Kiina Raportit

Vihdoinkin maisemat vetävät vertoja pyöräilijän komeudelle. Tämä ja 106 muuta uutta kuvaa Pohjois-Yunnan kuva-albumissa.

Kiina (Kunming 30 elokuu 2006)

"Kiina on varakkaampi kuin ennen. Ihmiset elävät paremmin,

mutta he eivät ole onnellisia ja luottavaisia, koska arvet ovat yhä jäljellä" - Jung Chang

"Suuren maan johtaminen on kuin keittäisi pientä kalaa" - Dao De Jing

"Rikkaudessa ja köyhyydessä on suuri ero. Köyhillä ei ole mitään, rikkaat
luulevat ettei heillä ole mitään. " -Ingrid 9v.

"Minä en halua saada lapsia. Kinaa tulee ihan tarpeeksi nukkejen kanssa.
Parempi olisi saada käytetty eläin eläintensijoituslautakunnalta." - Mina 7v.

"Isoäiti on sellainen, jonka kautta koko suku on tullut ulos. Siksi ei
ole niin kummallista, että hänen nahkansa vähän lerppuu." - KRISTINA 7 v.
-----

Kiinankielinen kartta, ei opaskirjaa, eikä rahaa(hotellin johtajalta lainasin 4 euroa, jotta pääsisin 200 km päähän seuraavalle pankkiautomaatille), siinä eväät minun Kiinan matkalleni, kun starttasin ensimmäisen ajopäivän Menglasta.

Lähes koko matkan Kunmingiin ajoin Xishuangbanna luonnonpuistosssa ja muissa metsissä kiemurrellutta vanhaa tietä pitkin. Onnekseni Kiinan vuotuinen talouskasvu on pyörinyt kymmenen prosentin tuntumassa jo lähes kolmevuosikymmentä ja Kiinaan rakennetaan hurjaa tahtia uusia moottoriteitä. Minunkin reitilleni oli rakennettu uusi maksullinen moottoritie, jotta 14 000 auton päivävauhdilla kasvava autokanta edes jotenkin mahtuisi maailman värikkaimman( asukasluku yli 1.3 miljardia) valtion teille.

Yunnan provinssin maa-alasta vain viisi prosenttia on tasaista ja minä todellakin ajoin lähes aina joko ylä- tai alamäkeä. Vanha tie mutkitteli ylös 1200-1500 metriin pudoten nopeasti taas noin 600 metriin. Uusi tie sen sijaan oli vedetty lähes suoraan yli jokien ja läpi vuorien ja usein näin tien muutamaa sata metriä yläpuolellani ja tunnin kuluttua tie tuli esiin vuorenrinteen takaa muutama sata metriä alapuolellani.

Kaikki autot käyttivät uutta moottotitietä ja minä sain lähes yksin nauttia hyväpintaisella vuoristotiellä pyöräilystä. Mäet olivat loivia ja maisemat usvaisuudesta huolimatta kelvolliset. Luonnonpuiston ulkopuolella rinteet olivat välillä täysin viljeltyjä ja horisonttiin asti näin vain terassiviljelmiä. Suurista viljelmistä huolimatta maaseutu vaikutti suhteellisen harvaan asutulta tai sitten ihmiset eivät vain asu tienvarsilla, kuten Kaakkois-Aasiassa. Ainakin se on varmaa, että lapsia Kiinan maaseudulla on rutkasti vähemmän kuin Kaakois-Aasiassa, vaikka yhden lapsen politiikka ei maaseudulla niin tiukkaa olekaan kuin kaupungeissa. Etelä-Yunnanin teillä ajo hipoi taas täydellistä pyöräilyä, varsinkin kun liikenne oli neitseellistä ja saatoin vapaasti lasketella alamäissä niin kovaa kuin uskalsin, väärälläkin kaistalla.

Kiina-ilmiö

Kiina-ilmiö oli muistaakseni sana kuvaamaan sitä, kun kemijärveläisen viisihenkisen perheen molemmat vanhemmat jäävät työttömiksi, luotettavaksi työnantajaksi uskotun firman siirrettyä työpaikat Kiinaan. Perheeseen syntyy suuri kriisi, kun kesämökki ja talolaina pitäisi jollain tavalla hoitaa ja lasten harrastuksetkn maksavat kovin paljon.

Menetetyt työpaikat saattavat siirtyä vaikkapa Yunnanin pääkaupungin Kunmingin(n.5 milj. Asukasta) teollisuusalueelle. Viimeiset 50 kilometriä ennen Kunmingia ajoin vanhojen kihihiilivoimaloiden, ränsistyneiden teollisuusasuntojen, uudempien suurtehtaiden ja pikku metallipajojen järkyttävän rumalla alueella. Tie oli ylivoimaisesti pölyisin, saasteisin, surullisin ja rumin, jota olen koskaan ajanut. Yhtä vanhaa ja iloista vedenmyyjämiestä lukuunottamatta en muista kenenkään hymyilleen. Saapuessani 70 km jälkeen Kunmingiin, olin saasteista musta.

Harmaa, saasteinen, kolkko ja meluisa tie oli hyvin lähellä maanpäällistä helvettiä(itse tosin nauttisin, kun oli niin paljon nähtävää ja ajateltavaa). Valittettavasti kyseisen kaltaisia alueita on Kinassa lukuisia, sillä Kiinassa on yhdeksän maailman kymmenestä saastuneimmasta kaupungista ja joka vuosi Kiinassa arvioidaan kuolevan 400 000 ihmistä huonon ilman aiheuttamiin sairauksiin.

Tällaisiin olosuhteisiin kymmenet miljoonat maajussit suuntaavat töihin, tehden 12-16 tunnin päiviä vähintään kuusi päivää viikossa, lomien ollessa harvinaisia. Kiina on varmasti maailman meluisin ja roskaisin maa ja maaseudullakin niihin on totuttu ja ankeista olosuhteista huolimatta, ovat työntekijät tutkimuksien mukaan tyytyväisempiä kaupunkien laidoilla kuin maaseudulla(Kinassa tehdyn tutkimuksen tuloksia tosin on syytä lukea suurella varauksella), sillä kaupungeissa heillä on mahdollisuus edes jonkinlaiseen toimeentuloon. Kiinan maaseudulla keskitulo on vain neljännes kaupunkilaisten sukan varteen kasautuvasta mammonasta.

Ironista on se, että työtön kemijärveläisperhe elää taloudellisesti huomattavasti rikkaampaa elämää kuin työllistetty kiinalaisperhe, kiitos sosialistiselle Suomelle. Olen pyörräillyt Kiinassa vain 1000 km, mutta silmille iskenyt saasteisuus ja likaisuus on niin suuri ongelma jopa kiinalais mittapuun mukaan puhtaassa Yunnanissa, että taitaa olla parempi tehdä Kiinasta lopullisesti maailman tehdas, jotta muualla maailmassa saataisi jatkossa nauttia kemijärveläisestä puhtaudesta. Kiinalaisia ei melu ja saasteet tunnu hetkauttavan, ja työtäkin he tekevät näemmä innokkaasti, joten ehdotukseni sopinee myös heille, etenkin päättäjille, jos vain kiinalaishallinnon raamatulliset lukemat eli talousluvut pysyvät hurjissa lukemissa.

Kunming

Olin todella iloinen ajaessani teollisuusalueen halki nimenomaan pyörällä, puikkelehtien liikenteen joukossa, imien saasteita itseeni, räpytellen pölyä pois silmistäni ja seuraten köyhien työläisten, kuten roskamiesten arkista aherrusta teiden varsilla. Linja-autolla porhaltaen järven toisella rannalla kulkevaa maksullista moottoritietä pitkin suoraan Kunmingin keskustaan, syntyy Kunmingista kokonaisuuden huomioon ottaen kovin epätodellinen kuva.

Lukuisten suunnan kyselyjen jälkeen löysin Kunmingin sydämessä sijaitsevalle Vihreänjärven puistoon. Kävelysiltojen halkoman järven huoliteltujen puistojen reunustoilla levittäityvien pikkukatujen kauppojen ja kahviloiden muodostamasta joutilaasta tunnelmasta oli hieman vaikea nauttia neljän tunnin teollisuusalueella ajelun jälkeen, mutta aika parantaa/unohtaa ja myöhemmin oli luontevampaa heittäityä rantoja kiertävien kiinalaisturistien kanssa lomatunnelmiin, minä tietystikin pyöräillen.

Kiinalaisilla on rikas tuhatvuotinen kulttuuri ja nykyisin he sitä ainakin sanojen tasolla haluavat myös vaalia, mutta muutaman kymmenen vuoden takaisen kulttuuri vallankumouksen aikana omaksuttu vanhan tuhoaminen on iskostunut kiinalaisten selkäytimiin todelliseksi kansansairaudeksi. Maaseudulla se tarkoittaa sitä että ihmiset asuvat huonokuntoisissa ja epäseksikkäissä betoni- tai tiilihokkeleissä ja perintestä puutalorakentamista olen nähnyt kovin vähän. Kunmingissa betonin palvonnan tieltä ovat saaneet väistyä matalat ja kapeat keskustan sivukujat. Tilalle on tasoitettu nelikaistaisia bulevardeja ja suuria toinen toistaan muistuttavia ostoskeskuksia.

Toivoa sopii, että jäljellä olevat vanhat osat ylläpidetään, niin jatkossakin pyöräilijät, joiden jalat ovat yli kahden viikon levon tarpeessa, saavat viettää aikansa ympäristössä, jossa malttaa lötkötellä niin pitkään, että meno jatkuu tuoreilla jaloilla.

Laihdutus vinkki

Vaikka maan ristiriitaisuus onkin taas saanut pääni vastauksien sijaan täyteen kysymyksiä, niin kuitenkin yhteen kysymykseen on vastauskin löytynyt.  Olen joskus miettinyt, minkä tekijän johdosta evoluutio on muovannut kiinalaisista pienempiä kuin suomalaiset. Se ei suinkaan johdu siitä, että he ovat metsästäneet tiheämmässä metsässä kuin me suomalaiset, jossa pienuus ja ketteryys on ollut valttia. Myöskään ruuanpuute ei syyksi kelpaa. Syy on tietysti puikot, joilla he latovat safkaa syövereihinsä. Niillä kun syö niin takuu varmasti laihtuu, koska riisin suuhun saamiseen kuluu huomattavasti suurempi energiamäärä, kuin mitä riisistä kehoon imeytyy. Pyöräilijä tarvitsee hieman rajummat työkalut ja minä olenkin latonut riisiä suuhuni samalla kauhalla kuin kiinalaiset latovat riisiä lautaselleen.

Markkinoilla

Jinghongin aistikkailla iltamarkkinoilla pysähdyin lihaa, kalaa, kanaa ja kasviksia myyvän ruokakojun eteen. Kahden puisen tikunvarren väliin tungetut kampelaa muistuttavat kalat näyttivät maukkailta proteiinilähteiltä. Kysyin mitä kaksi noin 300 gramman painoista kalaa maksavat. Nuori ja innokas myyjä vastasi yllätyksekseni englanniksi:"viisi yuania eli 50 senttiä". "Olkoon menneeksi, kyllä maksan 50 senttiä yli puolesta kiloa kalaa, jos kalastaja on herännyt kello viisi soutamaan joelle levittämään kalaverkot. Myöhemmin päivällä hän purki verkot, jotta vaimo pääsi markkinoille myymään kaloja. Sinä olet pyöräillyt muutaman kilometrin hakemaan kaloja päivämarkkinoilta, tuonut ne iltamarkkinoille, pystyttanyt kojun ja ruokailualueen, sekä lisäksi olet vielä valmis tulella paistamaan kalat minulle", minä ajattelin.

Laosissa ja Kambodzassa haaveilin Indonesian hintatasosta. Enää ei tarvitse, sillä Kiina on vieläkin halvempi. Jos ostamani kännykkää ei ota huomioon, niin käytin rahaa ennen Kunmingia seitsämän euroa päivässä, nukkuen joka yö hyvässä hotellissa ja syöden todella ravitsevasti ja paljon. Jotakin hintatasosta kertoo myös se, että tehdastyöläisen kuukausipalkka on keskimäärin noin 100 euroa ja insinöörin 500 euroa, mutta siitä huolimatta kiinalaisten säästämisaste on maailman korkein, 40 prosenttia.

Piratismi

Kiinassa 90 % tietokoneohjelmista on kopioita. 90 % moottoripyöristä on halpakopioita japanilaismalleista. Satoja miljoonia kehittää maksaneet lääkkeet kopioidaan pilkkahinnalla. Pienissäkin kaupungeissa on Versacen ja Niken erikoismyymälöitä. Supermarketista saa Mokia kännyköitä. Teinit poppaavat Apodin tahdissa. Hollywoodin ensiesitys elokuvat saapuvat samalla viikolla Kiinan markkinoille. Lähes kaikista tuotteista on tarjolla kopioversio. Kiinalaiset tekevät jopa autoja osittain samoista varaosista, joita länsimerkit käyttävät.

Kopiointikulttuuri on niin valtavaa, että se on yksi syy Kiinan talouden kehitykseen. Pienilläkin firmoillakin on varaa ostaa kymmenien tuhansien eurojen arvoiset suunnitteluohjelmat ja työkalut, joilla pistää tuotannon pyörät pyörimään, koska Kiinan markkinoilta ne irtoavat taskurahalla.

Kiinalaiset ovat ammattilaisia lain rikkomisessa tai ainakin sen kierosti lukemisessa. Kiinalaista pikkukaupungin bisnesmies ei yhtään enempää tunne syyllisyyttä siitä, että hän käyttää kopioitua verenpainelääkettä, pukeutuu Bossin pukuun, luo yrityksensä kuvastoja feikillä Photoshopilla ja hurauttaa apinoidulla Yamahallaan kotisohvalleen katsomaan huonolaatuista Da vinci koodi- elokuvaa, kuin siitä että hän polttaa sätkäänsä tupakointikieltomerkin alla.

Kiinalaiset vetoavat maan köyhyyteen, perustellessaan apinoinnin oikeutuksen. Hallituksen virallinen kanta on jyrkästi kielteinen ja se järjestää aika ajoin näyttäviä iskuja väärennöstehtaisiin. Kaikki on kuitenkin suureksi osaksi silmänlumetta ja todellisuudessa etenkin paikallishallinnolla on likaiset kätensä pelissä mukana.

Tänä päivänä voin vielä väittää, että Kiina on apinoiden planeetta, mutta Kiinan tutkimus- ja tuotekehitys panostus yltää jo Japanin ja Saksan tuntumaan ja kunhan kasvava osa 325 000:sta vuosittain Kiinan yliopistojen ulossuontamasta insinööristä päättää valita apinan uraa luovemman tien, niin Amerikka ja Eurooppa voivat muuttua pöllön ja delfiinin asemasta apinaksi ja papukaijaksi. Merkkejä orastavasta kehityksestä on jo näkyvissä mm. Kiinan tulikuumilla DVD-laite markkinoilla, sillä Kiinalaiset laitteet usein peittoavat hinnan lisäksi länsimerkit myös laadussa. DVD:n kehitykseen on ollut avaimena suuret sisämarkkinat ja Kiinan köyhyys. Laitevalmistajien on ollut laskettava hintoja keinolla millä hyvällä, jotta hintaraja, jolla köyhät Kiinalaiset alkavat imeä laitteita olohuoneisiinsa rikkoutuisi. Kilpailu alalla on ollut niin kovaa, että satoja laitevalmistajia on kaatunut viime vuosina ja valmistajan kate laitetta kohden pyörii euron tuntumassa. Laadun korkeana on taas ironisesti pitänyt huono DVD-levyjen laatu. Jotta suuri köyhä ihmismassa saataisiin ostamaan DVD-soittimia, niin soittimen pitää moiteetta pyörittää myös alle euron halpakopiolevyjä, naarmuuntuneenakin. Kiittäkää tekin naarmuisia ja huonolaatuisia kiinalaisia DVD-levyjä siitä, että saatte kantaa loistava laatuisen DVD-soittimen kotiinne muutaman kympin halpahallihintaan.

Iltatoimet

Saavuin Moijangin kaupunkiin hyvävoimaisena, vaikka takana oli jo 150 km ja 9 tuntia pyöräilyä vuorilla. Auringonlaskussa kaupungin poikkeuksellisen viehättävä keskusaukio oli täynnä lomaa viettäviä kiinalaisia. Rakastavaiset suukotellen kävelivät upeaksi valaistussa miniatyyri kuusikossa, nuoret pojat breikkasivat keskuspatsaan valojen loisteessa ja illan hämärtyessä vanhat miehet ja naiset vielä juuri ja juuri näkivät lätkiä korttia aukion pöydillä. Harmi vain, että pyöräilijän työt eivät lopu kilometrien päättyessä, vaan tuonakin leppoisana iltana oli minun suunnattava aukion lomatunnelmista joka iltaiseen ruokakaupan ja hotellin metsästykseen.

Sillä kertaa ruokakauppa löytyi vain pienen kujilla kurvailun jälkeen. Pitkän päivän varrella oli satanut melkoisesti ja olin taas yltäpäältä mudassa. Kuvitelkaa vain sitä tuijotusten ja hihitysten määrä, jonka saan osakseni, kun hiippailen kaupan käytävillä rumissa ja värikkäissä vaatteissa, jotka ovat paskaiset kuin sodasta tulleena. Lian takia olen naamaltani ruskeampi kuin eteläkiinalaiset ja hiukseni ovat kuin petolinnun perse. Tällaiselle ilmestykselle kiinalaiset eivät osaa olla nauramatta ja heillä on ikävä tapa nauraa ja osoitella vasta selkäni takana. Välillä ottaa päähän, kun onnistuneen ja kovan sateessa ajetun vuoripäivän jälkeen päivän palkaksi saa vain osoittelua ja raukuvat selän takana naurut. Teki mieli ajaa pyörällä supermarkettiin, jotta he olisivat tajunneet, että pyöräiltyä 150 km maailman likaisimmassa maassa saattaa näyttää hieman linnunpelättimeltä. Minulla on vielä paljon opittavaa.

Se ruokakauppa oli rehuista vajaa ja hieman pettyneenä lähdin hotellin hakuun. Onnekseni muutaman kulman takaa paljastui taivaalliselta näyttänyt hedelmäkoju. Olin niin onneissani, että tervehdin vanhaa naismyyjää huutamalla:"Hello my darling!".

Sinä iltana hotellikin löytyi vaivattomasti parin kilometrin etsinnän jälkeen. Olen ehkä tulossa vanhaksi, kun en aina enää jaksa etsiä halvinta hotellia, vaan otan ensimmäisen joka on alle viisi euroa, sillä kertaa hinnaksi tinkasin neljä euroa. Papu-naudanliha-mango-omena-banaani-kaaliaterian jälkeen oli mukava hypätä sänkyyn lötköttämään ja lukemaan, jalat ylös peittokasan päälle nostettuna, tietäen ettei palautuminen seuraavan päivän yhtä pitkään koitokseen jää ainakkaan ruuasta kiinni. Venyttelyn jälkeen lapioin suuhuni samanmoisen aterian, seuraten samalla TV:stä Kiinan ainoan englanninkielisen kanavan uutisia. Lukemisen kautta päädyin yöpuulle vasta hieman ennen puolta yötä ja asetin upouuden Nokiani herätyskellon soimaan vasta klo 8.30.

Matkustaminen on minulla usein aivan samanlaista rutiinien toistoa kuin Suomessakin. Seikkailua siitä tekee se, ettei koskaan tiedä missä nukkuu seuraavan yön, mistä saa ruokaa ja minkälaista, mitä tienvarrella tapahtuu ja minkälaisia ihmisiä tapaa matkanvarrella. Jokainen päivä on taasusti erilainen, jopa Kiinassa, jossa kaupungit ovat kuin identtisiä sisaruksia.

Kiinalaiset

Viime aikojen kinkkisin juttu minulle on ollut se, mitä kirjoittaisin kinkkisistä kinkseistä. Lukuunottamatta kahta poliisimiehien kanssa käymääni keskustelua, en puhunut kenenkään kiinalaisen kanssa ensimmäiseen kahteen viikkoon, kerran tosin juttelin pari tuntia havaijilaismiehen kanssa. Syy oli se, ettei pikkukaupungeissa osunut kohdalle ketään englantia puhuvaa. Muutenkin kommunikointi oli niin vähäistä etten oppinut edes kiitos(xei xei xei)ja hei(ni hao) sanoja.

Rennosta, iloisesta ja ystävällisestä Laosista saapuneena oli pienoinen kulttuurishokki, kun tervehdykset osin vaihtuivat tylyksi mulkoiluksi ja auttamishalu välinpitämättömyydeksi.

Olen ajatellut, että kaikkialla maailmassa ihmiset ovat hyvin samanlaisia ja kaikissa yhteiskunnissa on tunnistettavissa yhtenevät ihmistyypit ja havaittavissa olevat pintapuoliset erot johtuvat elinympäristön ja historian muovaamista kulttuurieroista.

Kiinassa ensimmäisten parin viikon ihmiskohtaamiset saivat minut joskus venymään kärsivällisyyteni äärirajoille. Ei niinkään siksi, että olisin tuominnut esimerkiksi sen, että kysyessäni suuntaa selvästi sanoen seuraavan kaupungin nimen ja osoittelemalla kädellä suuntaa, sain palautteeksi vain pikaisen elottoman mulkauksen, käsien ja pään pyörityksen ja joskus jopa naurunpurkauksen tämän päälle, mutta etenkin siksi, ettei minulla ollut mitään käsitystä miksi ihmiset käyttäytyivät niin.

Lisäksi hotellien vastaanotossa usein pyöritettiin päätä ja käsiä merkiksi siitä, ettei huoneita ole, vaikka hotellit selvästi olivat lähes tyhjillään. Kaupassa palautusrahat lyötiin käteen katseetta ja kiitoksetta. Jonossa etuiltiin tylysti. Pankissa kieltäydyttiin avusta, kun etsin rahannosto paikkaa. Tupakan sauhut puhallettiin suoraan kasvoille. Sylkemistä ei säästelty ja muutenkin kaupunkien keskustojen ulkopuoliset alueet olivat kovin likaisia.

Minä en todellakaan paheksu huonoa käytöstä ja likaisuutta, sillä ne tavat elävät minussa vahvasti. Minua vain lähes vihastutti se, kun en päässyt mitenkään sisälle ihmisten maailmaan, koska olin valmistautunut Kiinaan menoon ja kulttuuriin tutustumiseen niin huonosti. Tunsin olevani kuin valvontakamera pyöräillessäni kaupungeissa, minä kyllä innokkaana tarkastelin ihmisten toimia, mutta saamatta minkäänlaista vastakaikua tai vastauksia kysymyksiini. Esimerkiksi Menglassa etsin ruokakauppaa kaksi päivää, koska ketään ei tajunnut mitä yritin etsiä/selittää ja minulla ei ollut minkäänlaista sana- tai opaskirjaa.

Vaikka alussa oma ymmärrättömyys ja ihmisten asenne pisti mietteliääksi, niin oppisin kuitenkin nauttimaan siitä etten pystynyt kommunikoimaan ihmisten kanssa juuri mitenkään, sillä vaikka monet ihmiset toki olivat myös auttavaisia, niin ongelma oli vähintäänkin se, että kiinalainen logiikka on kovin kiinalainen, ja jos auttaja on kerran päättänyt ettei hän tajua, niin sen jälkeen vastaus ei tule ulos rajulla ravistamisellakaan.

Ihmisten pitkän kiinan selitysten jälkeen vastasin aina jotakin tyhmää, mutta tilanteeseen sopiva englanniksi, kuten 'I love you to, You have lovely smile to.......Taaskin lapsellista, mutta piristää päivää kummasti. Hauskinta minulla oli syödessäni eväitäni huoltoaseman seinustalla. Nuori poika tuli juttelemaan ja treenaamaan englannin alkeita. Juttelumme oli kovin väkinäistä, mutta hän osasi yhden lauseen, jonka kovin moni muukin kiinalainen osaa. Niinpä kysyinkin, että kuinka paljon bensiinilitra maksaa. Suloisen näköisen pulleaposkisen, näppylä naamaisen ja hieman kieroon katsovan, siniseen univormuun pukeutuneen ujon pojan suusta tupsahti odottamani vastaus: 'I don't know'. Nauroin  tapahtumaa makeasti vielä kymmenen kilometrin päässä, kun ajattelin, että poika täyttää vähintään kahdeksan tuntia päivässä ja 300 päivää vuodessa asiakkaiden tankkeja ja joka täytön jälkeen hän heitä rahastaa, eikä hän muka tiedä paljonko litra bensiiniä maksaa. Vai muka teollisuusalueen läpiajo tylsää. Jos haluatte iloa pienistä asioista, niin lähtekää pyöräilemään Kiinaan, tai vaihtoehtoisesti säälikää minun alhaista huumorintajua.

Saan Kiinassakin tietysti pääasiassa auttavaista ja ystävällista vastaanottoa, mutta tähänasti matkustamiin maihin verrattuna vastaanotto on toki paljon vaihtelempaa. En suostunut kahden viikon matkalla Kunmingiin leimaamaan kiinalaisia tyhmiksi ja epäystävällisiksi. Odotin saavani faktatietoa ja etenkin keskustelua kinalaisten kanssa, jotta näkisin kasvoja syvemmälle. Kunmingissa minulla ollut mahdollisuus puhua kiinalaisten hostelli tovereiden kanssa ja hieman lukea Kiinan historiaa ja yms.

Kiina on ollut hyvin pitkään suljettu etenkin länsimaisilta matkaajilta. Pitkän historian aikana kiinalaiset ovat leimanneet ulkomaalaiset barbaareiksi. Vain kolmekymmentä vuotta sitten kiinalaiset eivät saanet toteuttaa itseään, vaan olivat Kommunistisen puolueen pelinappuloita(tosin näin saattaa olla vieläkin ja missäpä kansa saisi 100 prosenttisesti toteuttaa omia halujaan). Nyky ihmisille on kouluissa opetettu kaikenlaista probagandaa mm. Sosilismin(Kiinan) ja kapitalismin(Lännen) välisestä sodasta. Kiinalaisia on 1.3 miljardia ja kilpailu kaikesta on kovaa. Tunteiden julkisesti näyttäminen ei ole suotavaa.

Edellämainitut seikat ovat varmasti seikkoja, jotka osaltaan vaikuttavat ihmisten olemukseen. Mutta niinkuin sanottua on, ovat erot ihmisten persoonallisuudessa muihin maihin verrattuna pohjimmiltaan vain haurasta pintaa ja kulttuurishokista toivuttuani kiinalaisiakin on helpompi ymmärtää, vaikka heidän logiikkansa edelleen hieman kiinalaista onkin.

Kiinalaiset ovat ylpeää ja kasvavasti itsetietoista kansaa ja he kunnioittavat minun tapaani matkustaa heidän maassaan. Heille pyöräily on vain kulkuneuvo lyhyellä matkalla ja minun "pitkät" päivämatkat tuntuvat heille hurjilta ja usein he nostavat peukkunsa ylös tsemppauksen merkiksi, olalle taputtelijoitakin löytyy.

Paljon parjattu PSB

Suunnistin ruokakauppaan saavuttuani Puerin kaupunkiin. Shoppailukierroksen aikana 1400 metrin korkeudessa sijaitsevaa kaupunkia alkoi piiskata viileä rankkasade. Minä en ole sokeria ja lähdin etsimään hotellia. Autoja myöten kadut olivat tyhjentyneet ja ihmiset hakeutuneet kadunvarsikauppojen räystäiden alle sadesuojaan. Ajaessani hiljalleen kaupungin kaduilla tunsin olevani täysin ulkopuolinen tarkkailija. Kymmeniltä tai sadoilta minut nähneiltä ihmisiltä sain vain muutaman tervehdyksen ja kaksi kertaa kehoituksen tulla sateen suojaan.
Havaitsin vain hiljaisia katseita katupuiden lomasta. Ketään ei osannut neuvoa minua hotellille. Saavuin yhdelle hotellin näköiselle rakennukselle, mutta käännyin pois, kun tajusin sen olevan poliisiasema(PSB). Paljon parjatun PSB:n toimistosta poliisimies huusi perääni ja kysyi mitä etsin. Sanottuani, että hotellia, hän pyysi minut toimistoon teelle ja odottamaan sateen lakkaamista, sitten hän johdattaisi minut hotellille.

Ensimmäistä kertaa englantia puhuvan kiinalaisen seura sai suuni täyteen kysymyksiä ja hän myös selvitti miten pidentää viisumia ja miten toimia Tiibetin suhteen. Matkalla hotellille sanoin, että alle neljän euron hotellille kiitos. Hän kysyi vielä matkalla, että olisiko viisi euroa ok, mutta sanoin, että neljä on maksimi. Hotellin vastaanoton seinän hinnastossa yhden hengen huoneen hinta oli 8 euroa, mutta muutaman poliisimiehen lauseen jälkeen minulle irtosi huone neljällä eurolla ja näin sain ensimmäistä kertaa Kiinassa tehdä tarpeitani länsimaisella vessanpytyllä. Toivottavasti matkustajia ennen kiusannut PSB hoitaa hommansa yhtä hienosti myös Tiibetissä.

Kaikenkarvaiset ystävät

Olin pojan koltiaisena innokas heittämään keihästä. Isovanhempien pihalla viskelin tunti tolkulla vanhaa hiihtosauvaa. Eräänä kauniina kesäisenä päivänä olkapäästä irtosi suuren miehen voimat ja sauva lensi kuusi metriä naapurin puolelle. Ennätysheiton huumassa pomppasin aidan yli hakemaan sauvaa ja samalla minun perääni ryntäsi naapurin piski. Juoksin pohkeeseen minua purra yrittänyttä piskia karkuun ennenkokemattomalla  vauhdilla ja pitkän nurmikolla mutkittelun jälkeen onnistuin piiloitumaan naapurintädin suojiin. Hiljaisena poikana palasin häntä koipien välissä aidan turvallisemmalle puolelle. Sauva ei enää koskaan lentänyt niin pitkälle.

Kiinan maaseudulla lapsuudenmuisto on noussut taas pinnalle. Tällä kertaa tosin poljen karkuun sekarotuisilta rakin retaleilta, jotka sekoavat ihmeellisellä vekottimella kulkevan ja oudolta haisevan valkonaaman olemassa olosta. Lähes joka talon kulmalla on vähintään yksi pörröinen ja likainen koira. Jos muisteluni siitä, että koira on 'keksitty' Kiinassa pitää paikkansa, niin kaiken järjen mukaan kiinalaisilla olisi ollut riittävästi aikaa opettaa hurttansa hieman säädyllisimmiksi.

Muualla koirat ovat kiltisti pysyneet omalla tontillaan ja pitäytyneet haukkumisessa. Kiinassa koirat on koulutettu todennäköisesti lyömällä, potkimalla ja huutamalla, sillä ainakin sen verran villiluontoisesti ne perässäni juoksevat. Pahimmallaan on nejä karvaturria vaahto suunpielistä valuen minua jahdannut.

Suuremmoista nautintoa ja mielenrauha aiheuttaa se, kun päivälevolla ollut koira tajuaa läsnäoloni ja lähtee haukkuen juoksemaan minua kohti, mutta kaulapantaan lukittu metalliketju lopettaa koiran pahat aikeet kuin seinään ja sen kaula venyy kaksinkertaiseksi, alaruumiin vielä jatkettua matkaa hieman eteenpäin.

Parhaat vibat sain 25 km ennen Kunmingia, kun pysähdyin pyytämään vettä moottoritien varressa olevasta talosta. Talon pihalla vartioi neljä susikoiran tyyppistä rakkia, onneksi vahvoihin ketjuihin sidottuina. Ketjut olivat juuri niin pitkiä, että oikealla ja vasemmalla seinustalla räksöttävien otusten väliin jäi vajaan metrin rako, josta puikkelehdin talon ovelle. Minun käännyttyä ovelta takaisin, olivat rakit aivan käsittämättömässä kiihkossa ja ottivat talon seinästä asti vauhtia yrittäen hypätä minua kohti, mutta onneksi kaulapanta aina repäisi ne takaisin maanpintaan. Minä tepastelin rakkien ohitse lönköttelevällä tahdilla ja lähtiessäni morjenstin niille ja sanoin, että 'näkemiin kullanmurut'. Koirat elivät lukittuina saasteisessa ja meluisassa ympäristössä, joten käytös on ymmärrettävää. Eivät tienvarrella työnskennelleet ja kulkeneet ihmisetkään sillä alueella paljoa hymyilleet.

En minä muuten koirista piittaisi, mutta kun ne peijakkaat kantavat vesikauhua maaseudulla ja minulla ei siihen tautiin rokotusta ole. Tiibetin koirien sanotaan olevan vieläkin sähäkkäämpää sorttia, joten taitaa olla paras hommata säärisuojat.

Moraali korkealla

Saavuin Kunmingin hostellille kädet likaisena pyörälenkin jälkeen. Suuntasin suoraa päätä hostellin kylpyhuoneeseen käsipesulle, mutta saippuaa ei mukana tietysti ollut. Kylpyhuoneeseen pöydällä oli aamusta saakka lojunnut mintun vihreä Rejoice-shampoopullo. Ajattelin, että joku höperö idiootti on varmasti unohtanut tämän hiusten hyväilijän suihkuhuoneeseen ja siivooja on sen asettanut pöydän päälle näkyville. Piru  olkapäälläni käski minun ottaa yksi tippa puhdistuspoweria pullosta, jotta minun ei tarvitsisi kävellä 30 metriä hakemaan omaa shampoopulloa huoneestani. Tein sen ja täten rehellisyyden kehä katosi pääni päältä.

Suuntasin huoneeseeni ruokailemaan ja kahden kymmenen minuutin kuluttua tein lähtöä suihkuun, mutta kas kummaa, minulla ei ollut shampoota. Kiirellä viuhahdin kylpyhuoneeseen. Puoli päivää pöydällä lojunneesta pullosta oli jäljellä enää märkä läntti. Pullon oli todellakin unohtanut joku höperö idiootti. Sädekehäni kuitenkin palasi pääni päälle, mutta silti uuden ystävän menetys raapaisi syvältä, sillä olimmehan me vasta edellisenä päivänä tutustuneet toisiimme kaupan käytävällä.

Laiska mikä laiska

Pyöräilin 5000 km(suorin tie alle 2000 km) Pattayalta Kunmingiin kolmessa kuukaudessa ja sen sisältämän runsaan tehoharjoittelun johdosta minulla oli Kunmingissa aihetta pidemmälle levolle.

Kaksi viikkoa olen jo aktiivisesti lepäillyt, mutta jalat ovat yhä tokkurassa, eikä niitä huvita lähteä vuoria kiipeämään. Olen jalkojeni orja ja niinpä vietän vielä ainakin muutaman päivän täällä Kunmingissa. Täältä suuntaan kohti Dalia, Lijiangia ja Zhongdiani.
-----

Ps 1. Käykääpä hakemassa lähimmästä lehtipisteestä uusi Fillari-lehti. Hyvien pyöräilyjuttujen lisäksi siellä on minun kirjoitukseni.

Ps 2. Blogiini on ilmestynyt Kiina kuva-albumi ja muitakin osioita olen päivittänyt. Kurkkaapa vaikka varusteeni Tiibetiin. www.pyorallamaailmanympari.com

Pohjois-Yunnan (Zhongdian 6 lokakuu 2006)

 

Suurin ongelma maailman ympäri, oli kyseessä Amerikka, Japani, Kiina, Venäjä, Intia tai mikä tahansa muu maa, on se, että ihmiset eivät elä rauhassa. Ihmiset haluavat rauhaa. -Michael Leeden

 

Kiina on sivilisaatio, joka näyttelee olevansa valtio.  -Prem Rawal

 

Kaksi asiaa ovat äärettömiä: universumi ja ihmisen tyhmyys; ja universumista en ole varma. -Albert Einstein

------

 

Vuosiloma

 

Kunmingissa pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen päätin viettää Kiinassa kolmen kuukauden sijaan neljä kuukautta. Kolmen viikon aktiivisen lomailun jälkeen jalkani olivat kuitenkin vielä lomatunnelmissa, etenkin oikea takareiteni, joka oli vaivannut hieman jo Kambodzasta saakka. Minulla oli aika vuosilomalle. Päätin ottaa kevyesti Tiibetin porteille asti.

 

Aloitettuani matkani kahden ja puolen vuoden unettomuuden jälkeen ja 400 km pyöräilyharjoittelun pohjalta, on 14 800 km ensimmäisenä vuonna vähintäänkin riittävästi ja saattaa se olla hieman liikaakin, sillä vähemmällä pyöräilyllä saattaisin olla paremmassa pyöräilykunnossa.

 

Olen koko vuoden ajanut rasituksen ylärajoilla, eli olen välittömästi palautumisen jälkeen tarjonnut uusia, keholle entistä kovempia ärsykkeitä. Toisella Kaakkois-Aasian kierroksella ärsykkeet olivat hieman liian kovia ja nyt on ollut velkojen maksun aika.

 

Joissakin lukijoissa on ihmetystä herättänyt pyöräilypäivieni pitkät matkat. On kuitenkin hyvä muistuttaa, että minun touhuni on todellista harrastelijan puuhastelua verrattuna urheiden pyörämatkaajien arkeen. Turussa äskettäin vieraillut meksikolaipyöräilijä oli ajanut 150 000 km neljässä vuodessa ja lisäksi roimasti painavammalla pyörällä kuin minä.

 

Kyle

 

Yhtenä aurinkoisena päivänä kysäisin huonetoveri Kylelta, haluaisiko hän vuokrata pyörän seuraavana päivänä ja polkaista minun kanssa 15 km päässä olevaan puistoon. "Okey", vastasi Kyle välittömästi. Minua lyhyemmän, 20 kg painavamman ja kaksi kertaa paksureisisemmän Kylen meno oli niin tuskaista, että hänen piti taluttaa loivissa pikkumäissäkin. Hotellilla hän sanoi: "My legs are out of control." ("jaloissani ei ole kontrollia")

 

Kipeästä perseestä huolimatta hän taisi kuitenkin ihastua pyöräilyyn elämänsä pisimmällä pyörälenkillä (30 km), sillä parin päivän kuluttua hän osti Giant-retkipyörän ja suunnitteli pyöräilevänsä kotiinsa 3000 km päähän.

 

Kun minä päätin siirtyä neljän kuuukauden aikatauluun ja pyöräillä 400 km päässä olevaan Daliin palauttavasti, päätin kysyä Kylelta haluaisiko hän totutella tienpäällä elämään lyhyellä harjoitusretkellä. "Okey", vastasi Kyle hetkeäkään epäröimättä.

 

Raffael

 

Minun ikäinen sveitsiläispoika Raffael tupsahti huoneeseeni Kunmingissa etsien Kylea ja kysyäkseen informaatiota pyöränostosta. Kyle nukkui, mutta minä tarjosin neuvojani. Parin kymmenen minuutin kuluttua Raffaelin suunnitelma pyöräillä Laosin kautta Pohjois-Thaimaaseen muuttui minun seuraamiseksi Pohjois-Yunnaniin. Tunnin päästä hän kävi ostamassa Giant-maastopyörän. Seuraavana päivänä suunnistimme kolmen hengen seurueella kohti Dalia

 

Kunming-Dali

 

Minulle matka Kunmingista Daliin oli todellista lomailua. Pyöräilypäivät olivat maltillisesti 30-90 km ja vauhti ei päätä huimannut. Minun ei tarvinnut vaivata päätäni millään muillakaan asioilla, Kylen hoitaessa suunnankyselyt, hotellin etsinnän ja ravintolatilaukset.

 

Dalia lähestyttyämme Etelä-Yunnanista tutut harmaat teollisuus kaupungit muuttivat olemustaan siten, että rumien betonirakennusten joukkoon mahtui myös vanhoja kaarevakattoisia savitiilitaloja. Kaupunkien välisellä maaseudulla olevat kylät olivat säästyneet Kulttuuri vallankumouksen tuhoilta ja saimme vielä nauttia muinaisen Kiinan maaseudun omalaatuisesta ilmapiiristä.

 

Monesti koimme iloisen yllätyksen saavuttuamme pienten ja rumien teollisuuskaupunkien laitamilta keskustasta löytyville eloisille vanhankaupungin markkinoille. Erityisesti mieleen jäi moottoritien varrella ollut pieni kaupunki, jonka kapeilla kujilla kouluun lähtöä tehneet lapset iloisuudellaan tarjosivat meille pirteän aamuherätyksen.

 

Dalin tuntumassa lapsijoukkoja ilmestyi kuin tyhjästä katujenvarsille, hello huutoja alkoi kuulua huomattavasti tiheämpään ja ravintolat vain halpenivat ja paranivat. Itse asiassa ravintolaruoka Pohjois-Yunnanissa on ollut tähänastisen matkani ravitsevinta ja maukkainta, kunhan vain muisti sanoa, että vain vähän öljyä paistamiseen. Kiinalaisilla on tapana pilata tuoreet einekset käristämällä ne karmivassa kasassa rasvaa ja Kiinan paistoöljyn kulutus onkin kasvanut viisinkertaiseksi kahdessa kymmenessä vuodessa, eikä sen huomioiden ole yllätys, että kessua kylänraiteilla imevien miesten navan ympärille on usein kohonnut pieni elintasokumpu.

 

Etelä-Yunnanissa kaupungit olivat karuja ja ihmiset totisia. Kunmingista pohjoiseen polkiessa ovat kylät puhjenneet kukkaan ja ihmiset avanneet jäyhää kuortaan.

 

Siihen mitä näen ja koen vaikuttaa se minkälaisessa mielentilassa alueiden halki huristelen. Etelä-Yunnanissa keskityin pitkiin ja raskaisiin pyöräilypäiviin, kun taas Pohjois-Yunnanissa olen madellut jalkoja palautellen rennoissa lomatunnelmissa. Jos olisin Etelä-Yunnanissakin kruisaillut hauskojen pyöräilykavereiden kanssa lomatunnelmissa, olisiko myös Etelä-Yunnanin kaupungit ja ihmiset avautuneet minulle yhtä iloisina kuin Pohjois-Yunnanissakin. Sitä en saa koskaan tietää, mutta ainakaan harmaat betonikylät eivät olisi muotoaan muuttaneet. Kriittiseti on muistettava se, että minä koen ilmiöitä, ihmisiä, ja tapahtumia vain oman todellisuudentajuni mukaisesti, enkä toki todellisuuden mukaisesti. Lisäksi oma mielentilani vaikuttaa siihen miten sensuroin matkan varrella kohtaamiani hajuja, näkyjä, makuja ja ääniä ajatuksiksi ja kirjoituksiksi.

 

Dalissa oli edessä haikea hetki, sillä emme saaneet Raffaelin kanssa houkuteltua vekkulia ja elämämme helpoksi tehnyttä Kylea jatkamaan kanssamme kohti pohjoista. Hänellä oli kaverin kanssa tapaaminen Keski-Kiinassa Xiaanissa ja hän palasi bussilla takaisin Kunmingiin. Ilman tapaamista uskoisin kyseleväni Kylelta puolentoista vuoden päässä jossakin Afrikassa: "Hei Kyle, käypäs metsästämässä tuo leijona meille lounaaksi." "Okey, no problem.", vastaisi aina valmis Kyle.

 

Kylen suunnitelma oli pyöräillä Xianista kotiin Pekingin lähelle, mutta Kunmingissa varastettu pyörä oli muuttaa suunnitelmia. Onneksi junamatkan aikana Kyle tajusi kuinka tylsää junalla matkustaminen on ja hän taitaa takaiskusta huolimatta ostaa uuden menopelin ja lähteä elämänsä toiselle pyöräretkelle. Hyvä niin, sillä Kyle pyöräili urheasti ylös jopa 11 km loivat vuoret heti ensimmäisellä pyöräretkellään ja hänen riuskat reitensä tuntuvat olevan hyvillä kampienveivaus lahjoilla varustetut.

 

Dali-Lijiang ja vähän muutakin

 

Dali ja Lijiang ovat turistikaupunkeja Keski/Pohjois-Yunnanissa. Turisteja niissä puoleensa vetää entisöidyt vanhatkaupungit.

 

Molempien kaupunkien kadut ovat huoliteltuja kukkaistutuksin, puroin sekä kanavin. Turistikatujen vanhoista entisöidyistä rakennuksista on turha etsiä rapautumisen merkkejä. Kaarevakattoisten ja kaiverruksin koristeltujen puu/savitiilitalojen alakerran ravintolat, matkamuistoputiikit, matkatoimistot ja kiinalaisapteekit ovat sisustettu vanhahtavan tyylikkäästi idylliseksi shoppausympäristöksi.Tunnelma on kuin museossa. Kaikki on kyllä ylenpalttisen koreaa ja idyllistä, mutta jotakin puuttuu. Jokaisen kulman takana odottaa samanlainen putiikkikatu. Maaseudun kylissä valokuvaamisen ja yllätysten riemu on näissä turistikaupungeissa laimeampaa. Toisaalta mainittakoon, että turistiloukkojen ulkopuolelle uskaltautujalle on Dalissa ja Lijiangissakin tarjolla perinteisiä entisöimättömia elämyksiä ja perinteistä arkisen puuhastelun näkemistä. Tosin elämä turistiloukkujen ulkopuolellakin on kerääntyneen varallisuuden johdosta kaupunkimaista, eikä kaduilla tule vastaan kyttyräselkäisiä taakankantajamummoja, eikä turpavärkki mudassa olevia pikkunaskaleita. Ennen kaikkea elämyksen erilaiseksi tekee se, että ihmiset näkevät valkonaamoja lähes päivittäin, eikä minun näkemisessä siten ole mitään ihmeellistä.

 

Kiinalaiset vyölaukku-, lippalakki- ja pikkukameraturistit seuraavat kaupunkien kujilla ippua ylhäällä pitävää puheliasta matkaopasta tylsistyneen oloisesti ja välillä pysähtyvät poseeramaan turistinähtävyyden edessä, jotta voivat kotona todistaa olleensa paikan päällä. Kiinassa turismi on  nuorta ja kiinalainen turisti onkin todellinen massaa seuraavava massaturisti, jotka Kanariansaarten lomakeskusten kujilla hortoilevista suomijunteista erottaa vain alkoholin käytön maltillisuus ja innokkaampi poseeraminen valokuvalle.   

 

Lijiangissa ymmärsin sittenkin olevani enemmän matkailija kuin turisti. Turistin matkailijasta erottaa se, että turistit kävelevät nollat taulussa paikasta toiseen, tietysti välillä pysähtyen poseeramaan etu- ja keskisormat pystyssä rauhanmerkiksi. Matkailija puolestaan haluaa ajatuksia herättäviä kokemuksia ja opettavaisia vaikeuksiakin.

 

Ymmärrän täysin, että kovasti työskenteleville kiinalaisille riittää pelkkä kauniiksi rakennetun ympäristön näkeminen ja kokeminen, silä useimpien kiinalaiskaupunkien viihtyisyysstandardit ovat aivan toista luokka kuin esim. eurooppalaiskaupunkien.

 

"Kommunistisessa" Kiinassa kaikesta pitää maksaa ja turismikin on vain rikkaiden etuoikeus. Jokaiseen temppeliin, esitykseen, puistoon !, luonnonpuistoon ja kaikkiin muihinkin turistikohteisiin pääsemiseksi on näytettävä Kiinan standardien (joskus jopa Suomen)  mukaan iso kasa kahisevaa. Dalissa olisi pitänyt pulittaa 12 euroa vuoden vanhasta turisteille kyhätystä temppelistä ja 12 euroa hieman vanhemmasta kolmen padogan puistosta. Raffaelin kanssa jouduimme mm. maksamaan 12 euroa Yulong -luonnonpuiston läpi kulkeneella tiellä pyöräilystä ja 5 euroa lisää Tiger Leaping Gorgella. Verrattuna Raffaelin vuoden vanhan opaskirjan hintoihin, ovat turistikohteiden hinnat nousseet roimasti ja kommunistisen Kiinan elintasorerot kasvavat tälläkin osastolla pelottavaa vauhtia. En tiedä kommunismista juuri muuta kuin, että he pilaavat kaupunkiympäristöt rumilla rakennuksilla, mutta sellainen mielikuva minulla on, että kommunismin ideologiana on pitää tuloerot pieninä. Niin, mutta Kiinahan taitaakin olla ohjatusti demokraattinen kapitalisti maa. Ainakin se on varmaa, että millään ei ole väliä, kunhan taloudella pyyhkii hyvin, viis ympäristöongelmista,  60 tuntia viikossa töitä paiskivista tehdastyöläisistä, köyhyydessä rypevistä maalaisista tai kaupunkien kaduilla nukkuvista pummeista.

 

Tohtori Ho

 

Baisha on Pohjois-Yunnanin suhteellisen syrjäisellä maseudulla sijaitseva Naxi-yhteisön kylä, joka ei ole kuninkaallisesta menneisyydestä huolimatta tänä päivänä ole kovinkaan merkittävä paikka.

 

Punaisista savitiilistä rakennettujen kaarevakattoisten ja rapistuneiden talojen välisillä pölyisillä mukulakivikujilla kyyryselkäiset Naxi-naiset kantoivat selässään kaikkea lasten ja polttopuiden väliltä, vanhat miehet kuljettivat kylän hyödykkeitä hevoskärryillä, pikkusiat röhnöttivät ojissa, koirat pitivät hauskaa tavalla, josta en kehtaa kirjoittaa, pääkadulla nuorehkot naiset ja miehet kauppasivat käsitöitä ja mao-lakkeja, vanhat miehet herättelivät eloon naxi-musiikkia ja esiintyivät lahjoitusten toivossa, käärmetohtori opetti vanhojen ukkojen ja lasten pienelle joukolle haavan hoidon alkeita ja eläkeläiset pelasivat kortti- ja lautapelejä teetä horppien.

 

Tämä rauhallinen Yulong lumivuoren (5600 m) upeassa laaksossa 2500 metrin korkeudessa sijaitseva kylä ei tänä päivänä houkuta turisteja niinkään siksi, että se ollut aikoinaan naxi-yhteisön keskus. Turistibusseja kylän ulkopuolelle houkuttaa 83-vuotias mailmankuulu kiinalainen lääketieteen tohtori Tohtori Ho .

 

Ho otti meidät vastaan lämpimällä kädenpuristuksella ja kysymällä kansallisuutta. Vanha englanninkielen opettaja alkoi kansallisuuksien selvittyä välittömästi kaivaa hänestä kertovia suomen- ja saksankielisiä lehtisiä.

 

Hänellä oli keskustelu kesken kiinalaismiehen kanssa ja pyysi meitä odottamaan rauhallisesti. Hänen väärinpäin olevan viikingilaivan muotoiseen päähineeseen ja sini-valkoiseen naxiasuun sonnustautunut, ajan uurtaman, omenanmuotoisten kasvojen särmikkääksi muovaama vaimo tarjosi meille sillä välillä tohtorin kuuluisaa yrttiteetä, jota tarjotaan ilmaiseksi jokaiselle vastaanotolla kävijälle.

 

Teen ryystämisen tuoksinnassa tohtorin tupaan syöksähti sankka joukko hollantilaisia ja australialaisia bussituristeja. Lomalaisten kameran laukaisinsormi oli herkässä heidän nähdessä arvokkaasti vanhentuneen harmaapartaisen, valkoiseen tohtorinasuun ja mustaan pipoon pukeutuneen Ho:n. Suuri osa kävijöistä ei huomannut edes jouda Ho:n vaimon tarjoamaa teetä, saati sitten paremmin tutustua ilmiöön Tohtori Ho. No, sainpahan minä nauttia tohtorin teetä kuppikaupalla. Heille tohtori oli kuin eloton nähtävyys muistomerkkien ja museoiden joukossa, mutta nähtävyyksienhän edessä aikuisiltakin sallitaan pikkukakaramainen käytös, ainakin Kiinassa.

 

Kymmenen minuutin kuvaussession jälkeen he saivat riittävästi mielenruokaa tohtorilla vierailusta. Ehkä he eivät tiedostaneet, että tohtorilla olisi saattanut olla vinkkejä läskin rapauttaman kehon hoitoon. Itse tiedostin englanninkielisestä lehtileikkeestä tohtorin kunnostautuneen unettomuuden hoidossa. "Ei huolia nuorimies. Minun rohdoilla saat nukuttua.", sanoi Tohtori Ho minun istuessa hänen rohtohuoneen pallilla. Hän lusikoi noin kymmentä eri rohtojauhetta sanomalehtipaperin kääröihin ja kertoi annostusohjeet. Parista sadasta grammasta rohtoja maksoin euron. Maksu on vapaaehtoinen.

Ho on takuuvarmasti huimasti eloisampi ja pirteämpi kuin ikäisensä kanssaveljet Kiinassa. Pelkään vain pahoin, että vanhana miehenä hän on ottanut osakseen liian suuren palan purtavaksi. Runsaan julkisuuden esitteleminen turisteille näyttää olevan tärkeää Ho:lle ja vie leijonosan vanhuksen voimista. Lisäksi hän kirjoittaa kirjaa ja opettaa taitojaan jälkipolvelle. Hän on kaikille hyvää haluava mies. Toisia hoitaessa on mahdollista, että itsensä hoitamineen jää taka-alalle. Kiireisen tohtorin silmistä oli havaittavissa väsymystä, eikä hän juurikaan jaksanut keskittyä minun keskustelunavauksiin.

Dajuun saapuminen

Puoli yhdeksältä tiibetiläisisäntämme tuli hakkamaan makuuhuoneemme ovea ja kutsui meidät aamupalalle. Suuren tyylikkäästi puulla sisustetun keittiön yhtä seinää reunusti vaikuttava kotitemppeli kullattuine buddhapatsaineen ja Dalai Laman kuvineen. Kiinalaiset ovat ajaneet tiibetiläiset niin ahtaalle kotialueellaan, että naapurimaakunnissa asuu tänä päivänä enemmän tiibetiläisiä kuin Tiibetissä. Uskonnon harjoittamislait Tiibetissä ovat huomattavasti kovemmat ja Dalai Laman kuvan säilyttämisestäkin seuraa ankarat rangaistukset, kuten pakkotyötä tietyömailla.

Tässä hämärän mystisessä keittiössä isäntä ja emäntä tarjosivat meille perinteisen tiibetiläisaamupalan, jakinvoiteetä ja vitivalkoista leivänkannikkaa. Ei mitään superstarttia pyöräilypäivään antava ateria. Mutta se ei haitannut, sillä meillä oli pienen ylämen jälkeen edessä 40 km alamäki.

Mukulakivipintainen ja pomppuinen alamäki lasketteli alas 3100 metristä halki kuusi- ja mäntymetsien, mutta me emme ehtineet kuvaustaukoja lukuunottamatta maisemia ihailla meidän kisattua alamäkiajon kuninkuudesta. Lähes kuuteenkymppiin piti vauhti nostaa ja siitäkin huolimatta alamäkiajon kuninkuustitteli jäi ratkaisemattomaksi tasapeliksi.

Kahden kymmenen kilometrin jälkeen vuorenrinteeltä avautui huima näkymä 1700 metrin korkeudessa olevaan Tigeg leaping gorgen toisesssa päässä olevaan laaksoon. Pienten talorykelmien, riisi- ja maissiterassien taustalla Daju kylän laakso kylpy auringio säteissä. Säteiden värjätessä 3500 m kohonneet vuorenrinteet juovamaisesti sinertävän harmaiksi. Laakson syvän vihreät pellot antoivat sinetin upealle maisemalle.

Daju vaikutti ylhäältä katsoen suurelta kaupungilta ja sanoinkin Raffaelille, että tuosta kylästä pitää löytyä kunnollinen supermarketti. Saavuttuamme kaupungin porteille, todellisuus osoittautui mielikuvitustani karummaksi. Kolmea valkoisen talon edustalla tupakoinutta miestä, kahta pellonreunalla kävellyttä herraa ja kioskinmyyjä kaksikkoa lukuunottamatta vanhojen rakennusten muovaama pölyinen ja häikäisevän valoisa katukuva oli ihmisistä autio.

Ravintola kylän pääkadulta onneksi löytyi ja aterian jälkeen päätimme suunnata lautalle ja Tiger leaping gorgen (Rotko) uumeniin. Pyöräilimme karttamme osoittaman tien suuntaan lähes kymmenen kilometriä (5 km ylämäkeä) ja saavuimme Rotkon itäpäässä olevalle näköalapaikalle. Vastaani talsi mykkämies, joka viittoili käsillään ettei lauttaa ole. Hän kävi herättämässä pienessä valottomassa huoneessa työskennelleen pikkuruisen vanhan poliisimiehen ja itse hän lähti hortoilemaan teille tietämättömille. Poliisimies ystävällisesti istutti minut hänen viiden neliön asuntonsa pikkujakkaralle ja tarjosi minulle osan lounaastaan, kourallisen sokerinpaloja. Mies oli kova tekemään bisnestä ja yritti myydä minulle aukaistua ja vajaata puolen litran vesipulloa kolminkertaisella hinnalla standardiintaanverrattuna. Raffaelin saavuttua upeasta ulkoilmavessastaan miehen kämpälle, aloimme kysellä kartan avulla miten pääsemme rotkon toiselle puolelle. Mies haki kiikarit pimeästä kolostaan, jotta näkisi lukea karttaa. Iloksemme mies nyökytteli lautan löytyvän rotkon pohjalta ja pyysi meiltä yhteensä euron maksua.

Maksamisen jälkeen kysyimme mistä lautta löytyy. Vastaukseksi saimme Kiinan yleisimmät sanat: "Meijo, meijo" (ei ole). Lähestyttyämme pyytämään rahoja takaisin, vetäityi piskuinen poliisimies askeleen taakse, alkoi mutista, täristä ja piilotella rahojaan selkänsä takana kuin kolmivuotias pikkulapsi, jolta olen varastamassa tikkaria. Jätimme miehen suosiolla rauhaan ja hän lukitsi itsensä hieman rikkaampana takaisin pimeään ja nuhruiseen huoneeseensa.

Raffael juoksi reilut sata vertikaalimetriä rotkon pohjalle ja palasi hengästyneenä takaisin sanomanaan vain, että paatti näkyi, mutta kuskista ei ollut tietoakaan. Pyöräilimme takaisin kylään ja huomasin 25 metrin päässä paikasta, jossa viime kerralla käännyimme ja päätimme lähteä lauttaa etsimään, hotellin, josta löytyi englantia puhuva nuorineiti. Päätimme jäädä hotellille yöksi ja se kannatti, sillä saimme vatsantäydeltä nauttia neidin maukkaista murkinoista. Vanha poliisimies oli niin mielenkiintoinen tuttavuus, ettei meitä kumpaakaan harmittanut lähes kahden tunnin ylinmääräinen pyöräily kivisellä hiekkatiellä.

Tiger leaping gorge

Seuraavana aamuna hotellin neiti neuvoi meidät toiselle lautalle, mutta kolmen tien kylässä onnistuimme jälleen eksymään. Lautta löytyi pienen pyörimisen jälkeen ja edessämme oli pyörien taluttaminen alas paria sataa metriä alapuolella olevaan rotkoon. Toiselle puolelle päästessämme oli edessä samanlaisen jyrkän ja kivikkoisen rotkonseinämän ylös kipuaminen. Kieltäydymme hevosmiehen neljän euron tavarankuljetusavusta ja työnsimme, vedimme ja kannoimme kuormattuja pyöriämme ylös kinttupolkuja pitkin tunnin verran vain siksi, että valitsimme taas väärään tien ja ajoimme uudestan toisen viiden kilometrin mäen turhaan ylös.

Vihdoin tajuttuamme kääntyä tiellä oikeaan menosuuntaan, saavuimme maailman syvimpiin kuuluvan rotkon porteille. Yangtse joenuoma virtaa rotkon pohjalla 1700 metrin korkeudella ja jyrkät seinämät kohoavat aina Yulong lumivuoren 5600 metrin huipulle asti. Rotkon pohjalta lähes pystysuoraa vuorenseinämää on näkyvissä noin 1800 m ja ensikatseella näky oli huimaava. Koko rotkon 30 km matkalla kulkee ensiluokkainen asfaltoitu tie niille, jotka eivät jaksa patikoida ylhäällä kulkevaa huikaisevaa yläpolkua. Me Raffaelin kanssa pitäydyimme pyöränselässä alatiellä ja nautimme yksistä maailman dramaattisimmista maisemista kampia veivaten.

Rotko-Zhongdian

Rotkolta pohjoiseen suunnattuamme renkaitamme hiveli upouusi asfalttitie ja liikenne pysyi neitseellisen rauhallisena. Minä sain sillä tiellä hieman tuntumaa mitä tulevan pitää, meidän pyöräiltyä jopa 3550 metriin, upeissa jo karun harmaissa vuorimaisemissa.

Zhongdiani (Shangri La) lähestyttäessä naisten asut muuttuivat koristeellisiksi, lasten naamaat ja vaatteet mutaisiksi, talot tiibetiläisiksi ja muutama rukouslippurivi ilmaantui värittämään monotonista ruohostomaisemaa. Olin viimeinkin tiibetiläisessä maailmassa, vaikka rajalle onkin vielä matkaa lähes 300 km ja han-kiinalaisten joukkomuutto murtaa tiibetiläiskulttuuria vauhdikkaasti turistikohde Zhongdianissakin.

Kyykkykakkaparatiisi

Astuin epäilevästi sisään harmaan betonitalon porttikongiin. Otsalamppuni valossa talsin viisi metriä kapealla, pölyisellä ja likaisella käytävällä ennen saapumista risteykseen, josta kääntymällä vasemmalle pääsin osalliseksi kinalaisesta kyykkykakkaparatiisista, jota olen joskus vessaksikin kuullut siteerattavan. Tässä helpotushuoneessa minut vastaanottivat kymmenet lattialla lojunnett tupakka-askit, sadat tupakantumpit ja aimoannos kuivunutta mutaa.

Huoneen toisella laidalla minun tuloa odottivat neljä suorakaiteen muotoista ja metrin betoniseinällä toisistaan erotettua lattiassa olevaa betonireikää. Yleensä valitsen puhtaimman vaihtoehdon, mutta sillä kertaa kaikki reiät olivat kovin nuhruisia. Valitsin toisen oikealta. Muina miehinä asettauduin epämukavaan kyykkyasentoon ja aloin suorittaa tehtäviäni. Pystyin rentoutumaan ajattelemalla, ettei yksikään virus tai bakteeri valitse tällaista helvetinkoloa elinympäristökseen. Huojennuin vielä lisää, kun viereiselle reiälle kyykähti mies kännykän valossa.

Tultuani vessaan en tohtinut suunnata otsalamppuni valoa suorakulmaisen reiän syövereihin, mutta pikkulapsenhan pitää kaikki tutkia, enkä malttanut olla suuntaamatta valoa lattian pinnalle. Valokeila ei toki uponnut reiän syövereihin, vaan pysähtyi kymmenen sentin päässä reunoilta olevaan paskmassaan. Paskamassaa kiehuvan veden tapaan myöhensivät kahden sentin mittaiset valkoiset madot. Se siitä virus ja bakteeri ajatuksesta. Meikäläinen ampaisi hippulat vinkuen muille maille.

Tämän kaltainen vessa ei Kiinan maaseudulla ole harvinaisuus. Välillä vaikuttaa siltä, ettei vessoja ole pesty sitten Qing-dynastian. ainakan rahan puutteesta ei ole kyse, jos herroilla on varaa suunnistaa haluamalleen reiälle kännykän valossa.

Kiinasta mahtivaltio ?

Matkailukokemuksena Kiina on ollut avartava ja antoisa tuttavuus ja matkailullisesti minulla on vain hyvää sanottava siitä ja voinkin todeta, että taas tuli yksi maa lisää listalle "mahdollisesti palaan". Kuitenkin yhteiskunta osoittautuu minulle hyvin ristiriitaisena. Taloudellinen kehitys on kyllä nostanut satoja miljoonia ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä elintasoon, joka sallii mm. jäkaapin, kännykän ja television oston, mutta ongelmia kolmevuosikymmentä kestäneestä talouskasvusta huolimatta riittää.

Kauniiden asioiden näkemiseen riittää silmien auki pitäminen, mutta ongelmien tunnistaminen vaatii kriittisempää ajattelua. Lukeminen on Kiinankin osalta jäänyt vähälle, mutta voin omien päivittäin kokemien ilmiöiden tiimoilta nostaa esille muutamia ongelmakohtia, jotka Kiinan tulee kohdata sen himoitsemalla tiellä kohti mahti- ja hyvinvointivaltiota.

Ympäristöogelmista kaikki ovat tietoisia. Vanhoja hiilivoimaloita on kaikkialla. Kotitaloudet lämmittävät ruokansa ja talonsa hiilellä. Rekat ovat onnettoman tehottomia polttoaineenkulutukseen nähden, eikä katalysaattoreita ole. Roskat heitetään teiden varsille, koska Happy Birthday-laulua soittavia roska-autoja on vielä kovin vähän. Ravintoloissa käytetään kertakäyttöisiä syöntipuikkoja. Riisiä tuhlataan surutta tarjoten aterian kanssa ylisuuria annoksia, josta yleensä puolet suuntaa roskakoriin. Muovipusseja tuhlataan kämmeneen mahtuvien tavaroiden kuljettamiseen. Lähes kaikessa toiminnassa on havaittavissa ylenpalttista tuhlausta ja tehottomuutta. Tehottomuus on yhä Kiinan ongelma, mutta siihen vieläkin ponnekkaampi puuttuminen on myös kultainen mahdollisuuus.

Kiinan eliniänodote on kasvanut viime vuosikymeninä nopeasti hyvälle tasolle 73-vuotta. "Kentällä" kulkiessa on kuitenkin vaikea uskoa sen kehityssuunnan pitkään jatkumiseen. Kiinan miehet ovat maailman innokkaimpia tupakoitsijoita ja alkoholin kulutus kasvaa Aasian nopeinta tahtia. Mammonan kasvaessa ihmiset näyttävät hylkäävän perinteisen kasviksiin, papuihin, riisiin, muniin ja lihaan perustuvan yksinkertaisen, mutta terveellisen ruokavalion ja suunnistavat katukeittiöiden rasvaisten ja jalostettujen pikaherkkujen, roskaruokaravintoloiden hampurilaisten ja supermarkettien tonneittain makeisia, keksejä ja kuppinuudeleita pursuavien hyllyjen pariin.

Kiina ei ole yhteiskunta, joka kannustaa yksilöitä yksilölliseen ajatteluun. Sananvapaus on yhä kaukainen haave ja mm. kansainvälisen lehdistön toimintavapautta on lähiaikoina supistettu. Televisiosta on helposti havaittavissa propgandanistiset tarkoitusperät. Kouluissa oppilaille syötetään valkoisia valheita ja kaunisteltua totuutta. Viihdeteollisuus elää kovaa buumia ja hallitus pitää siitä, sillä se pitää nuorten aivot tyhjinä ajatuksista ja on hyväksi taloudelle. Käytännössä edellä mainitut seikat havaitsee nettikahviloissa, jossa nuoret kessu huulessa räyhäävät sota- ja breakdancepelien parissa tuntitolkulla, DVD-myymälöitä ja karaokebaareja on joka kadun nurkassa ja televion ohjelmatarjonta koostuu lähes täysin viihteestä, draama- ja saippuasarjoista. Nuorison joukkosuuntautuminen viihteen pariin ei pitkässä juoksussa ole hyväksi edes taloudelle.

Massallaan ja volyymilaan ongelmapesäke Kiina todennäköisesti jyrää nopeaa tahtia todelliseksi mahtivaltioksi. Hyvinvointivaltioksi tie on pitkä ja kivinen. Odottamattomat muutokset ovat kuitenkin mahdollisia. Niitä odotellessa, näkemiin Kiina ! Tervetuloa Kiibet !

Pidän Kiinasta

Kuinka voisin olla pitämättä maasta, jossa pyöräilen vuoria ylös rekkoja nopeammin, roska-autot soittavat Happy Birthday-laulua, autoissa töötti on jarruja tärkeämpi varuste, ravintolassa sikaileminen on konstailematonta, räkiminen arvostetaan korkeammalle kuin vessojen siivoaminen, voin parkkeerata pyörävessani mihin huvittaa, poliisit tupakoivat enemmän kuin ajattelevat ja jossa vodka on halvempa kuin maito.

Yksin pitkästä aikaa

Zhongdianista Raffael suuntasi bussilla Laosin rajalle ja sieltä hänen tarkoitus on pyöräillä Vientianeen 700 km päähän, ottaa bussi Bangkokiin ja lentää 17.lokakuuta takaisin Sveitsiin bisnestä opiskelemaan.

 

Minä en ole aivan yhtä tunnokas yliopisto-opiskelija ja minun tarkoitukseni on pyöräillä yksin kohti Tiibetiä. Maanantaina selviää saanko pidennettyä viisumia. Jos viisumi pidentyy 30 päivällä, niin suuntaan ensi tiistaina Tiibetiin. Jos viisumi ei täällä pitene, niin lennän Hong Kongiin hakemaan uuden vähintään kahden kuukauden viisumin.

-----

Ps. Uusia kuvia Pohjois-Yunnan kuva-albumissa. Viime viestin jälkeen on myös Etelä-Yunnan kuva-albumiin ilmestynyt uusia kuvia. www.pyorallamaailmanympari.com

Ps 2. Seuraavissa linkeissä reittiprofiili, joka minua odottaa Tiibetissä. Huomaa, että loistavat sivut saa muutettua myös englanninkielisiksi.

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=24#d

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=23#d

http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=22#d
http://www.betzgi.ch/kailash/strecke.html?faktor=100&start=21#d