Pakistan raportit

Pakistan ( Quetta 1 maaliskuu 2007)

Tämä ja paljon muita uusia kuvia Pakistan kuva-albumissa.

---

Sankassa sumussa saavuin Pakistaniin. Sumun sankkuuden oltua suunnaton, en jäänyt rajalle odottamaan kuluisaa Intia-Pakistan rajan sulkeutumisseremoniaa, jossa molempien puolien sotilaat röyhistelevät rintoja toisilleen puolen tunnin ajan. Minä röyhistelin jaloillani Pakistanin kulttuurisen kehtoon Lahoreen.  Sumu oli Pakistanissakin sankka, enkä tienlaitoja pidemmälle nähnyt ja uudet havainnot jäivät siihen, että eläinkulkuneuvoja oli Intiaa selvästi runsaammin ja rekat vieläkin värikkäämpiä.

 

Lahoren esikaupunkialueet olivat tietyskikin yhtä ankeita kuin Intiassakin, mutta liikennettä oli selvästi vähemmän. Valitettavasti myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä oli kansallinen lomapäivä. Lomien rauettua, räjähti kaupungin kadut kaasuihin ja meluihin. Lahoren vanhakaupunki ei ollut aivan yhtä ruunkainen kuin vastaava Delhissä, mutta kylläkin paljon saasteisempi. Delhissä riksat huristelevat kaasulla, mutta Lahoressa niiden matka taittuu bensiinillä, joskus kaksitahtisesti. Ilmoilla leijui harmaan sininen pakokaasukerros, jota tyyni sääkään ei muille maille puhaltanut. Lahoren ilma oli niin huono ja liikenne vilkasta, että kuuden päivän vierailun aikana en pyöräillyt pidempään kuin kerran. Saattaa olla, että Lahoressa pyöräilystä koituu enemmän terveyshaittoja kuin pyöräilyn tarjoamia terveysetuja. Pahimpaan ruuhka-aikaan lähes kaikki katujen ihmiset yskivät ja siristelivät silmiään, varsinkin avonaisten riksojen asiakkaat.

 

Sitten Kiinan Kunmingin, vietin Lahoressa hostelielämää rennossa Regale Inn:ssä . Vanhan toimittajan ylläpitämä piskuinen hostelli imee lähes kaikki kaupungissa vierailevat reppureissaajat ja pyöräilijät. Pyöräilijöitä hostellissa on ollut parhaimmillan 13 samaan aikaan ja minun viereiseen petiinkin oli eksynyt yksi veivarireissari - japanilainen 29-v Sato - joka oli jo pyörämatkannut 70 000 km ja lähes viisi vuotta. Hän oli menossa kotiin päin ja suunnitelmissa mennä naimisiin tytön kanssa, jonka hän oli tavannut matkalla ja joka jopa pyöräili 8500 km hänen kanssaan Afrikassa. Voi, että mikä paskiainen, minulta lähti jo ensimmäinen tyttöystävä rikkaamman ja komeamman varkaan vieteltäväksi ja uusikaan Feltti ei vättämättä jaksa pitää kihlausta yllä neljää lisä vuotta, joten kotona minua odottanee vain kasa laskuja, joita en taatusti nai. Hyvää loppumatkaa ja railakkaat hääjuhlaonnittelut suuremmoiselle Satolle !

 

Jos olisin maannut hostellin kattoterassilla koko päivän poltellen marihuanaa ja syöden roskaruokaa, en olisi saanut osakseni lainkaan hämmennystä ja uteliaita kysymyksiä, mutta kun kävin kattoterassilla nostelemassa puntteja, venyttelemässä, ja syömässä terveellistä ruokaa, olin outo kuin pakistanilainen maajussi New Yorkissa.

 

Lahore

 

Lahoressa sain pitkään jatkuneen ripulin taltutettu antibiooteilla ja vietin kaupungissa kuusi päivää. Lahoressa minua pidempäänkin olisi pitänyt Regale Inn hostellin rento ilmapiiri, jonka toimittaja Malik pyyteettömällä auttamisella ja Pakistanin kulttuurin esittelyllä on vaatimattomaan infrastruktuuriin luonut. Viimeisenä iltana Malik järjesti hostellin kattoterassille kansanmusiikkiesityksen ja täten kävin Malikin toimesta kolmesti perinteistä musiikkia kuuntelemassa, eli useammin kuin koko edeltävän matkani aikana.

 

Ulos kulttuurin kehdosta

 

Lahoresta ulos pyöräily oli kuin mistä tahansa kehitysmaan suurkaupungista poistuminen. Kapea kaksikaistainen tie oli ruuhkainen ensimmäiset 16 km ja pyöräily ei ollut nautinnollista ilman happinaamaria, korvatulppia ja silmälappuvideoita.

 

Päivän päätteeksi löysin tieni Pattokiin, jonka vihannesmarkkinoilla koin yllätyksen, kun myyjä ei pyytänyt maksua ostoksistani. Hotellia mutaisesta kaupungista ei löytynyt ja suuntasin valtatiemotelleille, jotka kaikki olivat täynnä.

 

Päätysin 24 h huoltoaseman ravintolaan kulmaan nukkumaan, josta hieman mutkikasta teki jatkuvasti 20 m päästä lähtevät ja tulevat rekat, sekä ravintolassa ruokailevat miehet, jotka kääntymättömillä katseillaan tuijottivat jokaista liikettäni ja laukuistani vetämiäni tavaroita. Ajoittain he tulivat viereeni syömään ja utelemaan. Yritin olla huoltoaseman nurkassa kuin kotonani, enkä piitannut nauruista ja tutkivista katseista, mutta siitä huolimatta yö oli rauhaton, eikä siitä maksettu hinta, varastetut 300 dollaria, lainkaan muistoa kaunistaneet.

 

Pikkukylässä

 

Aamulla muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen vastaani moottoripyörällä porhalsi mies, jonka tapasin Pattokissa edellisenä iltana.

 

Mies halusi minun vierailevan hänen kotikylässään. Pieni tie mutkitteli halki vehnä-, sinappi- ja sokeriruokopeltojen aina pienen savitaloista rakennetun kylän ytimeen asti. Miehen perheen koti oli samalla kylän ainut sairaala. Sänkyjen lisäksi sairaalassa ei ollut kuin yksi pihalla seinonut tiputusteline ja keuhkojenkuulostelulaite. Perhe oli kuitenkin yläluokkainen ja heillä oli palvelijakin. Apea nainen keitti minulle teen ja valmisti aamupalaksi leipää ja kananmunia. Aamu oli lämmin ja rauhallinen syödessäni appelsiineja jälkiruoaksi talon pölyisellä sisäpihalla.

 

Ympäröivillä pelloilla ihmiset uurastivat reippaasti ja kaikki ottivat minut vastaan lämpimästi. Pelloilla leikkivien lasten määrä lomapäivänä oli runsas, eikä ihme sillä Pakistanin väkiluku on noussut itsenäistymisvuoden 1947 32 miljoonasta nykyiseen 165 miljoonaan ja Pakistanin väestö kasvaa yhä kahden prosentin vuosivauhdilla ja siten väestön keski-ikäkin on vain 19 vuotta. Krikettiä kadulla pelanneet, aasilla leikkineet ja pahojaan tehneet lapset olivat selvästikin hyvin köyhiä, mutta heillä oli ympärillään idyllinen luonto ja autoilta vapaa ympäristö, joka ylläpitää eloisuutta toisin kuin suurkaupunkien ehkäpä rikkaammat, mutta stressaavammat olosuhteet.

 

Kylässä vierailuun mahtui erikoisia ihmiskohtaamisia, kun muun muassa tapasin Mr. Beanin ja otin kylänraitilla yhteen kaupungin pelätyn Ase-Alin kanssa, kuin lännenelokuvissa konsanaan. Isäntäni kavereineen kutsui minut jäämään kylään muutamaksi päiväksi, mutta matkamiehen tie on pitkä ja kiireinen

ja palasin muutaman tunnin vierailun jälkeen takaisin tienpäälle.

 

Viisumi ongelmia

 

Hotellissa nukutun yön jälkeen jatkoin matkaa aurinkoisessa sitruspuiden, taatelipalmujen ja vihreiden vehnäpeltojen muokkaamassa vehreässä maisemassa, joka sai mieleni virkeäksi, sillä olinhan jo Nepalin rajalta asti taittanut matkaa pääasiassa halki harmaiden kaupunkien ja epämääräiste teollisuusalueiden. Tienvarrelta sateli jatkuvasti kutsuja tulla syömään ja teetä juomaan. Muualla ihmiset huutavat perääni maksamani laskun rahat mielessä, mutta Pakistanissa minut ruokitaan ilmaiseksi. Join kahteen kertaan teetä jopa poliisien kanssa, jotka olivat valmiit tekemään mitä vain jotta tuntisin oloni hyväksi heidän turvaamassaan maassaan.

 

Mian Channu kaupungissa minua odotti ilmainen majoitus ja ruoka hotellissa, josta Sato antoi vinkin. Sitä hotellia en koskaan löytänyt, mutta kadunmiehet ohjasivat minut ravintolaan, jonka lihava isäntä otti minut lämpimästi vastaan tarjoten majoituksen ja ruoat.

 

Mies on rikas ja hän tahtoi matkustaa Skandinaviaan. Hänellä oli tietokoneellaan auki Färsaarteen ja Ahvenanmaan nettisivut ja sähköpostissa oli auki Ahvenanmaan turistitoimistosta saatu viisumeja koskeva viesti. Pakistanilaisen on kuitenkin vaikea saada viisumia Eurooppaan ja aiempina vuosina hän on saanut kieltävän vastauksen. Lupasin soittaa Suomen suurlähetystöön Islamabadiin selvittääkseni vaatimuksia, jonka numero hänen työpöydällään oli. Tovin selvitettyäni asiaa, tajusin että eipä se minun Iranin viisumin saaminen taida kovin hankala juttu ollakaan.

 

Illalla isäntä joi kavereidensa kanssa viskiä ja vodkaa. Miehet kaatoivat laseihinsa ilojuomaa samanlaisella jännityksellä ja salaperäisyydellä kuin 13-vuotiaat teinipojat lukevat varastettua pornolehteä metsän kätköissä. He eivät olleet millään ymmärtää, että minä en alkoholia kaipaa ja minulle se ei ole kielletty hedelmä. Pakistanissa alkoholin myyminen ja juominen on kiellettyä, se on islamin laki.

 

Paljastus

 

Seuraavan ajopäivän kohokohta yhä kaunistuneen maaseudun lisäksi oli tekemäni paljastus.

 

Tuttuun tapaan mies hidasti moottoripyöränsä vauhtia jääden vierelleni kysymään tutut peruskysymykset. Hänen nähdessään Discovery Channelin paitani, kääntyi keskustelu TV-ohjelmiin.

"Katsotko painia", hän kysyi

"Katson vain todellista painia, en ammatttilaispainia", vastasin.

"Mitä, eikö paini ole muka todellista ?"

"Well, well, painijat ovat kyllä maailmanluokan urheilijoita, mutta tulokset on sovittu kylläkin jo etukäteen", totesin diplomaattisesti.

"Voi v----, olen katsonut painia 15 vuotta ja sinä sanot koko touhun olevan kusetusta", tokaisi poika.

"Kyllä kyllä, kusetusta koko homma", jatkoin.

"Olen kyllä väitellyt asiasta kaverieni kanssa, mutta en voinut uskoa kaiken olevan vain showta", parkaisi mies.

"Miksi amerikkailet sitten tekevät sellaista roskaa", kysyi mies .

"Amerikkalaisethan rakastavat kaikkea roskaaa", vastasin

"Kiitos paljon", lopetti mies ja hurautti horisonttiin.

 

Joko mies oli painijoiden veroinen näyttelijä ja hän kusetti minua, tai sitten sain todistuksen sitä, että painia kiihkeästi Aasiassa seuraavat miesjoukot todellakin luulevat sen olevan todellista ja painivat saman todellisuuskysymyksen kanssa kuin minä kuusivuotiaana. Ainakin minulla oli hyvin hauskaa koko loppupäivän kun sain järkyttää hyväuskoista nuortamiestä.

 

Multan

 

Multanissa vietin kolme päivää paikallisen ylempi keskiluokkaisen perheen kanssa, jonka uudessa hulpeassa talossa minua hemmoteltiin omalla huoneella ja runsailla ruuilla. Luksusoltavista huolimatta en kuitenkaan päässyt perheen kanssa samalle aaltopituudelle, eteenkään vanhemman sukupolven. Perheellä oli lapsi palvelija, noin viisivuotias. Hänelle ei hymyilty, häntä toruttiin. Perheen isovanhemmat olivat jo eläkkeellä ja heillä olisi runsaasti aikaa tehdä talon pikkuaskareita. Lapsipalvelijan kouluttamiseen ja neuvomiseen kuluu enemmän energiaa, kuin jos he tekisivät pikkuaskareensa itse.

 

Perheen isoisä oli erittäin kiinnostunut nuorimmankin poikansa menestyksestä ja halusi hänet koulutettavan ulkomailla. Keskustelimme pitkään esimerkiksi koulutuksesta Suomessa, tosin hän haluaisi poikansa koulutettavan englannissa, mieluiten Oxfordissa. Taloudellinen ja arvostuksellinen menestys oli isoisälle hyvin tärkeää. Perheellä oli lapsi palvelija, noin viisivuotias.

 

Koko 4000 vuotta vanhasta Multanista lähtöä edeltävä yönä satoi vettä. En ole pyöräillyt vesisateessa lähes neljään kuukauteen ja silläkin kertaa sade loppui juuri pyörän päälle hypättyäni. Poudalla pölyisen kaupungin kadut lilluivat sateen jälkeen mudassa. Epämielyttäväksi oloni koin kadulla, jossa myytiin kadunvarren putiikeissa teurastettujen lehmien nahkoja. Oloni epämielyttäväksi loihti ajatus, että selkääni ja rinnuksilleni lentävät mutapisarat saattavat sisältää parin metrin päässä teurastettujen lehmien jätteitä.

 

Multanista ulospyöräily ei ollut hidasta ainoastaan mudan takia. Pakistanin poliisit tekevät kaikkensa, jotta minä tuntisin oloni hyväksi ja turvalliseksi heidän turvaamassa maassaan. Kysyessäni suuntaa liikenneympyrän liikennepoliisilta, alkaa hän tarjoilla ruokaa ja juomaa, kysellä kuinka voin Pakistanissa ja esitellä minua kolleegoilleen. He varmasti naittasivat tyttärensäkin minulle, jos pyytäisin. Paras puoli on se, että kohteliaan kieltäytymisen jälkeen he ystävällisesti puristavat kättäni ja ohjaavat tarkasti oikealle tielle, huono puoli on se, että kaupungista ulos pääsy on kovin hidasta.

 

Illansuussa pyöräilin antiikkisia sivilisaatioita loistoon nostaneen Hindusjoen yli. Joen toisella puolen poliisisetä pysäytti minut ja sanoi: "Sinä et mene DG Khaniin, se on liian vaarallista." Minun oli käännyttävä takaisin, mutta aurinko oli jo vaipumassa horisonttiin, eikä minun ollut mahdollista pyöräillä takaisin edelliseen 60 km päässä takana olevaan kaupunkiin. Löysin majapaikan pikkukylän apteekista, jonka hyllyjen lääkevalikoimalla ei vieraanvarainen Tohtori Zahid juuri enempää potilaitaan pysty lääkitsemään kuin minä meikkilaukullani.

 

Tohtorilta kuulin, että DG Khanin juna-asemalla oli rähähtänyt pommi kaksi viikkoa sitten ja Balochistanin ylängön halki kulkevalla vuoritiellä ei vallitse Pakistanin lait, vaan vanhat heimolait, jossa yksi mies päättää kuka elää ja kuka ei. Vuorille hinkuni oli suunnaton, mutta poliisien edessäni minun oli taivuttava kiertämään vuoret etelästä ja täten pyöräilemään 500 lisäkilometriä.

 

Poliisien hoivaan

 

Aamulla aikaisin tohtori kolkutti apteekin ovea vinhalla vimmalla ja silmät ristissä nousin apteekin hyllyjen takaa aamiaiselle. Lähdin urakoimaan 500 km lisälenkkiä pikkutiellä, jonka sitruspuiden, taatelipalmujen, vihreiden venhäpeltojen, kevätkukkasten ja vaaleanruskeiden mutatalojen muovaama ajaton maisema sekä tien reunassa tallustelevat kameli-, aasi- ja hevosvankkurit olivat saada minut siirtymään sata vuotta ajassa taaksepäin. Aikakoneeni tiukasti 2000-luvulla kuitenkin piti kapean pientareettoman tien järjetön liikenne. Bussi- ja rekkakuskien toiminta värikkäiden romujensa ohjaimissa edusti kaikkea sitä mikä Suomessa julistettaisiin edesvastuuttomuudeksi ja tyhmyydeksi. Näinä hetkinä on helppo ymmärtää miksi muinaiset eurooppalaiset ristiretkeilijät määrittelivät oman rotunsa muita viisaammaksi. Kulttuurierot ovat joskus niin suuret, ettei aina ole helppoa ymmärtää ihmisen olevan pohjimmaltaan samanlaisia ja näkyvät erot on selitettävissä vain kulttuurin ja historian muovaamina tuotteina. Suomalaisesta turvallisuuskulttuurista kotoisin olevana on vaikea hyväksyä kattoja myöten täynnä olevia kori kenossa kuoppaisilla teillä ylinopeutta ajavia koulubusseja, jotka väistämättä aiheuttanevat satojen koululaisten kuoleman vuosittain. Ajattelemattomuuden sijaan suurin syy vaarallisen liikenteeseen on kuitenkin raha, jonka puutteessa ihmisillä ei ole voimavaroja korjata yhteiskunnan epäkohtia. Mistä sitten johtuu, että toiset kansat ovat toisia rikkaampia, onkin sitten toinen mielenkiintoinen kysymys.

 

Liikenne tällä kapealla maaseudun tiellä oli niin vaarallista, että ilman hereillä olemista olisin kuollut 26 kertaa. Bussit ja rekat lähtivät surutta ohitukseen vaikka näkivät minun tulevan vastaan ja ajaessani kohti vastaantulevaa rekkaa viime hetkeen asti, eivät kuskit hidastaneet vauhtiansa lainkaan ja minun oli käännettävä pyöräni tieltä ulos. Pakistanin teillä henki on omissa käsissä. Kumpa Pakistanissa käytettäisiin rekkojen ja bussien koristeluun käytettävä aika ja raha kuskien liikennekoulutukseen.

 

Selvisin tieltä Alipurin kaupunkiin, jonka markkinoilla sain taas maistaa pakistanilaista vieraanvaraisuutta, kasvismyyjän tarjotessa ostokseni jälleen ilmaiseksi ja lisääkin hän oli halukas antamaan. Hotellia en kaupungista löytänyt ja jo 110 km pyöräiltyäni jatkoin matkaa kohti tuntematonta. Viidenjoen risteyksen sillalla poliisimies kutsui minut vieraakseen. Syrjäisessä postissaan naisen puutteessa olevat poliisit eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan ja tutkisivat tavaroita, tuijottivat ja kyselivät jatkuvasti. Pettymys oli havaittavissa kun kämmentietokoneestani ei löytynyt pornoa, en ollut innokas juomaan alkoholia ja en  antanut kokille hänen haluamiaan kireitä pyöräilytrikojani ja paitaani. Lupauksista huolimatta en saanut nukkua huoneessani yksin, vaan lihava ja paksupartainen poliisi pyllähti viereeni kuorsaamaan kunnioitettavalla kovuudelle. Nukkumisestani ei tullut mitään.

 

Haamuja kadulla

 

Koko aamupäivän polveni tärisivät pelosta niin, että lukkopolkimeni irtoilivat yhtenään. Pelkoni oli niin suuri, että rehellisesti myönnän, että nahkasatulani vettyi virtsarakkoni pelosta löystyttyä. Pelkoni aiheutti teiden varsilla haahuilevat haamut.

 

Illalla lukiessani Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjasta lukua "naisen asema islamissa", tajusin kaduilla haahuilleiden haamujen olleen afhganistanistyyppiseen burgaan pukeutuneita naisia. Rivien välistä löytämäni ahaa elämyksen jälkeen keuhkoni tyhjentyivät paineesta, polveni palautuivat suoriksi ja kämmeneni kuivuivat hiestä, valitettavasti nahkasatulani jo oli piloilla ja pyöräilyhousujeni vaipat eivät ehtineet kuivua seuraavan päivään mennessä.

 

Joissakin kylissä osa naisista tosiaankin pukeutui kokonaan peittäviin burgiin, jossa vain silmien kohdalla on pitsinyplätty "ikkuna" eteenpäin haahuilun sujuvoittamiseksi. Burgan kaltainen kokonaan peittävää asua ei islam suinkaan vaadi, vaan on ääritapaus joka juontaa paremminkin heimoperinteistä kuin islamin vaatimuksista. Suurin osa maaseudun naisistakin pukeutuukin vain päänpeittään huntuun. Tosin joissakin kylissä enemmistö naisista pukeutuu lähes kokonaan peittävään mustaan kasvot tai silmät paljaiksi jättävään huntuun.

 

Burgaan ja mustiin lähes täysin peittäviin huntuihin pukeutuvat naiset eivät kadunvarsilla haamuja elollisemmilta näytä ja he ovat mentaalisestikin suljetun etäisiä, sillä heidän valokuvaaminen on vaikeaa ja lähes aina olen saanut osakseni päänpyörityksen ja poispäin kääntymisen kysyessäni saanko valokuvata. Ihmisten kasvot eloon ja hymyyn puhkaiseva auringonlaskun lämmin valokin menee harakoille osuessaan persoonattoman ja lattean burgan "pitsi-ikkunaan".

 

Pakistanissa olen pyöräillyt miehisessä maailmassa ja arvioisin noin 80 % kadun ihmisistä olevan miehiä, koskaan en muista ole puhuneeni naisen kanssa tienpäällä. Naisia ei näy paljoa edes myyntitehtävissä ja hotellien henkilökunta on ollut täysin miesvaltainen.

 

Islamin lakien puitteissa naisilla on kyllä periaatteessa tasavertainen asema ja heillä on oikeus äänestää, olla ehdokkaana vaaleissa, omistaa omaisuutta ja ovat vapaita tekemään omat valintansa kansalaisina. Käytännössä naiset ovat kuitenkin toisen luokan kansalaisia ja poika on perheessä suositummassa asemassa. Vuonna 2002 kaksinkertainen määrä poikia aloitti peruskoulun ja yliopistoissakin naisia on vain 29 prosenttia opiskelijoista, joten ei olekaan ihme, että ainoastaan kolmannes Pakistanin naisista on lukutaitoisia (miehestä 65 prosenttia) 

 

Monet tytöt yhä naitetaan naapurikylän karvaiselle miehenalulle niinkin nuorena kuin 13-vuotiaana, usein tyttö ei ole koskaan nähnyt tulevaa puolisoaan. Avioliittoon astuva nainen saa suurella todennäköisyydellä toimittaa - ainakin silloin tällöin - nyrkkeilysäkin virkaa. Human Rights Watch instituutti arvioi kotiväkivallan asteen niinkin suureksi kuin 90 %.

 

Naisen huonoa asemaa ei voi perustella ainoastaan koraanin sanoman mukaan, vaikka se toki miehen perheen pääksi asettaakin ja naisen lyömisen hänen kurittomuudessaan salliikin. Kuitenkin alueilla joilla naisen asema on erityisen huono - kuten Afhganistanissa ja Pakistanin heimoalueilla - on huonon aseman takana koraanin sijaan vanhat heimoperinteet, tosin he itse vetoavat koraanin sanomaan.

 

Hämmentävää on se, että minulle yltiöystävällisiä ja vieraanvaraisia ovat samat miehet, jotka kotona vaimojaan mätkivät. Vaikka alueella on perinteitä majoittaa Eurooppa-Aasia välin matkaajia ja islamissa korostetaan sosiaalista vastuuta, en voi olla ajattelematta, että tienvarsien miesten ylenpalttinen sosiaalisuus kumpuaa - ainakin osittain - samasta turhautuneisuudesta kuin kotiväkivalta. Aikaa tappavissa ja teetä tienvarsien teehuoneissa litkivät miehet heräävät minun ohi huristaessani eloon kuin ylä-asteen historiantunnin nukahtamaisillaan olevat takapulpetinpojat, uhkean minihameisen blondin saapuessa jatkamaan opetusta. Korostan ettei toki aina, mutta hyvinkin usein, tunnen miehien pysäyttävän minut tienvarrella vain viihdyyttääksen heidän päiväänsä.

 

Toisen pienen särön pakistanilaisten vieraanvaraisuuten luo miesten alituinen Pakistanin vieraanvaraisuuden, ystävällisyyden ja veljeyden sanallinen korostaminen. He myös kysyvät poikkeuksellisen usein mitä mieltä olen pakistanilaisista, etenkin verrattuna muihin kansoihin. Vieraanvaraisuuden todelliset ammattilaiset keskittyvät vieraansa  tarpeiden aistimiseen, heidän ei tarvitse kehuilla ja kysellä.

 

Unenomainen Uch

 

Haamujen haurastuttamana saavuin historialliseen Uch Sharifin pikkukaupunkiin johtavalle tielle, joka oli aivan yhtä särmitön, likainen ja vilkas kuin minkä tahansa pikkukaupungin pajojen ja kauppojen teollisuusraitti.

 

Löydettyäni tieni vanhan kaupungin sydämeen, pyörähti Felttini aikakello pyöräilemään takaisin 1400- luvulle. Savitalojen välissä mutkitellut katu kannusti kruisailuun ja unohtamaan vielä edessä olevan pitkän pyöräilypäivän.

Uchin kaduilla pyöräillessä tunnelma oli kuin suuren aavikon historiallisessa keidaskaupungissa keskellä Arabian niemimaata - jollainen Uch toki ilman aavikkoa onkin. Kulttuurielämyksen kruunasi Bibi Jawindin mausoleumi kukkulan laella, josta avautui vehreä näkymä yli tasangon savisten maatalojen ja majesteettisten taatelipalmujen. Sinivalkoinen, puoliksi tuhoutuneenakin aistikkaan arkkitehtuurin helmi sulautui saman väristä poutataivasta kohden harmonisella yhdenmukaiseedella, mausoleumin edustan hautojen luodessa ilmapiirin tiettyä mystisyyttä.

 

Minussa on kuitenkin enemmän tyhmän pyöräilijän verta kuin sivistyneen kulttuurikon kaihoa ja moisten kivikasojen pällistely sai väistyä tärkeämpien asioiden edestä, palasin pyörän pääle kampia kiertämään. Jo kahden kilometrin pyöräilyn jälkeen jalkani veltostuivat ja katumuksen pala nousi kurkkuun, minun olisi pitänyt viettää pidempi aika tässä ajattomassa, mutta väistämättä katoamassa olevassa kylässä.

 

Kiersin kampia koko päivän uutterasta ja jalkani johtivat minut liian pitkälle, niin pitkälle, että poliisi käännytti minut Hindusvirran kupeessa jälleen takaisin päin. Myöhemmin kuulin, että Hindusvirra toissapuolen viidakossa viekkaat varkaat valkoista veivaajaa vaanivat.

 

Takaisin ajamallani kapealla maaseudun tiellä vallitsi upea auringonlaskun valo, joka sai työntouhussa olevat ihmiset niin iloisiksi, että pysähdyin useita kertoja heitä valokuvaamaan. Muutaman metrin mittaista seinämaalausta kaverinsa kanssa tehnyt nuorimies tuli juttelemaan kanssani hyvällä englannilla. Hän pyysi minut vieraakseen. Kurvasimme hänen maatalolleen kanamarkkinoiden kautta, joista sai taatusti tuoretta lihaa, myyjän pilkottua elävän kanan muovipussiimme.

 

Yasir oli ammattimaalaaja ja tuona päivänä hän oli maalannut sata noin kolmen metrin levyistä festivaalimainosta. Yhteen maalaukseen kuluu aikaa vain viisi minuuttia. Pientä polkua ja kastelukanavien reunoja myöten taiteilimme tiemme Yasirin ja hänen vaimonsa Adeelan vaatimattomaan maalaistaloon. Adeela oli ällikällä lyöty hänen kuultuaan talon takaa kävelevän aviomiehensä puhuvan englantia seuralaisensa kanssa, sillä eihän kylässä heidän lisäkseen kukaan puhu englantia. Minä olin ensimmäinen siinä kylässä vieraillut valkoinen mies.

 

Yasir on korkeasti koulutettu mies ja on opiskellut 12 vuotta Pakistanin suurimmassa kaupungissa Karachissa. He eivät vaimonsa kanssa kuitenkaan pidä suurkaupunkien melusta, liikenteestä, saasteista ja kiireestä ja ovat siten valinneet rauhaisamman elämäntavan maaseudulla viljellen mangoja, taateleita ja vhanneksia.

 

Avotulen ääressä syöty kanaillallinen talon pihalla, jossa jylhät taatelipalmut tummenivat kohden täydenkuun valaisemaa taivasta ja tuli välkehti maataloa ympäröivillä aidoilla, oli ikimuistoinen. Nuorenparin huostassa oli niin rauhalliset oltavat, että olisin viihtynyt heidän luonaan pidempäänkin, elleivät hyvävoimaiset jalkani olisivat hinkuneet tienpäälle. Jos koskaan palaan alueelle, lupasin pipahtaa kylässä suuren herkkuni mangon satokautena.

 

Illalla sovimme kilpailusta maalaako Yasir enemmän festivaalimainoksia seuraavana päivänä kuin minä pyöräilen kilometrejä.

 

Euron hotellissa

 

Saapuessani Sadiqabadiin oli kahden viikon aikana yöpynyt vain yhden yön hotellissa ja olin nukkunut apteekissa, ravntoloissa, poliisiasemilla ja maalaistalossa. Sadiqabadissa oli aika omalle rauhalle. Euron maksaneen hotellin sängylle oli vapauttavaa romahtaa, kun illalla ei ollut odotettavissa yhtään sosiaali-illallista. Vieraanvaraisuus hienoidessaankin on myös kuluttavaa, koska omaa rentoutumisaikaa ei toisten vieraana juuri ole, vaan on oltava valmis keskustelemaan monien parhaiden kavereiden ja sukulaisten kanssa koko illan. Oman ajan puutteen vuoksi krjoitukseni oli aloittamatta, pyörä huoltamatta ja vaatteet pesemättä, ja päätin pitää Sadiqabadissa lepopäivän, koska unetkin olivat jäänet kovin vähälle pitkäksi venyneiden sosiaali-illallisten ja aikaisten aamuherätysten vuoksi.

 

Illalla Adeela lähetti tekstiviestin, että myöhästyneen työpäivänaloituksen johdosta Yasir ehti maalata vain 77 festivaalimainosta. Minä luuseri ajoin vain 72 kilometriä, joten takkiin tuli siinäkin kilpailussa.

 

Vieraanvaraisuutta kerrakseen

 

Saavuttuani Ghotkiin, tarjoi paikallinen bisnesmies majoitusta. Menimme pyöräkorjaamoon hoitamaan päivän viimeiset bisnekset. Pyökauppaan ja sen ympärille kerääntyi ennätysjoukko minusta kiinnostuneita ja lopulta minun oli poistuttava kaupasta, koska mekaanikolla ei ollut tilaa työskenellä kymenpäisen fanijoukkoni keskellä.

 

Fanijoukko seurasi minua miehen talolle asti ja sukeuduttuani sisään, lapset kurkkivat pitkään vielä kynnyksen ja oven välin muutaman sentin raosta. Isäntäni olivat ylivieraanvaraisia, enkä saanut kataa vettä lasiini itse ja aloittaessani venyttelemään, eivät he vieraalleen moista ponnistusta sallineet, vaan komensivat hierojan hellimään jalkojani. Muutaman minuutin puristelun jälkeen potkaisin amatöörin pilaamasta lihaksiani. Tunsin oloni niin kiusaantuneeksi, että huomaamatta viuhahdin vessaan, jottei kukaan tulisi takapuoltani pesemään.

 

155 km

 

Aamun myötäpuhurissa menoani hidasti ainoastaan virvokkeita tarjonneet ja hassuja kysymyksyä kyselleet poliisit, kuten: "Oletko Pakistanissa yksityisesti vaiko hallituksen puolesta". Olisi pitänyt vastata, että olen Suomen liikenneministeriön uutta liikennelakia valmisteleva kansliapäällikkö ja olen hakemassa vaikutteita uuten lakiesitykseen teidän liikennepoliisien mallikkaana pitämästä Pakistanin tieliikenteestä.

 

Päivän aikana minua askarrutti hautausmaa, jossa lähimmät haudat olivat vain metrin päässä maantiestä. Muuta selitystä en keksinyt kuin että tienvarteen haudattujen muslimien on pitänyt olla tosi uskovia varmalla taivastapaikalla. Maalliset eivät antaisi jäänteitään rekkojen runtattavaksi jätettävän.

 

Hämmennystä herätti myös heinärekat, jotka olivat lastattu niin täyteen, että kontista yli pursuava heinä muodosti suuremman tuultavastaanottavan pinta-alan kuin itse rekka. Sivutuulessa rekkojen meno oli huljuvaa, mutta Pakistanissa ei välitetä että joitakin ihmisiä kuolee vuosittain ylilastattujen rekkojen takia, sillä tärkeintä on että aaseille ja hevosille saadaan heinää ja nopeasti.

 

Illalla kuulin isältäni puhelimessa, että 300 km päässä olevassa Quettan oikeussalissa on tehty verinen terrori-isku. Arvelin terrori-iskusta koituvan hankaluuksia/hidasteita myös minulle, sillä olivathan poliisit olleet varovaisia ilman sitäkin.

 

Saattueessa eteenpäin

 

Aamulla Jacobabadissa hotellin vastaanottovirkailija pyysi minua odottamaan kymmenen minuuttia poliisien saapumista. Seuraavat 70 km minä istuin kuuden eri pick-upin kyydissä. Aution hiekka-aavikon poliisiasemalla varikkokäynti eli pyörän uuten autoon nosto venyi hieman pitkäksi ja sanoin: "En jaksa odottaa enää, lähden pyöräilemään". Siitä eteenpäin aseistetut poliisit turvasivat matkaani ajamalla kymmenen metrin päässä takanani.

 

Balochistan kattaa lähes puolet Pakistanin pinta-alasta, mutta siellä asuu vain vajaat 7 miljoonaa ihmistä. Ei olekaan ihme, että Balochistanin toiseksi suurin kaupunki Sibikin oli vain pienehkö savitalokeskittymä karulla aavikolla ja katukuva aaseineen, hevosineen ja kameleineen oli kuin keskiajalta.

 

Poliisiasemalla poliisisetä kirjoitti tietoni ylös. Istuessani silmien valumisesta kärsivän sokean, lähes itkevän vanhanmiehen vieressä, kuulin takaani pamauksen, kääntyessäni kuulin toisen pamauksen ja näin poliisin iskevän avokämmenellä teinipoikaa päähän. Poliisin kovat iskut saivat pelokkaan pojan itkemäään ja käpertymään seinän viereen istumaan. Minulle poliisit olivat ystävällisiä.

 

Nukkumaan mennessäni luottamuspulan vuoksi tallentin tärkeimmät dokumenttini ja rahani vyölaukkuuni ja otin arvokkaimmat tavarani sänkyyn. Poliisiasemalla. En voinut luottaa teinipoikaa hakkaaviin ja päälle nauraviin poliiseihin.

 

Quettaan

 

Aamulla minua odotti 160 km päivä ja pitkästä aikaa ylämäkeä aina 1800 metriin asti. Pyöräilin todella vahvasti 100 km halki puuttoman sumuisen aavikon ja ylös 1000 metriin, kunnes koko päivän pyöräilyn lopettaa käskeneet poliisit viimeisen kerran vihaisesti käskivät nostamaan pyöräni pick-upin kyytiin, joka huristi pikavauhtia oikeussalin pommi-iskun järkyttämään Quettaan.

 

Quettan lähialueilla pyöräilin kymmenen päivää etsien Osama Bin Ladenia ja muita Al Gaedan terroristeja, mutta kuten arvata saattaa, osoittautuivat CIA:n vakoilutiedot vääriksi ja minä jouduin unohtamaan kauan haaveilemani löytöpalkkiomiljoonat ja Pakistanin jälkeiset viiden tähden hotelliyöt.

 

Bussilla eteenpäin

 

Lähtöä edeltävän päivän aamuna olin vakuuttunut, että jatkan Balochistanin aavikonkin halki pyörällä. Iltapäivällä Quettan isäntäni Farooq kuitenkin sanoi, että on parempi mennä bussilla kuin pyörällä. Siihen asti Farooq oli oikeastaan ainoa, joka oli kannustanut pyöräilemään, mutta hän oli keskustellut edellisiltana turvallisuusviranomais kaverinsa kanssa ja hän ei pyöräilyä hyväksyneet lainkaan. Hän oli kauhistunut siitäkin, että olin pyöräillyt Quettaa ympäröivillä vuorilla ja lähiöissä, sillä arvellaanhan Al Qaedankin (ja Talebanien) pitävän Quettaa huoltokeskuksenaan. Kaksi kuukauta sitten Sato sai ajaa 600 km aavikon halki yksin ilman ongelmia. Muunmuasa Quettan ja Kandaharin pommi-iskut ovat kuitenkin kiristäneet ilmapiiria ja minun ei annetttaisi yksin Balochistanissa pyöräillä, vaan poliisisaattueessa, jossa ei tiedä saanko pyöräillä vai ei, kuten Quettaan saapuessani opin.

 

Farooqin viestien jälkeen jouduin aloittamaan jaakobinpainin uudelleen. Pyöräileminen loppupäätöksenä oli paljon helpommin hyväksyttävissä. Olin motivoitunut 150-200 km päiviin ja jalkani tuntuivat todella puhdikkailta Quettaan ylämäissä, uhkusin pyöräilyintoa. Austaraliassa opin myös nauttimaan Aavikon avaruudesta ja haastavuudesta, enkä olisi halunnut kokemusta jättää väliin.  Pääni oli sekaisin Farooqin sanoman jälkeen ja kaivoin esiin luotettavimman ystäväni, kolikon. Kolikko kierähti kruunalle, eli bussimatkalle. En tee päätöksiä järjellä, vaan tunteen mukaan, tällä kertaa tunteet olivat sekaisin ja piti luottaa kolikkoon.

 

Pakistan

 

Pyöräilin Pakistanissa 1400 km alueilla, jotka eivät etukäteen ajatellen pyöräiyyn parhaimpia olleet. Äärimmäisen vieraanvaraiset ihmiset  ja idyllinen nmaaseutu Punjabin osavaltiossa tekivät kuitenkin pyöräilystä nautinnollista. Pohjois-Pakistanissa on maailman korkeimmat vuoret ja paljon pikkuteitä ja jos koskaan palaan pyörällä Aasiaan, ollee listan kärjessä Pohjois-Pakistan. Valitettavasti turvallisuus tilanne maassa on huono ja suuri osa teistä on yksinäiselle pyöräilijälle suljettu. Turvallisuustilannetta parantumista odotellessa. Suosittelen.

-----

P.S. Bussini lähteen kahden tunnin kuluttua ja matkaan näin seuraavat 1000 km, sillä Iranin puolella ensimmäisillä 400 kilometrillä pyöräily ollee kiellettyä, ainakin Satolle oli.