijasta. Tällä menolla kyllä astronautin pesti luiskahtaa muille. Ei liikaa parane moittia, sillä taisi Adilla olla paikka luvassa yliopistosta New Yorkissa ja vielä astronautti tiedekunnassa. Ensimmäinen kerta Sumatran ulkopuolella ja heti New Yorkiin. Taitaa pojalle tulla pieni kulttuurishokki ! Mutta Adilla on jumala mukanaan, johon hän sataprosenttisesti luottaa. Oli hän rukoillut länsimaisen seikkailijan viennistä kouluunkin.
Sumatra on sekoitus kristittyjä ja muslimeja. Tällainen "vastakkain asettelu" voimistaa molempien osapuolien uskonto intoa ja pienessä kylässäkin on monta kirkkoa tai moskeijaa. Ihmiset kysyvät usein: "Muslimi vai kristitty ?". No, kyllähän minä sen tiedän, että papereissani lukee kristitty(ev.lut). Mutta seuraavassa kysymyksessä koitellaan kyllä yleissivistykseni rajoja. " Protestantti, katolilainen vai joku muu ?". Ensimmäisellä kerralla aivoni surrasivat kauan, mutta onneksi olin taas kerran tutkinut mukanani kulkenutta karttakirjaa ja sen uskonto levinneisyyskarttaa. Näin sain jostain kaivettua vastaukseksi protestantti. Meniköhän oikein ? Eipä tainnut.
Yhtenä päivänä alkoi yhdellä vaihteella ajo syödä hermoja. Kartta näytti edessä olevan vuoria. Oli tasaista koko päivän. Minulla oli viitosvaihde. 50 % liian kevyt tasaiselle. Ensimmäistä kertaa matkalla tuli kampien veivaaminen korvista ulos. 100 kilometriä ja kuusi tuntia veivasin liian pienellä vaihtella. Normaalisti olisi mennyt neljässä tunnissa. Minulla oli rahat loppu. Kuusi tuntia veivasin kampia hirmuisella vauhdilla vain tullakseni kaupunkiin, jonka pankkiautomaatti ei Visaa kelpuuta, eivätkä pankit matkashekkejä vaihda. Seuraavan rahannosto paikkaan matkaa 77 km. Rahani riittivät kiloon riisiin ja kuuteen kanamunaan. Niillä päätin ajaa niin pitkälle kuin huvittaa ja nukkua, jossain tai kenties ajaa Bukittingiin asti. Kaksi tuntia ajoin pilkko pimeässä, pienen otsalamppuni valaistessa minulle viiden metrin näkökentän. Ohitin myös päiväntasaajan, mutta sen vertaa ei jaksanut kiinostaa, että olisin 50 m kääntynyt takaisin, kun vanha nainen huusi kovalla äänellä " Equaaator". Jälkeenpäin harmitti. Ei jäänyt valokuvamuotoista muistoa jälkipolville minun pyöräilystäni yli päiväntasaajan. Ja mihin minulla oli kiire, ei kerrassaan mihinkään. Lopulta päädyin nukkumaan viimeisen Sumatran vuorenjuurelle taas ystävällisen perheen ravintolan takahuoneen pöydälle. Koko yön 20 metrin päässä säännöllisin välijoin mäkeen kiihdyttävät rekat ja ympäri ravintolaa juoksevat kanat yställisesti taas leikkasivat liian monta tuntia unistani. Ei enää liian usein ravintolan pöytiä !
Joka kaupungissa, kylässä, koulun kohdalla, talon kohdalla ja lähes joka ihminen: "Hellou miiister !,´Hellou miss ! (Liian usein, keskellä Sumatraa kahtena päivänä 70 % huusi miss. Jotain on mennyt pahasti vikaan kylien koulutuspolitiikassa. Hupaisinta asiassa on, että juuri kaksi edeltävää ripulipäivää oli syönyt vain miesten proteiinivoima juomaa nimeltä L-men, jonka piti kohottaa miehistä staminaa.), How are you ?, How do you do ?, What is your name ? Where are you from ?......tätä 100 km, 5h ja satoja kertoja joka ajopäivä. Väsyneinä hetkinä meinaa väkisin tulla mieleen ajatus: "Olkaa hiljaa ja antakaa minun ajaa rauhassa.", mutta pakko on yrittää muistaa ihmiset yksilöinä eikä rasittavasti huutavana ihmismassana ja yrittää edes pienellä eleellä viestittää, että huutaja on noteerattu. Ellen noteeraa, varsin usein perästä tulee kyllä kiukulla ja kaksinkertaisella desibelillä sama viesti. Näinä hetkinä kylien kovisten "Fuck you!" huudotkin ovat musiikkia korville, niihin kun ei tarvitse reagoida. Mutta oleppa vastaamatta hellyyttäviin valkoiseen kauluspaitaan ,punaiseen solmioon ja punaisiin shortseihin/hameisiin sonnustautuneiden vaahtosammuttimien kokoisten koululasten innokkaisiin ja kimeisiin kiljahduksiin. Ei näille lapsille voi sinä ainutlaatuisena hetkenä tuottaa pettymystä vain siksi, että olen itse hieman väsynyt. Yhden valkoisen valheen olen itselleni sallinut. Todella väsyneenä ei jaksa huutaen vastata kahdella k:lla varustettua kaksitavuista Jukka nimeä What is your name ! huutoihin, vaan murahdan lyhyesti Bo !
Terve taas ! ( 5 joulukuu )
Nyky hetkestä ja tulevasta unohtui kirjoittaa muutama sana. Olen nyt Jakartassa Jaavan länsiosassa. Odottelen Suomesta uutta takavaihtajan korvaketta ja sen saavuttua pyrin ajamaan Jaavan läpi vuoristoja pitkin ,tasaisen rannikon sijaan. Matkaa Balille ja Denpasariin on n.1400 km ja aikaa neljä viikkoa. Edessä on varmasti yksiä maailman ruuhkaisimmista teistä, Jaavan ollessa tiheimmin asuttuja kolkkia maailmassa.
' Kun Sumatra jo taakse jäi,
Jaavan näen jo silmissäin,
tuon saasteisen ja ruuhkaisen......' - anonyymi runoilija
INDONESIA NUMEROINA ( Solo 24 joulukuu )
"Indonesia: Luonnonvaroiltaan rikas, köyhä kansa." - anon.
INDONESIA NUMEROINA
Itsenäisyys: 1945 Hollannin(Japanin) alaisuudesta
Sijainti: Saaristo Kaakkois-Aasiassa Intian- ja
Tyynenvaltameren valissa
Koordinaatit: 5 00 S, 120 00 E maantieteelissä keskipisteessä
Hallitusmuoto: tasavalta
Pinta-ala: 1,919,440 km2
Pääkaupunki: Jakarta
Asukasluku: 242 milj
Keski-ikä: 26.5 v
Väestönkasvu: 1.45 %
Odott.elinikä: 70 v (Naiset 72 miehet 67 )
AIDS/HIV: 0.4 %
Etniset ryhmät: jaaval. 45 %, sundal.14 % muut 41 %
Uskonto: 88 % islam
Kielet: bahasa indonesia, englanti, hollanti ja
paikalliset kielet(satoja)
Lukutaito: 88 %
BKT/as 3500 $ (149/232 maailmassa) ( Suomi 29000 $)
BKT kasvu: 4.9 %
Toimialajakauma: maanviljely 15 %, teollisuus 45 %, palvelut 40 %
Työttömyys: 9 % (Suomi 8.5 %)
Maantiet: 159000 km päällystettyjä ja 184000 km päällystämättömiä.
Maankäyttö: viljelty 7 % arable 11% muut 81 %
Indonesia on maailman suurin saaristo, Kaakkois-aasian suurin maa, neljänneksi väkirikkain valtio, väkirikkain muslimivaltio ja
kilpailee rikkaimman faunan ja floran tittelistä Brasilian kanssa.
Ennen siirtomaaisäntien tultua kyläilemään siinä 1500-luvun
paikkeilla oli tänäpäivänä Indonesia tunnettu alue pirstoutunut
valtakunniksi, sulttaanikunniksi, pienemmiksi hallinto alueiksi sekä
syrjäiksiksi kyliksi. Silloin tällöin joku voimakas imperiumi yritti
valloittaa koko saaristoa. Kenenkään vallanhimoisen kuningaan rahkeet
eivät kuitenkaan tähän urotekoon riittäneet.
Tapansa mukaan Eurooppalaiset siirtomaaisännät kävivät Indonesiassakin
muutaman sadan vuoden ajan täyttämässä anti-Robin Hoodmaiseen tapaansa
rikkaat taskunsa köyhempien mannonalla. Suurimman osan ajasta
hollantilaiset, mutta myös portugalilaiset ja englantilaiset saivat
pienen osan mausteista, pähkinöistä ja muista tropiikin herkuista, joilla rikastettiin eurooppalaisten mautonta ja ravinneköyhää
murkinaa.
Todellinen Indonesian historia alkaa japanilaisten tunkeuduttua
Indonesiaankin hulluina vuosina 1942-1945. Japanilaisten töykeähkö
käytös sai Indonesialaiset tajuamaan, että ehkä olisi parempi edetä
omin voimin kohti tulevaa. Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että
hurja kansallisinto johti itsenäisyyteen vuonna 1945 virallisesti
Hollannin, mutta käytännössa myös Japanin alaisuudesta. Ilman
siirtomaa isäntien aikaa, Indonesia olisi tänä päivänä todennäköisesti
pirstoutunut moniksi pikku valtioiksi, omine kielineen ja
kulttuureineen.
Tässä maassa herra ja hidalgo on ollut Megawati Sukarnoputri, joka
astui vallankahvaan 1965. Kansa oli tyytyväinen vuoteen 1997 asti, jolloin Aasian talouskriisi iski voimalla myös Indonesiaan. Ilahdusta
ei aiheuttanut myöskään Sukarnoputrin paljastuminen pahemman luokan
välistä vetäjäksi. Lähto tuli ja uudet äijät hyppäsivät kiinni vallan
kahvaan 1998.
Indonesia on hyvin jakautunut valtio taloudellisesti, väestöllisesti
sekä maantieteellisesti. Jaava käsittää 6 % maa-alasta, mutta asuttaa
50 % Indonesian väestöstä eli 120 miljoonaa asukasta alueella, jonka
ala on 40 % Suomen alasta. Ruuhkaista on. Myös käytännössä, sillä
ajamani 60 km Jakartasta etelään tänne Bogoriin oli koko matkan
täydeltä ruuhkainen ja täynnä asutusta, ei metriäkään edes
riisipeltoa.
Niin väestö, raha kuin valtakin ovat keskittyneet Jaavalle ja Balille.
Sumatra oli vielä "maa", jossa ojat kaivettiin ja pellot käännettiin
kuokalla. Traktorin asemaa kunniakkaasti kantoivat väsymättömät
uurastajat, vesipuhvelit. Jaavalla Jakartassa silmille iskivät
koreimmat näkemani ostoskekset, kaikkine luksus brändeineen. Kyllä
täällä naureskeltaisiin Suomen Myllyille ja Itä-keskuksille, joista
saa Kiina-rihkamaa Euron ihmeestä ja Valintatalosta. Täällä ei
kelpuuteta halvempia merkkejä kuin Gianni Versace, Cartier,´Gucci,
Hugo Boss, Cortina, Zanotti, Louis Vuitton, Marks&Spencer, Rococo,
lloyd, Floral Home...jne...kaiken kruununa Graha Nokia.
Ylihinnoiteltua p----a. Ja tämä on kaikki, mitä minä sanon.
Indonesiassa Rikas on RIKAS ja köyhä on KÖYHÄ. Juuri luin
sanomalehdestä jutun, jossa pohdittiin Itä-Jaavan minimipalkan
nostamista 45 eurosta 55 euroon. Palkkojen mataluuden huomaa parhaiten
palveluiden hinnoissa, hiustenleikkuu vaatimattomasti 40 kertaa
halvempi kuin Suomessa eli 40 senttiä. Puolen väestöstä pitää täällä
Indonesiassa tulla toimeen alle kahdella dollarilla päivässä. Ja mm.
yhdellä rikkaalla on varaa ostaa neljä monen tuhannen euron
polkupyörää ( 8-v pojalla 3000 euron polkupyörä !! ) kuukaudessa
paikallisesta pyöräliikkeestä. Korruptiohan se täälläkin kasaa rahaa
rikkaisiin taskuihin. Indonesia pitää perää Aasian korruptio
tilastossa. Öljyrahat (Indonesia on yksi Opec-maista.) ovat tehneet
rikkaista todella rikkaita
Indonesia on paperilla maailman suurin muslimimaa, mutta ei
käytännössä ei kovin monia uskonnon harjoittaminen kiinnosta.
Pohjois-Sumatralla ehkä enemmän, koska pitäähän sitä paremmuuttaan
yrittää todistaa kanssaveljille kristityille. Sanotaankin, että
"reilusti yli puolet" väestöstä ei uskontoa mitenkään harjoita.
Huivipäinen nainen on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Käsittämättömän
metelin saavat vähät uskovat kuitenkin aikaan, sillä täällä Bogorissa
rukousaikaan ilmoille kaiuttimista
kajahtava...aallaaaaaaaaaaaaaa
,kaaaaaaaaaaaaaaaa , muuuukoooooo ,allaaaaaaaaaaaaaaaaaahhhhh
!!!!!!!!!!!!!! saavat aikaan käsittämättömän metelin ,joka
sveitsiläisen kellon tarkkuudella herättää minut kello 5.00.
Mahtaakohan kukaan tajuta mitä sieltä kaiuttimista huudetaan, sillä
tuolta se juuri kuullostaa kuin edellä kuvasin.
Indonesia sijaitsee kahden mannerlaatan (Intian- ja Euraasian
mannerlaatan vyöhykkeessä) törmäys vyöhykkeessä ja alue on hyvin
tuliperäistä. Yksistään Jaavalla on 120 tulivuorta, joista noin 30 yhä
toimivaa. Tuliperäinen ja ravinteikas maaperä ylläpitää runsasta
väestöä, joka Jaavalla on niin tiheää, että se luokitellaan maailman
tiheimmän maaseutu asutuksen alueeksi (n. 1000 as/km2). Maaperä on
niin ravinteikas, että se pystyy köyhillekin ihmisillä tarjoamaan
varsin maittavat muonat ja täten liikalihavuus on valitettavan
yleistä. Katukeittiöstä saa halvimmillaan nuudelia, lihaa ja kasviksia
16 sentillä ja ravintolasta tavattoman maukasta ja ravitsevaa Nasi
gudegia (riisiä, tofua, munaa, pähkinakastiketta ja kasviksia)
sopuhintaisesti 40 sentillä. Onneksi oma bensakeittimeni hajosi, jotta
tajuan näitä "ilmaisia" herkkujakin maistella.
Myös täällä Indonesiassa luonto on sijaiskärsijän asemassa tässä
ihmisten ryntäyksessä koskemattomiin metsiin, uudet riisipellot ja
tukkipuiden rahat mielessään. Muutama maininta Jaavalla sukupuuttoon
kuolleista kookkaista nisäkäslajeista: Oranki, Jaavan sarvikuono,
Malay tapiiri, Tiikeri, Aurinko karhu, Leopardi (ehkä) ja norsu. Myös
Sumatralla ja Borneolla moni laji on kuollut tai kuolemassa
sukupuuttoon.
Vietän kuuden päivän joululomaan Solon kaupungissa keskellä Jaavaa,
antaen jaloilleni toivotun joululahjan, pitkän levon, ennen viittä
viimeistä, entistäkin hurjempaa vuorta. Ensimmäinen joulu poissa
kotoa: Ei lunta, ei maksalaatikkoa, ei aamun pitkää hiihto- tai
juoksulenkkiä, ei yhteistä jouluateriaa, ei suomalaisia joululauluja,
ei joulupukkia, ei joululahjoja :( ...... Mitä sitten ? Ainakin joulu
on vihreä ja valoisa, muusta ei ole harmainta aavistustakaan, sillä
kellohan on vasta kaksitoista.
Rauhallista Joulua ja terveellistä Uutta vuotta !
"Two roads diverged in a wood and i took the less travelled by and that has made all the difference" - Robert Frost
"Kaksi tietä erosivat toisistaan ja valitsin vähemmän matkustetun ja tämä on tehnyt kaiken eroavaiseksi"
"I know i have to go away" - Cat Stevens
"Tiedän, että minun on mentävä pois"
Olisin halunnut aloittaa tämän viestin sanoilla: "Tein sen". Joudun kuitenkin tyytymään sanoihin: "Tein sen melkein". Luovutin, annoin periksi, lopetin, en kestänyt, huijasin....minä heikkotahtoinen luuseri. Eli mitä, no en pyöräillyt Indonesiaa loppuun asti yli vuorien, vaan ajoin vain 11/12 Jaavan ja Sumatran vuorista tai piiiiitkistä ylämäistä ja Balillakin valitsin loivan vuoren sijasta lukuisan määrän pikkumäkia. Tällä kertaa rima oli liian korkealla, enkä yksinkertaisesti pystynyt sitä ylittämään. Mt. Bromon jälkeen jalat olivat niin riekaleina, että teurastajakin olisi heittänyt lihat sekundatavarana roskakoriin, ei edes koiranruoaksi. En voi perustella luovuttamista kuin sanomalla: "No mutku mun viisumi mene umppe liia vikkeläst , jot mul ois aikka sutvi ylös moissi tömpyröi, kosk mun tarttis levät ens pien hetki". Toivottavasti luovuttamiseni ei ole niin häpeällistä, ettenkö voisi katsoa teitä silmiin, kun seuraavan kerran tavataan. No joo, se siitä itse säälistä, kyllähän se 11/13:kin on aika loistojuttu, sillä olisinhan minä voinut ajaa läpi Jaavan ja Balin ilman ainuttakaan vuorenkiipeämistä.
Uudenvuodenpäivän aamuna herään aamulla jo puoli seitsämältä hotellipojan pienestä huoneesta, jonka kerrossängyn alakerrasta nukuin, koska koko kaupungista en vapaata huonetta löytänyt. Uudenvuodenaaton 120 km juhlinnasta vuorilla koitunut kankkunen oli niin paha, että aamupytyltä noustessa 30 senttiä ylöspäin, saivat jalat sisäänsä ikävän ja terävän happohyökkäyksen. Piristävä lähtö päivään jona olisi kiivettävänä lähes 9000 kertaisesti ylöspäin tuo paskapytyltä noustu matka. Motivaatio oli niin hurja, että väsyneistä jaloista vähät välitin. Siitä asti, kun Jaavan kartan sain käsiini olin tätä mäkeä jännittänyt, pelännyt ja siihen henkisesti valmistautunut.
Aamulla oli mukavan viileää Malangin kaupungin sijaitessa 450 metrin korkeudessa ja ensimmäiset 15 km laskettelin hiljaista vauhtia pitkin loivaa alamäkeä, seuraten samalla kehitysmaan aina niin vilkasta ja aikaista heräämistä uuteen päivään. 25 km oli taas pelkkää kaupunkialuetta, kunnes yhtäkkiä kuin veitsellä leikaten vaihtui maisema 3 metrin korkuiseksi sokeriruokoviljelmiksi, joiden välissä ajo oli kuin ajoa tunnelissa ilman kattoa. Ei ollut tämä pieni ja kapea vuoristotiekään hiljainen, nuorten poikien huristaessa mootoripyörillään ylös vuorenrinnettä, tytöt takatarakoillaan viettämään romanttista uuttavuotta Mt. Bromon jylhiin maisemiin. Itselleni ensimetrien kipuaminen ei ollut varmasti yhtä nautinnollista kuin pojille hurjastelu ja tytöille päteminen mutkaisilla teillä. Aamusta asti mielessä oli vain yksi asia, ylämäessä en taluta, jolloin pääsisin läpi Indonesian vuoret taluttamatta. Pikku hiljaa ajo alkoi kulkea ja kohosin makeä ylös armstrongmaisesti päättäväisin ilmeettömin kasvoin ja 100 kierrosta minuutissa kampia pyörittäen. Tavallisesta poiketen en pysähtynyt syömään 1.5 tunnin välein eväitäni vaan popsin paidan takataskuihini sullottuja leipiä vähintään puolen tunnin välein, jotta energia ei varmasti loppuisi kesken.
Tulivuorille tyypilliseen tapaan loivat alarinteet vähitellen ylöspäin mentäessä jyrkkenivät, samalla maisema muuttui dramaattisesti,tien vasemmalla puolella oli jyrkkä laakso, jonka lähes pystysuorat seinät olivat 100 prosenttisesti viljelty geometrisin terassein, näissä korkeuksissa ( n.1000-2000 m) kasvatetaan useimmiten tuttuja suomalais kasviksia porkkanaa, sipulia, kaalia, tomaattia, kurkkua sekä tietysti myös paikallisia erikoisuuksia, joita en kyllä nimeltä osaa mainita, mutta rehuilta nayttävät. Oikealla puolella kohosivat kumpuilevat sumuiset vuortenrinteet ja hakkaamattomista sademetsistä kantautui tuttu sirkkojen sirinän ja lintujen laulun pauhu. Taaksepäin kun jaksoi päänsä kääntää saattoi nähdä vilauksen alhaalla levittäityvästä kaupungista. Noin 1400 metrissa tie muuttui uskomattoman rouheaksi 50x50 sentin paksuista kivilaatoista tehtyyn pintaan, joka muutaman kymmenen sadekauden jälkeen on enemmänkin epämääräinen vuorenrinteille levitetty kivikasa kuin tie, siis eurooppalaisen mittakaavan mukaan.
Ajo tyyli oli vaihtunut jyrkkyyden johdosta seisomiseen ja taiteiluun kuoppien kiertämiseksi ja niiden iskujen vastaanottamiseksi. Tien vaihtuessa niin jyrkäksi, että edes kolmen etupäässä olevien laukkujen paino ei riittänyt pitämään etupyörää maassa, kun istuen yritin ajaa, vaan pakko oli koko ajan tuhlata voimia sykettä taivaissa pitävään "putkelta ajamiseen". Sanomattakin on selvää, että ykkösvaihteella jouduin mäkeä kiipeämään, eikä sekään ollut lähelläkään riittävän kevyttä pitämään kammenkierrokset haluamassani yli 90 minuutissa. Jouduin todella taistelemaan päästäkseni ylös taluttamatta. Lukuisat kerrat vauhtini pysähtyi kuoppiin ja horjahdin, lähes kaaduin ja varmasti 20 kertaa oli tailteva jyrkällä rinteellä saadakseni pyörän tasapainoisesti taas liikkeelle. Rasitus oli kova, mutta en irvistänyt, sen voimavaroja kun säästetään vasta tilanteeseen, jossa on todellinen hätä.
Kaikesta huolimatta pääsin kuuden tunnin ajon jälkeen vuoren huipulle n.2500 metriin taluttamatta ja kapeaa alamäkeä pitkin laskettelin kolmen tulivuoren väliselle tasangolle. Alamäessä sain hyvän muistutuksen omista pienistä ponnistuksista, kun pieni ja vanha lähes hampaaton mies kantoi suurta tukkia harteillaan ylös vuorenrinnettä, hirveästi nortti-keuhkoilla puuskuttaen, sanoi kantavansa tukin lähikylään noin 5 km päähän.
Hiekkatie ei ollut sekään helppo ajettava, kun muutaman kilometrin ajon jälkeen nummimaisema muuttui kuumaisen mustaksi ja harmaaksi hiekkamaaksi ei kasvillisuus enää tiivistänyt ja sitonut hiekkaa kovaksi pinnaksi, vaan ajoittain hiekka oli niin upottavaa, että kerran jouduin loivaan alamäkeenkin työntämään pyörääni, jotta olisin eteenpäin päässyt. Kun vihdoin vuoren kulman takaa avautui tämä hehkutettu Bromon kraatteri piti minun vieressä olevasta jeepistä kysyä, mikäs se Bromo näistä nyppylöistä on. No, olihan se vaikuttavan näköinen, mutta alhaalta päin katsottaessa ei 130 korkea muodostelma hurjalta näytä, valitettavasti minulla ei ollut aikaa kiivetä kraatterille tai näköalapaikalle, josta koko upeiden näkee kokonaisuudessaan. Lupaan hankkia teille alueelle oikeutta tekeviä ammattilaisten otoksia, minun pikaräpsäytysten sijaan, jotta pääsette osaalliseksi tästä luonnon tarjoamasta nautinnosta.
Edessä oli vielä nousu ylös tasangon pohjalta. 200 korkeuseroa entistäkin jyrkempää ja pinnaltaan huonompaa tietä. "Perkele, jos hevonenkin siitä ylös menee, menen minäkin ja taluttamatta.", päätin alhaalla. Silloin oli todellinen hätä ja irvistys sen mukaisen. Muutaman minuutin painoin syke lähes maksimissa yli kuoppien ja välillä niihin takertuen ja taas horjahtaen, mutta en taluttanut. Ylhäällä olin selvittänyt Indonesian mäet taluttamatta (olin jo päättänyt etten aja kahta viimeistä vuorta) ja ylhäällä pystyin rentoutumaan, sillä edessä oli enää 40 km alamäkeä. Kello oli jo neljä ja iltapäivän sade saapui. Alkumäki oli hieman kuoppainen ja otin sen varovaisesti. Mäen parantuessa kerrassaan loistavaksi otin pientä kisaa moottoripyörän kanssa, mahtoi ukkoa harmittaa, kun suoralla kaasutti karkuun, mutta kurvin tullessa minä kolme kertaa kapeammilla renkailla aina otin eron kiinni. Jäin vasta pienessä ylämäessä jälkeen, jossa muuten 10 km alamäen ja sateen kangistamat jalat saivat sellaista shokkihoitoja jota en edes yritä kuvailla. Loppu mäki oli vauhdikkainta, jota olen laskenut ja harmitti, että satoi ,enkä voinut yrittää 100 km/h maagista rajaa tai edes 80 km/h, joka sekin on vielä puhkaisematta.
Jottei päivä olisi aivan täydellinen,kadotin kukkaroni. Hotellia maksaessani ei vain ollut enää millä maksaa. Kukkaro oli tippunut ottaessani pimeällä kujalla kartan tankolaukustani. Moneen otteeseen kaikki kulkemani reitit tuloksetta haravoin. Ei ongelmia, sillä meni vain 40 euroa, 2 luottokortti ja ajokortti. Ei väsyneenä tälläisestä pikkujutusta jaksanut päätä vaivata. Virheestä on vain otettava opiksi. Kukkaroa etsiessä poliisimies kutsui minut kylään hulppeaan taloonsa ja näin sain rahattomanakin nauttia maittavasta lounaasta, suihkusta ja pehmeästä sängystä. Jäljelle jääneet matkashekit ja pankkikortti, jatkoivat taas aamulla kulkuani entiseen malliin.
Koska en edellisen kaltaista itsekoettua tarinaa pysty siltä Jaavan viimeiseltä vuorelta Mt. Ijeniltä kertomaan, kerron suuresti kunnioitusta herättävän tarinan, jonka omissa nahoissani olisin halunnut kokea. Mt. Ijenin kraatterissa on upeaksi kerrottu sinivihreä järvi, jota ympäröi suuret rikkilohkareet. Aamuisin noin 200 vahvalihaksista miestä kiipeää 17 km ylös jyrkkää vuorenrinnettä, hakatakseen tyhjät selkäkorinsa täyteen yhteensä n.75 kg:n painosta rikkiä. Iltapäivällä he laskevat täyden korinsa kanssa saman mäen alas. Heille maksetaan painon mukaan läheisen suuren kaupungin liepeillä olevassa tehtaassa, joka käyttää rikkiä lääkkeiden ja sokerin valmistusprosessissa. Riskeistä huolimatta (kuolemat ovat tavallisia rikkimyrkytysten ja pienten laavapurkausten johdosta) miehet ovat kunnioitettuja muiden kyläläisten keskuudessa. He pystyvät tienaamaan kolme kertaa maatyöläistä enemmän ja rikkityöläisten perheet tulevat taloudellisesti verrattain hyvin toimeen. En tiedä, mutta arvelen heidän tekevän tälläisen työpäivän kuusi kertaa viikossa. Kovaa hommaa.
Tiedättekö mitä muuten seuraa siitä, kun olen Indonesiassa suuren herkkuni mangon satokautena ja se maksaa halvimmillaan 10 senttiä kilo ? Vastaus lopussa.
Yhtä asiaa hieman jännitin ennen Jaavalle tuloani, sitä kaikkein suurinta nuorten ennenaikaisten kuolemien aiheuttajaa liikennettä. Todellisuudessa ajoin vain Jakartasta Bogoriin tiellä, jossa riitti tapahtumia kaikille aisteille. Toki liikennettä oli runsaasti muuallakin, mutta minkäänlainen ongelma se ei ollut. Kaikkeen tottuu. Itse ajan pyörällä monien mielestä varmasti aivan päättömästi. Sen voin perustella, sillä että 20 km/h kulkevalla ja 40 kg painavalla pyörälläni voin tappaa vain itseni, mutta miten perustelevat bussi- ja rekkakuskit hurjat 100 km/h ohitukset keskellä 10 metrin päästä tiestä asuttua tienvarsikaupungia, jossa pienet koululaiset kävelevät ja kaikki muutkin arjen askareet hoidetaan, joten pieni katkos aivoissa tai huomaamattomuus voi tulla tien asukkaille kalliiksi. En pysty kahden käden sormilla laskemaan kertoja, kun bussi, rekka tai minibussi tuli alle metrin etäisyydellä ja väärällä kaistalla hurjaa vauhtia kohti. Kuitenkin vain kerran oli läheltä piti tilanne, kun auto yritti ajaa takaa pyöräni läpi. Onneksi vauhtieromme ei ollut montaa kymmentä kilometriä tunnissa ja notkeana poikana otin parin metrin ilmalennon alas ketterästä kuperkeikalla ja selvisin yhdellä pienen pienellä kyynärpään naarmulla.
Niin oliko Indonesiassa niitä pahoja ihmisiä ?, joista ranskalaisneiti Malesiassa intohimoisesti viisiminuuttia päivitteli: "very, very, very, very ,bad,bad,bad, people ,be very very careful." ja taisi joku toinenkin asiasta mainita. Ihmettelin silloin mitkä kriteerit ihmisen pitää täyttää ollakseen paha ja olen pohtinut asiaa myös sen jälkeen, niin kuin aina, ilman tulosta. Mitään muuta en ole keksinyt kuin seuraavat ympäripyöreät lauseet. Auttakaa minua lukijat ja määritelkää minulle paha ihminen, jotta jatkossa tunnistan pahat ihmiset ja voin heistä teille kertoa.
Kentien murhamies tai varas ? Enhän minä murhaamista hyvänä tapana pidä, mutta pahaa ihmistä en murhaajastakaan saa, sillä murhatessa on hän tehnyt sen vain siksi, että tuntisi oman olonsa vahvaksi ja hyväksi, edes pienen hetken. Entä varas ? Varkaan viedessä minulta pyörän hän odottaa saavansa tyytyväisyyttä joko siitä, että saa pyörästä maallista mannonaa tai siksi, että saisi minut voimaan huonosti, jotta voisi itse hyvin, edes pienen hetken. Mikä minä olen toista tuomitsemaan pahaksi, jos hän haluaa tehdä itselleen hyvää. Mitä itse teen ? Pyörämatkailen ja kirjoitan siitä teille, voidakseni hyvin. Meillä kaikilla on vain erilainen elämänhistoria ja geenit ja niiden määräämän kokonaisuuden puitteissa päätämme miten toimimme, jotta olisimme tyytyväisiä. En muista/luokittele ihmisiä pahoiksi, hyviksi, kusipäiksi, loistojannuiksi, mulkuiksi tai mukaviksi. Charlie oli Charlie, Nicolas oli Nicolas, Aurelie oli Aurelie, Ahmed oli Ahmed, Angelia oli Angelia ja Jukka on tyhmä. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia, paitsi Jukka, joka on tyhmä. Ja tämä on kaikki mitä minä sanon pahoista Indonesialaisista.
No pakkohan sitä on jotain selko kielelläkin heistä sanoa. En mielelläni käytä adjektiivejä kuvatessa ihmisiä. Joitakin adjektiiveja on kuitenkin käytettävä, jotta voisin lukijoille käsityksen ihmisistä antaa. Indonesialaiset olivat letkeetä porukkaa, joilta aina liikeni pieni hetki minun auttamiseksi kun apua tarvitsin ja olivat kovin iloisia ja vastaanottavaisia minun kiertäessä heidän maataan polkupyörällä. Ymmärrän toki, että ranskalaisneiti luokittelee ihmiset pahoiksi, jos hän on ensimmäiseksi lentänyt Balin turistialueelle, jossa innokkaat kauppiaat ovat jatkuvasti kimpussa ja eivät nyt varsinaisesti huijaa, mutta haluavat hyvän hinnan tuotteistaan tai palveluistaan.
Bali on oma maailmansa Indonesiassa. Noin 400 vuotta sitten alkanut Islaminuskon aalto on pyyhkäissyt hinduismin pois kaikkialta muualta paiti Balilta. 90 % balilaisista on hinduja eli noin kolme miljoonaa. Puolen tunnin lauttamatkan aikana tapahtunut muutos oli huomattava. Muutos oli kuin siirtyminen Suomen mantereelta Ahvenanmaalle, tiet olivat paremmat,´elämänmeno rauhallisempi ja talojen puutarhat upeasti koristeltuja paikalliseen tapaan. Sanotaan, että Balilla jokainen on taiteilija. Olen tottunut yöpymään halvoissa persoonattomissa betonihotelleissa. Balilla halvimmatkin hotelli ovat varustettu puutarhalla, batiikilla, tauluilla, häkkilinnuilla ja perinteisilä hindupuupatsailla,,,,,,siis useimmiten. Kaikkialla läpi tunkee kulttuurin voimakkuus, josta Bali onkin tunnettu. Balilla on 20 000 temppeliä, jokaisessa temppelissä on vähintään yksi vuosittainen juhla, joten jokainen päivä tällä jadenvihreiden riisiterassien ja tulivuorien saarella on juhlapäivä.
Näin siis suuressa osassa Balia. Kyllähän Etelän turistirannoillakin turismi ja paikallinen kulttuuri poikkeuksellisen hienosti kulkevat käsikädessä ja turismi onkin vahvistanut entisestään balilaista kulttuuria. Kyllä ne rannat ovat silti melkoinen "turistihelvetti". Tulin Kutalle, joka on Balin legendaarisin ranta ja paikka, josta surfaus Balilla on alkanut ,vaatteet haisevina, pelit ja vehkeet likaisina, naama hien, auringon ja pölyn punaiseksi ja rupiseksi polttamana ja väsyneenä keskelle kymmeniä baareja, nettikahviloita, hotelleja ja trendikkäitä surffikauppoja, en tuntetut kuuluvani kauniiden surffityttöjen ja poikien yhteisöön vaan keskellä ihmispaljoutta tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan, missään ei ollut paikkaa, johon tuntisin kuuluvani. Paljon oli tarjolla kaikenlaista viihdykettä ja ajanvietettä ja saivat aikaan tunteen, että jotain pitäisi tehdä, lähdin kävelylle, tunnin jälkeen yhä hortoilin yksin, en löytänyt paikkaa johon mennä, olin yksin, palasin hotellille lukemaan, enää en ollut yksin.
Minulla on liian paljon kerrottavaa, jotta osaisi kertoa mitään Indonesiasta. Ainakin sen osaan kertoa, että vain noin 1/1000 indonesialaisista asuu metsissä, pukeutuvat peniksen peittäjään, metsästävät keihäällä ja tuntevat kaikki hyödynnettävät viidakkokasvit, eivätkä hekään ole enää ihmissyöjiä. Suurelle osalle indonesialaisista viidakko on aivan yhtä eksoottinen paikka kuin teille suomalaisillekin. Kaikki alueet, joista minä pyörällä läpi ajoin olivat täysin tietoisia kaikista modernisaation tuomista mukavuuksista ja niitä myös tarjolla oli, ongelma vain oli ja on, että indonesialaisten rahapussit ovat kovin tyhjät. Suurin osa maalais-indonesialaisista asuu pienissä ja pimeissä pikkutaloissa, joiden seinät suurelta osin ovat kuitenkin betonia, hiekkalattia, avonainen puuhella, sänkynä vain hennosti pehmustettu puualusta ja olohuoneen paikalla pieni kanala tai navetta, jollei talo sijaitse joen vieressä on talossa yleensä myös vessa eli reikä maassa ja ympärillä keraamiset pytynkehykset, tietysti taivasalla. Sähköä on ja yleisimmät elektroniikka laitteet ovat riisikeitin ja tietysti kaikkien ihmisten ihanoina onnenboksi televisio. Myös kännykkä on yleinen kapistus ja Nokia ylivoimaisesti suosituin merkki ,tietysti. Henkilöautoja on vähän ja kulkeminen tapahtuu moottoripyörällä, pikkubussilla, linja-autolla tai polkupyöräriksalla. Niin kuin sanottua elintaso erot ovat suuret ja niin myös maallisen mammonan määrä, joten edellä kuvaamani perustalo ja elintaso ei todellakaan tarkoita, että kaikki tai edes suurinosa asuisi näin. Jakartan katulapsilla on suojanaan pieni muovin palanen, virkamiehillä hulppeat miljoonatalot jne. Trooppisista taudeista kuten malariasta en ole kenenkään kuullut mainitsevan, eivätkä ne olekaan vakava vitsaus alueilla, joissa olin. Yhtään nälkää näkevää ihmistä en nähnyt. Kerjäläisiä on vähän ja vain kaupungeissa. Kiihkomielisiä muslimeja en myöskään ole tavannut. Ja mikä parasta vain 12 km ajoin hiekkatiellä. Jos ,ette muuten uskalla heittää mahdollisia ennakkoluuloja mystisestä, takapajuisesta ja vaarallisesta tropiikin maasta romukoppaan. Mitäs sanotte siitä, että keskellä Jaavaa pienen vuoristokylän pienessä ruokaravintolassa soi Bomfunk MC:s ja uutisissa kerrottiin Janne Ahonen mäkiviikon osakilpailuvoitosta.
Maa on niin valtava,että tuntuu, että lähden taskut tyhjinä pois ,koska niin paljon jäi näkemättä Sumatralla, Jaavalla ja Balilla, saati sitten muilla tuhansilla saarilla. En käynyt edes viidakossa, tulivuoren kraatterissa, orankeja katsomassa ja maailman suurinta buddhatemppeliäkin katselin vain porttien ulkopuolelta, kalliin 7 euron sisäänpääsyn johdosta. Jukka todellakin on tyhmä, mutta tätä voin perustella sillä, että eivät ole useimmat paikallisetkaan käyneet, sillä ei heillä ole varaa moisiin matkoihin. Maassa maan tavalla.
Vastaus: Tietystikin pahemmanlaatuinen mango-addiktio ja kädet tärisee jo valmiiksi, kun ajettelen vieroitus oireita, jotka tulen kokemaan Australian aavikolla.
' Ilo ajella jaavalla,
vaikka jalat kärsii vuorilla.
Ei tietoa ruuhkista,
vaikka ihmisiä joka puskissa.
Tulivuorten katveessa,
riisiterassien laaksoissa,
ajelen mä maisemissa kauniista.' - anon.
ps. Lauantaina jätän Indonesian lentäessäni Australian Darwiniin.
Kommentit