Nepal ja Intia Raportit

Tämä ja 159 muuta uutta kuvaa Nepal kuva-albumissa.

Nepal (Delhi 15 tammikuu 2007)

"En keksinyt yhtään hyvää lainausta ja olin laiska etsimään." - Jukka Salminen

-----

Kaikki valtiot saisivat hoitaa viisuminmyöntämisen kuten Nepal. Kodarin rajatoimistossa sivilipukuinen rajavirkailija liimasi ja leimasi passiini viisumin kymmenessä minuutissa. Kahden kuukauden viisumi ohjaustankolaukussa suuntasin hotellinhakuun.

Rajan kummallakin puolella oli pitkä jono rekkoja, Kiinan siniset ja oranssit Dong Fengit oletettavasti kuljettamassa tavaraa rajalle ja värikkäiden maalausten yksilöimät nepalilaisrekat hakemassa tavaraa rajalta. Aina yllätykselliset ja äänekkäät Dong Fengit jätin ilolla Kiinan puolelle, mutta hyvää yhteiseloa Nepalin rekkojen kanssa ei ennustanut lähes jokaisen rekan persuksessa lukekut Please Horn !! (Please tööttää !).

Matkailu avartaa, jopa minua. Rajalla tajusin minua kauan askarruttaneen asian, miksi Nepalin kahden päällekkäin kasatun suorakulmaisen kolmion muotoinen lippu on niin pieni ja hassun muotoinen. Nepal on rutiköyhä, eikä heillä ole tarpeeksi kangasta suuren suorakulmion muotoiseen standardilippuun. Olin ylpeä neronleimauksestani.

Kiinan puolisen rajakaupungin Zhangmun moderneista baareista, nettikahviloista, elektoniikkaliikkeistä ja hotelleista ei ollut Friendshipsillan Nepalin puolisessa päässä tietoakaan. Rajakaupunki Kodari levittäityy yhden tien kylänä jyrkälle vuorenrinteellä. Joen puoleista laitaa reunustavat kaksi-kolmekerroksiset ränsistyneet betonitalot, joiden välillä sekasotkuiset sähkö- ja puhelinkaapelit yrittävät löytää tietään oikeaan osoitteeseen. Vuorenseinämän puoleinen laita on pienten puuhökkelöiden vallassa. Tietä ei ole päälystetty ja se oli mutainen ja kuoppainen. Tie oli täynnä tavaraa pään päällä rekoista rekkoihin kuljettavia ihmisiä.

Majatalo oli helppo löytää, sillä sen olemassa olosta ilmoitettiin englanniksi sanalla Guesthouse, kiitos Nepalin koulusysteemille, jossa englannin opiskelu aloitetaan nelivuotiaana. Kailash majatalon alakerran baari kuhisi elämää tavalla, jonka koin Tiibetissä vain Barkhorilla. Ilmassa leijui ihana curryn tuoksu, tsampa ei tuoksunut miltään. Laiha lippalakkipäinen ja hieman outo hotellipoika kantoi minulle ruokaa metallilautasella. Nepalin perusruoka Dal bhaat sisälsi riisiä, linssisoppaa, kukkakaali-peruna currya, keitettyä salaattia ja tuoretta retiisiä, sitä samaa mättöä tulin syömään lukemattomat kerrat.

Juuri Kiinasta tulleena en oikein hallinnut ruuantilausta ja majatalon isännän tytär hymyili vastakkaisesta pöydästä minun ujoudelleni ja suomalaiselle juntteudelle. "Perhanan Fredi", ajattelin. Hän varoitti minua naisten valokuvaamisesta hindulaisessa Intiassa (myös Nepalin valtaosin hindulainen ) ja sanoi, että naisia ei sovi katsoa silmiin. Itseni ikäinen mantelisilmäinen, ponihäntäinen, suuri t......., ja suurin korvarenkaisiin sonnustautunut nuori nainen hymyilee minulle lämpimästi ja minun muka pitäisi tuijottaa alakerran ravintolan laudattuja seiniä, Coca-cola mainoksia, vanhaa cappucino-konetta tai baaritiskin viinakokoelmaa. Sen aikaa maltoin muualle tuijottaa, että tajusin ravintolan huokuvan tunnelmaa, lännen elokuvien tunnelmaa. Anteeksi vain Fred, mutta Tiibetin luostarikäynti ei minua niin munkkeuttanut, että olisin maltanut pitää silmäni erossa vastakkaisen pöydän tapahtumista.

Ihastuneena, vatsa- ja pää täynnä uusia ärsykkeitä suuntasin spartalaisen huoneeni kovalle sängylle sulattelemaan valtion vaihtumista.

Tienpäälle

Järkimies olisi jäänyt ylläpitämään majataloa yhdessä hienon leidin kanssa, mutta matkamiehen tie on pitkä ja yksinäinen, eikä se se salli moisia pysähdyksiä. Jatkoin matkaa yhä laskenutta, jyrkässä sumuisessa jokilaaksossa kulkenutta äärimmäisen huonoa tietä pitkin.

Tienpäällä kaikki oli uutta. Luonnon, rakennusten ja ihmisten erilaisuus sai minut ujoksi, enkä oikein tiennyt miten tervehtiä ja kohdata ihmisiä. Olin niin ujo ja väsynyt Tiibetin jäljiltä, etten kehdannut ottaa edes valokuvia ihmisistä, kun en tiennyt miten he siihen suhtautuivat.

40 km helppo päivä johdatti minut Khadichaur nimiseen 5000 asukkaan tien-/jokivarsi kaupunkiin. Majapaikan löysin äärimäisen likaisesta ja meluisasta hotellista. Luulisi, että sellaisia hotelleja pitävät säädyttömät törkyturpa ihmiset.

Charmikkaan pojan kanssa keskustelimme pitkään kotimaidemme eroista. Hän on asunut koko ikänsä samassa joenvarrella olevassa talossa, jossa hänen kuusihenkinen perheensä pitää ravintolaa ja hotellia. Hänen isä tienaa ravintolalla 2000 e vuodessa, mutta hän ei kuulemma ole rikas, koska jakaa rahojaan liian lämmin sydämisesti. Ravintolan pitkää päivää paiskiva kokki ansaitsee reilun euron päivässä. Perunankuorija ansaitsee 60 senttiä päivässä. Noin yhdeksän miljoonaan nepalilaisen tulee selviytyä alle dollarilla päivässä.

Hänen kylässään ei ole poliisia ja lääkärille pitää mennä seuraavan kylään, jos on rahaa. Kylässä vallitsevat viidakon säännöt. Hänen isä ei maksa lainkaan veroja ja siten ainoa julkinen palvelu on koulutus. Sekään ei taida olla huippuluokka, sillä Binod opiskelee lähellä olevassa yliopiston haarassa taloutta ja hänen koulupäivänsä alkaa tavallisesti seitsämältä, mutta hän kävelee yliopistolle kun ehtii, sillä ei ketään kuulemma kiinnosta. Kysyin mitä nelivuotiaat koululaiset opiskelevat. "Nukkuvat ja tappelevat", vastasi Binod.

Binodin isosisko on työssä ulkomaista opiskeluvaihtoa järjestävässä firmassa. Vanhin veli hengailee työttömänä ja kouluttamattomana Kathmandussa tehden hanttihommia tai soittelee silloin tällöin levyjä baarissa. Nuorempi veli opiskelee Kathmandussa hotellin johtajaksi. Toivottavasti oppi menee perille ja hän opettaa vanhemmilleen vessansiivouksen ja lakananvaihdon alkeita. Veljekset nukkuivat minun huoneeni viereisessä huoneessa, jossa sängyn ja lian lisäksi ei ollut kuin likaisuutta.

Keskustellessamme katseli Binod usein matalan joen liplatusta hiljaisesti miettien. Hänellä ei ole mitään harrastuksia ja mitäpä kylässä katujalkapallon lisäsi voisikaan tehdä. Hän tietää olevansa loukussa kotikylässään, sillä bisnesopiskelujen taidoilla ei ole paljon hyötyä kylässä, jossa harvalukuinen yläluokkainen perhe tienaa 2000 e vuodessa.

Binod suuntaa tämän vuoden jälkeen todennäköisesti jatko-opiskeluihin Kathmanduun ja päästessään Kathmandun yliopistoon, on hän aivan eri lähtökohdissa Kathmanduun saapuessaan kuin kouluttamattomat maaseudun pikkukylien ikätoverinsa. Vaikka Binod saisi itsensä luettua maisteriksi, ei työnsaanti ole helppoa Kathmandussakaan. Suurin osa Kathmandun firmoista on 1-2 hengen pikkuputiikkeja ja maassa vallitsee 42 % työttömyys(/alityöllisyys), joten kilpailu vähistä työpaikoista on kova. Suuret teollisuustehtaat eivät vielä ole löytäneet tietään edes Kathmandun laitamille ja yli 80 % nepalilaisista saa toimeentulonsa pelloilla pyllistelystä.

Idyllinen Dulikhel

Jättäessäni Binodin hotellin taakseni, ei kestänyt kauaakaan kun sain seuraa tienpäälle napattuani kiinni Tiibetistä minun tapaan saapuneen Silvion, tietysti Sveitsistä.

Silvion tavattuani tajusin ettei älynväläykseni Nepalin lipun pienuudesta tainnutkaan olla oikea, sillä Sveitsillähän on myös tavallista pienempi lippu ja se on yksi maailman rikkaimmista valtioista. Alan viisastua, koulussa opettajat teilasivat älynväläykseni, mutta nykyisin tajuan itsekin olevani idiootti.

Matkamme yhdessä kulki halki maaseudun terassoitujen vuorimaisemien seuraillen ihmisten verkkaista elämänmenoa oranssin-punaisten savitiilitalojen pihoilla. Illan suussa saavuimme 1500 m korkeudessa sijaitsevaan Dulikheliin, joka ensisilmäykseltä näytti vain tienristeyksen huoltokeskukselta, mutta jonka "takapihalta" löytyi kapeita kujia, eurooppalaistyylisiä rakennuksia, aidattuja pikkupuutarhoja ja idyllinen nevari arkkitehtuurin tyylinen aukio hindutemppeleineen ja rukousrituaali menoineen.

Kiinalaiset kaupungit olivat suurelta osin kaikki samanlaisia ja meille molemmille oli tervetullutta vaihtelua kaupunki, jossa oli värikästä elämää ja jopa asukkaiden hoitamia pikkupuutarhoja. Kaupungin koreuden kruunasi näkymät Himalajan lumihuippuisille vuorille.

Kathmanduun

Dulikhelista matkaa Nepalin pääkaupunki Kathmanduun oli enää 30 km ja matka oli suurelta osin vilkasta esikaupunkialuetta. Silmiinpistävää matkalla oli koululaisten ja koulujen määrä. Tuntui, että jokaisella kilometrillä oli jonkinlainen koulu, eikä ihme, sillä Nepalissa on 30 000 peruskoulua ja lukuisia muita opinahjoja. Valitettavasti määrä ei korvaa laatua ja vain 49 % nepalilaisista on lukutaitoisia.

Korviinpistävää matkalla oli hillitön bussi-, rekka- ja pyöräriksaliikenne. Kiinassa Dong Fengien tööttäily oli järjetöntä, mutta Kathmandun liepeillä töötit soivat suorastaan naurettavalla tahdilla ja aivan varmaa on, että yhdellä kädelllä ajo tööttäämisen aikana johtaa suurempaan määrän liikenneonnettomuuksia kuin tööttääminen pelastaa.

Kummallakaan ei ollut Kathmandun karttaa ja aikamme seikkailimme kaupungin kaduilla keskustaa ja turistialue Thamelia etsien. Pääasiassa hortoilimme rumien tiilitalojen pienillä kujilla ja vasta saavuttuamme majesteettiselle Durbar aukiolle, tajusimme miksi kaupunki oli aikanaan hippien huumanhakupaikka. Asukkaiden ostovoiman puutteesta osviittaa antoi ydinkeskustan kaupallinen vaatimattomuus, ostosikkunoissa eivät loistaneet Hugo Bossin puvut kuten Jakartassa, eikä kortteleita täyttäneet suuret ostoskeskukset kuten Kunmingissä. Katukauppiaita katukuvassa oli runsaasti.

Kathmandussa ei saa rakentaa yli seitsämän kerroksisia taloja, eikä kaupungissa ole leveitä bulevardeja ja suuria puistoja, vaan kaupunki koostuu suurelta osin kapeista keskiaikaisista kujista ja niiden lomaan kätkeytyneistä pienistä temppeliaukioista. Odotellessani Intian ja Pakistanin viisumeja kaksi viikkoa, oli minulla aikaa tutustua syvällisemmin Kathmandun ja viereisen Patanin pikkukujiin.

Pyöräily kujilla oli antoisaa ja jännittävää, sillä koskaan ei tiennyt mitä paljastuu seuraavan nurkan takaa. Saatoin törmätä palloa potkiviin nuorukaisiin, hiljaiseen temppeliaukioon, yleiseen pesupaikkaan, jokivarsikaatopaikkaan, hääkulkueeseen, umpikujaan, värikkäisiin markkinoihin, pässilaumaan, tiellä makoilevaan lehmään, valokuvalle poseerata halunneeseen pyhäänmieheen, armeijan yksikköön tai meluisaan liikennetukokseen. Kun ei tehnyt mieli pyöräillä (ja eksyä) pikkukujilla, suuntasin 4 km päässä oleville vuoriteille nauttimaan luonnonhelman raikkaudesta.

Sosiaalituettomassa maassa on jotain tehtävä elääkseen. Kathmandun katuja värittävät tuhannet katutyöläiset, jotka kauppaavat kaikkea kanojen ja taskulaskimien väliltä (aivan liian moni innokan myyjä kauppasi tiikeribalsamia very, very cheaply and only minulle!!) ja korjaavat kaikkea muuta paitsi minun muistikorttiani. Huono-osaisimmat asuvat kaupungin halki virtaavan likaisen joen rannalla teltoissa ja saavat elantonsa kaatopaikkojen tonkimisesta. Onneksi telttaan turvautuneita näytti olevan varsin pieni määrä.

700 000 tuhannen asukkaan Kathmandussa on arviolta reilut tuhat katulasta ja Thamelilla pyörivät laihat ja huonovaatteiset tenavat olivat keksineet uuden tavan avata turistien myötätunto. Avustusjärjestöt painottavat plakaateissaan ja esitteissään, että kerjääville lapsille ei tule antaa rahaa, koska he kuluttavat ne päihteisiin, makeisiin ja muihin nautintoaineisiin, eikä yksittäinen apu luo pysyvyyttä. Lapsetkin olivat esitteiden sanomat oppineet: "Money is not good for children, money is not good for children, buy one cookie for me, i'm hungry......." Valitettavasti keksien ostaminenkaan ei ratkaise katulasten ongelmia.

Kathmandussa kuitenkin avasin kukkaron nyörini "kerjäläiselle" ensi kertaa elämässäni. Tiibetiläinen "munkki" sepitti mielenkiintoisen tarinansa postin edessä ja epäilyistäni huolimatta annoin bussimatkasn riittävän määrän rahaa ja halusin selvittää onko mies huijari vai ei. Mies oli todellinen ammattilainen ja lähdettyäni Postista jatkamaan matkaa pois Kathmandusta, en vieläkään tiennyt oliko mies huijari vai ei. Minua harmitti, kun en jaksanut selvittää tapausta juurta jaksain ja siten kävin pyörän päällä tarinan useasti läpi ja parin tunnin pyöräilyn jälkeen löysin tarinan heikot kohdat. Mies oli huijari. Minua on huijattu matkalla neljä kertaa kunnolla (ainakin ne kerrat olen sen tajunnut). Thaimaalainen, tiibetiläinen, tiibetiläinen, tiibetiläinen.......ja seuraavaksi txxxx. Huijaus on näköjään hyväksi karmalle. Mahdoinkohan tosiaan pyöräillä yli Tiibetin 5000 m vuorien ?

Teraille

Jätin kiehtovan Kathmandun hieman alakuloisissa ja itsesäälisessä mielentilassa taivuttuani huijarille.

Suuntasin Kathmandusta alas Teraille, joka on Etelä-Nepalissa kulkeva ohut kaistale 200m korkeudessa olevaa tasankoa ja se on Nepalin ruokkiva vilja-aitta. Vuoristoisessa Nepalissa on vain yksi Itä-Länsi suunnassa kulkeva tie ja vuoristoonkin kulkee vain muutama pistotie. Suurimpaan osaan Nepalin vuoriston kylistä pääsee vain jalan, mutta siitä huolimatta niissä asuu suuri osa nepalilaisista.

Terailla missioni oli lyhyet pyöräilypäivät ja hapenottokyvyn harjoittaminen, jotta korkeanilmanalan hyödyt menisivät perille täydellä mitalla. Totta totisesti tein lyhyitä päiviä (30-90 km), enkä todellakaan säästellyt intervallien tehoissa, vaan ensimmäistä kertaa sitten Laosin tunsin elimistössäni maitohappojen suunnattoman tuskan. Harjoittelin kovaa vain 4-5 päivän välein ja välipäivinä otin ilon irti helposta ja happirikkaasta pyöräilystä 15-25 asteen lämmössä.

Tehotreenipäivinä olin itsekäs paskiainen, enkä keskittynyt mihinkään muuhun kuin nostamaan sykkeitä kovemmalle tasolle kuin aiemmin ja kestämään 5-20 min vetojen aiheuttaman stressin ja kivun, mutta välipäivinä olin letkeä jätkä ja minulla oli runsaasti aikaa Terain maltillisille, ystävällisille ja englanninkielentaitoisille ihmisille. Pysähdyin pellonreunalle katselemaan poikien krikettipeliä, punastuneena vilkuttelin hihitteleville koulun minihameeseen ja kauluspaitaan pukeutuneille teinitytöille, kävin koulunavajaisissa toimittamassa hovivalokuvaajan virkaa, pysähdyin koulujen pihoille pelleilemään kameralla pikkulasten kanssa, hyppisen voltteja alas heinäkasasta yhdessä tenavien kanssa ja vastailin kymmeniä kertoja viereen pyöräilemään ja juttelemaan jääneiden poikien kysymyksiin "Oletko naimisissa? , Mitä pyöräsi maksoi?", ja hetkinä joina tie kulki halki asumattomien luonnonpuistojen, nauttisin lämmöstä, hiljaisuudesta ja pyöräilyn helppoudesta 4000 km vuorilla ajon jälkeen sekä tietysti pongailin puissa temmeltäneitä apinoita.

Keltaisia peltoja ja luonnonpuistoja

Keskisen Nepalin maaseudun valkoiset talot kylpivät auringon ja keltaisten sinappipeltojen loisteessa. Tiheästi asutun maaseudun rikkoi ajoittain asumattomat metsäiset luonnonpuistot. Sikäli

sana

asuttamaton on väärä, että luonnonpuistojen laita-alueille olivat köyhät siirtolaiset pystyttäneet telttakyliä. Luonnonpuistotkaan eivät olleet ihmisistä tyhjiä, sillä veitsen ja kirveen hakkaamisen meteli kantautui yhtenään tienpäälle ja tienvarret kuhisivat suuria puu ja risu kuormiaan selässään tai pyöränpäällä kuljettaneita maanviljelijöitä. Ruoka lämmitetään puulla ja ottaen huomioon kiihkeän muuttoliikkeen vuorilta Teraille ja nepalilaisten tavan keittää perunat ja kasvikset mössöksi

asti

, ei Terain luonnonpuistoille voi ennustaa ruusuista tulevaisuutta.

Mm. Royal Chitwalin luonnonpuisto voi vielä hyvin ja minulla oli vielä kunnia telttailla yhdessä tiikereiden, leopardien, norsujen, sarvikuonojen, apinoiden, krokotiilien ja lukuisten muiden otusten kanssa.

Telttailu Terailla oli nautinto prinsessa ruususellekin, enkä ole missään Aasian maassa telttaillut yhtä usein. Yhtenä iltana telttaillessani kuivuneen joen vieressä olevalla ruohostomaalla sain seuraa pitkin joenpohjaa kulkeneista nuorista karjapaimen pojista. 12-13-vuotiaat pojat yhtyivät punnertamaan ja tekemään hauiskääntöä pyörälaukuilla kanssani. Itsetuntoni kasvoi tuntuvasti, kun minä tein 20 punnerrusta jalat korkean kiven päälle nostettuna, mutta vahvinkin kovaa fyysistä työtä tekevistä paimentolaispojista sai vain kaksi. Arnoltti Swartsenekkeriksi tunsin itseni hauiskääntökisan jälkeen, jossa päihitin neljän laihanpojan joukkueen 13-0 ! Hindut ovat heikkoja, koska lehmät ovat pyhiä. Ei tuhtia haukkaa ilman tuhtia pihviä. Aah, enää 600 km Pakistanin punaisten pihvien pariin.

Bhagwanpur

Ainoa mainitsemisen arvoinen ala-arvoinen seikka alavalla Terailla on alhaiset tienristeyskylät. Bhagwanbur oli kylistä kauhein. Kylän asukasluku tuskin yltää viiteen tuhanteen, mutta kaupungin kahden kadun ihmisvilinä muistutti haita karkuun uivaa miljoonapäistä sardiiniparvea. Sardiinit sentään saavat uiskennella valtamerten hiljaisessa ja puhtaassa ympäristössä, mutta Bhagwanburissa nepalilaiset ja intialaiset työnkentelevät saasteen ja melun keskellä.

Bhagwanburin kaduilla kävellessä ei voinut välttyä ajatukselta, että Himalajan vuoret ovat laskeneet kaiken paskansa tähän kylään. Kadun avonaiset viemärit kumpusivat biojätettä, roskia ja öljyä yli äyräidensä. Kymmenet bussit ja rekat jumittuivat risteykseen haistattamaan pakokaasut toisilleen ja viihdyttämään kyläläisi ty-tyy-tyy-toooo torvensoitolla. Ilmassa kulki kirjaimellisesti tauoton tööttien pauhu.

Kaksi esimerkkiä kylän työskentelyolosuhteista. Mustaan huiviin ja vihreään sariin pukeutunut vanhahko nainen myi saippuaa ja karamellejä vajaan neliön kokoisessa puupompelissä, johon hän oli itsensä kaksinkerroin tunkenut. Naisen lautakoppia takana reunustivat haisevat avoviemärit, jotka saivat alitusesti roskatäydennystä takana olevista liikkeistä. Pikkumyymälän etupiha oli roskansekaisen ja öljyisen mudan muokkaama ja kolmen metrin päässä naisen myyntiluukusta kulki maantie, jolla kulki jatkuva virta 20 km päähän Intian rajalle ja takaisin kulkevia busseja ja rekkoja. Vaatimattomien bulkkituotteiden myynnistä ei nainen varmasti yli kahta euroa päivässä nettoa.

Toinen esimerkki on myös vanhahko nainen, mutta en muista hänen sarinsa väriä. Hänen myi kasviksia märkien, haljenneiden ja likaisten pahvipalojen päällä, jotka oli sijoitettu bussien taukopaikan taakse. Hän istui jalat ristissä pienen saria mudalta suojanneen pahvipalan päällä. Koko päivän bussit peruuttavat viereen ja myöhemmin lähtevät töötit soiden muille maille naisen korvien vierestä. Bussien ilmoille saattamat pölyt ja pakokaasut kulkeutuvat niin naisen elimistöön kuin kasvistenkin päälle. Naisen tuloja en lähde arvaamaan, mutta ainakin hänen herneenpalkonsa olivat huomattavasti halvempia kuin Suomen kesäisillä toreilla, tosin Suomen torien herneenpalot saattavat olla hieman puhtaampia.

Hotellini sijaitsi kasvismyyjänaisen selän takana. Hotellin sisäseinät olivat vuosien lian uuttamat ja maalaamattomia betonikäytäviä valaisi himmeän punahtavat hehkulamput. Minun huoneen ulkopuolisella käytävällä hotellin levottomat lapset tappelivat äänekkäästi. Toiseksi vanhin 13-v poika hotellin lapsikatraasta kolkutteli jatkuvasti oveani ja tuli huoneeseeni ihmettelemään hienoja tavaroitani ja puhumaan länsimaalaisen kanssa ensi kertaa elämässään. Hän on käynyt 4-luokasta asti englanninkielistä koulua, joten hän taisi puhua parempaa englantia kuin tapaamansa länsimaalainen. Aamulla hän hakkasi kauan äänekkäästi ovea klo 7.30, eikä sen jälkeen nukkumista enää sallittu.

Asettaessani pyörääni hotellihuoneeseen, kaatoi Feltin takapyörä roskakorin, josta lattialle valui kusta ja tukapantumppeja. Nostaessani kahden sentin paksuista sängynpatjaa ylös asettaakseni sen alle makuualustani makoilua mukauttamaan, paljastui patjan alta käytetty kondomi. Lakanoita ei oltu vaihdettu kondomin käytön jälkeen.

TV

Butwalissa nukuin hotellissa, jonka huoneessa oli sateliittikanavilla höystetty TV. Viime kerran englanninkielinen TV minulle iloa tuotti Keski-Laosissa. Kiinassa oli vain yksi englanninkielinen kanava CCTV 9 ja sen tarjonta oli varsin vaatimatonta. Formuloita ymmärsin kiinankielelläkin.

Yleensä teen pyöräilyn jälkeenkin jotakin keskittymistä vaativaa kuten lukemista tai kirjoittamista ja Butwalin kahden illan aivot tyhjänä suoritettu TV-marathon oli mukavaa vaihtelua. Kotona minä en ole kiireiltäni ehtinyt Frendien yli kymmen vuotisen taipaleen aikana katsoa kuin muutaman jakson ja otin vajavaisuuttani takaisin katsomalla Z Cafen esittämiä Frendien parhaita jaksoja vuosien varrelta. Joey on suosikkini, yhtä tyhmä kuin minä, mutta paljon hauskempi. Puoli vuotta ilman TV:tä on liian pitkä aika.

Hindulainen jouluaattoni

Joulupäivänä pyörittelin kampia pienellä paineella 60 km ja saavuin Itä-Nepalin tärkeimpään kaupunkiin, 100 000 asukkaan Nepalgunjiin. Meluiselta ja vilkkaalta etelään Intian rajalle johtavalta pääkadulta pienet markkinakujat tunkeutuivat ohuina myyntikojujen täyteisinä suonina vanhankaupungin ytimeen.

Kaupunki vaikutti todella kansoitetulta ja katukuvasta oli tunnistettavissa terailaisten kasvojen lisäksi runsaasti tummia intialaisten kasvoja ja tiibetiläistyyppisiä vuoriheimon edustajia. Erityisen erottuvia katukuvassa olivat parrakkaat ja turpaanipäiset muslimimiehet. Kaupungissa on merkittävä muslimi vähemmistö joka periytyy Intian vuoden 1857 väkivaltaisuuksia paenneista pakolaisista.

Viime vuonna vietin islamilaisen joulun Indonesian Jaavalla ratsastamalla rodeota ostoskeskuksen satapäisen yleisön edessä. Hindulaisen joulun päätin ottaa iisisti ja katsoin aivot tyhjinä kaksi roskaleffaa hotellin sängyllä maateen. Taisin jäädä Butwalissa TV:n koukkuun.

Joulupäivä

Jouluaatto oli perseestä, en saanut yhtään lahjapakettia. Lähdin mieli matalana valokuvaamaan kaupungille ja etsimään internettiä. Jouluaaton villin vilkas aurinkoinen kaupunki oli pilvien pimentämä ja ihmisistä autio.

Löydettyäni tieni vanhan kaupungin ytimeen ja leveälle pääkadulle, selvisi minulle miksi kaupunki oli kuollut. Nuorten miesten mielenosoitusjoukku riehuivat kaduilla ja antoivat sapiskaa heille, jotka eivät totelleet heidän ohjeitaan olla ajamatta moottorikulkuneuvoilla ja pitää liikkeet suljettuina. Valokuvatessani palavia traktorin renkaita ja nuorten miesten puukepeillä heilumista, joudun kolme kertaa itsekin pakenemaan vinhaa vauhtia juoksevia pari-kolmekymmenpäisiä erillisiä mies- ja poikajoukkoa. Vaikke he eivät minua jahdanneetkaan, niin parempi oli painella vauhdilla pakoon, sillä mielenosoittajat ryntäilivät kaupungin kapeilla kaduilla rikkureiden perässä kuin laiha kesähunajaa metsästävä karhu, eikä siinä rytäkässä todellakaan mahtunut samalle kadulle.

Koskaan minulle ei selvinnyt mikä taho oli mielenilmauksen takana ja minkä asian johdosta mieltä osoitettiin. Nepal on maoistien vallankaappauksen jälkeen yhä hieman hajallaan ja ilmapiiri on arka mielenilmauksille. Puupamppusankarit olivat suurelta naisen ja työn puutteessa olevia vuoristomaaseudulta tulleita siirtolaisia. Naisen puute johtuu samasta syystä kuin minulla, eli kukkaron sisältö oli kovin heppoinen täyttämään naaraiden toiveita. Heillä on toki toinenkin ongelma. Vuoriston maaseudulta Teraille työnhakuun ja opiskelemaan suuntaavat pääasiassa miehet ja maassa vallitsee päinvastainen demograafinen epätasapaino kuin Suomessa, sillä Nepalissa maaseudulla on peräkamarityttöjä ja täten kaupungit kuhisevat naaraita kaipaavia työttömiä katu-uroksia.

Aamulla Keski-ikäinen Arjun huusi toimistostaan minut sisälle teelle ja sovimme tapaavamme illansuussa uudeleen. Mielenosoituksen tuoksinnasta suuntasin takaisin Arjunin toimistolle. Lääketieteen tohtorin kanssa juttelimme mm. Nepalin viimeisen kymmenen vuoden poliittisesta myllerryksestä.

Vuonna 1996 Nepalin maoistit(kommunistit) aloittivat väkivaltaisen kansannousun tavoitteenaan kommunistisen tasavallan perustaminen. Maoistit nopeasti levittivät suosiotaan eri puolilla maata polttoaineenaan mm. kuninkaan vallan kukistaminen, kastijärjestelmän poistaminen ja tuloerojen pienentäminen. Harmi vain, että hienojen ideoiden toteuttamisen tuiskeessa väkivaltaisuuksissa hallituksen turvallisuusjoukkojen ja maoistien toimesta on kuollut kymmenen vuoden aikana vähintään 9000 ihmistä.

Maoistit kaappasivat kuninkaalta vallan lopullisesti vuoden 2006 lopulla ja perustivat tasavallan ja väliaikaishallituksen. Vaalit pidetään myöhemmin tänä vuonna. Konflikti on syönyt arviolta 8-10 % Nepalin BKT:stä ja jättänyt syvät henkiset ja aineelliset arvet kansan harteille. Nepal on käännekohdassa, jossa maan tilanne joko lähtee samaan suuntaan kuin 60 miljoonaa vuotta kohonnut Himalajan vuorijono tai sitten Himalaja jatkaa paskan kasaamista Terain kaupunkien laitamille, kuten Bhagwanburissa. Kauniissa ja vaikeakulkuisen maan asukkaat ovat ansainneet paremmat olosuhteet kuin Terain slummit ja toivoa sopii, että maoistit eivät sullo maan vähiä varoja omiin taskuihinsa.

Joulupäivän ateriani koostui nuoren pojan kadulla paahtamista pähkinöistä, joita söin kardemummaisen masalateen kera Arjunin loisteputkien valaisemassa toimistossa, jonka askeettisessa sisustuksesta ei jouluntunnelmaa irti repinyt vilkkaalla mielikuvituksellakaan. Illan tullen kadun varrelle alkoi elämääkin ilmestyä mielenosoituksen tauottua ja uslkaliaimmat avasivat jopa kauppansa. Edellisen illan tööttien pauhu ja moottorien pakokaasut olivat kuitenkin ajokiellon johdosta tipo tiessään ja ilta oli raikkaan rauhallinen. Jos olisin joulupukki, antaisin kaikille maailman kansalaisille uskonnosta riippumatta yhden moottorittoman päivän joka kuukausi vuonna 2007, itselleni soisin 365 moottoritonta päivää.

Viimeinen veto Intiaan

Nepalganjin jätin Tapaninpäivänä, mutta ilmaa eivät lämmittäneet enää edes edellisen päivän kaduilla palaneet rekan renkaat ja nepalilaiset hytisivät 13 asteen sumuisessa kelissä. Terain talven kylmimpänä päivänä pidin itseni lämpimällä tekemällä todella kovan 90 km treenin, jonka hapottamilla jaloilla illan suussa saavuin Chisopaniin.

Chisopanissa oli muutama kymmentä hökkelitaloa ja puolitusinaa majataloa. Chisopani on tunnettu kalastaan ja sillastaan. Kalan vetovoiman ymmärtää maassa, jossa ei teillä käveleviä nautoja saa popsia, mutta komean sillan rakentaminen pisti mietteliääksi. Nepalin komein ja suurin silta oli alueella, jota hallitus on pitkään syrjinyt ja pitänyt takapajuisena. Keski-Terailla maaseudun talot olivat uusia yksinkertaisia betonitaloja, mutta Länsi-Terailla ihmiset asuivat vielä puuhökkeleissä ja punahtavissa savi-/olkitaloissa.

Nopeasti ajatellen kehitysyhteistyö miljoonat olisivat menneet parempaan paikkaan, jos silta olisi rakennettu vähemmän prameaksi ja rahat olisi sullottu chisopanilaisten asuntoihin. Sillasta oli tullut kuitenkin kylän vetonaula, jota ihmiset eri puolelta Nepalia tulevat katsomaan ja syömään kalaa auringonlaskuravintolassa. Tänä päivänä kyläläisistä vain 10 % kyläläisistä saa elantonsa kalastuksesta ja muut pyörittävät pikkubisneksiä tienvarrella myyden mm. virvokkeita ja hedelmiä, maanviljely kivikkoisessa laaksossa ei onnistu.

Viimeinen pyöräilypäivä Nepalissa johti minut rajakaupunki Maherandnegariin ja nukuin yöni kaupungin omassa Hiltonissa, Hotelli Sweet Dreamissa, maksaen viisi euroa yöstä. Muilta matkailijoilta kuulemani Intian pelottelut saivat pääni niin sekaisin, että en viimeisenä Nepalin yönä makeita unia nähnyt.

Pieni ja köyhä Nepal oli itselleni positiivinen nautinto, joka ei kuitenkaan suuria tunteita herättänyt tai intohimoista takaisin kaipuuta jättänyt. Tai no, olisihan se hienoa maastopyöräillä Annapurnakierros ja olivathan ne tienvarsien iloiset tytötkin aika kauniita......
------

P.S. Olen ollut Intiassakin jo lähes kolme viikkoa ja siitä 2 viikoa Delhissä Iranin viisumia odottamassa jota en ole vielä saanut ja jatkan keskiviikkona matkaa kohti Pakistania(500 km) ilman Iranin viisumia.

P.S. 2. Valokukuvia Nepalista Nepal-kuva-albumissa osoitteessa www.pyorallamaailmanympari.com

Intia ( Lahore 31 tammikuu 2007)

 

"Patience and Determination will win for most nine battles out of ten. A man without patience is a lamp without oil."

—Alfred de Musset

 

"Kärsivällisyys ja päättäväisyys voittavat yhdeksän taistelua kymmenestä. Mies ilman kärsivällisyyttä on lamppu ilman öljyä." - Alfred de Musset

 

"Anyone can become angry—that is easy; but to be angry with the right person, to the right degree, at the right time, for the right purpose and in the right way—that is not easy. "—Aristotle

 

"Jokainen voi suuttua - se on helppoa; mutta olla vihainen oikealle henkilölle, oikealla voimakkuudella, oikeaan aikaan, oikean tarkoituksen tähden ja oikealla tavalla - se ei ole helppoa."

 

"Well India is a coumtry of nonsense."-Mamatha Gandhi

 

"Intia on jarjettomyyden maa."

-----

Intian rajamiesten kopissa toinen taiwanilaistytöistä piti napakan saarnan hämmentyneelle rajamiehelle siitä miten Peoples Republic of China eroaa Taiwanista, ja siitä ettei hän ole kiinalainen. Toinen skeittaritytöltä näyttänyt löysästi tuolissa lötköttänyt nuori neiti kehotti lyömään kätemme yhteen ja totesi, että minä olen tosi cool kun matkustan pyörällä. Tytöt olivat kiinalaisen tiukkoja ja tivasivat miksi passin leimaamisesta pitäisi maksaa 50 rupiaa(85 senttiä). Rajamies yritti vaivalloisesti jotakin selittää, mutta taipui tyttöjen tahdon edessä, eikä rahaa vaatinyt. Kiitos tytöille, että rajamies ei kehdannut pyytää minulta voitelurahaa.

 

Rajatoimistosta pyöräilin matkani kahdeksanteen maahan, josta olen kuullut enemmän negatiivisia kommentteja muilta matkaajilta kuin mistään muusta maasta, etenkin pyöräilijät ovat päivitelleet "Intian ihanuutta". Muiden matkailijoiden pelottelut olivat kaukainen muisto pyöräiltyäni ensimmäiset 12 km halki suhteellisen hiljaisen ja metsätien.

 

Mielikuvani Intiasta koki kuitenkin täyttymyksen jo ensimmäisessä kaupungissa Khatimassa. Kaupungin kadut olivat täynnä eri suuntaan erilaisilla härveleillä kulkevia ihmisiä, tööttien pauhu oli päätä särkevää, kadut olivat kuorrutettu roskapäällystein, arkkitehtuuri tyylitöntä, indipop jyskytty hurjasti katukaupoista ja muutama lehmä lekoitteli kaupungin raitilla. Olin tyytyväinen löydettyäni melun ja melskeen keskeltä suhteellinen hiljaisen hotellin ja rauhoitun sulattelemaan maan vaitumista.

 

Kichhaan

 

Tylsänä ja sumuisena päivänä tie kulki halki hiljaisen maaseudun tien, jonka varrella oli sokeriruokon niittäminen käynnissä ja muutaman kerran miesjoukot huusivat minut pellonvarteen, kysyäkseen satoja kertoja minulta kysytyt kysymykset - tai vain- jotta saisivat kerääntyä ympärilleni tuijottamaan ja näpelöimään nopeusmittariani ja vaihteitani. Juuri kukaan ei huutanut hello tai namaste, mutta miehet päästelivät ilmoille epämääräisiä pilkkaamiselta kuulostaneita apinoiden möläytyksiä. Kyllä olivat ihania ne Nepalin kohteliaasti tervehtivät ja hihittelevät teinitytöt ja vierelläni innokkaasti polkevat koulupojat.

 

Tylsyyden piilossa tuona harmaana ja kolkkona paivana pidin leikittelemalla varikkaiden rekkojen kanssa.. Rekkojen perseet ovat värikkäästi maalattuja ja niitä peesaamalla pidin mieleni iloisena ja jännittyneenä. Minulla oli menossa kovaan treeniin valmistavia "avaavia" 30 sek vetoja ja aina muutaman kilometrin välein puskin Felttini vahtiin, jolla juuri ja juuri ehdin ohittamaan 40 km/h kulkevan rekan puolessa minuutissa. Ohittaessa annoin kuskeille makoisat terveiset viekkaalla virneellä.

 

60 km pyöräilyn jälkeen saavuin tienristeykseen, josta miesjoukko neuvokkaasti ohjasivat minut määränpäähäni Kichhaan. Parin kilometrin Kichhaan johtavaa tietä reunusti puusta kyhätty slummi, jonka asukkaat pitivät pieniä myyntipöytiään tienvarressa. Kylän markkinoilla uskallauduin ensi kertaa intialaiseen ravintolaan ja syvästi huokaillen tilasin linssejä, riisiä, kasviksiä ja chapatia (ohutta vehnäleipää). Huokailut johtuivat ravintolan pikimustista vokeista, likaisesta leikkuulaudasta, kokin mustista käsista ja nuhruisessa huoneessa pörräävistä kärpäsistä.

 

Syödessäni maittavaa ruokaa, kerääntyi ravintolan ulkopuolelle miesjoukko seuraamaan oikealla silmällä valkonaaman lusikalla syömistä ( Intiassa syödään käsin) ja vasemmalla silmällä televisiossa esitettyä Saddam Husseinin hirttämisen valmisteluja. Noustessani maksamaan mulkaisi kokki kaksikko toisiaan ja hetken hiljaisuuden jälkeen nuori poika sanoi hinnaksi 150 rupiaa. Vilkaisematta miehiin pidin katseeni alhaalla kukkarossa ja sanoin: "150 is a lot money, a very lot money". Kaivoin käteeni kolme 50 rupian seteliä, nostin pääni ylös ja hitaasti katsoin kaikkia ympärillä hiljaa seisovia ja tuijottavia seitsämää miestä silmiin. Ojensin hitaasti 150 rupiaa kokille. Terävät katseeni ilmeisesti pehmensivät huijarikokin, sillä hän ojensi takaisin 50 rupian setelin. 100 rupiaa( 1.6 e) oli silti kovin paljon perusruuasta. Myöhemmin tajusin, että ekstra rupiat piti maksaa mukana tulleesta ripulista.

 

Vauhdilla halki kylien

 

Rampuriin jysäytin voimakkailla jaloilla lähes 25 km/h keskinopeutta, vaikka tein matkalla vain viisi 5 min vauhdikasta jaksoja. Tie oli onnettomassa kunnossa ja pikkukaupunkeja lähes koko tienmitalta. Se ei minua haitannut, sillä jyhkysin isolla välityksellä yli todella kovaa hakkaavien kuoppien ja kaupunkien läpi mutkittelin läpi matelevien autojonojen. Mahtoi yhdellä kylällä olla ihmettelemista, kun pyöräilin sata lasissa ohi koko kylässä matelan autojonon, useimmiten ohitin autot sisäkautta läheltä kadunvarsi myymälöitä. Olihan se hullua, mutta tein uuden keskisyke ennätyksen 5 min vedossa.

 

Sellaisessa hullunmylly liikenteessä pientareettomalla tiellä, jossa pitää väistellä väärällä kaistalla vastaantulevia rekkoja, matelevia pyöräriksoja, tietä ylittäviä lapsia ja vanhuksia, vihaisia rakkea ja löysiä lehmiä, sekä pitää tasapainoilla metrin päästä ohi töötit huutaen hurahtavien bussien viimassa, ei maaseudun ihmisten kanssa synny lainkaan sellaista rentoa kontaktia kuin esim. Nepalissa. Paitsi siksi, että minun pitää keskittyä sata prosenttisesti ajamiseen, enkä ehdi paljoa ihmisille vilkutella ja ympäristöä havannoimaan, mutta myös siksi, että vilkkaiden ja meluisien teiden varsilla asuvat ihmisetkin tuntuvat olevan vähemmän rentoja.

 

Rampur oli niin ruma, meluisa ja likainen kaupunki, että olin huolissani kaupungin kaduilla juoksevien rottien hyvinvoinnista.

 

Iloinen yllätys

 

Rampuriin rykäisyn jälkeen jalkani olivat hieman hellinä ja pyöräilin vain 30 km seuraavaan kaupunkiin - Moradabadiin. Kaupungissa oli juhlat käynnissä ja muslimit mättivät pihviä mahaansa melkoisella tahdilla kaupungin lukuisia moskeijoita ympäröivissä pikkuravintoloissa. En tiennyt sen olevan sallittua Intiasa, mutta punaista naudanlihaa he kaupungilla kantelivat ! Voi pyhiä lehmiä !

 

Moradabad oli kuhiseva muurahaispesä, jossa ihmiset säntäililät eri suuntiin kaupungin todella kapeilla - ei autoille - rakennetuilla kujilla. Kaupungista tosin löytyi myös hiljaisia pastellinväristen rakennusten välissä mutkittelevia pari metriä leveitä pikkukujia, joilla saatoin olla aivan YKSIN !!, eikä kukaan töötännyt korvan takana.

 

Olin Australian aavikon jälkeen väsynyt, olin Tiibetin jälkeen väsynyt, mutta ne väsymykset johtuivat kovasta fyysisestä ja psyykkisestä ponnistelusta. Moradabadissa olin väsynyt matkustamiseen. Kuukausi ja neljä vuotta piti matkustaa että väsyin.

Moradabadin lepopäivän aamuna hortoilin nettikahvilan perässä tunnin ja löydettyäni sen jouduin odottamaan aukeamista tunnin ajan, aukioloaikoja ovessa ei ollut. Koneet olivat aivan liian hitaita avaamaan valokuvat kovalevyltäni, kuten olivat kaupungin muidenkin nettikahviloiden koneet. Neljässä tunnissa en saanut ladattua yhtään kuvaa. Pienen lepohetken jälkeen lähdin ravintoarvoltaan kelvollisen ruuan metsästykseen, mutta pitkän suunnan kyselyn jälkeen en löytänyt ainuttakaan supermarkettia. Yhden kelpo pikkuliikkeen löysin, mutta myyjä ei suostunut myymään valkonaamalle. Olisi ehkä pitänyt maalata kasvot kaupan edustalla olleella lehmänkakalla. Sää oli utuisen harmaa, eikä idyllisen kaupungin valokuvauksestakaan tullut mitään. Painuin kovan työn jälkeen tyhjin käsin takaisin majatalooni.

 

Olin väsynyt siihen, että perusasioiden hoitamiseen menee tuhottomasti aikaa ja vaivaa, jonka voisin käyttää johonkin kehittävään toimintaan tai lepoon. Olin väsynyt jatkuvaan suunnankyselyyn ja jatkuvasti toijotuksien ja naurujen kohteena olemiseen, sekä samoihin kysymyksiin vastaamiseen, " How are you !", Wich country you belong ?" I come from Finland. "England ?" . No, Finland. "England ?". No. "Philipphines ?"................Intian toimimattomuus ja "byrokratia" imivät minusta voimat, Enkä ollut kovin viehättynyt ihmisten ylenpalttiseen uteliaisuutenkaan. Eikä väsymystä lainkaan vähentänyt jatkuva ripuli. Tuona päivänä Moradabadissa en ihmetellyt monien ihmisten kehotusta pyöräillä Intiasta pois niin pian kuin mahdollista.

 

Delhiin

 

Morarabadin jälkeen nukuin yhdet nokkaunet tienristeyskaupungin vaatimattomassa majatalossa ja kuorrutin sen ennestään hieman suttuiset vessaposliinit ripulin ylijäämätuotteillani.

 

Gajraulan tienristeyksestä tein viimeisen vedon Intian pääkaupunkiin Delhiin. Viimeiset 100 km pyöräilin leveällä nelikaistaisella moottoritiellä, joka ei jatkuvasti kulkenut kaupunkien läpi ja tienvarrella ollut jatkuvasti perääni mölynneitä miehiä. Moottoritiellä nopeusrajoituskylteissä oli paljon suurempia lukuja, joten ajoin koko 110 km päivän melko tiukalla temmolla, sillä pitihän Delhiin hieman väsyneenä saapua, jotta olisi jaloissa väsymystä mitä lepuutella pois odottaessa Iranin viisiumia.

 

Delhin lähiöitä katselin keinotekoisen harjun päällä kulkeneelta tieltä ja näky täysin tasaiseen ympäristöön oli paljon puhuva. Silminkantamattomiin  nähtävissä oli huonokuntoisia vieri viereen rakennettuja betonitaloja, eikä alueella ollut merkkiäkään luonnosta. Moottoritien viereen rakenteilla olleiden kerrostalojen edustalla ollut kyltti ilmoitti kasvussa olevan alueen edustavan kansainvälisen tason asumista. Tien toisella puolella lokit partioivat uusia roska-autoja suurimman näkemäni kaatopaikan yllä ja välittömästi kaatopaikan tuntumassa olleessa kyltissä luki "Tervetuloa Delhin kana ja kananmuna markkinoille."

 

Tällaisten alueiden halki ajaessa oppii ymmärtämään omien lapsuus olosuhteiden kauneutta. Minä voisin leikkiä metsissä, uida meressä, pelata lätkää ulkojäillä, kiipeillä puissa, hiihtä jäällä, pelata leikkipuistossa, mutta Delhiin ympäristöön kasvavat lapset eivät kaikki ole koskaan nähneet luontoa, ei merta, metsää tai järviä, eivät koskaan !! He elävät koko elämänsä ihmisten rakentamassa maailmassa, jossa olot ovat köyhät, karut ja vaativat. Ihminen on kehittynyt luonnossa ja pahoin pelkään, että näiden lähiöiden lapsille on äärimmäisen vaikeaa antaa tasapainoista kasvatusta. Pitkässä juoksussa ympäristö on tärkeä kulttuurin muokkaaja.

 

New Delhiin saapuminen oli kerrassaan helppoa, hurauttaessani moottoritietä pitkin keskustaan asti. Keskustan tiet olivat leveitä ja reunukset vihreitä, ruuhkista ei ollut tietoakaan ja kadut olivat suhteellisen siistejä. Vasta saavuttuani New Delhin juna-aseman kupeessa olevallle hotellilleni sain hieman odotusteni mukaista Delhi-vilskettä. Hotellin peilistä minua tuijotti kyllä saasteista likainen poika, mutta Kunmingin kaltaista mustaa miestä ei tarvinnut pelästyä.

 

Mielukuvani Delhistä oli muodostunut ehkä kahdeksan vuotta sitten esitetystä TV dokumentista, joka kertoi Delhin katulasten elämästä. Kyseiset pikkupojat nukkuivat bussiaseman roskiksen vieressä lyhyitä yöunia, kunnes joku tuli aamulla potkimaan heidät ylös. He tekivät elantonsa porttieereina kantamalla matkustajien laukkuja. He asuivat äärimmäisen likaisissa ja meluisissa oloissa ja kovasta työnteosta huolimatta heidän tulevaisuutensa näytti kovin synkältä. Pojat haaveissa oli filmitähden ura.

 

Ensikokemukseni New Delhistä oli kovin erilainen kuin dokumentistä mieleen syöpynyt kuva. Ja taisi se dokumenttikin olla Mumbaista. Aivan sama, minä menin nukkumaan hiljaisen(suhteellista) hotellini pehmeälle sängylle, mutta en unohtanut dokumentin kuvia mielestäni ja olin jo innokas tekemään tutkimus matkan katulapsia metsästämään.

 

Hemmottelua

 

Viimeisen pisaran matkaväsymykseni sai ensimmäisenä päivänä New Delhissä, kun 20 km pyöräilyn jälkeen en löytänyt yhtään kelvollista ruokakauppaa ja vihannesmarkkinoita(jälkeenpäin löysin sellaiset sadan metrin päästä hotelliltani).

 

Matkaväsymykseni sattui hyvään paikkaan, sillä Suomesta Delhissä vierailulla käyneet kaverini hemmottelivat minut pilalle kylpylähoidolla ja maukkailla laaturavintoloiden annoksilla, suuret kiitokset heille siitä. Minulle kulttuurishokki oli pelkästään taksilla ajelu, kun ei koskaan tarvinnut lukea karttaa, kysyä suuntaa, varoa autoja, niellä pakokaasua, velvollisuus oli vain istua autoon ja nousta ylös. Reisilihasten hierominenkin oli huomattavasti helpompaa kun sen teki joku muu kuin minä itse.

 

Matkalla Intian ensimmäisille pyörämessuille sain ensi makua Delhin katulapsista, jotka myivät kirjoja ja lehtiä liikenteen joukossa. Messujen sisäänkäynnin edustalla viiden lapsen joukko roikkui perässämme ruinaten rahaa. Lasten käsivarret olivat ohuita, huulet kuivuneita, kasvot likaiset ja ruskeaa ihoa kirjavoitti vaaleat ravintoaineiden puutteessa johtuvat pigmenttiläikyt. Yksi pojista popcornia popsi ja tyttö huulillaan hattaraa halajasi. Muutamalla kädenpuristuksella ja sormileikillä lapset iloisuus puhkesi ilmoille ja he olivat innokkaita poseeramaan valokuville. Lapset ovat lapsia, olivat kuinka köyhiä tahansa. Valitettavasti lapsuuden kaikotessa kaikkoaa myös useimpien katulasten vähäisetkin ilon hetket. Pyörämessut olivat kansainvälisiksi messuiksi vaatimattomat, todella vaatimattomat.

 

Jakaantunut pääkaupunki

 

Toisena päivänä suuntasimme pyöräriksamatkalle vanhaan Delhiin. Paksu kuskimme porhalsi Punaisen linnoituksen edestä pientä kujaa pitkin sokkeloisten katujen ytimeen, jossa jokainen katu erikoistui myymään eri tavaraa mausteista, optiikkaan, kenkiin ja koristeihin. Kadut kuhisivat elämää kiivaammin kuin Stockmannin hullut päivät ja kerran Neelam Heavy duty riksamme juuttui ruuhkaan. Ruuhkan muodostivat kävelijät, pyöräriksat ja muutama moottoripyörä. Liikenne katkoksen noin kolmemetriä leveällä kujalla aiheutti tietyömaa. Kujan toisella reunalla mies kaivoi käsillään tiehen kuoppaa, siis ilman työkaluja. Kadut ovat niin kapeita ja ruuhkaisia, että tavarat kauppoihin kannetaan pyöräriksalla tai pään päällä.

 

Delhi on jakautunut hyvin jyrkästi kahtia. New Delhi on brittilästen kolonistien suunnittelema leveiden katujen ja puistojen alue, jossa majaansa pitävät loistohotellit, suurlähetystöt, poolokentät, golfkentät ja presidentti. Intiasta New Delhissä muistutuksen antavat harvakseltaan siellä täällä kauppaa käyvää katulapset ja kerjäläiset, pyhätlehmät eivät New Delhin kaduilla saa tepastella. New Delhi on hajuton ja mauton leveiden katujen alue, jonka suhteellisen hiljaisessa liikenteessä oli yllättävän mukava treenata kahtena viikkona, jotka kaupungissa vietin odottaen Iranin viisumia, jota kuitenkaan en koskaan saanut.

 

Vanhassa Delhissä elämyksiä kaikille aisteille riitti niin, että kaksi kertaa siellä vieraileminen riitti minulle. Yhtenä päivänä lähdin metsästämään slummialuetta ja yllätyksekseni pyöräily-/valokuvausretki jäi kovin lyhyeksi slummin löydyttyä heti New Delhin juna-aseman takaa. Pikku slummissa ei teitä ollut päällystetty kuin roskilla ja yläluokkakin majoittui vaatimattomasti peltihökkeleihin. Slummista löytyi ravintolapalvelut yhden pressuteltan alta ja parturin saksisetä oli rakentanut putiikkinsa tukevaan puunrunkoon.

 

Köyhimmillä Delhiläisillä ei ole oikeutta edes slummiasuntoon, vaan oma koti kullan kallis on löydettävä jostakin katujen kätköistä. Suosittu koti malli näyti olevan kadunvarsien betoniseinästä kadun yli vedetty pressu. Yksi mies oli löytänyt itselleen katumajapaikan pidemmäksikin aikaa, sillä kolmen neliön pressun alle vanhahko punasilmäinen ja vaisu mies oli kyhännyt varsin pehmoisen oloisen makuuhuoneen ja pikkukeittiön muovipurkeista löytyi hannatädin keksejä ja roppakaupalla kanamunia, joita hän taisi kaupatakin. Valitettavasti hänen asuntonsa oli viiden metrin päässä kenties Delhin keskustan vilkkaimmasta moottoriliikennetiestä, ja minä tollo en saa nukuttua rekkojen töötellessä 50 metrin päässä hotellihuoneeni ulkopuolella.

 

Kaikilla ei ole edes pressua päänsä päällä. Violettiin kauluspaitaan pukeutunut risupartainen ja herttaisesti hymyilevä mies oli levittänyt peittonsa ja pienen köysisäkkinsä paljaan taivaan alle vaalean sinisen betoniseinän juureen. Mies oli rutiköyhä, mutta lämmin hymy oli pitkä ja mies oli ylpeä saadessaan poserata valokuvalle. Olisi hienoa pysähtyä kuuntelemaan näiden hyljittyen ihmisten selviytymistarinoita, mutta heille ei ole koulutusta ja englanninkielentaitoa suotu ja minä en hindiksi osaa sanoa kuin namaste.

 

Ulos Delhistä

 

Päätin suunnata Delhistä ulos vanhankaupungin kautta. Liikenne oli aivan yhtä hallitsematonta kuin kaupungin sähköpylväiden liitännät. Jostain ihmiset niistä kaapeleiden sekamelskoista hehkulamppuihinsa valoa vetävät ja lopulta minäkin löysin tieni läpi sankan ihmis- ja polkupyörämassan, tosin aikaa kolmen kilometrin matkaan kului 40 minuuttia.

 

 

Oli ilo saapua vauhdin vapauteen rumalle, karulle ja särmittömälle moottoritielle, jolla huristelin aina Sonipatiin asti. Viimeiset 10 km pyöräilin yhdessä oranssipaitaisten tiibetiläisten kanssa. 40 henkinen nuorisojoukko koostui Intiassa asuvista pakolaisista tai olivat useimmiten heidän jälkeläisiä ja minä olin yksi harvoista koskaan Tiibetissä käyneistä. He olivat 300 km pyörämatkalla Changdigrarista(?) Delhiin osoittaakseen mieltään Pekingin olympialaisia vastaan.

 

Elämää moottoritiellä

 

Seuraavat päivät eivät tarjonneet tajunnan räjäyttäviä jymyjuttua. Karnal, tähän historialliseen kylä pahaseen saavuin kovan treenin väsyttämänä, mutta pieni pyöräriksakierros upotti minut hienoon elämykseen, jotkin vanhankaupungin pastellinvärisistä kaduista olivat hiljaisia. Ambala, tämä teollisuuskaupunki kylpi vasipuhvelinlannassa, enkä ole koskaan nähnyt nelisorkkaisten niin tiheästi asuttamaa kaupunkia. Hotellini oli yksi elämäni parhaimmista ja sisälle ei kuulunut YHTÄÄN töötin töräytystä !, nukuin kymmenen tuntia.

 

Rajpura, en muista tästä töllikokoelmasta mitään, taisi olla meluisa ja ruma. Muistan kyllä sen, että olin illalla todella vetelä ja suunnitellusta kirjoittamisesta ei tullut mitään, enkä jaksanut lihaskuntotreeniäkään tehdä. Kolme viikkoa lähes joka päivä ripulia ja meluisia hotelleja pisti pojan hieman haukottelemaan.

 

Ludhiana, tässä erittäin rumassa ja erittäin meluisassa suuressa teollisuuskaupungissa oli satoja pyöräliikkeitä, mutta yhtään minun pyörään varaosia myyvää liikettä ei silmiini osunut, onneksi Huntterilta tuli varaosapaketti Lahoreen ja sain vaihdettua palikat uuten uskoon, perhana vain, että aivoni ovat entisestään tyhjenneet matkan aikana ja Tiibetin kuperkeikoissa haljenneen kypärän tilalle tullut uusi uljas Michelin-potta oli päähäni liian väljä. Luddhianassa podin äkäistynyttä ripulia kaksi päivää.

 

Jalandhar, en jaksanut katsella yhtä lisä meluista ja rumaa kaupunkia, joten nukuin kaupungin ulkopuolella ja kiersin sen ohikulkutietä pitkin.

 

Amritsar, saavuin Amritsariin vauhdikkaasti, ajaen 90 km päivän 27.4 keskinopeudella, joka pienuudesta huolimatta on ylivoimainen uusi vauhtiennätykseni. Raikuvat ablodit tehoharjoittelun autuaaksi tekevälle vaikutukselle.

 

Amritsar, ei ollut ainoastaan meluisa ja ruma kaupunki, ja sellainen maininta Intiassa antaa aihetta pidemmällekin jutulle. Amritsar on sikkhiläisten pyhä kaupunki. Kaupungin pyhinvaeltajien kohde on Kultainen Temppeli. Kultainen temppeli ja rauhalliset pikkukujat vanhankaupungin ytimessä ovat keitaita keskellä Intiaa. Temppelissä kaikki oli ilmaista ja ilmassa vallitsi ääretömän rauhallinen ja rento tunnelma kävellessäni temppeliä ympäröivän vesialtaan ympäri. Temppelialueella kaikki yksityiskohdat olivat siististi huoliteltuja, temppelin kultaisista seinistä ja marmorilattioista aina vessoihin saakka. Päinvastoin kuin muissa temppeleissä, saatoin tuntea olevani osa sikkhiläistä perhettä, silla ihmiset olivat aarimmaisen rentoja ja puhelevaisia. Ainoa, jolla oli kiire olin minä, sillä en halunnut missata hyviä kuvaustilanteita värikkäistä ihmisistä ja lähes kaikki ihmiset olivat spontaanisti valmiita valokuvattaviksi. Sama rauhallisuus ja iloinen ystävällisyys vallitsi vanhankaupungin pienillä kujilla, joilla pyöräillessäni sain usein kutsuja pysähtyä teelle. Kysyessäni mistä löydän huoltoaseman ja bensaa retkikeittimeeni, avasi poika moottoripyöränsä bensahanan ja lirutti pulloni puolilleen bensaa. Vanhankaupungin katujen ulkopuolella Amritsar oli kuin mikä tahansa meluisa, pölyinen ja ruma kaupunki.

 

Havaintoja tienpäältä

 

Tienpäällä ei tapahtumia tai nähtävää ollut, mutta ajattelemisen aiheita Intiassa veivaaminen kyllä tuotti.

 

Ludhianan keskustan sillan alla noin seitsämän vuotias poika lajitteli muovijätteitä roskakasan joukosta, jonka perhe oli kaupungin kaduilta kerännyt. He asuivat sillan alle kyhätyssä jätesäkkimajassa. Rekat ja linja-autot jylistävät heidän ylitse 24 h vuorokaudessa ja molemmilta puolilta ohi hurahtelee liikennettä päivisin.

 

Tämä poika todennäköisesti työskentelee pitkiä päiviä olosuhteissa, joissa Suomessa työskenteleminen olisi kiellettyä ilman asianmukaisia suojavarusteita. Hän ei riisin, linssin ja vehnäleivän lisäksi juuri muuta syöne. Vierestä ohi myyntipyödillä kulkevista kalliista tuoreista hedelmistä hän ei voi uneksiakaan. Kovasta työstä hän saa palkaksi ikuisen henkisen ja fyysisen vajaavaisuuden, johon turvallisuuden- ja ravintoaineidenpuute sekä saasteiset ja epähygieniset asuinolosuhteet väistämättä johtavat. Hän tuskin koskaan tulee elämään energistä elämää.

 

Monet intialaiset eivät edes jaksa haaveilla paremmasta, he yrittävät vain selvitä seuraavaan päivään. Yksi heidan loukuista on yhä vahvasti yhteiskunnassa vaikuttava kastisysteemi. Alimpien kastien ihmiset ovat ylimmille kasteille kuin saastaisia eläimiä, joilla ei ole mitään väliä. He eivät syö alimman kastin valmistavaa ruokaa. Eliitin suusta mulskahtelee kyllä ulos tasa-arvo sammakoita, mutta ne sammakot ovat jo huulilla kuolleita.

 

NDTV:ltä tulleessa Nälän valtakunta ? ohjelmassa kysyttiin onko Intia nälän valtakunta. 87 % prosenttia vastasi ei, 13 % kyllä. Joka minuutti maassa kuolee kolme lasta aliravitsemukseen tai sen liitännäissairauksiin ja 60 miljoona lasta painaa illalla päänsä tyynyyn nälkäisenä. Jokainen ohjelman katsoja näki nämä luvut ja paljon muuta, mutta 87 % äänesti ei.

 

Ohjelmaa katsoivat hyvin koulutetut ylempi keskiluokka ja eliitti, jotka asuvat pääasiassa suurissa kaupungeissa, joissa he voivat sulkeutua suurelta osin ilmastoituun ja siistiin sisäpiiriinsä. He elävät maailmassa, jossa talous kasvaa 8 prosenttia vuodessa ja johon ulkoimaiset investoijat säntäävät suurin rahapussein. Sen maailman sumentamin silmin he lähettävät tekstiviestejä NDTV:n ohjelmaan. Jos ihmisiltä olisi kysytty -nouseeko intia 30 vuodessa hyvinvointivaltioksi- olisi äänestystulos ollut Kyllä 87 %, Ei 13 %.

 

Tämä äänestystulos oli vain yhden kanavan äänestystulos ja siitä ei voi tieteellisen tarkkoja johtopäätöksiä vetää, mutta minulle se oli shokki ja osoitus siitä että äänestäjät haluavat unohtaa kaduille asuvat miljoonat ihmiset.

 

Intiassa on hirvittävän suuri joukko kouluttamattomia alemman kastin ihmisiä ja on väistämätöntä, että nykyisen kaltaisessa tiukan maailman laajuisen taloudellisen kilpailun puristuksessa Intia tulee jakautumaan kahteen osaan, rikkaisiin ja kadulle kuoleviin. Intia on niin tiheään asuttu, ettei ole mitenkään mahdollista nostaa suurta osaa kansasta hyvinvontiin, ei edes 8 % talouskasvulla. Yksinkertaisesti siksi, että nykyinen infrastruktuuri riittäisi kelvollisiin asuinolosuhteisiin ehkä 600 miljoonalle ihmiselle, mutta maassa on yli miljardi asukasta jo tänään. Ainakin kaupungeissa tilanne alkaa olla se, että eliitti kohottaa elintasoaan paremmilla sairaaloilla, asunnoilla, ostoskeskuksilla ja kuntosaleilla, mutta suuri osa ihmisistä ajautuu yhä epäinhimillisempiin olosuhteisiin väestömäärän, autokannan ja teollisuuden kasvaessa.

 

En ole missään nähnyt epäinhimillisempiä elinolosuhteita kuin Intiassa, en lähelläkään. Kambodzan viidakossa ihmisillä ei ollut materiaalisesti mitään, mutta heillä oli rauhallinen elämänrytmi, hiljaisuus ja luonto ympärillä.

 

Intialaiselle yläluokalle merkittävämpää nayttaa olevan se, etta onko Big Brother ohjelmassa intialaista filmitähteä mollannut brittiläinen Jade rasisti vai ei, kuin se, että Intiassa on lukumääräisesti maailman eniten HIV-tartuntoja ja 60 miljoonaa lasta menee nukkumaan nälkäisenä.

 

Itselleni Intia on ollut raskain maa psyykkisesti ja fyysisesti jatkuvan ripulin(lue epähygieenisyyden), melun ja päättömän liikenteen johdosta.

 

Jotenkin vaistoan ihmisten silmistä ja käytöksestä, että eivät kaikki paikallisetkaan kärsimättä alueella elä. Silmät kadunmiehillä ovat usein vetiset ja punahtavat ja käytös levotonta. Teidenvarsilla miehet mölyäväät minulle tapaan ää-öö-plääh-köö, pönkä-kädä-kooo, möläysvariaatioita huomioni saamiseen on useita, harvemmin kuulen asiallista hello tervehdystä. Moottorien varrella en kertaakaan puhunut pitkään kenenkään kanssa, ihmiset eivät jaksaneet keskittyä kuin nopeusmittarini pällistelemiseen.

 

Muistaa pitää se, että pyöräilin vain yhdellä moottoritiellä ja hyvin tiheästi asutulla alueella ja mielikuvani Intiasta on muokkautun sen mukaan. Todellisella maaseudulla asiat toki ovat toisin esim. luonnon laheisyyden suhteen.

 

Mölyämisiä, tuijotteluja ja nauramista lukuunotamatta intialaiset olivat vallan mutkattomia, huumorintajuisia ja auttavaisia ihmisiä. Intialaisiin hellomyfriendcomeherehowareyoumiehiin on vain suhtauduttava rennoin mielin ja lähestyttävä pilke silmäkulmassa, niin kohtaamiset ovat vallan mainioita. Itse viihdyin intialaisten parissa ja periaatteessa olisi mukava matkustaa maassa pidempäänkin, muta tällä erää ei kiitos liikenteelle, ripulille ja melulle. Onneksi ääripohjoisessa ja etelässä nekin asiat ovat toisin. Intia on kiehtova maa, jossa matkustaminen on kuitenkin raskasta ja aikaa vaativaa. Talla kertaa en ollut oikeassa mielentilassa kiertamaan Intiaa enempaa, ehka sitten seuraavalla kierroksella.

 

Pakistanissa

 

Olen nyt 30 km paassa intian Rajasta olevassa Lahoressa. Jatkan matkaa kohti Irania ja toivon saavani viisumin Quettasta, silla Lahorestakaan sita en saa.

-------

 

P.S. Pahoittelut Intia kuvien puutteesta. Lahoresta en loytanyt riittavan kehittynytta infrastuktuuria avaamaan 100 gb kovalevyni valokuvat. Lisaan kuva-albumin heti kun loydan riittavan nopean koneen.