Laos raportit

Laos (Vientiane 13 heinäkuu 2006 )

Tämä osuus: Pakse-Vientiane 700 km

Seuraava osuus: Vientiane-Luang Prabang 380 km

-----

The only purpose of your activity is to get results."—Charles C. Johnson

"Aktiviteettisi ainoa tarkoitus on tehdä tuloksia."

"Maailma on jaettu ihmisiin jotka tekevät ja ihmisiin jotka saavat palkkion. Yritä kuulua ensimmäiseen joukkoon, jos pystyt. Siellä on paljon vähemmän kilpailua." -Dwight Morrow

"Accomplishment is easiest when we work the hardest, and it is hardest when we work the easiest." -unknown

"Suoritus on helpoin silloin kun me työskentelemmme kovimmin, ja vaikein silloin kun me työskentelemmme löysimmin."

-----

Muiden matkaajien kanssa keskustellessa pääaihe on tietysti yleensä maat, joissa on käyty ja joihin aiotaan mennä. Kaikki Laosia koskevat keskustelut ovat olleet superpositiivisiä ja ihmiset ovat haltioissaan muistelleet Laosin kauneutta, hiljaisuutta ja rentoutta. Siten oli minullakin pientä tutinaa vatsanpohjassa, että mitä Kambodzan rajan pohjoispuolelta mahtaa löytyä.

Hiekkatien vieressä Kambodzan rajalla oli puukoppi, jossa istuskeli kaksi univormuista herraa, joilla oli yksi laukku kaikkine tarvittavine byrokratia-asiakirjoineen. Ei ollut kannettavaatietokonetta, joiden viisumitietokantaan he olisivat pois lähtöni kirjanneet, sillä eihän kahden neliön puukopissa olllut edes sähköjä ja se sulkeutuu kello kuusi, jonka jälkeen ei passia enää näe leimata. Ananasta heillä kuitenkin oli, mutta kuten yleensä, lattialla lojui ananaksen "puinen" keskiosa, sillä ei se paikallisille maistu ja minä pummasin sen itselleni ja puun popsimisesta rajamiehet palkitsivat minut kunnon palalla mehukasta reunalihaa. Taas oli mukava lähteä hymyperseessä muille maille.

Bruttokansantuote osoittaa Laoksen olevan jopa köyhempi kuin Kambodza. Seitsämän kilometriä saimmekin ryskytellä kivisellä tiellä, mutta sitten edessä avautui tie eedeniin. Leveä ja uusi asfaltoitu valtatie. Tiellä oli jopa tienviitat ja kilometripaalut. Liikennettä oli niin vähän, että telttaileminen tiellä olisi ollut varmasti turvallisempaa kuin vastaava aktiviteetti maamiinojen runtelemassa Kambodzassa. Myös ensimmäisessä pikkukaupassa olin lentää peseelleni kun sain ottaa soijamaitoni ja vesipulloni jääkaapista. Kambodzassakin toki usein sai viileää juomaa, mutta niitä pidettiin kylminä jäillä, joita joka päivä toimitettiin paikallisesta jäätehtaasta, melko kaukaakin. Vielä kun pikkukaupoissa oli suurempi tuotevalikoima kun Kambodzassa, niin olin vähällä rakastua kommunisteihin, mutta kotvan kuluttua ymmärtämäni seikka, että Kambodzan hallinto on umpimätä, sammutti jo roihuumaan päässeen rakkaudenliekin.

Rennoin mesta rennoimmassa maassa

Enpä olisi lähtiessäni uskonut, että koisailen ensimmäiset nokkauneni sisämaavaltio Laoksessa keinuen riipumatossa pienellä saarella, keskellä 4000 saaren saaristoa. Näin kuitenkin tein Si Phan Donin saaristossa ja Don Detin saarella, keskellä Mekong-jokea ja sen leveimmällä kohdalla, joka levenee aina 14 kilometriin saakka sadekauden lopussa. Parin kilometrin päässä majapaikastani oli vesiputoukset, jotka kiihkeimmällä kaudellaan päihittävät virtauksessa Niagaranputoukset.

 

Don Det oli 160 perheen asuttama saari, jonka tulonlähteet ennen turismia olivat kalastus, riisinviljely ja kookospalmujen hyödyntäminen. Maajussit olivat keksineet roudata jokiveneillä saarelleen pitkien bussimatkojen ja auringonpaahteen uuvuttamia turisteja, unohtamaan Pohjois-Laoksen länsimusaa, Frendien ja Simpsonien vanhoja jaksoja ja roskaelokuvia päivästä toiseen toiseen toitottavien guesthousien kotoisat oltavat. Näytti siltä, että jokainen maajussi oli pystyttänyt oman bungalowi-guesthousin ja kilpailu oli tiukkaa ja hinnat painuneet dollariin yöstä per puu/olki bungalowi . Toimeentulonsa he saivat hintavasta ruuasta. Kuten joka paikassa niin myös siellä oli turistikausi loppu minun vieraillessa ja saari oli tyhjillään, eikä saaren pelloille ollut satanut vielä viljelyn aloittamiseen tarvittavaa määrä läpikuultavaakultaa, joten kyläläiset eivät Kambodzasta tuttuun tapaan tehneet juuri mitään. Ja Laot sanovatkin, että työnkeko tekee pahaa aivoille ja he ovat hyvin pahoillaan, jos ajattelet liikaa, sillä sekään ei ole hyvästä. Ellei aktiviteeti, kuten työ tai leikki sisällä hauskuutta, niin Laoslaisesta perspektiivistä katsoen se varmasti johtaa stressiin. Sisältääköhän kuusi tuntia sateiseen vastatuuleen ajo hauskuutta ?

 

Yksin vs. Kahden

 

Ensimmäiset lähes 10 000 km tienpäällä taitoin yksin, lukuunottamatta kahta päivää jolloin tieni osui yhteen kanadalaispariskunnan kanssa. Darwinissa tapaavani Damien liittyi seuraani Bangkokissa ja siitä lähtien meitä on ollut kaksi. Sekä yksin, että kaksin matkustaessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Kumpikaan ei ole parempi eikä huonompi, vain erilaista. "Yksin vaikeat hetket ovat vaikeampia ja hyvät hetket hienompia", sanoi Alastair Humphreys.

 

Se on ilman muuta hieno juttu kaksin, että on välittömästi vierellä joku, jonka kanssa jakaa kokemukset ja ajatukset. Toisella on aina hieman eri näkökulmia ja hän tekee eri havaintoja kuin minä itse ja näin molemmat oppivat toisilta. On myös hyvä, että joku matkassa mukana pidempään, että edes joku ymmärtää sarkastisen alhaista huumorintajuani. Väsyneenä voin aina tokaista Damienille, että sinun vuoro lukea karttaa. Hän on myös hyvä pesemään pyörääni. Eikä hän ole huono valokuvajakaan, joten kiitokset hänelle entistä ehommista valokuvista.

 

Sisältyy kahden taivaltamiseen omat huonot puolensakin. Olemme hyvinkin erilaisia, niin historialtaan kuin tavoitteiltaankin. Damien on 10 % pyöräiijä ja 90 % matkailija, minä taas 60 % pyöräiliijä ja 40 % matkailija. Mitäs eroa, sillä sitten on. Damien hengailee ympäriinsä ja pyöräilee miten pitkään huvittaa, syö mitä sattuu ja juo koska muistaa ja mitä kovempi päivä niin sitä enemmän kaata olutta alas kurkusta. Minä yritän tehdä kovia treenejä, joissa häviän Damienin näkökentästä kuin pieru Saharaan. Ja niiden tekeminen vaatii uhrauksia. Aikaa kuluu venyttelyyn, ruuan tekemiseen, suunnitteluun ja lepäämiseen runsaasti. Lisäksi koviin harjoituksiin keskittyminen ottaa oman voimansa. Eli minun tapani on (tai vaikuttaa siltä) suurta sähläämistä ja Damien voi ottaa rennosti ja nauttia elämästä, mikä onkin hänen mottonsa. Hän on onnellinen tämän hetkiseen tilaansa, minä taas pyrin aina vain eteenpäin.

 

Eroavaisuudet näkyvät kaikissa päivittäisissä valinnoissa ja molemmat joutuvat aina joskus joustamaan mielipiteissään ja siten kompromisseja pitää tehdä. Haluamme syödä eri aikoihin , haluamme viettää lepopäiviä eri tahtiin ja lepopäivien aktiviteetin eivät sovi yhteen jne. Näiden kompromissien teoissa olemme onnistuneet mainiosti ja tulleet loistavasti toimeen keskenämme, vaikka yksin matkustaminen tältä kantilta huomattavasti vapaampaa onkin.

 

Oma harjoitteluni vaatii paljon lepoa, kun taas Damen tuntuu olevan todellinen väsymätön kestävyyslahjakkuus, eikä hän malttaisi levätä lainkaan, koska hänelle iskee tylsyys nopeasti. Niinpä Paksesta Vientianeen olemmekin kulkeneet välillä hieman eri reittejä pitkin, koska minä olen levännyt ja Damien tehnyt lisälenkkejä. Uskomaton kaveri hän kyllä on. Painottaa hitaasti ja rennosti ottamista, mutta toohottaa paikasta paikkaan, sillä välillä kuin minä otan rennosti. Minä taas painotan työnteon kehittävää ja kaikkivoipaista merkitystä. Damien ottakoon rennosti ja polttakoon itsensä loppuun muutaman kuukauden reissulla, minun tavoitteeni taas on polkea 4-5 vuodessa niin paljon kuin pystyn ja tulla kotiin palautuneena. Ottakaa siitäkin nyt taas selvää.

 

"Helppoa veivailua pyöräilijän paratiisissa."

 

Tien pinnoite oli sileämpi kuin hienoimpien kiinalaisten silkkirintaliivien pinta ja tuuli puhalsi takaa, mutta pyöräni ei vain kulkenut. En tiedä mistä johtui. Ehkä menoani hidasti se, kun haaveilin näkeväni sateiden työntouhuisiksi saaneilta pelloilta minulle vilkuttelevat ja huutelevat kartionmuotoiseen olkiaurinkohattuun pukeutuneet ahkerat tytöt noissa hienoimmissa kiinalaisissa rintaliiveissä, joita Kiinassa tehdään eurolla ja te onnettomat muotitietoiset tytöt ja naiset ostatte niitä 50 eurolla. Hiljaisemmasta vauhdista oli sentään helpompi lätystellä käsiä yhteen vierellä kiljuvien kolmen kuukauden kesälomaa vietävien poikien kanssa.

 

Minuako hidastaisi moiset härskit ajatukset. Yksinkertaisesti minua hidasti se, että olin harjoitellut helvetin kovaa ja jalkani olivat aivan paskana. Keuhkoja polttavat ja jalkoja repivät kymmenen kilometrin ja sitä lyhyemmät vedot saivat jalkani lepokuntoon ja minä jouduin matkalla Paksesta Vientianeen viettämään paljon aikaa pikkukaupunkien majatalojen seinien sisällä, Damien pörrätessä maaseudun pikkuteillä vauhdikkaammin kuin minun hotellihuoneeni sähkökatkojen hidastama ja minua kuumentava tuuletin.

 

Harjoittelun kultainen sääntö kuuluu: "Älä harjoittele yhtään kovempaa/enempää, kuin vähin joka johtaa kehitykseen". Unohdin edellisen, ainakin osittain. Aivan oikein toimin, kun pikkuhiljaa lisäsin vetojen määrää, mutta tehot olivat aivan liian korkealla. Tällaisista pyörätreeneistä oli aikaa yli kolme vuotta, eivätkä jalkani olleet niille adaptoituneet. Uudenlainen shokki oli liian kova ja jalkani rupesivat kiukuttelemaan ja parkuivat: "Ei lisää, ei lisää jätä meidät rauhaan." Laiskana poikana en itseäni rasita ja niinpä odotin pienissä ja hiljaisissa kaupungeissa parempia pyöräilypäiviä ja kieltäydyn Damienille pikkuteille menosta, vaikka niille palavasti halusin.

 

Kiitokset jumalalleni siitä, että hän sai minut nopeasti tajuamaan, että väärällä tiellä ollaan ja on otettava korjausliike. Vain seitsämän päivää ylinmääräistä lepoa riitti palauttamaan jalat, toivottavasti. Tehotreenien tarjoama kunnon nousu kyllä selvästi kuittaa menetykset, jotka pikkuteiden kokemattomuudesta koitui. Ensimmäistä kertaa matkallani tunnen, että vauhtini on nousussa ja voin pyöräillä muutakin kuin kevyttä sunnuntaikruisailua. On se vauhti vain niin hienoa, vaikka se tukalaa tekeekin.

 

Jaloissani oli ongelmia etenkin takareisissä, varsinkin oikeassa. Niinpä siirsin satulaa eteenpäin, jotta ei takareidet rasittuisi, mutta arvatenkin sitten väsyivät etureidet, vaikka hissukseen ajelinkin. En ole muutenkaan saanut ajoasentoa oikein sopivaksi ja säädellyt polkimien klosseja ja satulaa edes takaisin. 2500 km jälkeen ratkaisin ongelman, ehkä myös oikean takareiden ongelman. Vasen kampeni on 170 mm ja oikea 175 mm pitkä (maallikolle ero näyttää pieneltä, mutta pyöräilijälle se on suuri, varsinkin mister-millimetrille). Olin kyllä kammenpituuden tarkastanut ainakin kolmee kertaa aiemminkin, mutta en ollut tajunnut tarkastaa molempia, vaan aina on silmäni osuneet vain vasempaan kampeen. Häpeän sitä, että jälkikäteen niin selvän asian huomaaminen vei niin kauan, mutta rehellisesti sanoen ei ensimmäisenä tule mieleen, että pyöräliike (Melbournessa) joka mainostaa itseään nettisivuillaan erityisen ammattitaitoiseksi, laittaisi pyörään eriparia olevat kammet. Kammet sentään myydään aina pareittain isossa pahvilaatikossa. Ei takareisi vaiva varmastikaan ainoastaan kammista johdu, mutta vaikuttamatta se ei voi olla, että olen kiertänyt erimittaisia kampia ympäri noin 753 600 kertaa. Ja vielä ennen seuraavaa pyöräliikettä niillä pitäisi polkea 1200 km vuoristossa. Kaiken lisäksi palkkioksi siitä saan tuhlata 200 euroa uusin kampiin, joten pyöräkaupan aiheuttama lasku kasvaa entisestään.

 

Vientiane

 

En nyt sanoisi, että Etelä Laoksen tasaisilla ja hyvillä teillä ajelu on tylsää, mutta olen katsellut tasaisia riisipeltojen, epämääräisten ryteikköjen ja usvaisen taivaan muodostamia maisemia lähes kokomatkan Bangkokista asti, joten hieman yksitoikkoista on ollut. Vientianesta eteenpäin minulla on edessäni tuhansia kilometrejä vuoristossa. Vuoristossa ei koskaan tiedä mitä odottaa seuraavan mutkan takana ja siellä ajelua on yhtä jännittävää kuin avaisi monia joulupaketteja joka päivä.

 

Laosin pääkaupunkiin saapuessani iloiseksi minut sai ensinäkin se, että ylipäätänsä hitaan taistelun jälkeen saavuin sinne, sekä se tutkimisinto mikä saapuu aina saapuessa suureen kaupunkiin. Ensimmäinen tutkimuskohde on se, että missä kohtaa loppuu riisipellot. 200 000 asukkaan Vientianessa näin kävi muutama kilometri ennen keskustaa. Katuvalot löytyi, autoja oli, moottoripyöriä oli liikaa ja kaikkea muutakin hälslinkiä oli ja täten olin hieman pettynyt, ettei ensikuva Vientianesta sopinut opaskirjan "maailman rennoin pääkaukunki"-muottiin, lopullisesti masennuin siitä, että tajusin olevani vain 700 km päässä Pattayalta, vaikka olin pyöräillyt lähes kaksi kuukautta ja yli 3000 km.

 

Loput kaksi päivää painisin byrokratia asioiden parista ja kaupunki jäi minulle kovin vieraaksi. Pyörälin kuitenkin markkinoiden, nettikahvilan ja maahanmuutoviraston välit silmät auki ja voin antaa maailmaa parantavan ehdotuksen kommunisti hallitukselle. "Räjäyttäkää neuvostoaikaiset valkoiset, suorakulmion muotoiset ja rapistumaan päässeet betonirakennukset maantasalle ja myykää betoni Kiinaan. Rakentakaa paikalle, vaikka samanlaiset ranskalaishuvilat, jotka räjäytitte pois 70-luvulla, sillä ne sopivat paremmin yhteen värikkäiden markinoiden ja kookospalmujen kanssa, kuin Moskovan lähioihin suunnitellut elementtihirvitykset."

 

Paskajuttu loppukevennykseksi

 

Savannakhetissä heinäkuun ensimmäisen päivän iltana istuskelin kapunkin pääkadun varrella olevassa Au Rendez-Vous nimisessä ravintolassa odottomassa pihvisalaattiani. Liikenne pääkadulla oli Laosmaiseen tapaan verkkaista ja harvalukuista. Ravintolassa ympäriinsä tepasteli pieni harmaa-ruskea koiranpentu. Sille tuli hätä ja se paskoi pikkukasan sontaa ravintolan harmaalle, mutta kiiltävälle betonilattialle. Katselin ympärille huomasiko kukaan neljä henkisestä englantilaisseurueesta tai henkilökunta tätä hauskaa tapahtumaa. Ei huomannut ja kasa oli niin pieni, etten siitä viitsinyt huomauttaa. Minä sainkin Jalkapallon MM-kisojen veroista viihdykettä siitä kuka onneton maksamaan ja pois lähtemään nousseista englanttilaisista astuu pikkukasan päälle. Pitkä ja harmaa mies toitaroi kymmenen sentin päässä kasasta, mutta harmikseni osumaa ei läheltä piti tilanteista huolimatta tullut. Nuori neiti pääsi vielä lähemmäs jättipottia, mutta pettymyksekseni seurue lähti ravintolasta kengänpohjat puhtaina pois. Edes edestakaisin juossut tarjoilija ei konttiaan kasaan onnistunut tuikkaamaan.

 

Seurueen lähdettyä, alkoi tarjoilija puhdistaa ja järjestellä pöytiä ja vei minulta muutaman maustepullon pois, myös ketsuppipullon. Riisi pitää aina syodä ketsupin tai soijakastikkeen kera, jotta elimistö saa hikoillessa menetettyjä suoloja takaisin. Niinpä nostin perseeni penkistä ja kävelin hakemaan kolmen metrin päässä olevalta pöydältä tarjoilijan pois viemän ketsuppipullon. Tällä matkalla minä onneton astuin tuohon paskakasaan. Ainut ihminen maailmaassa, joka tiesi sen olemassa olosta

-----

 

Ps. Kurkatkaapa uusi Laos kuva-albumini osoitteessa www.pyorallamaailmanympari.com. Valitettavasti sivuni eivät toimineet tänään enkä saanut lisättyä kuvatekstejä. Ja jos ette viime viestin jälkeen huomanneet vilkaista Kambodza kuvia Angkorilta ja viidakosta, niin tehkääpä se nyt ja saatte verkkokalvoillenne hieman värikkäämpääkin nähtävää Kambodzasta kuin mustavalkoinen tekstini.

Indokiinasta Kiinaan (Mengla 31 heinäkuu 2006)

 

"No act of kindness, no matter how small, is ever wasted."- Aesop

 

"Yksikään ystävällisyyden ele, huolimatta kuinka pieni, ei ole koskaan tuhlausta"

 

"A man who dares to waste one hour of time has not discovered the value of life." - Charles Darwin

 

"Ihminen joka uskaltaa tuhlata tunnin aikaa, ei ole löytänyt elämän arvoa."

"China is a big country, inhabitated by any chinese." - Charles de Gaulle

"Kiina on iso maa, jossa asuu paljon kiinalaisia."

"I have opinions of my own--strong opinions--but i don't always agree with them." - George W. Bush

"Minulla on omat mielipiteet--vahvat mielipiteet--mut en ole aina niiden kanssa yhta mielta"

"If it weren't for electricity we'd all be watching televion by candlelight"  -George Gobel

"Jos ei olisi sahkoa, katsoisimme kakki televisiota kynttilanvalossa."

-----

 

Kambodza ja Laos kuuluivat samaan sakkiin kuin Keski-Aasian maat Taijikistan, Turkmenistan, Uzbekistan, Kirgisia, Armenia, Georgia, Ryssanistan, Kommugia ja Hörhökistan, eli maihin, jotka voin osoittaa kartasta kämmenellä, mutta lukuisat ulkoaopettelu kerratkaan eivät ole tuottaneet sivistystä, joka vaaditaan maiden sormella osoittamiseen. Tällä kertaa en kuitenkaan vaivu itse sääliin ja syytä omaa tyhmyyttäni, vaan synnit lankean tiedotusvälineiden harteille, joita ei paljoakaan kiinnosta mitä täällä päin maailmaa tapahtuu. Mutta miksipä kiinnostaisi, Kambodzassa ja Laoksessa ei ole tällä hetkellä suuria ongelmia kuten nälänhätää, tulvia, sotia, eikä Saharan Eteläpuolisen Afrikan kaltaista koko kansaa koskettavaa Aids-epidemiaa. Toisaalta maat ovat taloudelliselta voimaltaan todellisia lilliputteja, joten ei ketään kiinnosta positiiviset uutisetkaan, kuten vauhdikas talouskasvu.

 

Kahden kuukauden oleskelun jälkeen osaan kyllä osoittaa sormella kartassa valtiot, mutta en oikein päässyt sisään maiden meininkiin. Indonesiassa oppisin hieman kieltä, opin tuntemaan jopa tunnistamaan julkkikset ja myös tietämään yhteiskunnan puhuttavimmat ongelmakohdat, koska englanninkielinen sanomalehti oli joskus saatavissa. Australiassa olin kuin kuka tahansa yhteiskunnan jäsen, jännittäessäni kuinka käy kaivosturmassa loukkuun jääneiden miesten, selviytyykö pikkutyttö jo elämänsä toisesta pahasta kolaristaan ja että kuinka korkealle banaanien hinta nousee hirmumyrskyn vuoksi. Kambodzassa ja Laoksessa ei ole ollut hajuakaan mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

 

Lukemalla sanomalehtiä selviää moni asia. Esimerkiksi tienpäällä useasti ihmettelin miksi tienvarret ovat täynnä lapsia, vaikka on arkipäivä. Ajattelin, ettei koulua ehkä ole tai rahaa ylläpitää niitä ei juuri nyt ole. Voi että mikä mikä idiootti, sillä ensimmäinen ostamani sanomalehti kertoi, että koko maassa on kolmen kuukauden kesäloma.

 

Paikalliset eivät maaseudulla lehtiä lue ja TV:stä täällä tulee oikeastaan vain thaimaalaisia saippuasarjoja, potkunyrkkeilyä ja ammattilaispainia. Aika erikoista on se, että Laoksen ja Kambodzan pienissä kylissä akkukäyttöisestä TV:stä katsotaan erittäin runsaasti amerikkalaista ammattilaispainia WWF:ää. Televisiota ympäröi suuri mies- ja poikajoukko ja kaikki huumassa eläytyvät mukaan titaanien taisteluun. Aivan kuin he todella luulisivat, että tosi on kyseessä. Kaikesta länsimaiden televisiotuotannosta ammattilaispaini, jo on markkinat !

 

Numeroina

 

Suurin yllätykseni Laoksessa oli sen asukasluku, joka on kuusi mijoonaa. Olen joskus huvin vuoksi maiden asukaslukuja ulkoa opetellut, mutta Laoksen kohdalla olisi mennyt pahasti metsään. Arveluni olisi ollut noin 30 miljoonaa. Ensimmäiseksi tietysti heräsi kysymys, miksi asukkaita on niin vähän ? Ensimmäiseksi mieleen juolasti, että laot pitävät lapsentekoakin liian raskaana työnä, mutta sen ajatuksen törmäsi se, että työntekokin on Laoksessa ok, jos se sisältää hauskuutta. Oikea syy löytynee Laoksen vuoristoisuudesta ja jokisuudesta, ja täten viljelyyn kelpaava ala on vain noin 4%.

 

Laos on yksi harvoista maailman vielä hiljaisista maista (ja Kambodzakin varauksin), mutta jos molempien maiden kaupungistuminen sekä talous- ja väestönkasvu pysyvät nykytasossa tulevat vuodet, niin keski-iältään kahdenkymmenen tasossa olevista maista kyllä tulee löytymään paljon moottoripyörän investoimaan pystyviä teinejä, joten korvatulpat pitänee ottaa nukkuessa käyttöön näissäkin maissa.

 

Infrastruktuuri on maissa paranemassa kovaa vauhtia. Kännykkäverkot pelaavat, laajakaista tekee tuloaan ja teitä päällystetään kovaa vauhtia (Laoksessa olen pyöräillyt vain asfaltilla). Valitettavasti maiden kehittyminen tapahtuu hyvin pitkälti ulkomaisten investoidessa maihin ja kehitysyhteistyön avulla. Suurinosa jalostetuista elintarvikkeistakin on tuotu Thaimaasta, Vietnamista ja Singaporesta. Ja täten ne ovat kalliimpia kuin esim. Thaimaassa ja Indonesiassa, joissa on omaa tuotantoa. Laoksessa 80 % ihmisistä on maatalouden palveluksessa, joten ei olekaan mikään ihme, ettei maasta löydy koulutettua väestöä viemään eteenpäin yhteiskuntaa. Kaupungistumis vauhti on kuitenkin maailman huippuluokkaa, mutta urbaaniseksi maaksi on Laoksella pitkä matka.

 

Kambodzan väestörakenne on vieläkin Punakhmerien raiskaama. Suuri osa oppineista henkilöistä tapettiin. Yli 90 % lääkäreistä ei nähnyt päivänvaloa vuoden 1979 jälkeen. Käytännössä kokonainen yliopistosukupolvi tuhottiin. Vaikka monet koululaiset toivovatkin, että opettajalle sattuisi jotain koulutunnit peruuttavaa, niin tuskin kukaan toivoo, että koko maan aivot tuhotaan. Kokonaan uuden sukupolven ja yliopistokulttuurin rakentaminen vie aikaa ja ennen sitä Kambodza on ulkopuolisen osaamisen ja investointien varassa. Myös Laoksessa yliopistolaitos (3 pientä yliopistoa) on kovin voimaton tuottamaan sisäsiittoisia kehityksen moottoreita.

 

Maita ympäröi taloudelliselta voimalta huomattavasti vahvemmat Thaimaa ja Vietnam, sekä supervalta Kiina. Ympäröivien tiikeri valtioiden taloudellinen kasvu sai potkunsa aikoinaan niiden tarjoamasta halvasta työvoimasta. Kambodzan ja Laos pystyvät kyllä kilpailemaan työvoiman halpuudessa Kiinalle, mutta se ei enää riitä, sillä Kiinassa tehtaat saavat tontin usein ilmaiseksi ja tehdasrakennuksiakin hallitus sponsoroi. Päälle kun lisää vielä hallituksen tehtaille antamat lainat (joita ei useinkaan tarvitse maksaa takaisin) ja Kiinan valuutan yuanin jäädyttäminen dollarin tasolle, niin kovin heikoille kilpailussa maat jäävät.

 

Oikeastaan Laoksen ja Kambodzan yhteiskunnista puuttuu totaallisesti pohja Kiinan ja Thaimaan kaltaiselle nopealle ja sisältäpäin tulevalle talouskasvulle. Kambodzan ja Laoksen on profiloiduttava käyttämään omia vahvuuksiaan.

 

Sijainti on varmasti avaintekijä maiden tulevaisuudelle. Pienet 6 ja 10 miljoonan asukkaan harvaan asutut maat ovat puristuksissa asukasjättiläisten välissä, joiden välinen kauppa on kiihkeää. Laos sijaitsee Thaimaan ja Vietmamin välissä ja pohjoisessa rajanaapuri on Kiina. Kambodza on Etelä-Vietnamin Ho chi minhistä ja Bangkokiin johtavan tien välissä. Lisäksi Kambodza on Kiinan ja Intian välisen meriliikenteen välllä. Kunhan maat saavat tieverkkonsa uudistamistyöt valmiiksi lähivuosina, niin varmasti kuhina maanteillä kasvaa ja ympäröivien maiden tehtaat hakevat maista ennen omaa vahvuusaluettaan eli halpaa työvoimaa.

Harmi vain, että ihmiskunta ei vielä osaa kasvaa taloudellisesti ilman sen rauhallisuuden pilaavia sivuvaikutuksia. Laos on vielä lähes neitseellisen hiljainen jopa suurimmissa kaupungeissa (pääkaupunkikin kello yhdeksän jälkeen), joten jos haluatte kokea koko maan kattavan rauhallisuuden, niin pitäkää kiirettä Laoksen suhteen.

 

Maailman pommitetuin valtio

 

Samanaikaisesti Vietnamin sodan aikaan Yhdysvallat kävi sotaa myös Laoksessa. Sota oli "salainen" ja siitä ei juuri tietoa länsimaihin valunut. Koko operaatio oli hyvin salainen ja sotaa maassa kävivät mm. siviileiksi pukeutuneet "lähetystyöntekijät" ja "lentäjät". He tiedustelivat ja työn tekivät B-52 pommikoneet. Yhdeksän vuoden ajan Yhdysvaltojen pommikoneet tipputtivat Laokseen 2 miljoonaa tonnia ammuksia, puoli tonnia jokaista Laoksen lasta, naista ja miestä kohti. 50 000 heistä kuoli. Laoksen pommitus oli kenties kaikkien aikojen suurin ja keskimäärin pommitustahti vastasi täyden B-52 pommikoneen täyden ammuslastin tiputtamista maahan kahdeksan minuutin välein, 24 tuntia vuorokaudessa yhdeksän vuoden ajan. Operaatio maksoi amerikkalaisille veronmaksajille 2 miljoona dollaria päivässä. Sota, josta he eivät tienneet yhtään mitään.

 

Backpackereiden taivas

 

Loivapiirteisten vuorten laajassa laaksossa kumpuilevat nummet näyttivät tanssivan auringonlaskussa, pienten pilvien leijaillessa auringon editse, saaden varjot välkehtimään nummien vihreällä pinnalla.

Laoksen suurinpaan järveen Ang Nam Ngumiin laskevat meanderi-joet hiljalleen virtasivat ristiin rastiin nummien välissä, muodostaen upean delttamaisen vesialueen. Pojat ja miehet pelasivat jokien ympäröimällä nummilla jalkapalloa. Kentällä joka muistutti rikkaruohoittumaan päässyttä perunapeltoa, mutta pääasia, että oli hauskaa. Pienen, mutta voimakkaan kosken laidoilla kalastajat yrittivät saalistaa viimeiset vonkaleet ennen pimeän tuloa. Laaksosta nousemaan lähteneen tien varrella asukkaat olivat iltapesulla ja talojen välistä avautuva näkymä oli varmasti silmiä hivelevämpi kuin kalleimpienkin Villeroy&Bochin kylpyhuonekaakeleiden muodostama suihkuhuoneen seinä. Paluu vuorille oli makea, kuin kotiin olisi palannut.

 

Oli jo pimeää kuin saavuimme Vang Viengin pikkukylään. Oli helpottavaa nähdä backpacker taivaan internet-kahviloiden, ravintoloiden ja hotellien valot horisontissa 160 km jälkeen, kun tiesi, että kylästä löytyy kilpailun johdosta hintansa alas laskeneita loistokkaita majataloja ja tietysti oivaa palautumisruokaa, eli matkailijoiden vakioherkkua banaani-muna-pannukakkua. Ei ollut lööperi puhetta se, että lukuisissa TV baareissa näytetään päivästä toiseen Frendien vanhoja jaksoja. Kävelemällä kadulla, pystyi samaan aikaan katsomaan kahta eri jaksoa ja kuulemaan neljää. Toki siellä näytettiin myös niitä Simpsoneja ja elokuvia.

 

Olin kipeänä taas kaksi päivää ja minä kyllä nautin TV-baareissa makoilusta ja elokuvien katsomisesta, kun mihinkään muuhunkaan voimat riittäneet. Kyllähän se välillä hyvää tekee tuollainen löhöily, varsinkin kipeänä, mutta ei minulla olisi kyllä motivaatiota matkata bussilla tällaisten paikkojen välillä kovinkaan kauan. Muutenkin olen hieman eri aaltopituudella kuin ikäiseni nuoret reppureissaajat. Tietysti siksi, että minun matkani arvioitu kesto on 4-5 vuotta ja kuljen lihaksillani, kun taas muut ovat yleensä vain parin kuukauden moottoroidulla lomalla. Meikäläinen ei aivan reteästi viitsi kaata kurkusta alas Laoksen kansallisjuomaa Beerlaota ja ravita kehoni ja mieleni happypitsalla, -jäätelöllä, -kakulla tai -pirtelöllä, Ensinnäkään siksi, että kyseiset tuotteet eivät ole terveellisiä, mutta myöskään siksi, että en todellakaan tule onnelliseksi siksi, että joutuisin maksamaan viisinkertaisen hinnan mangojuomasta, vain sen sisältämän marihuanan vuoksi. Myös lihasten rentouttamiseen käytän halvempia keinoja kuin ooppiumi. Kyllähän nuo tuotteet tuovat draivia lyhyeen lomaan, ehkä pitkäänkiin, mutta köyhän matkaajan arki on kovaa, eikä kukkaronnyörejä voi avata moisille tehosteille, joten minulta jäi backpackereiden taivaaseen tutustuminen viimeistä silausta vaille vajaaksi.

 

Vang Vieng on juuri se paikka, jossa Madventuresin Riku ja Tunna rötväsivät rekan sisärenkaassa upeissa karstikalliomaisemissa. Valitettavasti itse en sairauteni johdosta jaksanut kokeilla tuota odottamaani jokilaskettelua ja upeiden maisemien ihailua hieman eri perspektiivistä. Muihin Vang Viengissä aktiviteteetteihin kuuluu lukuisten luolien katselu, kalliokiipeily, melonta ja tietysti Frendien katsominen. Upeaa paikkaa ei voi olla suosittelematta.

 

Helppokin on joskus vaikeaa

 

Vaikka lähes aina veivaan kampiani suurella innolla ja intohimolla, niin joskus kuitenkin koko homma pursuaa korvista ulos ja tekisin mitä tahansa muuta kuin pyöräilisin.

 

Olin ajanut kaksi päivää ja 200 sekä oli ylittänyt useita 1200 -1400 m huippuja. Koko matkan ajan minulla oli hurja motivaatio ja tahti tanssia loivia, mutta pitkiä nousuja ylös tällä matkalla ennen kokemattomalla vauhdilla, sillä olinhan noita päiviä varten treenannut Bangkokista asti . 50 km ennen Luang Prabangia olin jättänyt taakseni kaikki nuo nousut ja edessäni oli vain 20 km alamäki ja 30 lähes tasaisessa maastossa..

 

Loivan ja nautinnollisella rytmillä pienten bambumajoista rakennettujen kylien halki laskevan 20 km alamäen aikana minuun iski todellinen raukeus. Ajattelematta mitään, minä vain laskettelin rauhallisesti alas vihreitä vuorenrinteita. Kehon valtasi täydellinen tyyneys ja tyytyväisyys kovan taistelun jälkeen. Ehkä olin tilassa, jossa laoslaiset ovat aina. Ainakin niin rauhalliselta köyhien kylien elämänmeno sumuisilla vuorenrinteillä vaikutti.

 

Pysähdyin laskun juurella olleeseen ravintolaan. Näissä ravintoloissa on yleensä tarjolla vain yksi ruokalaji. Tälläkin kertaa ruuan saantiin riitti ilmahaarukoilla syömisen demostrointi. Yllätys, yllätys, sain lounaaksi nuudelisoppaa lihapullilla (lue, kumipullilla), mutta onneksi sillä kertaa lisukkeeksi oli tarjolla myös mintunlehtiä, tomaattia ja tuoreita pavunvarsia. Syödessäni olin valmis lopettamaan pyöräilyn siltä päivää, mutta minulla oli jäljellä vielä 30 km ja yksi 150 vertikaalimetrimäki. Ounastelin jo nousuissa, että lopusta tulee vaikea. Syödessäni tajusin, että siitä tulee todella vaikeaa.

 

Motivaationi oli laskettu kestäväksi viimeisen nousun huipulle ja ravintolan pihalta lähtien se oli täysin nollassa ja jokainen kampien veivaus oli karmeaa tervan juontia. En enää jaksanut enää eläytyä ihmisten Sabai dii ! huutoihin ja tervehtiä ihmisiä aina tilanteeseen sopivalla yksilöllisyydellä. En jaksanut aina edes kääntää katsettani tervehtijöitä kohti. Sumatran kuumepäivien tapaan, vain vainolla äänellä murahdin jotain sinnepäin. Olin liian raukea keskittymään silmäilemään ympäristöä, en ajatellut kuin seuraavaa kilometripylvästä toivoen, että lukema on todella pieni. Aina se oli liian suuri ja kilometrit tuntuivat vähintäänkin peninkulmilta. Eteenpäin minua ajoi vain intialaisen Nazim ravintolankyltti ja sen tarjoama lämmin Nan-leipä ja raikas kanasalaatti. Viimeisillä kilometreillä olin jo niin turtunut, ettei edes kilometrikyltit kiinnostaneet. Itse asiassa minulla ei ollut mitään tuntemuksia ja väsymys kääntyi siksi, että olisin voinut ajaa nollat taulussa vaikka kuinka pitkään. Silloin tajusin millä voimalla "yli 100 km joka päivä" pyörämatkaajat reissaavat. Ei kiitos.

 

Damien oli jo saapunut kaupunkiin päivää aiemmin, koska minä podin tautia päivän pidempään Vang Viengissä. Olin erittäin tyytyväinen, että taas kuin ihmeenkaupalla törmäsimme yhteen kaupungin laidalla, jossa näin hänen pyöränsä nojaamassa ehkä idyllisimmän, mutta päältä liian kauniin kirjakaupan portailla, eikä minun täten tarvinnut häntä ruveta metsästämään. Jo neljäs kerta kun törmäämme näin yhteen. Ensimmäisen kerran miljoonien ihmisten muurahaispesä Bangkokissa ! Ehkä meidät on tarkoitettu kuuluvaksi yhteen. Damien ei sitä tajunnut, enkä saanut hänen päätään käännytettyä Vietnamista Kiinaan, joten olen taas yksinäinen susi. Kahden kulman takaa iirikseni läpi tunkeitui verkkokalvoilleni harras näky, Nazim ravintolan kyltti, kyltti johon olin rakastunut jo Paksessa ja sen jälkeen vieraillut Laoksen suurimman intialaisravintola imperiumin jokaisessa kolmessa matkalle osuneessa ruokapyhäkössä. Nazimille on aina poikkeuksellinen ilo maksaa, poikkeuksellisen suurikin ruokalasku, sillä kertaa 1.3 euroa. Ilta jo alkoi hämärtyä ja Damien suuntasi kaljalle ja minä valitsin taas halvemman rentoutumiskeinon. Menin nukkumaan. Vuorinousut alkoivat osaltani täydellisesti.

 

Kuninkaallinen pikkukaupunki

 

Luang Prabang on Laoksen suurin turistikohde. Pikkukaupungista on kuitenkin turha odottaa lapsille suunnattuja huvipuistoja, kiiltäviä nykytaiteen museoita, margaritojen juontia hotellin allasbaarissa tai neonvaloisia yökerhoja(Baaritkin sulkeutuvat 23.30) Luang Prabangissa tiivistyy hyvin koko Laoksen turismitarjonta. Vang Viengiä lukuunottamatta Laos tarjoaa vain Laosta.

 

Luang Prabangin vetovoima on sen idyllisessä buddhalaistemppeleiden ja ranskalaisten kauppahuoneiden muodostamassa kookospalmujen varjostamassa katukuvassa ja viehätystä lisää sijainti vihreässä vuorten ympäröivässä jokilaaksossa. Luang Prabangin elämänmenon tahti on niin leppoisa ja ympäristö niin viehättävä, että lepopäivien kevyiden pyörälenkkien keskinopeus pysyy pohjalukemissa, valokuvaamisen ja maisemien ihaillun viedessä pääosan energiasta. Myös Unescon virkailijat ovat ihastuneet kaupunkin imapiiriin niin, että ovat nimenneet sen maailman perintökohteeksi.

 

Erityisen viehättävät olivat kaupungin pääkadulle illan suussa levittäytyvät käsityömarkkinat. Punaisten lyhtyjen valossa ja temppelien katveessa paikalliset myivät pääasiassa vuoriheimojen perinteisiä kankaita ja muita käsitöitä. Värikästä ja muovista kiinalaista rihkamaa ei joukkoon juurikaan mahtunut. Vasta parin päivän jälkeen tajusin, miksi minäkin kuljin näillä markkinoilla mielläni. Myyjät olivat hiljaa ja vain saattoivat vain hymyillä ohikulkijoille. Turistikylien tuttu englanninkielin solina, Come here, Only for you, Buy one get seven........ !! oli tipotiessään. Tajusin, etten törmännyt Laoksessa missään tuonkaltaiseen tyrkytykseen, tietysti lukuunottamatta tuk-tuk-kuskeja ja ooppiumin myyjiä.

 

Kiina

 

Uudella ja uljaalla tiellä ennen Kiinan rajaa runttasin viimeiset 15 km Laoksessa todella kovaa ja saavuin Kiinan kovin hapokkaissa tunnelmissa.

 

Valtioiden välisillä rajoilla on yleensä paljon verovapaita liikkeitä ja muuta kaupankäyntiä. Laoksen puolella oli pari nuudelisoppa ravintolaa. Kiinan puolella leveää kukkaistutuksilla reunustettua bulevardia reunustivat hyvällä maulla suunnitellut uudehkot pastellinväriset piekerrostalot ja pohjakerroksia täyttivät rautakaupat, pankit, kännykkäliilleet, jne. Kiinan rajalla oli lähes yhtä hyvä tavara tarjonta kuin Laoksen pääkaupungissa.

 

Rajalta pohjoiseen pieni tie kiemurteli halki maaseudun, joka oli paljon tieämmin asuttu kuin Laoksessa. Jyrkimpiä rinteitä lukuunottamatta maa-ala oli lähes kokonaan viljeltyä. Maaseutu oli myös paljon likaisempaa kuin Laoksessa, mutta kyllähän maailman saastuneimmalta maalta voikin odottaa, että kaatopaikat sijaitsevat talojen etupihalla.

 

Uusi ja vanha (lue:kaupunki ja maaseutu) Kiina ovat kovin erilaisia. Pienen ja kiemurtelevan tien paikalle rakennettiin suoraa ja leveää moottoritietä. Kiinassa ei maajusseilta kysytä, olisiko mahdollista, että vedämme tien teidän talonne yli ? Myöskään liito-oravia suojelevilla viherpiipertäjillä ei ole sanan sijaa Kiinan tiehankkeissa. Tien pitää olla mahdollisimman suora, joten jossain tapauksissa on parempi rakentaa silta kulkemaan joen päälle kuin joen yli. Kuljetusten tehokkuus kyllä nousee uuden työn myötä huomattavasti, mutta pyöräilijälle pieni istutettujen puurivistöjen varjostama ja kylien halki kulkeva maaseututie oli varmasti rattoisampi ja avartavampi. Kiina haluaa peittää menneisyyden (lue: maaseudun) suuren betonisen varjon taakse.

 

Ensimmäisen yön nukuin pienessä ränsistyneessä maaseutukaupungissa, jonka ainut majapaikka oli vanha rupsahtanut elementtikerrostalo, jonka valkoisessa huoneessa oli neljä kivikovaa puusänkyä ja yhteiskäytössä ollut vessa oli minunkin mittapuitteni mukaan....hmm....no ei siitä sen enempää. Kahdenkymmenen kilometrin päässä seuraavassa kunnon kaupungissa Menglassa nukun uudessa hotellissa, jossa on kaksi jousitettuasänkyä (pitää pyöränikin levätä kunnolla !), suuri TV, muodikas valaistus, lähdevesi automaatti ja upea kylpyhuone. Kaikki on uuden kiiltävää ja vastanoton tytöt tarjoavat siivoustakin joka päivä. Tästä luksuksesta maksan 4 euroa yöstä, eli en paljoa enempää kuin edellisessä rotankolossakaan.

 

Hotellin tasoero heijastaa hyvin eron, joka samanlainen muissakin asioissa maaseudun ja kaupunkien välillä. Pystyn aistimaan sen vain 50 km maassa pyöräilyn jälkeen. Kiinassa on maailman suurimmat tuloerot.

 

Kiinassa suunnitelmani on ajaa halki Yunnanin ja kaupunkien Mengla, Kunming, Dali, Lijiang ja Zhongdian. Yunnanista tarkoitukseni on ajaa Tiibetiin ja Lhasan kautta Nepaliin. Matkalla on kaksi mutkaa. Tiibetissä pyöräily on kiellettyä ja minulla on vain kahden kuukauden viisumi ja, jos en saa sitä pidennetyksi maan sisällä niin joudun lentämään edestakaisin Hong Kongiin tai Kathmanduun.

 

 

Ranskan ympäriajo 

 

Joka kaupungissa, kun oli internet tarjolla, niin ryntäsin ensimmäiseksi katsomaan Ranskan ympäriajon (Tourin) tulokset. Kestävyysurheilun kuninkaiden mittelö on aina inspiroivaa ja antaa uskoa, että omakin pyörä saattaa joskus kulkea kelpo vauhtia, vaikka lahjakkuus ei rautareisien huimaan vauhtiin riitäkään.

 

Tietystikään cyclingnews.com:in live raportointi ei viihdykkeenä Eurosportin loistavalle Selin-selostuskaksikolle pärjää, mutta silti Touri vain tempaa mukaansa. Olin tietysti pettynyt, kun suosikkini Jan Ullrichia ei päästetty mukaan mittelöihin. Siitä lähtien juhlin ja masennuin Floyd Landisin suoritusten tahdissa. 17. Etapin romahdus tietysti harmitti, mutta tuntui luonnolliselta, ottaen huomioon sen, että Landis kamppaili vasta ensimmäistä kertaa Tourin kärkikahinoissa. Niin minä, kuin kaikki muutkin Landiksen kannattajat olivat jo unohtaneet voittosamppanjat ennen seuraavaa etappia.

 

Tourin viimeisen vuorietapin iltana ei juuri kiinnostanut Katsoa Vang Viengin TV-baareissa Frendejä , kun vähän väliä, kävin nettikahvilassa tarkistamassa Landiksen eron pääjoukkoon.Olisi ollut upeaa seurata minun aikani kenties huiminta pyöräilyesitystä TV:stä, mutta kyllä mustavalkoisen tekstinkin seuraaminen oli ainutlaatuisen inspiroivaa. Oliko se kenties syy siihen, että kiipesin nousuja ylös vuorikaurismaisen kepeästi. Voin ainakin jumalan nimeen vannoa, että minä en käyttänyt testosteroideja nopeuttamaan palautumista, vaikka aihetta käyttöön hitaan palautumiskyvyn johdosta olisikin.

-----

 

Kiitokset Floyd Landisille jakamastaan inspiraatiosta viimeisellä vuorietapilla !

 

Onnittelut Floyd Landsille tai Oscar Pereirolle maailman kovimman pyöräkilpailun voitosta !

-----

 

Ps. Olen siirtynyt Skype-aikaan. Skype-nimeni on jukka.z.salminen . En ole vielä unohtanut suomen kieltä, mutta harjannusta se kaipaisi, joten Skypen omistavat ja minun kanssa puhella haluavat voivat lähettää minulle oman Skype-nimensä, niin jutellaan, kun ehditään.