Iran raportit
Iran (Esfahan 2007)
"You not bike rider, you nobody." – Eddie B.
"Sinä et pyöräilijä, sinä ei kukaan."
"Nothing compares to the simple pleasure of a bike ride." - John F. Kennedy
"Mitään ei voi verrata pyöräilyn yksinkertaiseen nautintoon."
-----
Aamulla ei ollut mitään väliä miten pyörälaukut heittää tavaratelineelle, sillä pyöräiltävää ei ollut kuin kolmen kilometrin matka Quettan bussiasemalle. Ei millään muullakaan ollut väliä, minun täytyi vain istua, 16 tuntia. Olisin pyöräillyt 30 km sinä aikana, jonka bussi oli myöhässä. Bussi lastattiin täyteen ihmisiä, heinäsäkkejä ja laatikoita. Vieressäsi istunut parrakas mies tuijotti minua oudosti. Hän halusi pois vierestäni ja vaihtoi paikkaa kaverinsa kanssa. Paikkani ikkunan vieressä oli todella ahdas. Polveni hakkasivat edessä olevaan penkkiin. Näin pienestä ikkunasta aavikkoa ja matalia vuoria. Vapaasta panoramanäkymästä ei ollut tietoakaan. En tuntenut tuulta ihollani. En jaksanut ajatella. Olin kuin muumio. Hukutin tuskani musiikkiin. Lenny Kravitz lauloi: "I want to get away I wanna fly awayyy....." . Bussissa ei ollut vessaa. Opin arvostamaan Islamia uskontoa. Kolmeen kertaan bussi pyhähtyi rukoustaolle. Sain tyhjennettyä virtsarakkoni. Nukkumaanmenoaikaan rätisevistä kovaäänisistä alkoi kantautua pakistanipoppia. Lene Marlinin heleän rentouttava ääni hukkui rätinään. Odotin seuraavaa aamua. Pitkänä yönä en nukkunut silmäystäkään.
600 km bussimatkan aikana opin arvostamaan reppureissaajien sietokykyä. Olen monesti sanonut tapaamilleni matkailijoille pysyväni mieluummin kotona kuin matkustaisin junalla ja bussilla, ja nyt tiedän etten ole puhunut potaskaa. Olen kärsimätön odottamaan ja liian laiska olemaan tekemättä mitään.
En saanut vapauttani takaisin Iranissakaan. Ensimmäiset 100 km istuin poliisiautossa ja Zahedanissa en saanut poistua hotellihuoneestani ilman poliisisaattuetta.
Seuraava aamuna poliisit saattivat minut bussiasemalle ja käskivät hypätä bussiin. Minun tuli istua bussissa Bamiin asti. Muutama vuosi sitten alueella kidnapattiin kolme pyöräilijää huumediilereiden toimesta (ja kuuleman mkaan viime vuonna) ja pienenkin turvallusuusuhan aikana he eivät näytä pyöräilyä sallivan. Kaksi kuukautta sitten reitti oli pyöräilijöille 100 kilometriä vaille vapaa, mutta pari viikkoa ennen Zahedanin vierailuani kaupungin keskustassa räjähti pommi armeijan bussissa ja se lienee syynä sen hetkiseen varovaisuuteen. Itse en olisi välittänyt afghanistanista huumeita salakuljettavien diilerien kidnappausuhasta, sillä he ovat kidnapatuilta kantautuneiden huhujen mukaan aivan yhtä vieraanvaraisia hemmottelelijoita kuin muutkin paikalliset. Maassa maan tavalla.
Zahedanin bussiasema oli moderni ja siisti laitureineen ja vessoineen. Quettan bussiasemalla ei asemaa ollut, vain mutainen ja roskainen aukio. Uudehko ilmastoitu Volvo lähti minuutilleen oikeassa ajassa, vain puolillaan matkustajia. Bussia ei lastattu täyteen lisärahaa tuovia heinäsäkkejä ja laatikoita, mutta siitäkin huolimatta 500 km bussimatka maksoi vain kolme euroa, ehkäpä siksi, että Iranissa litra dieseliä maksaa noin 1.7 senttiä ja vastaavasta määrästä bensiiniä veloitetaan 8 senttiä. Asumattomalle aavikollekin Iranissa on rakennettu nelikaistainen maailmanluokan moottoritie.
Sanoin poliiseille haluavani hypätä pois Bamissa, joka oli ennen kuuluisa antiikkisesta mutakaupungistaan, mutta nykyisin kaupunki muistetaan 2003 joulukuun maanjäristyksestä, joka otti hengen 26 000 ihmiseltä. Bamin "bussipysäkin" poliisit komensivat minut takaisin bussiin ja matkaamaan vielä 200 km bussissa, aina Kermaniin asti. Kermaisa Kerman
Bussikuski heitti minut ulos pilkko pimeässä jossakin Kermanin laitakaupungin kiertotiellä. Tiesin sijainnistani vain sen, että Kermanin kartallani se ei ole. Pyörisin alueella pitkään kysellen suuntaa keskustan halvoille hotelleille, mutta kukaan ei puhunut englantia, eikä kukaan tarjonnut majoitusta. Pyöräiltyäni toivottomana ja turhautuneena pilkkopimeästä kovaa huristavien autojen joukossa, takaraivooni hiipii kaipuu Pakistaniin, jonka vieraanvaraiset ihmiset eivät jättäneet minua koskaan yksin. Sanakirjan avulla sain yhden miehen lopulta neuvomaan minut hotellille, jonka muutaman sadan metrin päästä löysinkin. Yli kahden vuorokauden ERITTÄIN raskaan bussi/poliisiauto matkustamisen väsyttämänä sorruin maksamaan hotellista 15 euroa. Pakistanissa en maksanut majoituksesta kertaakan yli neljää euroa.
Aamulla vaihtaessani huokeampaan hotelliin, sain esimakua siitä miltä Irannäyttää päivänvalossa. Iranin yli kolminkertainen bruttokansantuote henkeä kohden todella huokui katukuvasta. Kadut oli varustettu jalkakäytävillä ja tiellä kulki vain autoja ja moottoripyöriä, ei kopötteleviä aaseja, löntystäviä kameleja, makaavia lehmiä, riksoja, käsivankkureita tai edes rekkoja ja busseja, jotka käyttävät ohikulkutietä. Kermanin kaduilla kruisailevat Paykanit.
Paykan on Hillman Hunterin replika, jonka ensimmäinen kappale valmistettiin vuonna 1960 eli samana vuonna kun Hilmann Huntterin tuotanto päättyi. Iranissa on yli kaksi miljoonaa Paykania ja katukuvassa se on ylivoimaisesti näkyvin auto ja lähes aina valkoinen. Vuoteen 2004 asti Paykanin tuotantolinja sylki Iranin teille uusia Paykaneja, mutta katalysaattorittoman 15 l kuluttavan auton saastelasti Iranin kaupungeille alkoi käydä liian raskaaksi ja hallitus sulki tuotantolinjat. Kahden vuoden kuluessa jokainen Paykan on määrä ajaa romuttamolle. Hallitus antaa hyvin halvan lainan heille, joilla ei ole rahaa uuteen autoon. Uudetkin autot ovat kovin vanhoja malleja ja kalliita. Uusi viisitoista vuotta vanha Peugeot 405 malli maksaa 15 000 dollaria ja se on Paykanin jälkeen näkyvin malli tienpäällä.
Neljän euron uuteen hotelliini kamani viskottuani, lähdin metsästämään ravintolaruokaa. Pyöräilin seitsämän kilometriä kaupungin siistissa ja modernissa keskustassa näkemättä yhtään katuravintolaa, vain pari pizzeriaa ja roskaruokaloita. Pakistanissa riitti ulos astuminen ja joku mies pyöräili tai työnsi ravintolansa kohdalle. Supermarkettiakaan ei löytynyt ja ostin rusinoita ja maitoa pikkukaupasta ja mutustelin niitä merkkivaateliikkeen rappusilla, jonka kauniiden vaatteiden hintalappu karkotti minut ulos.
Pakistanissa useimmat miehet pukeutuivat löysiin puuvillahousuihin ja löysään esiliinamaisseen paitaan. Kermanin muotitietoisten miesten joukossa häpesin ainoan housuparini kulahtaneisuutta ja ainoan pitkän paitani - pyöräilypaitani - rumuutta. Pujahdin todellisten adonisten ylläpitämään miesten vaateliikkeeseen ryhdistäitymään, housuja en raskinnut ostaa, mutta kauluspaita komisti kummasti kilometrien kulahduttamaa kampeajaa.
Tähän asti käymistä maistani ylivoimaisesti lämpimimmin naisille suosittelen Irania. Tummat iranilaishurmurit saisivat viileimmänkin pohjolan neidon polvet notkuamaan, ja vientiäkin riittäisi mikäli Yazdin hotellin matkaajatyttöihin on uskominen.
Nettikavilassa olin hämmästyksestä hiljaisena, ensinnäkin siksi, että tiskin takana ollut rahastaja oli nainen, mutta etenkin siksi, että hän katsoi minua silmiin kysyi mistä tulen, miksi olen Kermanissa jne. Moinen liberaali käytös Pakistanin jälkeen vaikutti suoralta iskuyritykseltä. Kulttuurishokin koin myös tupakan hajusta vapaan ja viherkasvein sisustetun tietokonehuoneen pallilla, kun laajakaista pukkasi tietoa Gmailista niin vauhdikkaasti, ettei perseeni ehtinyt puutua ennen postilaatikkon avautumista.
Vihdoinkin takaisin tienpäälle
Quettassa aikaa viisumia odottaessa kului 11 päivää, plus kolme automatkustus päivää tiesivät sitä, että en malttanut pysyä aavikon saartamassa Kermanissa päivää pidempään.
Pakistanissa 70 % väestöstä asuu maaseudulla, joten elämä kaupunkien välisellä maaseudulla on kiihkeää. Iranissa 80 % väestöstä asuu kaupungeissa, joten kaupungien välisellä maaseudulla ei ole juuri mitään. Ensimmäisellä 100 kilometrillä ei ollut kuin hiekkaa ja soraa. Kaukana horisontissa näkyi vuoria. Kukaan ei tarjonnut teetä tai Pepsiä, eipä ketään tainnut edes puhua minulle. Viimeisellä 20 kilometrillä maisemaan ilmestyi silmiinkantamattomiin jatkuvat pistaasipähkinäviljelmät. Nuori mies Rafsanjanissa kertoi alueen tuottavan 80 % maailman pistaaseista.
Pitkän vastatuuleen ajetun päivän jälkeen olin tyytyväinen kaupungin ainoan hotellin omistaja veljesten annettua minulle roiman hinnanalennuksen petipaikasta. Illalla maistoin aidointa Iranin iltaa, sillä vanhimman veljeksen tarjoama Paykan kierros näytti olevan huvia monille muillekin, ruuhkaksi asti.
Seuraavana päivänä jatkoin puskemista lievään vastatuuleen 110 km verran. Anarista löytämäni hotellin langanlaiha virkailija oli ihme jätkä. Hän laukoi sanomansa kovalla äänellä Farsiksi päin naamaa. Sanomaa hänellä oli aivan liikaa.
Tuulta ja tuisketta
Varhaisen aamun kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat tavattomalla helppoudella lähes 30 km/h keskinopeudella. Tyyntä myrskyn edellä.
Voimakas tuuli yltyi jatkuvasti ja muuttui eriskummallisimmaksi, jossa olen koskaan ajanut. Pyöräiltyäni yli 40 km/h myötätuulessa, kääntyi tuuli usein niin että parin kymmenen sekunnin päästä matelin reipasta kävelyvauhti. Sivutuuli oli ajoittain niin kova, etten ollut tiellä pysyä ja rekan ajettua vajaan sekunnin aikana ohitseni antaen tuulelta suojaa, olin luisua rekan alle, koska sivutuulessa jouduin "nojaamaan" hyvin voimakkaasti tuulta vasten, mutta hetken jonka rekka oli kohdallani, ei vastavoima enää vaikuttanut ja pyöräni kääntyi nopeasti kohti rekkaa. Vaarallista.
Olisi pitänyt olla siihenkin tuulen pyöritykseen tyytyväinen. Kolmen tunnin kohtuullisen vauhdikkaan etenemisen jälkeen tuuli jämähti puhaltamaan suoraan edestä.
Ole huoleti, jos tunnet arkesi olevan joskus hieman harmaata, sillä ei matkamiehenkään arki aina värikästä ole. Kovin harmaata matkanmiehen arki oli polkiessani 7 km/h vauhtia kohden hiekka-aavikolta puhaltavaa vastatuulta, joka oli pölläyttänyt taivaankannenkin niin nuhruiseksi, ettei sitä juuri maanpinnasta erottanut. Tietäkään ei enää mustannut uuden asfaltin bitumi.
Näin oikealla puolellani aavikon saartaman ravintolan. En pysähtynyt, vaan yritin pakottaa itseni eteenpäin. Yli kahdeksan tunnin pyöräilyn jälkeen matkaa Yazdiin oli jäljellä vain 20 km, mutta edes ilmainen peti historiallisessa hotellissa ei saanut taivutettua minua jatkamaan perille asti. Tuuli oli yltynyt niin, että laskin matkaan kuluvan kolme tuntia ja kovassa tuiskeeessa pelkkä pystyssä pysyminen verotti voimia. Tuuli oli kenties elämäni kovin ja tuntui todelliselta kiviseinältä, jonka vanki olin. Käännyin 300 metrin päässä ympäri. Luovuttajan itsesäälini haihtui pois 300 metrin aikana. Hidas vauhtini ei ollutkaan heikkojen jalkojeni syytä, sillä toiseen suuntaan matkani taittui 35 km/h, lman polkaisun polkaisua ! Tosin myönnettäköön, että puhuri taisi olla päivän kovin.
Olin helpottunut nähtyäni lukitussa ravintolassa paljon vapaata tilaa ja sängyn tyyppisiä laveereita. Olin varma, että ravintolasta irtoaa vapaanurkka yhdeksi yöksi, sillä ovathan iranilaiset kuuluisia vieraanvaraisuudestaan. Samassa rakennuksessa oli pikkukauppa, jota ylläpiti pikkupoika, noin 12-vuotias. Muuta henkilökuntaa en nähnyt. Yritin parhaani mukaan selvittää, että haluaisin nukkua rakennuksessa, koska en pysty ajamaan tuulessa. Poika vihaisella murinallaan, jäätävillä katseillaan ja viittoamisellaan viestitti; painu äijä sinne mistä tulitkin. Näyttää siltä, että Iranialainenkin vieraanvaraisuus jää kakkoseksi uhmaiälle.
Palelin kovasti 1600 m korkeudessa ja menin ravintolan tuulikopin tuulensuojaan miettimään minne mennä. Koppi oli liian pieni nukkumiseen, telttaa en olisi saanut pystyyn ja tien ali kulkevassa viemäritunnelissa olisin paleltunut. Kovassa tuulessa ihmiset juoksivat vessaan ja kauppaan nopeasti kuin halki rankkasateen ja pitivät kahdella kädellä kiinni auki olevista takeistaan. Kaupan poika tuli ulos irroittamaan metallipylväässä heilunutta mainoskylttiä. Tuuli tarttui kylttiin ja poika lensi rähmälleen kaupan edustalle. Olin nauraa pojalle ivallisesti, mutta yritin ymmärtää hänen olevan vasta lapsi.
Rekkamiehet tulivat kopin ovelta kysymään mitä teen siellä, ja selityksen jälkeen he sanoivat viiden kilometrin päässä olevan hotelli. Hotelli oli päinvastaiseen suuntaan menosuunnastani, mutta vastentahtoisesti lähdin takaisin päin. Leijuttuani 5 km tuulessa, neuvottiin minut oikealle kääntyväle leveälle tielle. Pyöräilin vielä 5 km sivutuulessa, mutta kaikkien tietämää hotellia ei kylästä löytynyt. Kaikki sanoivat, että Yazdista löytyy hotelli, pyöräile sinne. Kukaan ei ollut valmis majoittamaan minua.
Palelin todella kovasti ja menin tuulen suojaan tietokoneliikkeeseen, jonka avulias soitti pyydöstäni poliisiasemalle. Poliisit huristivat paikalle ja seurasin heitä poliisiasemalle. Näin tyhjiä sänkyjä yhdessä huoneessa ja tiesin yöpaikan löytyvän poliisien huostasta. Poliisit eivät kuitenkaan antaneet minun jäädä laitokselle ja soittivat taksin, jonka he käskivät ajaa hotellille. Pyytäessäni miestä soittamaan poliiseille, en muistanut, että en ollut enää Pakistanissa, jossa poliisit kohtelivat minua presidentin tavoin.
Kun tajusin Taksin ajavan Yazdiin, odotin että saavumme horisontissa näkyvien moottoritien valojen alkuun ja käskin kuskin pysähtyä. Kello oli jo yli yhdeksän ja muutaman tunnin toisten paikasta paikkaan pallottelun jälkeen oli taivaallinen olo olla itsensä herra pyörän päällä.
Pyöräilin
pimeässä jäljellä olevat 12 km, illan tullen jo hellittänyttä
tuulta kohden.
Pitkän päivän jälkeen oli hyvä fiilis
ajaa halki kirkkaasti valaistun kapungin, jonka ihmiset ottivat minut
vastaan lämpimin tervehdyksin. Vielä parempi fiilis oli astua
sisään Silk Road hotellin kaarevasta porttikongikäytävästä ja
upottautua katetun sisäpihan vesilähteen liplatuksen rauhalliseen
tunnelmaan. Sisäpihan ravintola- ja seurustelualueella monen
kirjavat matkaajat illastivat ja vaihtoivat matkakokemuksiaan
keskenään. Sinä iltana minullakin oli runsaasti tuoreita
kokemuksia jaettavaksi.
Seuraavana päivänä aamupala pöydässä katalonialaismatkaaja sanoi luullensa edellisenä iltana, että olen venäläinen, koska he kuulemma näyttävät aina väsyneiltä. Aamulla hän ymmärsi ettei väsähtäneisyyteni ollutkaan venäläisyyttä, kun tuli puheeksi mitä 14 tunnin tienpäällä oloon oli edellisenä päivänä mahtunut.
Inspiroiva Yazd
Edellisen päivän tienpäällä riehumisen jälkeen oloni aamulla oli kuin perseeseen ammutulla karhulla, mutta siitäkään huolimatta en voinut vastustaa kiusausta lähteä pyöräilemään Yazdin vanhankaupungin kaduille. Päästyäni kopeloimaan vanhankaupungin ensimmäisiä aistikkaita kurveja, roihasti sydämessäni syvä rakkaus häntä kohtaan. Hänen kapeiden katujen yksinkertaiset ja rauhalliset muodot saivat väsyneetkin jalkani piiskaamaan Felttini tunnelmallisen leppoisaan keinutteluun mutatalojen lomassa.
Labyrintimäisessä kujien ja katujen verkostossa en koskaan tiennyt missä olen ja mitä odottaa seuraavan kulman takaa. Pienten kujien aukiottomasta verkosta putkahdin eucalyptyspuiden vehreyttämälle vanhan moskeijan ja vankilan reunustamalle aukiolle, jossa opiskelijat harjoittelivat maalaamista. Juuri pyöräilemään riittävän leveältä kujalta putkahdin rakennuksen ovelle, joka sisäänastuessani osoittautui ylivoimaisesti loisteliaimmaksi siihen asti käymistäni moskeijoista. Moskeijan sisäkupolit olivat kautaaltaan erivärisillä peilinpalasilla koristeltu. Harmi vain, että moskeijoiden hartaan jäykkä tunnelma ei oikein iske minuun edes niin loisteliaissa puitteissa.
Vanhankaupungin aistikkuutta lisäsi kaiken selväpiirteisyys. Kadut olivat roskista vapaat, sähköjohdot eivät risteilleet sekasotkuna ilmatilassa, eivätkä talojen seinät olleet mainoskylttien ja valojen peitossa. Ihmisiäkin talojen edustoilla istuskeli vain muutamia, ja yllätyksekseni tasapuolisesti sekä naisia, että miehiä. Ja mikä parasta, autoilla ei ole kapeille kujille mitään asiaa ja ilmapiiri oli melusaasteelta vapaa.
Intian ja Pakistanin ylikansoitettujen sekamelskakaupunkien jälkeen Yazdista huokui inhimillisyyttä. Pitkästä aikaa olin paikassa, johon voisin pakosta jäädä vaikka asumaan. Pitkästä aikaa olin myös suurehkossa (500 000 as.) kaupungissa, jossa ei ollut silmin nähtävää köyhyyttä ja ympäristö oli huoliteltu ja organisoitu. Kaupungin vauraudesta omaa keltään viestivät kaksi suurta Tunturin kuntoilulaitemyymälää kaupungin pääkadulla. Jopa kraanavettä join pitkästä aikaa vailla murhetta ripulista.
Marco Polon ohittaessa kaupungin 1200- luvulla, hän kuvaili 'Yazdin olleen erittäin hieno ja suuremmoinen kaupunki ja kaupanteon keskus.'
Tuulinen taival
Esfahaniin on Yazdista matkaa vain 325 km, mutta tiesin haluavani viettää kaupungissa ainakin viisi päivää, joten aloitin urakan lyhyesti mutta sitäkin tehokkaammin, jotta Esfahanissa jalkani olisivat levon tarpeessa. 65 km päivä halki yhä jatkuneen aavikon saattoi minut Meybodin pikkukaupunkiin. Viehätyin Yazdin savitalokaupunkiin niin, että en Meybodissakaan malttanut pysyä poissa labyrinttimaisilta kaduilta, vaikka 3 min intervallien väsyttämät jalkani olisivat mieluummin levänneet hotellissa.
Kiihkeän kahden tunnin lisäpyöräilemisen ja valokuvaamisen päätteeksi rojahdin hikoilemaan hotellini sängylle. Lähes kaikkien hotellien huoneet ovat olleet järjettömän kuumia. Iranissa energia on erittäin halpaa ja sitä tuhlataan surutta. Keskuslämmitys on täysillä 20 asteen lämmössäkin, kraanasta tulee lähes kiehuvaa vettä, voimalaitokset ovat tehottomia, valot ovat päällä aamusta iltaan ja Paykanit kuluttavat 15 l polttoainetta. Iran pyrkii modernisoimaan energiantuotantoaan mm. ydinvoimalla, mutta Yhdysvallat (ja YK) ei toimintaa hyväksy, vaan epäilevät Iranin kehittävän ydinasetta. En otaa kantaa ydinasekysymykseen ja mahdolliseen USA:n sotilaallisen hyökkäykseen, mutta kysyin yhdessä Esfahanin teehuoneessa mielipidettä asiasta minun ikäiseltä nuorelta mieheltä. "Toivon, että Yhdysvallat hyökkää, sillä olisimme vapaampia sen jälkeen", hän vastasi.
Hikoillun yön jälkeen sain kehoni viilenemään hurjassa myötätuulessa ensimmäisten 16 km aikana. Siitä eteenpäin ajoin kovassa sivutuulessa koko 135 km matkan aina Nainiin asti.Loppumatkalla tuuli yltyi niin, että olin perillä vasta iltahämärällä. Muutaman otteeseen illan ja yön aikana tekemäni vessaretket moskeijan majatalon kaukaiseen vessaan saivat minut hermostuneeksi. Moskeijan kupolin lipputanko oli tuulen voimasta 45 asteen kulmassa vastakkaiseen suuntaan johon minun oli seuraavana päivänä tarkoitus pyöräillä 150 km.
Aamuinen vessamatkani sai minut mietteliääksi, toisaalta lipputanko seisoi kupolin päällä suorassa, mutta taivaalta tippui vesipisaroita ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. Edessäni oli ensimmäinen pyöräilypäivä sateessa sitten Itä-Tiibetin. Kyllä, en saanut sadetta päälleni yli neljään kuukauteen. Sen ennätyksen haluan rikkoa tulevaisuudessa.
Pistin kolmet pyöräilytrikoot päällekkäin ja lähdin jyhkimään loivaa nousua kohti Esfahania. Viiden kilometrin kohdalla otin kuumuuden johdosta yhden paidan pois sadetakkini alta. Alkoi sataa rankemmin. Puin 8 km jälkeen paidan takaisin päälleni. Tuuli voimistui. Puin yhden lisäaluspaidan. Ylämäen jyrkkyys ja tuulen voimakkuus nousivat. Puin kypäräni alle pipon. 15 km jälkeen hytisin kylmyydestä ja lämpömittari näytti neljää astetta. Tuuli pureutui märkiin reisiini ja puin päälleni sadehousut. Läpimärkien hanskojen päälle puin vieläkin voimistuneen vastatuulen suojaksi muovipussit. Sadehousut eivät enää auttaneet ja reisiäni alkoi särkeä ja jalat kohmettua. Muutaman kymmenen minuuttia poljin kuin kone, yrittämättä ajatella hyytävää kylmyyttä. Reilun 20 km ja lähes kahden tunnin pyöräilyn jälkeen päätin etsiä seuraavasta kylästä lämpimän sijan. 25 km kohdalla näin tien oikeassa reunassa mäenpäällä muutaman talon. Päätin kurvata koputtamaan ensimmäisen talon ovea, mutta katoksen alla aidan takana ollut mies ehti ennen koputusta kutsumaan minut sisään.
Kaasulämmittimen vieressä oli makoisaa makoilla, kuulostellen yhä voimistuneen tuulen helistämiä ikkunoita. Illan tullen sairaanhoitajamies majoitti minut viereiseen suureen kerhotaloon, jonka salaperäisessä huoneessa olin yksin. Salaperäisyyttä kalpean valkoiseen huoneeseen toivat seinien julisteet. Suurimmasta osasta julisteita tuijotti tuima katseinen ja harmaapartainen Ajatolla Khomeini, muissa julisteissa esiintyi AK-47 konekiväärien ympäröivä, auringonloisteessa oleva Iranin lippu.
Khomeini on sama kaveri, joka vuonna 1962 oli noussut silloisen vallanpitäjän liberaalin Shaahin vastaisen opposition johtajaksi, mutta joka kuitenkin Shaahin toimesta potkittiin pois maasta vuonna 1964, kun hän seuraavalla tavalla kommentoi uutta lakia joka takasi USA:n sotilaille immuunisuuden pidätystä vastaan Iranissa: 'uusi laki alentaa iranialaiset alemmalle tasolle kuin koirat Amerikassa, sillä Amerikassa jokaista koiran yli ajajaa vastaan nostetaan syyte.' Hän lähti maanpakoon Turkkiin, josta Irakin kautta siirtyi lopulta Pariisiin.
Hän jatkoi shiialaisen opposition johtamista maanpaossakin ja palasi maahan vuonna 1979, Shaanin paettua maasta sisäisten kahakoiden vuoksi. Khomeinilla oli monien yllätykseksi vankka suosia maassa ja helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1979 hän julisti riemuitsevalle kansanjoukolle visionsa uudesta Iranista, vapaa ulkomaisista vaikutteista ja todellinen Islamia kohtaan: 'Tästä päivästä lähtien se olen minä, joka nimeää hallituksen.'
Siitä päivästä lähtien Iranilaisten oli turha haaveilla vapaasta pukeutumisesta, lauantain diskoilloista, länsimaisesta musiikista tai alkoholista. Hän oli uskonnollinen johtaja, joka taivutti suuren joukon miehiä Irakiin sotimaan, uskottettelemalla että marttyyreina he pääsisivät suoraan taivaaseen. Hän alensi 'naisten' naimisiinmenon ikärajan yhdeksään ikävuoteen. Sulkiessani loisteputkivalon nukkumaan mennessäni, jatkoi Khomeini tylyä tuijotustaan oven pienestä ikkunasta kantautuneessa valossa.
Heräsin
aamulla kello 7.00, valmistautuen pyöräilemään 130 km
vastatuuleen. Taivas oli pilvetön, lämpotila viileä ja vastatuuli
navakka. Edellisen päivän myrskyn jäljiltä tienlaidan
loivapiirteisten vuorten huiput olivat lumenpeitossa. Noustuani yli
2300 metriin, tienvarsiakin reunusti 15 sentin lumivaippa.
Lumikerrros kivikkoisilla vuorilla muodosti upean juovamaisen
tundramaiseman. Palasin muistoissani Tiibetin ensimmäiselle yli 5000
m huipulle. Ylämäkeen ja vastatuuleen poljin vain 13 km
ensimmäisten puolentoista tunnin aikana.
Seuraavat puolitoista
tuntia laskettelin kevyesti alamäkeen. Esfahaniin oli matkaa enää
85 km ja jalkani olivat todella hyvässä tikissä, joten päätin
runtata vauhdikkaasti seuraavaan ruokailutaukoon asti.
Otin tavoitteeksi 1.5 tunnin aikana 40 km. Vuoren ylityksen jälkeen tuuli oli tyyntynyt ja kääntynyt sivu/sivumyötäiseksi. Jalkani olivat voimasta täyteläiset ja veivasin kampia 100 kr/minuutissa lähes suurimmalla välityksellä, halki yhä jatkuneen tasaisen aavikon. 45 min kohdalla nostin tavoitteeni 50 kilometriin. Tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olen jaksanut "treenata" matkan aikana, enkä ole sortunut jatkuvaan leppoisaan ja hyvältä tuntuvaan matkavauhtiin. Pyöräily oli todella nautinnollista. Jaksoin kiitettävästi pitää sykkeeni yli vauhtikestävyysrajan koko puolitoista tuntia ja siitä sain palkinnoksi 50.99 km, eli 34 km/h keskinopeuden. Uusi ylivoimainen ruokailutaukojen välinen ennätys, vaikka myönnetäköön se, että tie laski 51 km aikana 250 m ja tuuli oli lievästi minua suosiva. Ansaitsin 5-6 päivän aktiivisen levon Esfahanissa.
Päivä Esfahanissa
Istuin kadulla tapaamani kaverin kanssa Qeysarien teehuoneessa Imam aukion pohjoispään terassilla. Alhaalla edessäni levittäityi maailman toiseksi suurin aukio, vain Tiananmeren aukio Pekingissä on suurempi. Kiistellysti sanotaan, että aukiota reunustaa kokoelma islamilaisen maailman majesteettisimpia rakennuksia. Paikalle saapui kolme Rezan kaveria.
Kysyin muutaman metrin päässä vesipiippua polttaneelta mieheltä lupaa valokuvaan. Hän suostui ja poseerauksen jälkeen kysyi mistä olen kotoisin, vastattuani oli mies hetken hiljaa, jonka jälkeen totesi: "valitettavasti minä olen kotoisin Iranista." Rezan kaveri, kaupungin snookermestari Javad totesi perään Iranin olevan 'fucking country'. Alkoholin juonti on rikos, länsimainen musiikki on suurelta osin kiellettyä, tytöt ovat eri koulussa, he eivät ui samassa uima-altaassa, tyttöjä ei juuri tapaa kuin puistoissa, diskoja ei ole, passia ei saa ennen kahden vuoden armeija palvelusta ja panemisestakin on maksettava, jatkoi Javad. "What a fucking country !" Tarjoilija toi pöytään teekannun ja vesipiipun.
Iranissa monet miehet ovat haukkuneet islamilaisen tasavallan maanrakoon. Iran oli ennen 1979 vallankumousta huomattavasti maallisempi valtio ja kansalaiset olivat vapaampia. Naiset pukeutuivat minihameisiin, diskot olivat suosittuja ja musiikki soi vapaasti. Iranissa on tietoisuus mitä on vapaus ja sitä myös halajataan. Johnny Walkerin litran viskipullon saa pimeiltämarkkinoilta 30 eurolla. Reza sanoi hänen kaikkien kavereiden juovan, poikien kesken kotibileissä.
Iranissa naiset ja tytöt useimmiten hymyilevät ja hyväksyvät, kun osoitan kameran heitä kohti. Pakistanissa naiset juoksivat karkuun. Iranissa en ole nähnyt kenenkään pukevan kokonaan peittävää burgaa ja lähes kaikilla kasvot ovat täysin vapaat. Iranilaisilla naisilla lienee maailman kehittynein etutukkamuoti, koska se on ainut näkyvillä oleva osa hiuksista, eli sen näyttävyyteen panostetaan.
Telttamainen muodot peittävä musta chador on toki vielä suosittu etenkin vanhempien naisten keskuudessa, mutta nuoret pukeutuvat kevyeen ja värikkääseen huiviin, joka ainakin Teheranista tulleilla edistyksellisillä nuorilla naisilla on paremminkin peittämässä takaraivoa kuin otsatukkaa. Monet pukeutuvat vartalon myötäiseen mustaan jakkuun, joka juuri ja juuri ylettyy peittämään härskeimmät kireiden farkkujen aikaansaamista muodoista. En ole missään nähnyt naisten käyttävän meikkiä niin paljon kuin Iranissa. Iranissa naiset istuvat ravintolassa seurustelemassa. Minä voin mennä vapaasti puhumaan heidän kanssaan (siis jos ujoudelta rohkenisin) ja he silloin tällöin tulevat puhumaan kanssani. Toiveunia Pakistanissa.
ranilaiset naiset jaksavat yllättää. Eräänä kauniina kevät päivänä Esfahanin kadulla hopean värinen Peugeot 206 hurahti ohiseni ja käännähti edessänibrenkaat vinkuen niin, että ounastelin Marcus Grönholmin palanneen pösön rallitalliin. Etupenkeillä istui kaksi huivipäistä nuorta naista. Iranilainen poppi jyhkytti kovaa, todella kovaa.
Iranissa naiset ovat kautta historian olleet paremmassa asemassa kuin naapurivaltioissa. Iranissa naiset saavat äänestää, ajaa, omistaa ja työskennellä. Naisista lukea taitaa 77 % ja yliopistossa 63 % opiskelijoista on naisia. Demokratiaa ja liberaalien arvojen puolesta puhujan Yhdysvaltojen liittolaismaassa Sauri-Arabiassa naiset eivät saa poistua kotoaan ilman miehen lupaa, mutta pahan akselin maassa Iranissa naiset voivat ottaa jopa avioeron ja selvitä siitä hengissä. Tarjoilija kantoi pois tyhjän teekannun ja poltetun vesipiipun.
Suuntasin teehuoneelta yksin tutkimaan Imam aukion ihmeitä. Koko 512 metrin matkalla aukion eteläpäähän olivat nurmikot täynnä uudenvuoden piknikillä olevia iranilaisturisteja.
Ostin pääsylipun opaskirjani 'yhdeksi maailman kauneimmaksi moskeijaksi' hehkuttamaan Imam moskeijaan. Shaasi Abbasi on teettänyt moskeiskeijaansa hienon sisääntulon, jota ei 400 vuoden ikäkään vielä painanut. Moskeijan koristeellisin sinisin laatoin koristeltu kupolikaarinen sisäpihalle johtava käytävä oli kylmän kolkko. Sisäpihan allasta ympäröivät islamilaisen maailman hienoimpiin kuuluvat rakennukset. Rakennuksien siniset laatat on koristeltu värikkäin kukin, joita yhdistävät lehdellä olevat kukanvarret. Moskeijan muodot ovat yksinkertaisen kauniita.
Moskeijassa ei ole minkäänlaisia huonekaluja tai sisustusta, kaikki huoneet ammottavat tyhjyttään. Moskeija on museo, jossa ei ole elämää. 97 % Iranilaisturisteista kävelee moskeijassa ympäriinsä ja räpsivät kuvia kielletyllä salamalla kuin maalaiset Helsingin kauppatorilla. Moskeijasa rukoili vain kolme ihmistä. Amritsarin kultaisessa temppelissä pääsin sisään pyhiinvaeltajien rentoon fiilikseen ja minut otettiin vastaan lämpimästi. Imam moskeijassa olin kuin lähes kuka tahansa iranilaisista, eli päätehtäväni oli hienon rakennuksen valokuvaaminen. Moskeijassa ei edes valinnut pienistä moskeijoista huokuvaa harrasta - minulle epämielyttävän jäykkää - tunnelmaa. Maailman hienoimpiin kuuluva moskeija jäi minulle kylmäksi tilaksi, josta ei jäänyt sellaisia kokemuksia, että muistaisin rakennuksen paikkana, paikkana johon minulle jäi muistoja. Suunnistin Shaahi Abbasin toiselle mestariteokselle, Sheikki Lotfollahin moskeijalle.
Kupolihuoneeseen (en tunne oikeita termejä) johtavan, monista pienistä kupoleista koostuvan käytävän tunnelma oli lämpöisempi kuin Imanin moskeijassa, sinisten laatoissa olevien suurten keltaisten kukkakoristeiden lämmitettyä muuten kylmän sinisiä seiniä. Laattojen muodostamien pienten yksityiskohtien yhteensulautuvuus suurempiin kokonaisuuksiin oli vaikuttavaa.
Kupolihuone oli hypnoottinen. Moskeija on Imamin moskeijan tapaan museo, eikä rukoilijoita moskeijassa näkynyt. Kupolin alla mieleni valtasi erityinen tunne, toisaalta kupolin huippua kohti pienenenät messingin värisellä pohjalla olevat pöyristyttävän kauniit yksityiskohdat saivat katsojan ihmeestä hypnoottisesti, mutta ylenpalttinen kauneudelle ei tuntunut olevan loppua, eikä tilaan saanut minkäänlaista perspektiiviä. Ikäänkuin kupolihuone tuhansilla yksityiskohdillaan otti katsojansa vangikseen, mutta ei päästänyt lähelleen. Tarkkasilmäinen (tai neuvottu) tarkkailija saattoi yksityiskohtien sokaisemasta merestä bongata sisäkupolin huipulla olevan riikinkukon ruumiin. Kupolinhuoneen sisääntulon suunnasta riikinkukkoa katsoessa, muodostui kupolin pienistä ikkunoista tulleista valon säkeistä riikinkukolle laaja kupolin pinnalla oleva pyrstö. Pelottavaa kauneutta, kadehdittavaa suunnittelutaitoa.
Lotfollalta
suunnistin paikallisten miesten suosimaan teehuoneeseen. Lukemattomat
seinillä olevat ja katossa riippuvat vanhat aseet, öljylamput ja
muut koristeet loivat pysäyttävän rikkaan ilmapiirin sekin, jonka
idyllisyyttä tosin pilasi kolkko loisteputkien valo. Teehuoneessa
Iranilaiset olivat vesipiipun huumassa entistäkin
vieraanvaraisempia.
Hotellille päästyäni olin väsynyt, todella väsynyt. Edellisen kerran yli kilometrin kävelin Intiassa Amritsarissa.
Esfahan on
kaunis, moderni ja siisti kaupunki, mutta minä en siihen Yazdin
tapaan ihastunut. Kaupungissa oli liikaa autoja ja lomalaisia, eikä
kaupungista kokonaisuutena huokunut tunnelmaa. Nähtävyydet olivat
museoita ja kaikki muu modernia. Vahvin muisto Esfahanista minulle
jäi kadulla vierelleni pysähtyneestä nuoresta naisesta, joka
heitti kätensä olkapäälleni, taivutti kasvonsa viereeni, hymyili
ja poseerasi kaverinsa kännykälle. Iran ei ole maa, jossa miehet
tunkevat naisensa mustien kaapujen vangiksi ja katuplagaatit
julistavat kuolemaa Yhdysvalloille.
-------
Esfahanissa
odotin viisumin pidennystä kymmenen päivää, koska toimisto oli
suljettu Islamilaisen uudenvuoden vuoksi. Nyt olen pitkäksi aikaa
vapaa viisumeista ja seuraavat 1800 km ajankin melko vauhdikkaasti.
Lähden huomenna Irakin rajan tuntumaan Kurdistanin vuorille ja
jatkan vuoristoisessa Kurdistanissa aina Turkin Sanliurfaan asti.
-----
P.S. Osoitteseen www.pyorallamaailmanympari.com on ilmestynyt tuhti kuva paketti Länsi-Iranista.
Jukka
Iran 2 (Orumiyeh 22 huhtikuu 2007)
"Always do
what you are afraid to do."
—Ralph Waldo Emerson
"Tee aina sita jota pelkaat tehda."
"You don't know unless you try" - 'Bravo Two Zero'
"Et tieda ellet yrita"
"He remains
a fool his whole life long
Who loves not women, wine, and
song."
—Martin Luther
"Han on aalio koko elamansa, joka ei rakasta naisia, viinia ja laulua."
-----
Tapasin
Esfahanin hotellissani espanialaispyöräilijä Miquelin (ei
Indurain), joka oli pyöräillyt 6900 km matkan Barcelonasta
Esfahaniin 65 päivässä. Kysyin häneltä ovatko jalat väsyneet.
"Jalat ovat ok, mutta perse on kuin Japanin lippu", vastasi
Miquel.
30 km Esfahanin
ulkopuolella poliisi pysäytti minut tienvarteen, istuin kaksi tumtia
betoniaidan vieressä ja vastailin ympärillä vaihtuneiden poliisien
kysymyksiin. Lopulta he päättivät että kakara tarvitsee
poliisisaattueen Turkin rajalle asti. Ehkä he ajattelevat/tietävät,
että olen liian nuori ja tyhmä matkustamaan yksin, ainakin he
sanovat että näytän 17-18-vuotiaalta. Siinä sitten matkustin kuin
valtiomies seuraavat 100 km, E 240 mersun seurattua kymmenen metrin
päässä takanani. Asgaran kylän kohdalla pysähdyin kuin Forest
Gump USA:n rannikoiden välisellä juoksutaipaleellaan, pyörähdin
ympäri ja sanoin poliiseille: "en pyöräile enempää, nukun
tässä kylässä". Poliisit sanoivat, ettei kylässä ole
hotellia. Sanoin nukkuvani viereisessä autiotalossa. Tämän jälkeen
odotin yli tunnin hyytävässä tuulessa tienvarressa, jonka jälkeen
sain majapaikan keskustan poliisitoimiston keittiön lattialta.
Ruokaa sain niin paljon, että pyörälaukkuuni tunkemilla tähteillä
pärjäsin seuraavankin päivän.
Kevyttä pyöräilyä
Edellisen
illan tummat sadepilvet olivat onnekseni muuttuneet aamun kevyiksi
poutapalleroiksi. Heitin pyörälaukkuni poliisiauton takakonttiin ja
lähdin jatkamaan matkaa vain 17 kilon (tankolaukku 4 kg)
pyörällä. Itäpuolen horisontissa olleet, lumen seepramaisen
juovikkaaksi värittämät vuoret jäivät taakse vaivattomasti,
sillä pyörälaukkujen 30 kg painon ja ilmanvastuksen poissaolo
nosti vauhtiani noin 20 %. Naurettavaa helppoutta.
Upealla lumihuippuisten vuorten ympäröivällä ylätasangolla nautiskelu jäi kuitenkin lyhyeksi ja kellon käännyttyä iltapäivän puolelle, saivat reiteni maistaa sateen kylmyyttä ja mäkien rankkuutta. Kevyellä pyörällä poljin mäet ylös vauhdikkaasti, mutta valitettavasti poliisit eivät tietäneet, että vauhdinnostamiseen kaksinkertaiseksi, vaaditaan kahdeksankertainen voimankäyttö, sillä he käskivät jatkuvasti minun hyppäämään auton kyytiin tai hoputtivat kovempaan vauhtiin. Naurettavaa kärsimättömyyttä.
Viimeisellä vuorenhuipulla pidimme tauon poliisintarkastuspisteen teekopissa, joka muuntui turkkilaiseksi saunaksi minun istuttua läpimärkänä kaasulämmittimen vieressä. Taivas repesi auki juuri ennen koppiin kömpimistämme ja sain laskea alamäen sateettomassa säässä. Ilo oli silläkin kertaa lyhyt ja viimeiset 20 km pyöräilin vastatuulessa ja räntäsateessa, päivänä jona Suomessa tehtiin maaliskuun lämpöennätys. Ei paljoa naurattanut.
184
km ajopäivän jälkeen päätin hotellin johtajan kutsusta jäädä
Aznaan yhdeksi lepopäiväksi. Hotellin johtajan kanssa kävimme
Paykan ajelulla kaupungilla ja viereisten yli 4000 metrin vuorten
laidalla. Kaupunki oli kiistämättömän ruma neuvostoliittolaista
teollisuuskaupunkia muistuttava harmauden keidas, mutta maisemat
vuorten laidalla sanattoman vaikuttavat. Aamulla hotellissa oli häät.
Illalla hotellissa oli häät. Tanssi ja taputukset olivat raikuvia.
Kaikilla tuntui olevan hauskaa. Ketään ei juonut alkoholia.
Naurettavaa juhlintaa.
Kolmantena poliisisaattue päivänä minua alkoi ottaa päähän jatkuva pysähtely ja odottelu poliiasemilla sekä jatkuva toistaminen poliiseille, että pyöräilen mieluummin kuin istun autossa. Yksi poliisi oli sitä mieltä, että minun pitäisi ostaa auto, sillä se on kuulemma paljon mukavampi kuin pyörä. Naurettavaa tyhmyyttä.
Onneksi poliisit puhuivat Khorramabadin hotellin hinnasta puolet pois, sillä Lonely Planet opaskirjan fraasi hotellista -hintaansa nähden uskomattoman nuhruinen- piti täysin paikkansa. Hotellin pattereissa ei ollut termostaattia, eli lämpöä ei saanut käännettyä pienemmäksi. Henkilökunta kantoi huoneeseeni tuulettimen, jotta en hikoilisi. Naurettavaa energiantuhlausta.
Khorramabadin lepopäivänä en tehnyt mitään. Sen vertaa ei kiinnosranut Lorestanin maakunnan suurin nähtävyys Falak-ol-Aflakin linna, että olisin jaksanut kävellä ylös 40 metrin mäen päälle. Naurettavaa laiskuutta.
Sateisella ylängöllä
Sovimme poliisien
kanssa tapaamisen tiistaina kello kymmenen hotellini edessä
Khorramabadissa. Poliiseja ei näkynyt yhteentoista mennessä, eikä
hotellin vastaanottovirkailijat tavoittaneet heitä puhelimitse.
Kyllästyin jatkuvaan odotteluun ja yhdeltätoista lähdin tienpäälle
yksin. Poliisit eivät tainneet järjestää kakaran etsintäpartiota,
sillä ensimmäinen näkemäni tiepoliisipartio huusi kovaäänisestä
'I love you' ja toinen kaksikko tarjosi minulle pussillisen
maitokarkkeja ja lämmintä kättä.
Tie nousi loivasti ylös
jyrkkien ja rikkonaisten vuorten vihreässä laaksossa, jonka
kivikkoisilla niityillä iranilaiset olivat joukoittain juhlapäivän
piknikillä. Sokeria olevat istuivat teltansuulla ja seurasivat
muiden 'sadetanssia', jalkapallon tai sulkapallon peluuta. Tunnelma
oli kuin Suomen leirintäalueilla tihkusateisena juhannusaattona.
Eväsretkeläiset eivät kuitenkaan istuneet nuotion äärellä
kaljakorien päällä. Ero oli myöskin se, että eväslakanan päällä
perheidensä parissa risti-istuivat myös teinit ja nuoret
aikuiset, Suomen juhannuksenahan he litkivät pussikaljaa ja
paneskelevat kesäfestareilla.
Loivasti kumpuilevalle ylätasangolle päästyäni maisemat eivät enää olleet riittävän dramaattiset eväsretkeläisille ja taitoin tunti tunnin jälkeen yksin matkaa kylmässä, sateisessa ja nuhruisessa niittymaisemassa.
Kahdeksan
ihmistä odotteli sateen taukoamista pienen kylän pankin katoksen
alla. Pyöräiltyäni katoksen ohi kahdeksan prosentin nousussa ja
kiihtyvässä vesisateessa, tunsin hyvänolon tunnetta sydämessäni.
Tunsin itseni vahvaksi ajaessani vaivattomasti ylös sateista vuoren
rinnettä, toisten hytistyä pankin katoksen alla. Kenties hyvänolon
tunnetta loi se, että mielessäni saatoin kuvitella, että katoksen
alla olevat ihmiset ajattelivat oloni olevan surkea kylmässä
sateessa, oloni oltua kuitenkin vahva ja nautinnollinen.
Muutama
kilometri ennen vuorenhuippua taivas repesi kahtia ja levenevästä
raosta auringonsäteet alkoivat lämmittää viileitä poskiani.
Kumpuilevien peltojen taustalta paljastui tuoreen lumen hennon
valkoiseksi värjäämien loivien vuorten huiput. Tientäreunustivat
rikkonaiset, kalkkikivimuodostelmia muistuttavat eksoottisen väriset
kalliot. Koko ajan kasvanut sininen taivas toi syvyyttä sumun
latistamaan maisemaan ja auringonsäteet saivat pienet tiilitalokylät
arvoiseensa kauneuteen. Sateen loppuminen loi menoon rauhallisuutta,
sillä enää ei tarvinnut siristää silmiä eteenpäin näkemiseksi,
autot eivät roiskineet kylmää vettä päälleni, sormeni heräsivät
kohmeesta ja voin riisua kankeat sadevaatteet pois. Lämmin aurinko
kehoa lämmittämässä, raikaan kostea kevään tuoksu nenässä ja
myötätuuli selkäni takana laskinpehmeästi alas Nurabadiin, jonka
laidalla poliisi otti minut taas huostaansa ja seurasin heitä
poliisiasemalle.
Poliisipulassa oleva Suomi voisi pestata muutaman koppalakin Iranista, sillä heillä tuntuu olevan runsaasti luppoaikaa, niin onhan rikollisuusluvutkin Iranissa melko alhaiset. Nurabadin poliisiasemalla ympärilleni kerääntyi noin 20 poliisia. Kaksi neljän olkapäätähden poliisiakin jätti toimistonsa ja tulivat minua ihmettelemään. Kukaan ei Nurabadin karun ja kylmän kaupungin poliiseista puhunut englantia, mutta vieraanvaisuuden kieli heillä oli hallinnassa. Sain majapaikan vieressä olevasta Punaisen puolikuun uudesta talosta, jossa minulla oli yksin käytössä noin 100 neliön asunto kaikilla herkuilla, tietysti ilmaiseksi ja puolihoidolla.
Nurabadin poliisit eivät pitäneet minua kakarana ja sain jatkaa yksin Kermanshahiin. Poliisit vakuuttivat matkan Kermanshahiin olevan tasainen ja pituudeltaan 90-100 km. Poliisisedät eivät tainneet tajuta, että heidän seinäkarttansa ei ollut topografista mallia ja siitä ei voi vetää johtopäätöstä tasaisuudesta. Nurabadin kaupungin ulkopuolinen kilometrikyltti tosiaan näytti Kermanshahiin olevan matkaa 100 km, mutta Iranissa tienviitat on taidettu laittaa vatsa tyhjänä Ramadanin aikaan, tai sittten Iranilainen kilometri on sidottu Rialin äkkinäisiin kurssivaihteluihin, sillä usein 20 km kilometrin pyöräilyn matka kaupunkiin on lyhentynyt vain 10 km, mutta joskus 25 km. Keskimäärin iranilainenkilometri on laskujeni mukaan 893 metriä.
Keskeytin korkean mäenpäällä viettämäni vessatauon, kun Paykan taksi pysähtyi viereeni. Autosta ulos hyppäsi siistiin pukuun ja nahkakenkiin pukeutunut salkkua kantanut mies. Mies oli tulossa muutaman kilometrin päässä olevan pikkukylän koulusta, josta hän opettaa arabiaa ja englantia. Mies oli innokas opettaja tai hajamielinen, sillä hän valitti, ettei koulussa ollut lainkaan oppilaita, koska on uuden vuoden loma ?? Mies oli pienikokoinen, polkkatukkainen, tummasilmäinen ja hänen olemuksessaan oli erikoista jäykkyyttä. Hän alkoi kuvata minua kännykkänsä videokameralla ja alkoi esittää kysymyksiä arvilindmäisellä asiallisuudella, mutta samanlaisella jäykkyydellä kuin minä lauloin aina huonoimpaan mahdolliseen tulokseen johtaneita koulun laulukokeita. Hänen kompelö englannintaitonsa kruunasi miehen koomisuuden. Lopuksi hän kinus minuai hartaasti hänen taloonsa syömään: Please sir come to my home, please please please come to my home, please sir please come to my home, please you beautiful you great, plzzzzzzzzzzzzzz sir come to my home, my home near.........
Olin
juuri syönyt, joten laskin alas wokin muotoiseen laaksoon, jonka
itälaidalla jyrkkä mutta tasapiirteinen yksinäinen vuori kohosi
vihreiltä vehnäpelloilta kuin jättimäinen sianselkä,
länsiläidalla maalaiskylä paistatteli päivää pouta pilvien ja
mustien vulkaanisilta tulivuorilta näyttäneiden mäkien alla, kylän
edustan vehnä pelto oli oraalla ja kylää ympäröivää aitaa
reunustavat pikkupuut puskivat ulos ensimmäisiä lehdenversoja,
laakson ilmavirtoja hyväkseen kayttivät taivaalla liitäneet haukat
(nimeäminen ei pohjaudu ammattilaishavaintoon).
Sinä päivänä
Iranilainen kilometri oli 870 metriä, sillä matkamittarin
näyttäessäni 100 km oli matkaa Kermanshahin keskustaan vielä 15
km. Kermanshah on äärimmäisen laajalle levittäytynyt särmitön,
ja ehkäpä jopa tylsän oloinen kaupunki. Samat sanat voi kirjoittaa
kyllä monista muistakin Iranin kaupungeista. Iranissa jokaisen
kaupungin kadulla ajelee vain Paykaneita, jokaisesta ravintolasta saa
ainoastaan köyhän miehen kebabia, katuravintoloita ei ole, talot
ovat modernin kolkkoja, vanhaa ei Yazdia lukuunottamatta ole ja
ainoastaan basaareissa on jäljellä Persian mystisyyttä.
Valitettavasti Iran ei ole kuitenkaan niin kehittynyt, että he
olisivat saaneet järjestettyä kaikki kulutushyödykkeet saman katon
alle, sillä jokainen tuote on haettava eri putiikista ja
tuotevalikoima Iranissa on varsin suppea. Suppea valikoima selittynee
sillä, että Iran on täysin kansainvälisen pankkijärjestelmän
ulkopuolella ja tuonti ulkomailta on ongelmallista. Minun
luottokorttini on Iranissa käyttökelvoton ja joudun kantamaan
suuren kasan käteistä mukanani. Iran on kuitenkin halpa maa ja
budjettini on pysynyt yhdessätoista eurossa per päivä, lainkaan
pihistelemättä.
Iranin kaupungit tylsyydeltä pelastaa ihmiset.
Iranilaiselle vieraanvaraisuudelle kiitokseksi ei yksinkertainen
merci riitä. Monet kerrat olen syönyt ja juonut heidän kanssaan,
ostokseni olen saanut monesti ilmaiseksi ja lämmin kättely tai
tervehdys on lukuisat kerrat nostanut sateisen päivän mielialaa.
Merci motashakkeram very much sanon minä Iranilaisille.
Kurvikakkaita teitä Kurdistanissa
Maksoin Kermanshahissa hotellini kolmeksi yöksi, mutta peruutin yhden yön, sillä en jaksanut odottaa Kurdistanin vuorille pääsyä. Howraman laakso on kutkuttanut mielikuvitustani siitä asti, kun luin opaskirjani sen majesteettisista tunkeutumattomista laaksoista ja vuorista, sodan hävityksiltä säästyneistä "terassikylistä" ja poikkeuksellisen vieraanvaraisista ja värikkäästi pukeutuvista kurdeista.
Pääelinkeinoni ensimmäisellä 40 kilometrillä ulos Kermanshahista oli haukottelu. Olin todella väsynyt. Jalkani olivat kuitenkin hyvässä tikissä ja laakson laidunmaat muuttuivat nopeasti jylhiksi vuorimaisemiksi. Olin virallisesti vielä Kermashahin maakunnassa, mutta vuorien juurella kylät muuttuivat jo kurdilaisiksi. Miehillä alkoi näkyä perinteisiä kurdiasuja, leveitä pussihousuja ja paksuja lantiovöitä ja naisten huivien ja asujen värikirjo muuttui loisteliaaksi.
Päivä
oli varmasti kevään kaunein. Vuorten huiput olivat vielä lumen
peitossa, mutta laidunmaat jo vihreänä, lumet sulivat ja kevät
purot solisivat, linnut lauloivat kauniisti ja tienvarren kukat
putkahtelivat eloon. Taivas oli syvän sininen ja lämpötila
täydellinen.
Mitä
köyhempi on maa matkallani ollut, sitä enemmän on teidenvarsilla
ollut elämää, Laosia lukuunottamatta. Kurdistan on Iranin toiseksi
köyhin maakunta ja kenties siksi myös ihmisiä ilmaantui
teidenvarsille. Lähes kaikki tervehtivät minua ja halusivat
paiskata kättä. Pojat lopettivat vuorten juuren pienellä kentällä
jalkapallon peluun ja juoksivat minua tervehtimään. Tyttöjoukko
pysähtyi hihittelemään omituiselle kulkijalle. Vanhojen naisten
joukko oli haltioissaan kun he saivat poseerata kameralleni.
Teheranilaiset turistitkin pysähtyivät täyttämään tankolaukkuni
hedelmillä ja pähkinöillä. Tuntui, että kuuluin välittömästi
kurdilaiseen perheeseen. Elämä terassikylien raiteilla - joissa
alla olevan talon katto muodostaa yllä olevan talon etupihan- oli
rauhallista ja ensimmäistä kertaa Iranissa näin runsaasti
toimettomana kadun varrella istuvia miesjoukkoja.
Vaikka päivän alussa runsaasti haukottelinkin, voisin todeta, että 130km vuoristoinen päivä oli täydellinen nautinto.
Päivä oli täydellinen Pavehiin asti, josta yritin etsiä hotellia. Hotellia ei ollut, mutta ystävällinen talonmies majoitti minut paikassa, joka muutti täydellisen päivän superlatiiviksi, jonka loistoon ei Suomen kielen sanastosta löydy termiä. Nukuin yöni yliopistotyttöjen asuntolassa, jossa ei talkkaria lukuunottamatta ollut tietoakaan miehistä. Kyllä kelpasi syödä sängyllä, kun vieressä istui kuusi kaunotarta ja aina hermoja raastava kumin puhkeaminenkin oli nautinnollista kun kolme tyttöä tarjoitui auttamaan pumppaamisessa, valitettavasti 5 baarin jälkeen tarvittiin omaa kättä. Ei ravintolaillallinen kahden talkkarin valitseman psykologian opiskelijan kanssakaan pannut yhtään harmittamaan, että valitsin tasaisen valtatien sijaan kurvikkaan vuoristotien. Minä olin illan tähti. Iltatähtiä ei kuitenkaan ole luvassa.
Aamulla
tytöt lähtivät kouluun, minä vuorille. Vajaan kymmenen
kilometrin ylämäen jälkeen nautin mutkikkaan alamäen vauhdista ja
Itä-Tiibetin vuorille vertoja vetävistä maisemista. Alamäki oli
täynnä piknikillä olevia kurdeja. Mäki laski 700 metriin, eli
Iranin matkani alhaisimpaan kohtaan. Jyrkästä, kerrostuneista
vanhoista merenponjanlaatoista muodostuneen kanjonin pohjalta tie
lähti 12 prosentin jyrkkyydellä nousuun pitkin kosken vierustaa.
Kosken toisella laidalla kiviaidoista tehdyt terassilaidunmaat
kohosivat lähes pystysuorasti korkeuksiin. Nousin jyrkkää nousua
yllättävällä keveydellä, joten jotakin on kunnossa tapahtunut
sitten Indonesian Jaavan, jossa viimeksi tuskailin ylös yhtä
jyrkkiä nousuja. Iloiset ihmiset saivat unenpuutteessa olevan
mielialani (ja ruokavaratoni) jälleen kohoamaan
vieraanvaraisuudellaan.
Nuoret moottoripyöräilijät kaahasivat mutkaisilla teillä edesvastuuttomasti. Niin kova oli vauhti, että kovan ilmavirran vuoksi he joutuivat pitämään päätään alhaalla, jotta näkisivät jotain suojaamattomilla silmillään.
Kosken varrella
auto pysähtyi vierelleni ja sisältä putkahti yllätyksekseni
englantiapuhuva nainen ja hänen mies. He kutsuivat minut vieraakseen
seuraavaan kylään, johon he itse olivat menossa vierailulle.
Saapuessani Nowdeshesin 5000 asukkaan kylään, ympärilläni
pörräsi kaksi taitavasti pyörällä keulivaa ja temppuilevaa
poikaa. Kylän kahtiin halkaisevan rotkon ylittävällä sillalla
kysyin päivää tappaneilta miehiltä tietä Jalali perheen
torpalle. He eivät tienneet tietä, mutta lupasivat soittaa minulla
olleeseen numeroon, jonka jälkeen yksi miehistä heitti minut
pick-upillaan Jalalien talolle, jossa minua odotti vanhojen naisten
lämmin vastaanotto ja maittava lämmin ateria.
Talo
oli pullollaan värikkäisiin pitkiin hameisiin ja huiveihin, sekä
perinteisiin kurdilaisiin kultakoruihin pukeutuneita eläkkeellä
olevia naisia. Suurehko kivitalo sijaisi jyrkällä länsirinteellä,
josta avautui panorama porrastetulle 5000 asukaan kylälle. Talossa
asui keski-ikäinen nainen ja hänen parikymppinen tytär. Me kaikki
muut olimme heidän vieraitaan ja valmistauduimme juhlimaan profeetta
Muhammadin syntymää, kuolemaa, uudelleen syntymää tai sinne päin
tärkeää tapahtumaa, paitsi minä, joka valmistauduin pummaamaan
keittiössä valmistettavia herkkuja.
Muhammad on muslimeille vähän samantapainen jätkä kuin Jeesus meille kristityille. Häntä pidetään Jumalan, Allahin, viimeisenä viestin tuojana ja profeettana. Hän syntyi vuonna 570 jkr, toimi kauppiaana ja meni naimisiin 26-vuotiaana. Hän taisi mennä naimisiin hirveän akan kanssa, sillä samoihin aikoihin hän sulkeitui meditoimaan luolaan Mekan läheisille vuorille. Näissä luolissa hän sai ensimmäisen ilmestyksen noin 40-vuotiaana. Mekassa hänen julistukset eivät kuitenkaan saaneet kannatusta ja hän pakeni Medinaan, jossa sai vastustuksestakin huolimatta taakseen ainakin 10 000 vahvuisen joukon, joiden kanssa hän taistelikin Mekkaa vastaan. Kuten Jeesus, hänkin alkoi saada kunnioitusta vata kuolemansa jälkeen. Muslimit pitävät häntä täydellisenä miehenä, jota seurata. Suuraan, koraanin jälkeen muslimien toiseksi pyhimpään kirjaan on ikuistettu Muhammadin elämä. Ymmärtääkseni islamilainen laki sharia on laadittu suuran, eli Muhammadin elämän pohjalta. Muhammadia on tulkittu paljolti hänen toimintansa ja tekemiensä tekojen pohjalta, eikä niinkään hänen saarnaamien elämänohjeiden mukaan.
Lattialla risti-istunnassa syöty juhla-ateria oli maittava, mutta asento oli niin tukala, että tuskan kestäminen taisi kuluttaa enemmän kaloreita kuin ehtisin suuhuni tunkea.
Sisään alkoi lapata myös miehiä. Naiset ja miehet sulkeutuivat omiin huoneisiinsa. Miehet jäivät rukoilemaan suurempaan olohuoneeseen, jossa Iranille tyypilliseen tapaan ei pientä sivupöytää lukuunottamatta ollut huonekaluja, vain suuri persialainen matto ja tyynyjä. Seinät olivat valkoiset ja tunnelmaa kylmensi kirkkaat loistelamput. Iran on varsin muodollinen maa ja jokaiselle uudelle tulijalle noustiin seisomaan ja häntä käteltiin, lähimmät toverit antoivat kolme poskisuukkoa. Kätelin miestä, jonka käsi oli yhtä paksu kuin leveäkin ja hänen reitensä niin uskomattoman paksut, että pullottivat leveissä pussihousuissakin, lihava hän ei ollut. Vanha hassuun hattuun ja paksusankaisiin laseihin sonnustautunut konservatiivinen kurdi mies alkoi vetää rukoilua käheällä ääneellään. Nuorten miesten lähdettyä mukaan rukouslaulantaan, täytti kolkon huoneen rauhallisen soinnukas äänimaailma.
Rukoustilaisuus
oli ensimmäinen näkemäni Iranissa. Kysyinkin emännältäni onko
Iran hänen mielestään uskonnollinen maa. Pienen naurun jälkeen
hän vastasi: "No ei todellakaan, vain vanhimmat uskovat
tähänkin juhlaan." Hän itse oli noin 55-vuotias. Miesten
rukoiltua olohuoneessa, saatoin todella havaita, että nuoremmat
pääasiassa haukotteivat ja vilkuilivat ympärilleen odottaen
rukoilun loppua, kun taas vanhemmat olivat silmät kiinni ja kädet
hartian korkeudelle nostettuna syventyneitä omaan maailmaansa. Minua
kukaan pyytänyt rukoilemaan, vaan sain valokuvata seremoniaa. Itse
asiassa minä olen rukoillut elämässäni muistaakseni vain kerran,
tosin vain puolittaiseksi. Noin 10-12 vuotiaana minulla oli ollut
hieman huono päivä ja pistin illalla käteni ristiin rukoillakseni.
En kuitenkaan löytänyt sanoa ja muutenkin tuntui tyhmältä
ajatukselta, että itsekseen höpiseminen auttaisi. Otin kädet pois
rististä nopeasti ja menin nukkumaan. Hyvin nukuttuun yöhön
hukkuivat huoleni. Matkalla on toki monesti tehnyt mieli rukoilla, ei
toki Jumalalle tai Jeesukselle, mutta että olisin Jeesus.
Seuraavanakin päivänä olisi ollut paljon mukavampaa omata taitoi
tuottaa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta rajaton määrä
ruokaa, kuin kantaa mukanaan kolmen päivän ruokia yli korkean
vuoren.
Rukoustilaisuuden
jälkeen vierasjoukon huomio kiinnittyi hiljaisena seinän vieressä
istuneeseen muukalaiseen. Päähäpuheenaiheksi muodostui seuraavan
päivän reittivalintani. Kaikki olivat sitä mieltä, että
vuorenylitys Howraman laaksoon olisi lumen peitossa. Samaa tarinaa
olin kuulluut edeltävätkin päivät. Illalla taloon kantautui
sanoma kahden pyöräilijäpojan ja moottoripyöräilijän kolarista.
Toinen pyörälijäpojista kuoli.
Odotettu este
Aamulla talonväki yritti ohjata minut vuoren kiertävälle tielle, sillä vuoren yli johtava tie olisi lumen vuoksi liian vaarallinen, kenties läpipääsemätön. Huvittavinta oli, että he sanoivat tien olevan tasainen, mutta reitillä olevan neljä metriä lunta. Kevät kukat kukkivat Nowdeshesin 1500 metrissä. Minun oli taas turvauduttava kolikkoon. Kruunalla yli, klaavalla kiertoon. Tuli klaava. Lähdin vuoren yli.
Kylänraitilla muutama mies kysyi mihin olen menossa ja vastauksenin jälkeen sanoivat: "Barf, barf (lunta,lunta)", ja nostivat kätensä päänsä yläpuolelle osoittaakseen kuinka paksulti lunta huipulla olisi." Toivoni kuitenkin palasi, kun pick-up mies toivotti hyvää matkaa ikkunastaan, kun sanoin meneväni Marivaniin. Parin minuutin päästä hän kuitenkin ajoi minut kiinni sanoakseen huipun olevan lumenpeitossa. Jatkoin matkaa, sillä en ymmärtänyt miksi en pääsisi noin 3000 m vuoren yli, jos Mt. Everestin huipullekn on kiivetty.
15 km ylämäen jälkeen saavuin vuorenselälle, josta näkyi horisontissa jyrkällä vuorenrinteellä siksakkia tekevä, kevyesti lumenpeitossa oleva tie. Sanoin porttia pitäneille sotilaille, että käyn vain katsastamassa maisemia ja tulen takaisin, koska eivät muuten tahtoneet päästä minua eteenpäin.
Tie nousi loivasti ylös länsi-/etelärinnettä, aurinko paistoi ja mieleni yhä kasvaneesta unenpuutteesta huolimatta huomattavan virkeä. Päätin mennä niin pitkälle kuin pääsen, ja siitä vielä hieman pidemmälle. Olin hieman huolissani itä-/pohjoisrinteen lumitilanteesta. Toki Eteläinenkin rinne oli lumenpeitossa, mutta ajattelin lumen tienpäällä jo sulaneen.
Tuulensuojassa olleella Etelärinteellä aurinko lämmitti vain hyvin ohuiden trikojen peittämää kehoani ja linnut lauloivat keväisiä kertosäkeitä. Tie todellakin kulki vuorenhuipun yli ja viimeiset parisataa nousumetriä tie teki siksakkia hyvin jyrkällä ja kallioisella vuorenseinämällä. Eteläiseltä seinämältä avautui upea mustavalkoinen panorama yli 3000 metristen vuorien ja länteen katsoessani saatoin nähdä Irakin puolelle. Tienvartta reunustivat jo metrin paksuiset lumiseinämät, mutta pääsin huipun yli pyöräilemällä.
Huippu
oli kuitenkin vasta ensimmäinen kaksoishuipuista ja jälkimmäiselle
oli kilometrien matka länsirinteellä. Pääsin pyöräilemään
enää pienen matkan, jonka jälkeen tieni tukki 10-30 sentin lumi ja
tien päälle pysähtyneet lumivyörykasat. Muutaman kerran talutin
pyöräni yli suuren lumivyörykasan. Katsottuani alas, johti jyrkkä
pudotus satojen metrien päähän. Katsottuani ylös, näin jyrkän,
viistosti kohta taivasta kohoavan lumiseinämän. Onneksi tienpenkan
kohdalla oli kapea, lähes tasaisen kynnys, jota pitkin sain pyöräni
kannettua turvallisesti kasan yli. Kaikkein suurimman vyörysasan
päällä pysähdyin 15 sekunniksi, katsoin horinttiin jatkuvaa tietä
ja mietin onko järkeä jatkaa kun ei ole mitään tietoa mitä
edessä odottaa. Eihän missään ole mitään järkeä.
Jatkoin matkaa.
Jyrkähkön rinteen alla lumimassan paksuus pakotti minut kantamaan laukkuja ja pyörää erikseen. En käyttänyt mutkitteleva tietä vaan oikaisin suoraan ylös jyrkkää lumenpeitossa olevaa rinnettä. Sidoin kiristyshihnalla kaikki- noin 40 kg painoiset ruualla ja vedellä lastatut- laukkuni yhteen ja heitin ne hartioitteni päälle. Pääsin puoleen väliin rinnettä kävellen, jonka jälkeen minun oli heitettävä, vedettävä ja työnnettävä laukkuja polveen asti upottavassa lumessa. Onneksi pyörän kanto oli helppo nakki ja pääsin nopeasti laukussa olleiden sadeasujen kimppuun.
Taivaalta alkoi tippua vettä, voimakas tuuli pureutui kasvoihini, näkyvyys lyheni olemattomaan ja lämpötila laski yhteen lämpöasteeseen.
Jatkoin matkaa loivasti kohoavalla suoraan vuorenrinteen sivustaa pitkin pohjoiseen suunnanneella tiellä. Kävelin joka metrin kolmeen kertaan, kantaen laukkuja ja pyörää edelleen erikseen. Ensimmäiseksi kannoin raskaat ja hankalasti kannettavat laukut polviin, jopa vyötäröön asti upottavassa lumeessa parin sadan metrin päähän, palasin takaisin ja kannoin lopulta pyörän samaan paikkaan. Tietä reunustavien pystysuorien seinien kohdalla oli lunta vain 0-50 senttiä ja pääsin pariin otteeseen jopa pyöräilemään 50 metriä. Valitettavasti loivia rinteitä oli määrällisesti enemmän ja niiden kohdalla tiellä makasi metrien lumikerros. Aloin kuulla kolinaa, pysähdyin ja hetken päästä kahden kymmenen metrin päässä edessäni tien lumikasaan tippui pääkallon kokoinen lohkare, paikkaan josta metrin päässä oli jalanjälkeni. Olin hieman huolissani, kun lumi- ja kivivyöryn merkkejä oli kaikkialla.
Päivän selvää oli, etten olisi pysynyt myrkyisään vuorikiipeilyyn alimitoitetuilla varusteillani lämpimänä kuin liikkumalla. Söin kävellessäni ja valmistauduin rämpimään lumessa koko yön. Onneksi minulla on keskuslämmityksellä varustetut varpaat ja niiden uskomaton kylmyyden sietokyky helpotti elämääni paljon, sillä varpaani eivät suuremmin palelleet, vaikka olin kävellyt reikäisillä lunta sisään imevillä kovapohjaisilla pyörälykengillä ja kesäsukilla lumessa jo neljä tuntia.
Saavuttuani vuoren huipulle, en nähnyt mitään, sillä vuoren huippu oli täysin pilvessä. Onnekseni vuoren huipulla oli kahdet jalanjäljet. Jäljet olivat samanpäiväiset ja tiedä vaikka miehet olisivat olleet kevään ensimmäiset vuoren ylittäjät. Huipulta jalanjäljet johtivat jyrkkään suoraan rinnettä alas johtavaan alamäkeen, jonne minäkin heitin laukkuni ja pyöräni ja hyppäsin pyllyluisulla perään. Valitettavasti märkä lumi oli pehmeää eikä pyörä ja laukut tahtoneet luisua edes lähes pystysuorassa rinteessä ja jouduin raskaisiin heittohommiin. Muutaman kymmenen vertikaalimetrin pudotuksen jälkeen pyllähdin tielle, jonka tunnistin tieksi vain sen päällä olleen, arviolta 1-2 metrin lumikerroksen tasaisuudesta.
Se tie oli raskain kaikista, sillä upoin jatkuvasti lumeen, enkä aina tahtonut saada jalkojani ulos märästä lumesta. Onneksi olen matkankin aikana käynyt kymmeniä kertoja paikallisilla punttisaleilla rautaa kesyttämässä ylä- ja keskivartalon lihaksillani, sillä muuten olisi jäänyt 30-40 kilon laukkujen kanssa lumesta ylös ponnistaminen tekemättä. Ilman laukkuja en uponnut juuri lainkaan lumeen ja edellä kulkeneiden miesten jalanjäljetkin olivat vain 10-20 sentin syvyiset
Tiellä jouduin ponnistelemaan vain puolituntia, kunnes jäljet johtivat sumussa jyrkältä rotkolta näyttäneeseen alamäkeen, josta miehet olivat peppuliusuneet alas. En nähnyt kuin muutaman metrin alaspäin ja autuaan tietämättömänä heitin laukkuni ja pyöräni alas ja hyppäsin taas itse perään. Rinne oli jyrkkä ja pyörä ja laukut heittelivät voltteja alaspäin, kunnes aina pysähtyivät pieniin lumivyörykasoihin. Rinteen loiventuessa joudun muutaman metrin välein heittämään tararoitani alaspäin toivoen, että ne luisuvat mahdollisimman pitkälle. Lopulta alamäki kävi niin "loivaksi" ja raskaaksi, että laskin rinnettä alas vatsallani pää ylöspäin ja vedin pääni yläpuolella olevia, lunta painolastiksi kerääviä laukkuja ja pyörää alas kummallakin kädellä. Lumi tunkeutui vaatteitteni sisään ja minua alkoi jo hieman viluttaa.
Noin
puolessa välin alamäkeä sumuverho hälveni äkkinäisesti ja
saatoin nähdä alas. Oli upeaa nähdä kaukana alhaalla lumelta
puhdas tie ja kaksi taloa, jonka ympärillä pörräsi
lumespuskutraktoreja. Vaikka matkaa talolle oli vain noin 300 metriä,
kesti sen viereiselle tiellä raahautuminen lähes tunnin, arviolta
30- 50 asteen alamäessä ! Olin tien penkalla todella väsynyt,
mutta heitin laukkuni selkään ja kannoin väkisin pyöränkin saman
aikaisesti jäljellä olleet mutaiset 200 metriä. Rojahdin talon
pihalle lopen uupuneena. Varusmiehet tulivat luokseni, kantoivat
laukkuni pois päältäni ja kutsuivat sisään lämmittelemään.
Itse selvisin siis ehjänä alamäen volteista, mutta pyörästä
katkesi vaijerit ja mittarinjohdot, sekä pyörälaukuista kaksi
koukkua ja kiristyshihnat.
Päästyäni sisätiloihin, kehoni tärisi kylmyydestä ja väsymyksestä. Olin kiitollinen huipun yli samana päivänä kävelleille miehille heidän jalanjäljistään. Ilman niitä en olisi syönyt tuoretta leipää, lämmintä papusoppaa, juustoa ja hedelmiä lämpimän tuvan kaasulämmittimen vieressä ennen pimeän tuloa. Varusmiehet ja poliisit ottivat minut vieraanvaraisesti huostaansa, vaikka alkuun ihmetelivätkin mistä minä tienoolle tupsahdin. Sain nukkua ja syödä tuvassa seuraavaan aamuun asti.
Iranissa pakollinen varusmiespalvelus kestää 17 kuukautta. Kyselytutkimukseni mukaan ensimmäisenä vuonna peukaloita pyöritetään myötäpäivään, jonka jälkeen edistyneimmät saavat vaihtaa pyörityssuunnan vastapäivään. Samainen kyselytutkimus osoittaa, että poliisin työ Iranissa on raskasta ja palkka vain 250 dollaria kuukaudessa.
Turistifiilis
Iranin armeija on enemmän minun makuuni kuin Suomen. Tehdessäni lähtöä kello kymmenen, makasi osa varusmiehistä vielä silmät tiukasti ummessa punkan pohjalla.
Tuvan
ovesta ulos astuttuani edessäni avautui jyrkkä valkoinen seinämä,
sama jonka edellisenä iltana laskin alas. Onneksi edellisenä
päivänä näkymät peitti sumu, sillä ilman sitä olisi
pelkopissat saattaneet kastella sadehousut sisältäkin.
Opaskirjan
hehkuttamassa Howraman laaksossa parasta antia minulle olivat pitkä
alamäki ja myötätuuli. Se, että en koskaan löytänyt noita
valokuvallisia porrastettuja kyliä, saattoi olla kantourakasta
jäykistyneen niskan syytä, mutta sivusilmällä kylläkin näin
tienvarrella "häränsarviseen" nahkaliiviin,
pussihousuihin ja huivihattuun pukeutuneita kurdimiehiä, joka antoi
viitettä siitä, että vaikeasti saavutettavissa oleva laakso on
todellakin ollut suojassa kulttuuria tuhonneilta sotajoukoilta, tai
ainakin moderneilta vaatekauppiailta.
Pyöränpäällä
minulla oli sellainen turistifiilis, että pidin Marivanissa- upean
Zarivar järven maisemissa- kolmen päivän levon. Nyt minulla on
sellainen turistifiilis kynä kädessä, että tekisi mieli lopettaa
kirjoittaminen. Kerron kuitenkin yhden tarinan, joka sisältyi
kolmeen viimeiseen, maisemiltaan upeaan pyöräilypäivään
Iranissa.
Mahabadin keskustan liikenneympyrässä kaksi alkoholin hajuista nuorta miestä pysähtyi moottoripyörällä viereeni ja Iranilaiseen tapaan pyörittelivät kämmentään kysyäkseen mitä etsin. He lupasivat johdattaa minut majatalolle, mosaferkhunesille. En oikein luottanut heihin ja matkalla pysähdyin ja sanoin, että voitte jatkaa matkaa. He kuitenkin halusivat johdattaa minut loppuun asti.
Löydettyämme hotellin, kannoimme kamat yhdessä ylös ja pojat auttoivat minua sisäänkirjautumisessa. Alkuepäröintini jälkeen meistä tuli niin hyviä ystäviä, että pojista toinen, kasvoiltaan teräväpiirteinen ja tumma, mustaan nahkatakkiin ja päähuiviin pukeutunut Kamal kirjoitti nimensä ja puhelinnumeronsa käsivarteeni. Heidän lähtiessä lämpimien jäähyväisten saattelemana pois, ajattelin olleeni ennakkoluuloinen kun aluksi suhtauduin poikiin hieman epäilevästi ja taas ajattelin, että oli ulkokuori mikä tahansa pitää kaikki ihmiset ottaa avoimesti vastaan.
Sisäänkirjauksen lomassa kävin käytävällä tarkistamassa oliko kaikki tavarat varmasti tulleet ylös. Näin samalla Kamalin huono hampaisen ja kiharatukkaisen alkoholiin taipuvaista autoasentajaa huonoissa vaatteissaan muistuttavan kaverin tulleen pesemään käsiään käytävän lavuaarille. Kaikki kamat oli ylhäällä ja jätin ne vastaanoton kulman taakse. Lopetettuani sisäänkirjautumisen, kipeitä hartioita kyllä miellytti, että kämmenissäni roikkui tavallisen neljän laukun sijaan kolme laukkua, mutta mieleni ei ollut kuitenkaan tyytyväinen silä puuttuvassa laukussa oli kaikki leiriytymisvarusteeni. Muista kamppeista en niin välittänyt, mutta illalla minulla ei ollut omalta kuolalta haisevaa itse kehittämääni paino-mukavuus suhteeltaan täydellistä retkityynyä. Minun ei tarvinut olla Komisaario Palmu tajutakseni kenen matkaan laukku oli lähtenyt.
Kamalalta kamojen kaipuulta minut pelasti Kamalin käsivarteeni kirjoittama puhelinnumero. Seuraavana aamuna poliisiasemalla kättelimme lämpimästi Kamalin kanssa, ja naureskelimme, että olimmehan molemmat edellisenä iltana hieman hupsuja. Kamalin avulla poliisi löysi hänen kaverinsakin. He palauttivat kaikki varusteeni ja vakuutin ja kirjoitin poliiseille lomakkeen, etten halua poikia syytettävän laissa, silä enhän minä hyville ystäville hallaa halua. Poliisi oli hyvin otettu omasta nopeasta toiminnaastaan ja sain tehdä poliiseille kiitoskirjeen ja ääninauhoituksen. Minun, arvoisan Jukka Salmisen palvelemisen kunniasta poliisit kiittivät suurella lounaalla kenties kaupungin parhaassa lounasravintolassa. Illalla illastin englannin tulkkina toimineen varusmiehen, Zanyarin kanssa. Hyvä niin, sillä ainut asia, jota uudet ystäväni eivät palauttaneet, oli Pakistanista asti hätävarana ollut myslipussi.
Orymiyehista
toivon selviäväni hengissä Iranin liikenteessä viimeiset 55 km
Turkin rajalle. 26 000 ihmistä vuosittain ei siitä Paykan myllystä
hengissä selviä.
-----
P.S. Osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari on ilmestynyt Länsi-Iran kuva-albumi.
Iran (Esfahan 2007)
"You not bike rider, you nobody." – Eddie B.
"Sinä et pyöräilijä, sinä ei kukaan."
"Nothing compares to the simple pleasure of a bike ride." - John F. Kennedy
"Mitään ei voi verrata pyöräilyn yksinkertaiseen nautintoon."
-----
Aamulla ei ollut mitään väliä miten pyörälaukut heittää tavaratelineelle, sillä pyöräiltävää ei ollut kuin kolmen kilometrin matka Quettan bussiasemalle. Ei millään muullakaan ollut väliä, minun täytyi vain istua, 16 tuntia. Olisin pyöräillyt 30 km sinä aikana, jonka bussi oli myöhässä. Bussi lastattiin täyteen ihmisiä, heinäsäkkejä ja laatikoita. Vieressäsi istunut parrakas mies tuijotti minua oudosti. Hän halusi pois vierestäni ja vaihtoi paikkaa kaverinsa kanssa. Paikkani ikkunan vieressä oli todella ahdas. Polveni hakkasivat edessä olevaan penkkiin. Näin pienestä ikkunasta aavikkoa ja matalia vuoria. Vapaasta panoramanäkymästä ei ollut tietoakaan. En tuntenut tuulta ihollani. En jaksanut ajatella. Olin kuin muumio. Hukutin tuskani musiikkiin. Lenny Kravitz lauloi: "I want to get away I wanna fly awayyy....." . Bussissa ei ollut vessaa. Opin arvostamaan Islamia uskontoa. Kolmeen kertaan bussi pyhähtyi rukoustaolle. Sain tyhjennettyä virtsarakkoni. Nukkumaanmenoaikaan rätisevistä kovaäänisistä alkoi kantautua pakistanipoppia. Lene Marlinin heleän rentouttava ääni hukkui rätinään. Odotin seuraavaa aamua. Pitkänä yönä en nukkunut silmäystäkään.
600 km bussimatkan aikana opin arvostamaan reppureissaajien sietokykyä. Olen monesti sanonut tapaamilleni matkailijoille pysyväni mieluummin kotona kuin matkustaisin junalla ja bussilla, ja nyt tiedän etten ole puhunut potaskaa. Olen kärsimätön odottamaan ja liian laiska olemaan tekemättä mitään.
En saanut vapauttani takaisin Iranissakaan. Ensimmäiset 100 km istuin poliisiautossa ja Zahedanissa en saanut poistua hotellihuoneestani ilman poliisisaattuetta.
Seuraava aamuna poliisit saattivat minut bussiasemalle ja käskivät hypätä bussiin. Minun tuli istua bussissa Bamiin asti. Muutama vuosi sitten alueella kidnapattiin kolme pyöräilijää huumediilereiden toimesta (ja kuuleman mkaan viime vuonna) ja pienenkin turvallusuusuhan aikana he eivät näytä pyöräilyä sallivan. Kaksi kuukautta sitten reitti oli pyöräilijöille 100 kilometriä vaille vapaa, mutta pari viikkoa ennen Zahedanin vierailuani kaupungin keskustassa räjähti pommi armeijan bussissa ja se lienee syynä sen hetkiseen varovaisuuteen. Itse en olisi välittänyt afghanistanista huumeita salakuljettavien diilerien kidnappausuhasta, sillä he ovat kidnapatuilta kantautuneiden huhujen mukaan aivan yhtä vieraanvaraisia hemmottelelijoita kuin muutkin paikalliset. Maassa maan tavalla.
Zahedanin bussiasema oli moderni ja siisti laitureineen ja vessoineen. Quettan bussiasemalla ei asemaa ollut, vain mutainen ja roskainen aukio. Uudehko ilmastoitu Volvo lähti minuutilleen oikeassa ajassa, vain puolillaan matkustajia. Bussia ei lastattu täyteen lisärahaa tuovia heinäsäkkejä ja laatikoita, mutta siitäkin huolimatta 500 km bussimatka maksoi vain kolme euroa, ehkäpä siksi, että Iranissa litra dieseliä maksaa noin 1.7 senttiä ja vastaavasta määrästä bensiiniä veloitetaan 8 senttiä. Asumattomalle aavikollekin Iranissa on rakennettu nelikaistainen maailmanluokan moottoritie.
Sanoin poliiseille haluavani hypätä pois Bamissa, joka oli ennen kuuluisa antiikkisesta mutakaupungistaan, mutta nykyisin kaupunki muistetaan 2003 joulukuun maanjäristyksestä, joka otti hengen 26 000 ihmiseltä. Bamin "bussipysäkin" poliisit komensivat minut takaisin bussiin ja matkaamaan vielä 200 km bussissa, aina Kermaniin asti. Kermaisa Kerman
Bussikuski heitti minut ulos pilkko pimeässä jossakin Kermanin laitakaupungin kiertotiellä. Tiesin sijainnistani vain sen, että Kermanin kartallani se ei ole. Pyörisin alueella pitkään kysellen suuntaa keskustan halvoille hotelleille, mutta kukaan ei puhunut englantia, eikä kukaan tarjonnut majoitusta. Pyöräiltyäni toivottomana ja turhautuneena pilkkopimeästä kovaa huristavien autojen joukossa, takaraivooni hiipii kaipuu Pakistaniin, jonka vieraanvaraiset ihmiset eivät jättäneet minua koskaan yksin. Sanakirjan avulla sain yhden miehen lopulta neuvomaan minut hotellille, jonka muutaman sadan metrin päästä löysinkin. Yli kahden vuorokauden ERITTÄIN raskaan bussi/poliisiauto matkustamisen väsyttämänä sorruin maksamaan hotellista 15 euroa. Pakistanissa en maksanut majoituksesta kertaakan yli neljää euroa.
Aamulla vaihtaessani huokeampaan hotelliin, sain esimakua siitä miltä Irannäyttää päivänvalossa. Iranin yli kolminkertainen bruttokansantuote henkeä kohden todella huokui katukuvasta. Kadut oli varustettu jalkakäytävillä ja tiellä kulki vain autoja ja moottoripyöriä, ei kopötteleviä aaseja, löntystäviä kameleja, makaavia lehmiä, riksoja, käsivankkureita tai edes rekkoja ja busseja, jotka käyttävät ohikulkutietä. Kermanin kaduilla kruisailevat Paykanit.
Paykan on Hillman Hunterin replika, jonka ensimmäinen kappale valmistettiin vuonna 1960 eli samana vuonna kun Hilmann Huntterin tuotanto päättyi. Iranissa on yli kaksi miljoonaa Paykania ja katukuvassa se on ylivoimaisesti näkyvin auto ja lähes aina valkoinen. Vuoteen 2004 asti Paykanin tuotantolinja sylki Iranin teille uusia Paykaneja, mutta katalysaattorittoman 15 l kuluttavan auton saastelasti Iranin kaupungeille alkoi käydä liian raskaaksi ja hallitus sulki tuotantolinjat. Kahden vuoden kuluessa jokainen Paykan on määrä ajaa romuttamolle. Hallitus antaa hyvin halvan lainan heille, joilla ei ole rahaa uuteen autoon. Uudetkin autot ovat kovin vanhoja malleja ja kalliita. Uusi viisitoista vuotta vanha Peugeot 405 malli maksaa 15 000 dollaria ja se on Paykanin jälkeen näkyvin malli tienpäällä.
Neljän euron uuteen hotelliini kamani viskottuani, lähdin metsästämään ravintolaruokaa. Pyöräilin seitsämän kilometriä kaupungin siistissa ja modernissa keskustassa näkemättä yhtään katuravintolaa, vain pari pizzeriaa ja roskaruokaloita. Pakistanissa riitti ulos astuminen ja joku mies pyöräili tai työnsi ravintolansa kohdalle. Supermarkettiakaan ei löytynyt ja ostin rusinoita ja maitoa pikkukaupasta ja mutustelin niitä merkkivaateliikkeen rappusilla, jonka kauniiden vaatteiden hintalappu karkotti minut ulos.
Pakistanissa useimmat miehet pukeutuivat löysiin puuvillahousuihin ja löysään esiliinamaisseen paitaan. Kermanin muotitietoisten miesten joukossa häpesin ainoan housuparini kulahtaneisuutta ja ainoan pitkän paitani - pyöräilypaitani - rumuutta. Pujahdin todellisten adonisten ylläpitämään miesten vaateliikkeeseen ryhdistäitymään, housuja en raskinnut ostaa, mutta kauluspaita komisti kummasti kilometrien kulahduttamaa kampeajaa.
Tähän asti käymistä maistani ylivoimaisesti lämpimimmin naisille suosittelen Irania. Tummat iranilaishurmurit saisivat viileimmänkin pohjolan neidon polvet notkuamaan, ja vientiäkin riittäisi mikäli Yazdin hotellin matkaajatyttöihin on uskominen.
Nettikavilassa olin hämmästyksestä hiljaisena, ensinnäkin siksi, että tiskin takana ollut rahastaja oli nainen, mutta etenkin siksi, että hän katsoi minua silmiin kysyi mistä tulen, miksi olen Kermanissa jne. Moinen liberaali käytös Pakistanin jälkeen vaikutti suoralta iskuyritykseltä. Kulttuurishokin koin myös tupakan hajusta vapaan ja viherkasvein sisustetun tietokonehuoneen pallilla, kun laajakaista pukkasi tietoa Gmailista niin vauhdikkaasti, ettei perseeni ehtinyt puutua ennen postilaatikkon avautumista.
Vihdoinkin takaisin tienpäälle
Quettassa aikaa viisumia odottaessa kului 11 päivää, plus kolme automatkustus päivää tiesivät sitä, että en malttanut pysyä aavikon saartamassa Kermanissa päivää pidempään.
Pakistanissa 70 % väestöstä asuu maaseudulla, joten elämä kaupunkien välisellä maaseudulla on kiihkeää. Iranissa 80 % väestöstä asuu kaupungeissa, joten kaupungien välisellä maaseudulla ei ole juuri mitään. Ensimmäisellä 100 kilometrillä ei ollut kuin hiekkaa ja soraa. Kaukana horisontissa näkyi vuoria. Kukaan ei tarjonnut teetä tai Pepsiä, eipä ketään tainnut edes puhua minulle. Viimeisellä 20 kilometrillä maisemaan ilmestyi silmiinkantamattomiin jatkuvat pistaasipähkinäviljelmät. Nuori mies Rafsanjanissa kertoi alueen tuottavan 80 % maailman pistaaseista.
Pitkän vastatuuleen ajetun päivän jälkeen olin tyytyväinen kaupungin ainoan hotellin omistaja veljesten annettua minulle roiman hinnanalennuksen petipaikasta. Illalla maistoin aidointa Iranin iltaa, sillä vanhimman veljeksen tarjoama Paykan kierros näytti olevan huvia monille muillekin, ruuhkaksi asti.
Seuraavana päivänä jatkoin puskemista lievään vastatuuleen 110 km verran. Anarista löytämäni hotellin langanlaiha virkailija oli ihme jätkä. Hän laukoi sanomansa kovalla äänellä Farsiksi päin naamaa. Sanomaa hänellä oli aivan liikaa.
Tuulta ja tuisketta
Varhaisen aamun kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat tavattomalla helppoudella lähes 30 km/h keskinopeudella. Tyyntä myrskyn edellä.
Voimakas tuuli yltyi jatkuvasti ja muuttui eriskummallisimmaksi, jossa olen koskaan ajanut. Pyöräiltyäni yli 40 km/h myötätuulessa, kääntyi tuuli usein niin että parin kymmenen sekunnin päästä matelin reipasta kävelyvauhti. Sivutuuli oli ajoittain niin kova, etten ollut tiellä pysyä ja rekan ajettua vajaan sekunnin aikana ohitseni antaen tuulelta suojaa, olin luisua rekan alle, koska sivutuulessa jouduin "nojaamaan" hyvin voimakkaasti tuulta vasten, mutta hetken jonka rekka oli kohdallani, ei vastavoima enää vaikuttanut ja pyöräni kääntyi nopeasti kohti rekkaa. Vaarallista.
Olisi pitänyt olla siihenkin tuulen pyöritykseen tyytyväinen. Kolmen tunnin kohtuullisen vauhdikkaan etenemisen jälkeen tuuli jämähti puhaltamaan suoraan edestä.
Ole huoleti, jos tunnet arkesi olevan joskus hieman harmaata, sillä ei matkamiehenkään arki aina värikästä ole. Kovin harmaata matkanmiehen arki oli polkiessani 7 km/h vauhtia kohden hiekka-aavikolta puhaltavaa vastatuulta, joka oli pölläyttänyt taivaankannenkin niin nuhruiseksi, ettei sitä juuri maanpinnasta erottanut. Tietäkään ei enää mustannut uuden asfaltin bitumi.
Näin oikealla puolellani aavikon saartaman ravintolan. En pysähtynyt, vaan yritin pakottaa itseni eteenpäin. Yli kahdeksan tunnin pyöräilyn jälkeen matkaa Yazdiin oli jäljellä vain 20 km, mutta edes ilmainen peti historiallisessa hotellissa ei saanut taivutettua minua jatkamaan perille asti. Tuuli oli yltynyt niin, että laskin matkaan kuluvan kolme tuntia ja kovassa tuiskeeessa pelkkä pystyssä pysyminen verotti voimia. Tuuli oli kenties elämäni kovin ja tuntui todelliselta kiviseinältä, jonka vanki olin. Käännyin 300 metrin päässä ympäri. Luovuttajan itsesäälini haihtui pois 300 metrin aikana. Hidas vauhtini ei ollutkaan heikkojen jalkojeni syytä, sillä toiseen suuntaan matkani taittui 35 km/h, lman polkaisun polkaisua ! Tosin myönnettäköön, että puhuri taisi olla päivän kovin.
Olin helpottunut nähtyäni lukitussa ravintolassa paljon vapaata tilaa ja sängyn tyyppisiä laveereita. Olin varma, että ravintolasta irtoaa vapaanurkka yhdeksi yöksi, sillä ovathan iranilaiset kuuluisia vieraanvaraisuudestaan. Samassa rakennuksessa oli pikkukauppa, jota ylläpiti pikkupoika, noin 12-vuotias. Muuta henkilökuntaa en nähnyt. Yritin parhaani mukaan selvittää, että haluaisin nukkua rakennuksessa, koska en pysty ajamaan tuulessa. Poika vihaisella murinallaan, jäätävillä katseillaan ja viittoamisellaan viestitti; painu äijä sinne mistä tulitkin. Näyttää siltä, että Iranialainenkin vieraanvaraisuus jää kakkoseksi uhmaiälle.
Palelin kovasti 1600 m korkeudessa ja menin ravintolan tuulikopin tuulensuojaan miettimään minne mennä. Koppi oli liian pieni nukkumiseen, telttaa en olisi saanut pystyyn ja tien ali kulkevassa viemäritunnelissa olisin paleltunut. Kovassa tuulessa ihmiset juoksivat vessaan ja kauppaan nopeasti kuin halki rankkasateen ja pitivät kahdella kädellä kiinni auki olevista takeistaan. Kaupan poika tuli ulos irroittamaan metallipylväässä heilunutta mainoskylttiä. Tuuli tarttui kylttiin ja poika lensi rähmälleen kaupan edustalle. Olin nauraa pojalle ivallisesti, mutta yritin ymmärtää hänen olevan vasta lapsi.
Rekkamiehet tulivat kopin ovelta kysymään mitä teen siellä, ja selityksen jälkeen he sanoivat viiden kilometrin päässä olevan hotelli. Hotelli oli päinvastaiseen suuntaan menosuunnastani, mutta vastentahtoisesti lähdin takaisin päin. Leijuttuani 5 km tuulessa, neuvottiin minut oikealle kääntyväle leveälle tielle. Pyöräilin vielä 5 km sivutuulessa, mutta kaikkien tietämää hotellia ei kylästä löytynyt. Kaikki sanoivat, että Yazdista löytyy hotelli, pyöräile sinne. Kukaan ei ollut valmis majoittamaan minua.
Palelin todella kovasti ja menin tuulen suojaan tietokoneliikkeeseen, jonka avulias soitti pyydöstäni poliisiasemalle. Poliisit huristivat paikalle ja seurasin heitä poliisiasemalle. Näin tyhjiä sänkyjä yhdessä huoneessa ja tiesin yöpaikan löytyvän poliisien huostasta. Poliisit eivät kuitenkaan antaneet minun jäädä laitokselle ja soittivat taksin, jonka he käskivät ajaa hotellille. Pyytäessäni miestä soittamaan poliiseille, en muistanut, että en ollut enää Pakistanissa, jossa poliisit kohtelivat minua presidentin tavoin.
Kun tajusin Taksin ajavan Yazdiin, odotin että saavumme horisontissa näkyvien moottoritien valojen alkuun ja käskin kuskin pysähtyä. Kello oli jo yli yhdeksän ja muutaman tunnin toisten paikasta paikkaan pallottelun jälkeen oli taivaallinen olo olla itsensä herra pyörän päällä.
Pyöräilin
pimeässä jäljellä olevat 12 km, illan tullen jo hellittänyttä
tuulta kohden.
Pitkän päivän jälkeen oli hyvä fiilis
ajaa halki kirkkaasti valaistun kapungin, jonka ihmiset ottivat minut
vastaan lämpimin tervehdyksin. Vielä parempi fiilis oli astua
sisään Silk Road hotellin kaarevasta porttikongikäytävästä ja
upottautua katetun sisäpihan vesilähteen liplatuksen rauhalliseen
tunnelmaan. Sisäpihan ravintola- ja seurustelualueella monen
kirjavat matkaajat illastivat ja vaihtoivat matkakokemuksiaan
keskenään. Sinä iltana minullakin oli runsaasti tuoreita
kokemuksia jaettavaksi.
Seuraavana päivänä aamupala pöydässä katalonialaismatkaaja sanoi luullensa edellisenä iltana, että olen venäläinen, koska he kuulemma näyttävät aina väsyneiltä. Aamulla hän ymmärsi ettei väsähtäneisyyteni ollutkaan venäläisyyttä, kun tuli puheeksi mitä 14 tunnin tienpäällä oloon oli edellisenä päivänä mahtunut.
Inspiroiva Yazd
Edellisen päivän tienpäällä riehumisen jälkeen oloni aamulla oli kuin perseeseen ammutulla karhulla, mutta siitäkään huolimatta en voinut vastustaa kiusausta lähteä pyöräilemään Yazdin vanhankaupungin kaduille. Päästyäni kopeloimaan vanhankaupungin ensimmäisiä aistikkaita kurveja, roihasti sydämessäni syvä rakkaus häntä kohtaan. Hänen kapeiden katujen yksinkertaiset ja rauhalliset muodot saivat väsyneetkin jalkani piiskaamaan Felttini tunnelmallisen leppoisaan keinutteluun mutatalojen lomassa.
Labyrintimäisessä kujien ja katujen verkostossa en koskaan tiennyt missä olen ja mitä odottaa seuraavan kulman takaa. Pienten kujien aukiottomasta verkosta putkahdin eucalyptyspuiden vehreyttämälle vanhan moskeijan ja vankilan reunustamalle aukiolle, jossa opiskelijat harjoittelivat maalaamista. Juuri pyöräilemään riittävän leveältä kujalta putkahdin rakennuksen ovelle, joka sisäänastuessani osoittautui ylivoimaisesti loisteliaimmaksi siihen asti käymistäni moskeijoista. Moskeijan sisäkupolit olivat kautaaltaan erivärisillä peilinpalasilla koristeltu. Harmi vain, että moskeijoiden hartaan jäykkä tunnelma ei oikein iske minuun edes niin loisteliaissa puitteissa.
Vanhankaupungin aistikkuutta lisäsi kaiken selväpiirteisyys. Kadut olivat roskista vapaat, sähköjohdot eivät risteilleet sekasotkuna ilmatilassa, eivätkä talojen seinät olleet mainoskylttien ja valojen peitossa. Ihmisiäkin talojen edustoilla istuskeli vain muutamia, ja yllätyksekseni tasapuolisesti sekä naisia, että miehiä. Ja mikä parasta, autoilla ei ole kapeille kujille mitään asiaa ja ilmapiiri oli melusaasteelta vapaa.
Intian ja Pakistanin ylikansoitettujen sekamelskakaupunkien jälkeen Yazdista huokui inhimillisyyttä. Pitkästä aikaa olin paikassa, johon voisin pakosta jäädä vaikka asumaan. Pitkästä aikaa olin myös suurehkossa (500 000 as.) kaupungissa, jossa ei ollut silmin nähtävää köyhyyttä ja ympäristö oli huoliteltu ja organisoitu. Kaupungin vauraudesta omaa keltään viestivät kaksi suurta Tunturin kuntoilulaitemyymälää kaupungin pääkadulla. Jopa kraanavettä join pitkästä aikaa vailla murhetta ripulista.
Marco Polon ohittaessa kaupungin 1200- luvulla, hän kuvaili 'Yazdin olleen erittäin hieno ja suuremmoinen kaupunki ja kaupanteon keskus.'
Tuulinen taival
Esfahaniin on Yazdista matkaa vain 325 km, mutta tiesin haluavani viettää kaupungissa ainakin viisi päivää, joten aloitin urakan lyhyesti mutta sitäkin tehokkaammin, jotta Esfahanissa jalkani olisivat levon tarpeessa. 65 km päivä halki yhä jatkuneen aavikon saattoi minut Meybodin pikkukaupunkiin. Viehätyin Yazdin savitalokaupunkiin niin, että en Meybodissakaan malttanut pysyä poissa labyrinttimaisilta kaduilta, vaikka 3 min intervallien väsyttämät jalkani olisivat mieluummin levänneet hotellissa.
Kiihkeän kahden tunnin lisäpyöräilemisen ja valokuvaamisen päätteeksi rojahdin hikoilemaan hotellini sängylle. Lähes kaikkien hotellien huoneet ovat olleet järjettömän kuumia. Iranissa energia on erittäin halpaa ja sitä tuhlataan surutta. Keskuslämmitys on täysillä 20 asteen lämmössäkin, kraanasta tulee lähes kiehuvaa vettä, voimalaitokset ovat tehottomia, valot ovat päällä aamusta iltaan ja Paykanit kuluttavat 15 l polttoainetta. Iran pyrkii modernisoimaan energiantuotantoaan mm. ydinvoimalla, mutta Yhdysvallat (ja YK) ei toimintaa hyväksy, vaan epäilevät Iranin kehittävän ydinasetta. En otaa kantaa ydinasekysymykseen ja mahdolliseen USA:n sotilaallisen hyökkäykseen, mutta kysyin yhdessä Esfahanin teehuoneessa mielipidettä asiasta minun ikäiseltä nuorelta mieheltä. "Toivon, että Yhdysvallat hyökkää, sillä olisimme vapaampia sen jälkeen", hän vastasi.
Hikoillun yön jälkeen sain kehoni viilenemään hurjassa myötätuulessa ensimmäisten 16 km aikana. Siitä eteenpäin ajoin kovassa sivutuulessa koko 135 km matkan aina Nainiin asti.Loppumatkalla tuuli yltyi niin, että olin perillä vasta iltahämärällä. Muutaman otteeseen illan ja yön aikana tekemäni vessaretket moskeijan majatalon kaukaiseen vessaan saivat minut hermostuneeksi. Moskeijan kupolin lipputanko oli tuulen voimasta 45 asteen kulmassa vastakkaiseen suuntaan johon minun oli seuraavana päivänä tarkoitus pyöräillä 150 km.
Aamuinen vessamatkani sai minut mietteliääksi, toisaalta lipputanko seisoi kupolin päällä suorassa, mutta taivaalta tippui vesipisaroita ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. Edessäni oli ensimmäinen pyöräilypäivä sateessa sitten Itä-Tiibetin. Kyllä, en saanut sadetta päälleni yli neljään kuukauteen. Sen ennätyksen haluan rikkoa tulevaisuudessa.
Pistin kolmet pyöräilytrikoot päällekkäin ja lähdin jyhkimään loivaa nousua kohti Esfahania. Viiden kilometrin kohdalla otin kuumuuden johdosta yhden paidan pois sadetakkini alta. Alkoi sataa rankemmin. Puin 8 km jälkeen paidan takaisin päälleni. Tuuli voimistui. Puin yhden lisäaluspaidan. Ylämäen jyrkkyys ja tuulen voimakkuus nousivat. Puin kypäräni alle pipon. 15 km jälkeen hytisin kylmyydestä ja lämpömittari näytti neljää astetta. Tuuli pureutui märkiin reisiini ja puin päälleni sadehousut. Läpimärkien hanskojen päälle puin vieläkin voimistuneen vastatuulen suojaksi muovipussit. Sadehousut eivät enää auttaneet ja reisiäni alkoi särkeä ja jalat kohmettua. Muutaman kymmenen minuuttia poljin kuin kone, yrittämättä ajatella hyytävää kylmyyttä. Reilun 20 km ja lähes kahden tunnin pyöräilyn jälkeen päätin etsiä seuraavasta kylästä lämpimän sijan. 25 km kohdalla näin tien oikeassa reunassa mäenpäällä muutaman talon. Päätin kurvata koputtamaan ensimmäisen talon ovea, mutta katoksen alla aidan takana ollut mies ehti ennen koputusta kutsumaan minut sisään.
Kaasulämmittimen vieressä oli makoisaa makoilla, kuulostellen yhä voimistuneen tuulen helistämiä ikkunoita. Illan tullen sairaanhoitajamies majoitti minut viereiseen suureen kerhotaloon, jonka salaperäisessä huoneessa olin yksin. Salaperäisyyttä kalpean valkoiseen huoneeseen toivat seinien julisteet. Suurimmasta osasta julisteita tuijotti tuima katseinen ja harmaapartainen Ajatolla Khomeini, muissa julisteissa esiintyi AK-47 konekiväärien ympäröivä, auringonloisteessa oleva Iranin lippu.
Khomeini on sama kaveri, joka vuonna 1962 oli noussut silloisen vallanpitäjän liberaalin Shaahin vastaisen opposition johtajaksi, mutta joka kuitenkin Shaahin toimesta potkittiin pois maasta vuonna 1964, kun hän seuraavalla tavalla kommentoi uutta lakia joka takasi USA:n sotilaille immuunisuuden pidätystä vastaan Iranissa: 'uusi laki alentaa iranialaiset alemmalle tasolle kuin koirat Amerikassa, sillä Amerikassa jokaista koiran yli ajajaa vastaan nostetaan syyte.' Hän lähti maanpakoon Turkkiin, josta Irakin kautta siirtyi lopulta Pariisiin.
Hän jatkoi shiialaisen opposition johtamista maanpaossakin ja palasi maahan vuonna 1979, Shaanin paettua maasta sisäisten kahakoiden vuoksi. Khomeinilla oli monien yllätykseksi vankka suosia maassa ja helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1979 hän julisti riemuitsevalle kansanjoukolle visionsa uudesta Iranista, vapaa ulkomaisista vaikutteista ja todellinen Islamia kohtaan: 'Tästä päivästä lähtien se olen minä, joka nimeää hallituksen.'
Siitä päivästä lähtien Iranilaisten oli turha haaveilla vapaasta pukeutumisesta, lauantain diskoilloista, länsimaisesta musiikista tai alkoholista. Hän oli uskonnollinen johtaja, joka taivutti suuren joukon miehiä Irakiin sotimaan, uskottettelemalla että marttyyreina he pääsisivät suoraan taivaaseen. Hän alensi 'naisten' naimisiinmenon ikärajan yhdeksään ikävuoteen. Sulkiessani loisteputkivalon nukkumaan mennessäni, jatkoi Khomeini tylyä tuijotustaan oven pienestä ikkunasta kantautuneessa valossa.
Heräsin
aamulla kello 7.00, valmistautuen pyöräilemään 130 km
vastatuuleen. Taivas oli pilvetön, lämpotila viileä ja vastatuuli
navakka. Edellisen päivän myrskyn jäljiltä tienlaidan
loivapiirteisten vuorten huiput olivat lumenpeitossa. Noustuani yli
2300 metriin, tienvarsiakin reunusti 15 sentin lumivaippa.
Lumikerrros kivikkoisilla vuorilla muodosti upean juovamaisen
tundramaiseman. Palasin muistoissani Tiibetin ensimmäiselle yli 5000
m huipulle. Ylämäkeen ja vastatuuleen poljin vain 13 km
ensimmäisten puolentoista tunnin aikana.
Seuraavat puolitoista
tuntia laskettelin kevyesti alamäkeen. Esfahaniin oli matkaa enää
85 km ja jalkani olivat todella hyvässä tikissä, joten päätin
runtata vauhdikkaasti seuraavaan ruokailutaukoon asti.
Otin tavoitteeksi 1.5 tunnin aikana 40 km. Vuoren ylityksen jälkeen tuuli oli tyyntynyt ja kääntynyt sivu/sivumyötäiseksi. Jalkani olivat voimasta täyteläiset ja veivasin kampia 100 kr/minuutissa lähes suurimmalla välityksellä, halki yhä jatkuneen tasaisen aavikon. 45 min kohdalla nostin tavoitteeni 50 kilometriin. Tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olen jaksanut "treenata" matkan aikana, enkä ole sortunut jatkuvaan leppoisaan ja hyvältä tuntuvaan matkavauhtiin. Pyöräily oli todella nautinnollista. Jaksoin kiitettävästi pitää sykkeeni yli vauhtikestävyysrajan koko puolitoista tuntia ja siitä sain palkinnoksi 50.99 km, eli 34 km/h keskinopeuden. Uusi ylivoimainen ruokailutaukojen välinen ennätys, vaikka myönnetäköön se, että tie laski 51 km aikana 250 m ja tuuli oli lievästi minua suosiva. Ansaitsin 5-6 päivän aktiivisen levon Esfahanissa.
Päivä Esfahanissa
Istuin kadulla tapaamani kaverin kanssa Qeysarien teehuoneessa Imam aukion pohjoispään terassilla. Alhaalla edessäni levittäityi maailman toiseksi suurin aukio, vain Tiananmeren aukio Pekingissä on suurempi. Kiistellysti sanotaan, että aukiota reunustaa kokoelma islamilaisen maailman majesteettisimpia rakennuksia. Paikalle saapui kolme Rezan kaveria.
Kysyin muutaman metrin päässä vesipiippua polttaneelta mieheltä lupaa valokuvaan. Hän suostui ja poseerauksen jälkeen kysyi mistä olen kotoisin, vastattuani oli mies hetken hiljaa, jonka jälkeen totesi: "valitettavasti minä olen kotoisin Iranista." Rezan kaveri, kaupungin snookermestari Javad totesi perään Iranin olevan 'fucking country'. Alkoholin juonti on rikos, länsimainen musiikki on suurelta osin kiellettyä, tytöt ovat eri koulussa, he eivät ui samassa uima-altaassa, tyttöjä ei juuri tapaa kuin puistoissa, diskoja ei ole, passia ei saa ennen kahden vuoden armeija palvelusta ja panemisestakin on maksettava, jatkoi Javad. "What a fucking country !" Tarjoilija toi pöytään teekannun ja vesipiipun.
Iranissa monet miehet ovat haukkuneet islamilaisen tasavallan maanrakoon. Iran oli ennen 1979 vallankumousta huomattavasti maallisempi valtio ja kansalaiset olivat vapaampia. Naiset pukeutuivat minihameisiin, diskot olivat suosittuja ja musiikki soi vapaasti. Iranissa on tietoisuus mitä on vapaus ja sitä myös halajataan. Johnny Walkerin litran viskipullon saa pimeiltämarkkinoilta 30 eurolla. Reza sanoi hänen kaikkien kavereiden juovan, poikien kesken kotibileissä.
Iranissa naiset ja tytöt useimmiten hymyilevät ja hyväksyvät, kun osoitan kameran heitä kohti. Pakistanissa naiset juoksivat karkuun. Iranissa en ole nähnyt kenenkään pukevan kokonaan peittävää burgaa ja lähes kaikilla kasvot ovat täysin vapaat. Iranilaisilla naisilla lienee maailman kehittynein etutukkamuoti, koska se on ainut näkyvillä oleva osa hiuksista, eli sen näyttävyyteen panostetaan.
Telttamainen muodot peittävä musta chador on toki vielä suosittu etenkin vanhempien naisten keskuudessa, mutta nuoret pukeutuvat kevyeen ja värikkääseen huiviin, joka ainakin Teheranista tulleilla edistyksellisillä nuorilla naisilla on paremminkin peittämässä takaraivoa kuin otsatukkaa. Monet pukeutuvat vartalon myötäiseen mustaan jakkuun, joka juuri ja juuri ylettyy peittämään härskeimmät kireiden farkkujen aikaansaamista muodoista. En ole missään nähnyt naisten käyttävän meikkiä niin paljon kuin Iranissa. Iranissa naiset istuvat ravintolassa seurustelemassa. Minä voin mennä vapaasti puhumaan heidän kanssaan (siis jos ujoudelta rohkenisin) ja he silloin tällöin tulevat puhumaan kanssani. Toiveunia Pakistanissa.
ranilaiset naiset jaksavat yllättää. Eräänä kauniina kevät päivänä Esfahanin kadulla hopean värinen Peugeot 206 hurahti ohiseni ja käännähti edessänibrenkaat vinkuen niin, että ounastelin Marcus Grönholmin palanneen pösön rallitalliin. Etupenkeillä istui kaksi huivipäistä nuorta naista. Iranilainen poppi jyhkytti kovaa, todella kovaa.
Iranissa naiset ovat kautta historian olleet paremmassa asemassa kuin naapurivaltioissa. Iranissa naiset saavat äänestää, ajaa, omistaa ja työskennellä. Naisista lukea taitaa 77 % ja yliopistossa 63 % opiskelijoista on naisia. Demokratiaa ja liberaalien arvojen puolesta puhujan Yhdysvaltojen liittolaismaassa Sauri-Arabiassa naiset eivät saa poistua kotoaan ilman miehen lupaa, mutta pahan akselin maassa Iranissa naiset voivat ottaa jopa avioeron ja selvitä siitä hengissä. Tarjoilija kantoi pois tyhjän teekannun ja poltetun vesipiipun.
Suuntasin teehuoneelta yksin tutkimaan Imam aukion ihmeitä. Koko 512 metrin matkalla aukion eteläpäähän olivat nurmikot täynnä uudenvuoden piknikillä olevia iranilaisturisteja.
Ostin pääsylipun opaskirjani 'yhdeksi maailman kauneimmaksi moskeijaksi' hehkuttamaan Imam moskeijaan. Shaasi Abbasi on teettänyt moskeiskeijaansa hienon sisääntulon, jota ei 400 vuoden ikäkään vielä painanut. Moskeijan koristeellisin sinisin laatoin koristeltu kupolikaarinen sisäpihalle johtava käytävä oli kylmän kolkko. Sisäpihan allasta ympäröivät islamilaisen maailman hienoimpiin kuuluvat rakennukset. Rakennuksien siniset laatat on koristeltu värikkäin kukin, joita yhdistävät lehdellä olevat kukanvarret. Moskeijan muodot ovat yksinkertaisen kauniita.
Moskeijassa ei ole minkäänlaisia huonekaluja tai sisustusta, kaikki huoneet ammottavat tyhjyttään. Moskeija on museo, jossa ei ole elämää. 97 % Iranilaisturisteista kävelee moskeijassa ympäriinsä ja räpsivät kuvia kielletyllä salamalla kuin maalaiset Helsingin kauppatorilla. Moskeijasa rukoili vain kolme ihmistä. Amritsarin kultaisessa temppelissä pääsin sisään pyhiinvaeltajien rentoon fiilikseen ja minut otettiin vastaan lämpimästi. Imam moskeijassa olin kuin lähes kuka tahansa iranilaisista, eli päätehtäväni oli hienon rakennuksen valokuvaaminen. Moskeijassa ei edes valinnut pienistä moskeijoista huokuvaa harrasta - minulle epämielyttävän jäykkää - tunnelmaa. Maailman hienoimpiin kuuluva moskeija jäi minulle kylmäksi tilaksi, josta ei jäänyt sellaisia kokemuksia, että muistaisin rakennuksen paikkana, paikkana johon minulle jäi muistoja. Suunnistin Shaahi Abbasin toiselle mestariteokselle, Sheikki Lotfollahin moskeijalle.
Kupolihuoneeseen (en tunne oikeita termejä) johtavan, monista pienistä kupoleista koostuvan käytävän tunnelma oli lämpöisempi kuin Imanin moskeijassa, sinisten laatoissa olevien suurten keltaisten kukkakoristeiden lämm




