Turkki raportit

Turkki 2 (İstanbul 26 kesakuu 2007)

"You can make more friends in a month by being interested in them than in ten years by trying to get them interested in you."—Charles Allen

"Voit tehdä enemmän ystäviä kuukaudessa olemalla kiinnostunut heistä kuin kymmenessä vuodessa yrittämällä saada heidät kiinnostumaan sinusta."

"I would make everybody ride a bike for 6 months through the country of the people they think they hate and have insoluble differences with. That would cure them." -Alastair Humphreys

"Pistäisin jokaisen pyöräilemään 6 kuukautta maassa jota he ajattelevat vihaavansa ja jossa on heidän mielestään ratkaisemattomia eroja. Tämä parantaisi heidät.".
-----

Tatvanin saapuessani auki revetty ja mutainen kävelykatu oli jo tasoitettu sileäksi hiekkapinnaksi ja sen reunoille kasattu ensimmäisiä katukivetyksiä, Nemrut tulivuorenhuipun paksu ja tasainen lumivaippa oli sulanut ohuiksi seepramaisiksi raidoiksi, päivälämpö oli noussut kymmenellä asteella ja pääkadun varren lehtiin oli ilmestynyt ensimmäiset lehdenversot. Yli pitkäksi venyneen Tatvanin taukoni aikana kehossani kävi yhtäläinen keväinen herääminen kuin kadulla ja luonnossakin. Oloni ei ollut enää tyhjä ja mieleni halajasi alas lämpimälle alangolle. Kahdeksan päivän suunnittelemattoman tauon jälkeen oli aika palata tienpäälle.

Pohjoista ja Nemrut tulivuorta kohti kohoava ylämäki palautti minut tuttuun tapaan pyörämatkailijan todellisuuteen. Lepopäivinä pyörittelin rinnettä ylös kevyesti kuutosvaihteella, mutta kokeiltuani samaa vaihdetta täyteen lastatulla Feltillä, oli tunne virkeillä jaloillakin tahmeampi kuin aiemmin tyhjillä reisillä. Onneksi mäki kääntyi pian pois vuoren juurelta alas kohti tasankoa. Pieniä vesiputouksia, alamäkeä, myötätuulta, lämpöä, tänä vuonna ennen kokematonta lämpöä, vaihtelevat vuorimaisemat, vehreyttä, linnun laulua, tervehtiviä ihmisiä ja vahvat jalat olivat ensimmäisen tienpäälle paluu päiväni teema. Loppupäivänä tietä reunusti jyrkästi kumpuileva hiekkamaamaisema jonka tasaiset kohdat olivat laidunmaan vallassa. Löysin telttapaikan alaspäin delttamaisesti viettävästä purolaaksosta joita ympäröivillä hiekkapenkereiltä kaikui vuohien kellojen kilinä ja paimenten vihaiset työhuudot. Teltan sisään päästyäni ilmoille nousi myrsky, jonka voimassa telttani ei pysynyt pystyssä.

Tatvan

Vuodesta 1983 asti Turkin hallituksen joukot ovat PKK:n vastaisen sodankäynnin tuoksinnassa tuhonnet eri tietolähteiden mukaan 1400-3000 kylää. Siten ihmisten pakkomuuttivat kaupunkien liepeille ja pystyttivät jonkinlaisia asumuksia ilman minkäänlaista asemakaavaa. Ennestään taloudellisesti kärsivissä kaupungeissa ei tietystikään ollut työtä tarjota uusille tulijoille ja tänä päivänä se näkyy selvästi tunkkaisissa internet kahviloissa, jotka runsaslukuisuudessaankin ovat usein täynnä tupakkaa polttavia ja pornoa katsovia miehiä. En ole kertaakaan nähnyt naista tai tyttöä nettikahvilassa. Takapajuisena ja uskonnollisena pidettävässä Iranissa nettikahvilat olivat vähintään puoliksi opiskelija tyttöjen vallassa ja heillä lienee ollut käynnissä hieman progressiivisemmat toimet kuin Tatvanin miehillä.

Turkin liigan jalkapallofinaalin jälkeen Tatvanin kadut räjähtivät eloon hullaantuneista kadulla juoksevista ja autoissa ulosroikkuneista miehistä ja heidän sotahuudoistaan ja tööttäilyistään. Finaalissa pelasivat 1700 km päässä olevat Istanbulilaisjoukkoeet, mutta Fenerbachen voitettua finaalia räjähti pikkukylässä suurempi rieha kuin Suomessa sen ikuisiksi ajoiksi ainoaksi jäävän maailmanmestaruuden aikaan. Jalkapallo on Turkissa ja varsinkin kurdialueella uskonnon asemassa. Kaakkois-Turkin kurdeilla ei ole koskaan ollut omaa valtiota ja aluetta ovat vuoroin hallinneet turkkilaiset, makedonialaiset, iranilaiset, armenialaiset ja mongolit. Viime vuosikymmenien konfiktissa hallitusta vastaan on kuollut 30 000 kurdia. Kurdin kielen puhuminen kiellettiin täysin vuonna 1983 ja vasta vuonna 2006 Turkin hallitus hyväksyi yhden kurdi radioaseman ja kahden TV:n aseman perustamisen. Turkin hallitus ei vieläkään tunnusta kurdien olemassa oloa ja luokittelee heidät vuoristoturkkilaisiksi. Lieneekö sotaisessa historiassa ja sosiaalisissa ongelmissa syy nuorten miesten kiihkoiseen suhtautumiseen - nykyajan gladiaattoritaistelua - jakapalloa kohtaan ? Tuskin missään muussa maailman kolkassa jalkapalloon suhtaudutaan yhtä vakavasti. Edes Besiktas-Fenerbache jalpallofinaalin iltainen maanjäristys ei hiljentänyt juhlijoiden intoa.

Tatvanin 67 000 asukkaan kaupungin pääkadulta löytyy tietokoneliikkeitä, kännykäkauppoja ja pari suurehkoa supermarkettia. Kuitenkin sadan metrin päässä asuntoalueella talot ovat räjähtämäisillään, roskat heitetään kaduille ja huonovaatteiset lapsijoukut juoksevat perässäni kerjäten rahaa; he jotka eivät kauppaa tupakkaa pääkadulla. Viidenkilometrin päässä Nemrut vuoren rinteellä olevassa kylässä ihmiset saavat elantonsa 1900-2300 metrin korkeudessa olevilta, vielä huhtikuun lopussa osittain routaisilta pelloilta ja he asuvat luonnosta löytyneistä kivistä kasatuissa taloissa. Kylä on niin köyhä, että kun iloiset, innokkaat ja runsaslukuiset lapset eivät onnistuneet kerjäämään minulta rahaa, alkoivat he naama mutrulla kerjäämään leipää. Iranissa palkat ovat samaa tasoa tai hieman pienemmät kuin Kaakkois-Turkissa, mutta huomattavasti alhaisempi hintataso antaa köyhillekin inhimillisen elintason maan sisällä, joka ei pakota kerjäämiseen. Iranissa näin vain kaksi kerjäläistä ja molemmat yhdessä Iranin rikkaimmista kaupungeista Esfahanissa. Muutama esimerkki hintatasoerosta: Turkissa bensiini on lähes 30 kertaa, jogurtti kaksi ja puoli kertaa, leipä moninkertaisesti, shampoo kaksinkertaisesti, hotellit kaksinkertaisesti ja kasvikset tuntuvasti kalliimpia kuin Iranissa. Ei olekaan ihme, että en koskaan joutunut jonottamaan Tatvanin supermarketeissa.

Batman

Aamulla auringonsäteet herättivät minut jo 5.30, mutta silmälappujen avulla venytin yöunet 7.30:een, kunnes heräsin maailman ärsyttävimpään herätyskelloon, turkkilaisen takkuturkkisen karvaturrin räksötykseen. Paimenkoirat paimensivat kelloja kilisyttävän vuohilauman telttani kohdalle ja söin aamupalani yhdessä niiden kanssa: minä söin mysliä, vuohet ruohoa.

Yö oli makuupussittoman lämmin ja aamu aurinko niin kuuma, että kaikkien turkkilaisten naisten iloksi kaivoin vaatepussini pohjalla seksikkäät sääreni paljastavat pyöräilyshortsit, ensimmäistä kertaa sitten Intian.

Liekö syy säärieni härmäläinen talvirusketus tai kampieni kova pyöritys nopeus, ettei lahkeenlyhentäminen tehnyt toivottua vaikutusta pelloilla kyykkiviin naisiin. Yhtään lentosuukkoa ja rakkauden toivotuksia en saanut osakseni. Naiset eivät naiset olleet tajunneet edes 25 asteen helteen lämpöä, sillä huivi ja paksut hameet verhosivat työtä tekevää kehoa aivan kuten kirpeänä kevät aamunakin. Turkki on naisten osalta ollut muutenkin kylmä paluu tavalliseen arkeen, kuin olisin Pakistaniin palannut. Englantia harjoittaa halunneet ja uteliaat Iranin naiset ja tytöt ovat vain kaukaisen kylmä muisto ja Kaakkois-Turkissa olen palannut miehiseen maailmaan.

Lepakkomaisella liidolla myötätuulessa hurahdin nopeasti mielikuvitusta kutkuttavan Batman kaupungin liepeille. Mieltäkutkuttavan nimen nostamat ennakko-odotukset kaupungin jännittävyydestä latistuivat nopeasti pyöräiltyäni halki nopeasti kasvussa olevien teollisuus- ja asuinlähiöiden. Öljymiljoonien rikastuttaman Batmanin lähiöt olivat asuinmukavuudeltaan huomattavasti siihen astisia kaupunkeja loisteliaampia, mutta harmaudessaan ja pölyisyydessään niin kolkkoja, että päätin kaupungin nimivalinnan olevan epäonnistunut. Nimi Matti Vanhanen sopisi kaupungin imagoon huomattavasti paremmin.

Batmanin värit olivat valahtaneet sitä ympäröivän alangon niityille, jonka kukkaloiston värikkyys oli minulle ennenkokematon. Tietä reunustivat punaiset, monen kirjavan siniset, valkoiset, violetit, keltaiset ja oranssit kukkameret, joiden ilmoille leijattamat tuoksut olivat pyöräilykengieni aromeja aavistuksen autuaammat.

Viimeiset kymmenen kilometriä nautin Tigrisjoen varren sumuisista ja jyrkistä kalliomaisemista, ennen saapumistani maineikkaaseen Hasankeyfin 4000 asukkaan kylään, jossa tulin pitämään lepopäivän.

Kävely Hasassa

Otettuani korvatulpat ulos korvistani täytti vaatimattoman motellihuoneeni Tigrisjoen pauhu. Siirryin joen päällä roikkuvalle parvekkeelle syömään aamupalaa. Minut vastaanotti lämmin ja kostea aamuinen henkäys, lintujen laulu ja jylhä näkymä joen toisen puolen kallioon kaivettuun luolakylään.

Tein rohkean päätöksen ja lähdin kiertämään Hasankeyfiä jalan. Hasankeyfin vanhankaupungin ainoa, hunajan väristen kivitalojen välissä kulkeva markkinakuja oli maanantainakin turkkilaisturistien vallassa; bussituristien jotka kuvaavat nähtävyyksiä poseeraten niiden edessä. Löysästi lantustavien turistien joukossa erottui kolme paikallista jätkää, kenties koko kylän kingit. Pojat pistivät jalkojansa toisten eteen kolminkertaisella nopeudella laiskoihin turisteihin nähden, mutta koska vanhinkin pojista lienee ollut vain kolmivuotias, eivät he silti edenneet pahojen teko paikalta toiselle juurikaan turisteja nopeammin. Söötin kiharapäisen natiaisen jalat olivat hieman huterat ja meno niin heiluvaa, että lieneekö tyhjässä Coca-tölkissä - jolla hän raaputteli pakettiautonvanteita - ollut kossucolaa. Suuri on kulttuuriero, jonka ikäisenä lapselle annetaan vastuuta Suomessa ja Turkissa. Kaakkois-Turkissa lapset ulkoilevat kaveriporukassa heti kun oppivat kävelemään. Suomessa kolmivuotiasta ei päästetä hiekkalaatikonreunojen ulkopuolelle.

Kolmen sadan metrin kävelyn jälkeen jalkani olivat jo niin turtana, etten voinut kieltäytyä luolaravintolanpitäjän kutsusta jäädä huikkaamaan kuppi teetä. Ravintolassa soitettiin ainaisen Turkkipopin sijaan Evanescensen jotakin rauhallista kappaletta, kellertävä luola-asuntojen rikkoma pystysuora seinämä nousi selkäni takana, Tigrisjoki piti vaimeaa virtauskohinaa ja aurinko paistoi loivasta kulmasta suureen minareettiin ja joessa könöttävän muinaisen sillan jäänteisiin: yhdistelmä joka teki ohi menneen hetken 300 metrin kävelyn arvoiseksi.

Turkkilainen turistiryhmä osti samaisille kolmelle pojalle suuret jäätelöt ja ottivat valokuvia heistä siten, että suuri kokoinen nainen kyykistyi alas ja otti pienet pojat syleilyynsä pyytäen kaikkia avamaan yhtäläisen hymyn kuin hänen leveä perseensä lähetti takana kulkijoille. Kikkarapäinen poika vilkuili muille maille uudet kujeet mielessä, eikä häntä olisi kiinnostanut poseerata minuutti kaupalla naisten kainalossa, mutta hän ei kohteliaana uskaltanut livistää jäätelöllä maksaneilta turisteilta. Naisten asenne ei saanut minua iloiseksi. He eivät ymmärtäneet, että heidän toimintansa ei tule johtamaan mihinkään hyvään, ei edes hyvään valokuvaan; he ottivat ne vasten suoraan linssiiin paistavaa aurinkoa. Nostin hymyttömän perseeni penkistä ja lähdin etsimään toista 300 metrin kävelyn arvoista hetkeä.

Vanhan kivitalomiljöön mukulakivillä taiteiltuani jalkani alkoivat täristä väsymyksestä, kunnes 300 metrin kohdalla moskeijan rauniot toivat helpotuksen kärsimykselleni. Istuin kiviaidan jäänteille. Moskeijan laidalla hyvin säilynyt minareetti nousi korkeammalle kuin taustalla olleet vuoret, aina vaaleansiniselle taivaalle asti; aidan sisäpuolen villillä niityllä kaksi pienoista vuohta tuputtivat lounastaan, yllätyksekseni menu sisälsi ruohoa; taustan kivitalon verannalta lapset huusivat: "Turiiist , hellooo". Nostin jalkani suoraksi leveän aidan päälle, nojasin niskani vinoon kiviseinään, annoin auringon paahtaa suoraan hikiselle otsalleni ja oikealla kädellä tartuin Adidas-vesipullooni hitaasti kuljetttaen pullon suun huulilleni kaataen viileää vettä jäähdyttämään kehoani kuin perjantai-illan saunakaljaa lauteilla juova hikoileva työmies. Hetki oli 300 m kävelyn arvoinen. Nostin levänneen perseeni aidan päältä ja lähdin etsimään kolmatta 300 metrin arvoista hetkeä.

Mukulakivitie muuttui pieneksi poluksi joka mutkitteli alas jyrkkään kanjoniin. Kanjonin vaaleat seinät olivat sveitsiläisen juuston tapaan kaivettu täyteen reikiä, jotka johtavat luola-asuntoihin, tosin hylättyihin sellaisiin. Minua harmitti kun olin jo maksanut motellin sillä luolista olisin saanut ilmaisen majapaikan. Enemmän minua harmitti se, että olin kävelllyt jo yli 300 metriä ja olin vasta Hasankeyfin linnoitukseen johtavien portaiden alapäässä eli 300 metrin arvoiseen hetkeen oli vielä turkasen pitkä matka. 400 metrin matkan jälkeen minun oli pakko vetää henkeä pystysuoralle rinteelle kaivetun ravintolan rappusilla, sillä jalkani olivat hyvin heikoilla.

Epäröin pitkään kannattaako 200 metrin ylämäkikävelyn tuskasta maksaa yli euron pääsylippua, mutta kerran jo takaisin käännyttyäni päätin löysätä kukkaron nyörini tuskalle ja ensiluokkaisille näkymille. Turistien rahastuksen kiukussa sain itseni valutettua ylös asti ilman suurempia ahdistuksia. Istahdin linnoituksen kiviselle ikkunalaudalle, josta oli suora 50 metrin pudotus Hasankeyfin raitille. Tigrisjoki mutkitteli horisonttiin kohti Persianlahtea, jokea reunusti viljelymaiden vallassa olevat loivat vuoret ja antiikkinen Hasankeyf paistatteli päivää auringon valossa aivan kuin on tehnyt satoja vuosia. Linnoituksen ikkunasta tullut viileä henkäys ja kiviseinistä hehkunut yönviileys jäähdyttivät nousussa ylikierroksille päässyttä kehoani. Pistin kameran asetukset kohdalleen ja otin linnoituksen ikkunasta paremman valokuvan kuin yksikään kylän raitin postikortti. Hetki ei sinällään ollut 600 metriksi venyneen kävelyn arvoinen, mutta sellaiseksi sen nosti tieto, ettei kuvaa olisi saanut koskaan ottaa. Nostin viilentyneen perseeni ylös ikkunalaudalta ja kiipesin takaisin yli linnoituksen kieltokyltin ja sinne menoa estävän rauta-aidan. Lähdin etsimään toista 600 metrin kävelyn arvoista hetkeä.

Alamäki oli helppo, mutta pääkadun ylämäki rasitti reisiä niin, että oli nautinto pyllähtää nettikahvilan pehmeälle penkille. 1024 kilobitin laajakaista avasi Yle:n sivut nopeasti ja nopeasti silmini osui myös tulos 4-2. Ei todellakaan 600 metrin kävelyn arvoinen hetki. Nostin masentuneen perseeni penkistä ja lähdin etsimään kolmatta 300 metrin kävelyn arvoista hetkeä. Motellini sängylle heittäytyminen oli sinänsä 300 metrin kävelyn arvoinen hetki, mutta ajatukseni olivat kovin sekaisin, sillä en ollut vielä toipunut edes viime vuoden Olympiafinaalin järkytyksestä, jonka koin Australian Alice Springsissä ja nyt leijonat tarjosivat jo uutta kärsimystä kannettavaksi maailman teillä.

Helmi rinteellä

Kärsimyksen karkera painolasti harteillani lähdin jatkamaan matkaani kohti Mardinia. Murheessa mieleni muutti värikkäät kukkaniitytkin musta-valkoiseksi ankeudeksi. Suru muutti vuoden lämpimimmän päivän nautinnollisen lämmön kuumaksi helvetiksi ja otsaltani valuvat vesipisarat vereksi. Yritin siirtää henkistä suruani fyysisen harjoittelun aiheuttamaan tuskaan. Vain viikkoa aiemmin tyhjänä olleet jalkani olivat täynnä virtaa ja temmelsin jokaisen lukemattomista 115 km matkalle osuneista mäistä ylös kuin villa varsa Anatolian mäkisellä alkukesän niityllä. Mardinissa en enää muistanut leijonien tappiota, halusin vain syödä.

Mardin on todellinen helmi vuorenrinteellä. 1000 metrin korkeudessa vuorenrinteellä roikkuva hunajan värisistä antiikkisista kivitaloista rakennettu pikkukaupunki tihkuu antiikkista tunnelmaa. On suuri ilo pyöräillä Mardinin portaisilla (kyllä, pyöräillä) ja porttikongisilla pikkukaduilla, jonka elämyksen korvaa laaja näkymä mesopotamian tasangolle aina Syyriaan asti. Mardin kärsi poikkeuksellisen pahoin 80- ja 90-lukujen PKK:n ja hallituksen välisistä taisteluista ja kaupunki oli pitkään suljettu turisteilta. Nyt alue on turvallinen ja auki turisteille lukuunottamatta linnoitusta vuorenpäällä, jossa Turkin armeija pitää yhä majaansa. Mardinissa vierailu on varmasti turkkilaisempi kokemus kuin länsirannikon lomakohteiden loma ja Mardiniin kannattaakin suunnata ennen suuria massoja, mutta kaupunkiin kannattaa tulla suuremman rahanipun kanssa kuin minä, ettei tarvitse nukkua Hotelli Pasakissa, joka antoi huonointa vastinetta rahoilleni koko matkani aikana. Samoin naureskelivat muutkin turistit.

En saanut viime vuonna itseäni riittävään kuntoon osallistuakseni ammattilaisten keväänklassikoihin Liege-Bastogne-Liege, Tour de Flanders, Paris-Roubaix, Amstel Gold Race......, joten minun piti kehittää omia yhden päivän klassikoita Etelä-Turkissa. Ensimmäinen klassikko 115 km Hasankeyf-Mardin oli voitokas ja lepäsin Mardinissa valmistautuen 195 km Mardin-Sanliurfa klassikkoon.

Pitkäksi venyneen nukahtamisen johdosta myöhästyin lähdöstä ja pääsin lähtöviivalle vasta hieman ennen puolta päivää, joka ei tosin yhdenmiehen kilpailussa haitannut. Yritin ehtiä Urfaan ennen pimeää ja kahdeksaa. Myötätuulessa ja melko tasaisessa peltomaisemassa taitin ensimmäisen viiden tunnin aikana huimat 140 km, jonka jälkeen ihme pysäytti minut. Tapasin vedentäyttöravintolani pihalla suomalaisen pyörämatkaajan. Pekka oli ansiokkaasti puhunut kahden viikon loman vaimoltaan ja oli polkemassa siinä ajassa niin pitkällä Itä-Turkkiin kuin perssaus kestää. Pulinahetki venyi niin pitkäksi, että jäähtyneet jalkani purkivat yhteistyösopimuksen 150-170 sydämenlyönneillä ajelusta ja jatkoin matkaa sunnuntaivauhdilla. Kello seitsämän matkaa Urfaan oli vielä 30 km ja aloin etsiä autiotaloa tai telttapaikkaa. Kysyin suuresta talosta lupaa pystyttää teltan talon pihan laajalle ja aidatulle nurmikolle. Tomaatin kasvatusta turkkilaisille opettamassa olleet israelilaismiehet antoivat minun olla luksustatalossa kuin kotonani ja nautin kaksi yötä suuren jääkaapin antimista, satelliitti TV:stä ja pehmeästä sohvasta.

Viimeinen klassikko

Sanliurfa: siisti ja konservatiivinen pyhinvaelluskaupunki, mutta liian historiallinen, jotta olisin jaksanut laiskotella kaupungissa kolmea päivää enempää.

Kolmas ja viimeinen 150 km Sanliurfa-Gaziantep klassikko alkoi tunnokkailla jaloilla yli lukuisten pikkumäkien. Kahden ja puolen tunnin pyöräilyn jälkeen päätäni jomotti, hiki valui poskillani (harvinaista minulle) ja jalkani tuntuivat tahmeilta. Vilkaisu varjossa olevaan lämpömittariin paljasti syyn, 37 lämpöastetta. Kärsin kuumuudesta ensimmäistä kertaa elämässäni. Lämpimin päivä ennen 37 asteen kuumutta yhdeksän kuukauden aikana oli ollut 26 astetta ja suuri äkkinäinen muutos lienee syy kärsimykseen. Laiskana poikana en itseäni rasita ja pysähdyin seuraavaan 90 km päässä Sanliurfasta olevaan pikkukaupunkiin. Heittäytyminen seitsämän euron ilmastoidun hotellihuoneen pehmeälle sängylle oli taivaallinen nautinto, joka sai minut unohtamaan jo toisen keskeytyksen tuottaman häpeän.

Gaziantepissa herra hajamielinen professori majoitti minut ylioston asuntolassa ilmaiseksi ja kiireistään huolimatta auttoi minua anatolialaisella autuudella. Suomalaista autuutta avautui Sedatin toimistoon tiensä löytyneistä pahvilaatikoista. Huntterin ja Intersportin toimittamien varustepakettien sisältö sai vehkeet sekä vehkeiden käyttäjän koreaksi.

Keski-Anatolia

Suomalainen autuuden ehostama Felt joutui Gaziantepin jälkeen turkkilaisen idioottimaisuuden uhriksi, kun pyöräkorjaamon tyttö kiristi pinnat niin kireälle että ne putkahtelivat ulos vanteesta. Jatkoin matkaa Keski-Anatolian vuorisella taipaleella vanteella joka vippasi kuin turkkilaisen napatanssijan lanne.

Turkin maaseudulle trendit taitavat levitä todella hitaasti, sillä ainut kaduilla lauleskeltu hitti oli ABBA:n Money money money. Trendit pulppuavat maaseudulle niin hitaasti, että lyriikoistakin perille asti oli levinnyt vain alkuosa ja minun piti opettaa kaikille kerjäläisille kappaleen jatko....must be funny in the rich mans world. Money money money , always sunny in the rich mans world..........

Pyöräiltyäni mäet ylös madellen ja laskettuani mäet alas vanteen räjähtämistä peläten, oli matkanteko todella hidasta. Pienellä tiellä pitkän tauon jälkeen nuuhkin metsän raikkaita tuoksuja, kuuntelin purojen lotinaa ja yritin parhaani mukaan avata jäyhää ulkokuortani lukuisilla maalaisten tarjoamilla teehetkillä.

Luonnonmaiseman ja ihmisten tarjoaman kauneuden lisäksi nautintoa menoon loihti sisältäni kummunnut voima. Vuorenlaaksossa päivittelin pellolla työtätekevien ihmisten pienuutta verrattuna taustalla kohoaviin vuoriin, mutta jalkani toimivat niin upeasti, että korkeuksiin kohonnut mutkainen tie ei tuntunut kummoiseltakaan haasteelta. Päinvastoin, alamäessä vippaavalla vanteella heiluen suorastaan odotin pääseväni uuden nousun kimppuun. Nousussa vauhti hidastuu, eikä ohjaamiseen tarvitse juurikaan keskittyä, ilmavirran kohina korvissa vaimenee ja luonnon yksityiskohdat viuhahtelevat silmien ohi aivojeni käsittelykyvylle riittävän hitaasti. Vuorinousujen hitaasti yksin ylös ajaminen luo rauhallisen hetken, jossa ajatus virtaa ja elämä hymyilee.

Aamulla heräsin vanhan pariskunnan rehevässä jokilaaksossa olleessa talossa uuteen Cappadocialle johtavaan päivään. Talos oli sisustettu antiikkisilla kudonnaisilla, halvoilla rihkama koristeilla ja kirjahyllyssä makasi halparadio, tietysti pitsinyplätyn pöytäliinan alla. Tuoksu talossa oli yhtä antiikkinen kuin sisustuskin, aivan kuten suomalaisissa kesämökeissä. Tuvan seinäkellokin oli tunnin väärässä ajassa.

Arviolta kahdeksaakymmentä ikävuotta lähentelevän pariskunnan kauniimpi osapuoli valmisti minulle aamiaisen joka kaikkine juoksemisineen oli hänelle varmastikin suurempi ponnistus kuin minulle Capadocialle ajaminen. Hidastuneesta tahdista huolimatta vanhukset pitivät minua kuin omana poikanaan. Yhtään englannin sanaa he eivät puhuneet, joten viestimme vain lämpimillä hymyillä.

Cappadocialla ihmeelliset luonnon muodostelmat tekivät pilkkaa valokuvaamiselle ja mielikuvitukselle. Täydellisen hiljaisten laaksojen ja kanjoneiden kätköistä paljaistui silmiä hivelevän pehmeänmuotoisia ja vaihtelevan värisiä kivimuodostelmia. Muodostelmia ei tarvinnut tyytyä vain katselemaan, sillä nukuin yöni vitivalkoiseen kalliomuodostelmaan hakatun majatalon raikkaassa viileydessä.

En ehtinyt pitkään ihailemaan Cappadocian seksikkyyttä, sillä liityin kolme vuotta maailmaa pyörällä kiertäneen saksalaisen Marion seuraan ja polkaisimme yhdessä aina Istanbuliin asti.

Pyöräilimme yhdeksän päivää yhdessä, suurelta osin erittäin mäkisillä maaseudun pikkuteillä. Jokainen kylä tuntui olevan täynnä vanhoja Saksan siirtolaisia, jotka olivat palanneet kotikyliinsä työskentelemään tai kuten monet, juomaan teetä ja pelaamaan backgammonia paikallisessa teehuoneessa. Kiitos Mariolle, joimme monet kahvit ja teet heidän kanssaan ja saimme muutamana yönä katonkin päämme päälle.

Oli ilo ja kunnia matkustaa Marion kanssa. Hienoa muiden kanssa matkustaessa on heidän tarjoamat viisaudet ja opit, joista nuori poika voi imeä oppia ja tietoa. Marion oli tulossa Afrikasta, johon minä olen menossa muutaman kuukauden päässä, joten vietimme monta telttailuiltaa puhuen Marion vielä roihuavasta rakkaudesta ja toivottavasti minun tulevasta rakkaudesta, Afrikasta.

Istanbulissa halkaisin jo toisen maanosan ja edessäni odottaa enää vaivaiset neljä maanosaa. Euroopan puolellle siirryimme epäseksikkäästi lautalla. Istanbulissa en vieraillut Suuressa Basaarissa, Aya Sofiassa, mutta viimeisenä päivänä löysin vahingossa tieni Siniseen moskeijaan. Istanbulissa pääelinkeinoni oli Marion ja hänen kavereiden kanssa laiskottelu, eikä tämän elinkeinon harjoittaminen sallinut enempää kirjoittamista tapahtumista Capadoccian jälkeen.

Huomenna jatkan matkaa kohti Bulgariaa, suunnnitelmanani vaihtaa elinkeinoksi täysipäiväinen pyöräily.
------
Marion saksankielinen nettisivu: www.abgefahren2004.de

Marion Istanbulissa tapaamani kaverin Marcon nettisivu saksankielinen sivusto: www.marco-becher.de

Osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari.com ilmestynyt uusi Turkki kuva-albumi.

Turkki (Tatvan 11 Toukokuu  2007)

"What a delightful thing rest is!—The bed has become a place of luxury to me.—I would not exchange it for all the thrones in the world." —Napoleon

"Kuinka ihastuttava asia lepo onkaan! - Minulle sängystä on tullut luksus paikka. - En vaihtaisi sitä kaikkiin maailman valtaistuimiin."

"Our body is a well-set clock, which keeps good time, but if it be too much or indiscreetly tampered with, the alarm runs out before the hour." —Joseph Hall

"Kehomme on hyvin ohjelmoitu kello, joka pitää hyvin aikaa, mutta jos sitä on mestaroitu liikaa tai ajattelemattomasti, hälytys alkaa alle tunnissa."

-----

Miljoonat turkkilaiset, iranilaiset, irakilaiset ja syyrialaiset haluaisivat etten olisi koskaan ylittänyt Iran-Turkki rajaa Seron raja-asemalla. He haluaisivat sen kuuluvan yhtenäiseen Kurdistaniin, kurdien maahan. Kurdit määrittelevät itsensä maailman suurimmaksi kansaksi, jolla ei ole omaa valtiota, saati edes itsehallintoa. Vain Irakin kurdit ovat saaneet kansainvälisen tunnustuksen ja näyttää vahvasti siltä, että he saavat vahvan itsehallinnon Irakin sisällä; ehkä jopa oman valtion. Kurdistan on epämääräisesti määritelty kulttuuripiiri neljän valtion alueella. Paikallisen kulttuuripiirin määrittelyksi riittänee yhteiskunnalliset perinteet, yhteinen kieli ja samankaltainen tanssi- ja musiikkikulttuuri. Alueen kooksi on määritelty kaikkea väliltä 170 000 - 270 000 km2.

Iranin puolella passiini lyötiin lähtöleima. Turkin puolella passiini lyötiin tuloleima. Yhtään lomaketta en täyttänyt, eivätkä rahanvaihtajat päässeet huijaamaan minua.

Turkin rajan ylitettyäni tummat pilvet verhosivat kolkon, valkoisten rakennusten ympäröimän raja-aseman. Puin lisää vaatteita tyhjässä bussien tarkastusasemassa. Hyytävä tuuli puhalsi läpi avoinaisen betonihallin. Syödessäni leivänkannikkaa hallin korvanipukoita nipistävässä viileydessä, mieleni ei voinut olla palaamatta kahteen aikaisempaan Turkkiin saapumiskertaan, jolloin kuuden asteen lämmön, sateen, vastatuulen ja lumisen vuorinousun sijaan minut vastaanotti välimeren lämpimät aallot.

Tuona 2000 metrissä telttailtuna sateisena yönä en haaveillut, että seuraavana päivänä ohitseni pyöräilevä rintava, reitevä ja persevä pyörämatkaajatyttö pyytä minua liittymään hänen matkaseuraansa; haaveilin Kathmandun postista kotiin lähteneistä makuupussista ja pitkistä kalsareista.

Kaupungin laidalla lammaspaimenet kävelevät laiskasti lammaskatraansa perässä. Tienvarret ovat vähäisestä liikenteestä huolimatta roskien peitossa. Autoilijat tööttävät minun kohdallani. Talot ovat puolilleen rakennettuja. Kaupunkia reunustaa savitiilitalojen köyhä lähiö. Roskat dumpataan suoraan kaupungin halkaisevaan jokeen. Kaupungin pääkadun mukulakivet ovat mullin mallin. Lapsijoukko tulee kauppaamaan minulle tupakkaa. Pääkadulla istuu vihannesmyyjiä, kengänkiillottajia ja toimettomia miehiä. Kukaan ei puhu englantia. Ihmisillä on aikaa jäädä tuijottamaan minua. Olin saapunut ensimmäiseen kaupunkiin maassa, jonka päämisteri Erdogan sanoo olevan EU-kelpoinen vuoteen 2014 mennessä.

Vuoria, harmeja ja hoivaa

Hotellin seunustaa pitkin etelään, lopulta Persianlahdelle päätyvän joen vedet haisivat yhtä pahalta kuin edellisenä iltanakin ja lisätäydennystä aromit saivat joen ylittävän sillan kasvis- ja kalakauppiaiden tähteistä. En saanut illalla ottaa pyörääni hotellin sisälle ja tuttuun tapaan lapset (tai lapsimaiset aikuiset) olivat naputelleet vaihdevipujani. Ketjut pomppien jätin Turkin ensimmäisen kaupungin Yüksekovan taakse.

Kahden sateisen päivän jälkeen koin pysäyttävän näyn Yüksekovan kaupunkisilhuetin takana. Rappausta tippuvien ja ruostetta valuvien surullisten kerrostalorupujen taustalla lähes neljään tuhanteen metriin kohoavat vuoret muodostivat tasaisen ylängön laidalla auringonpaisteessa talven kohmeuksia sulattelevan käärmemäisen musta-valkoisen vuorijonon. Päästessäni asumattoman ylängön laidalle, koin houkutuksen seurata mutkittelevan vuorijonon musta-valkoista kauneutta aina sen eteläiseen hamaan asti. Ylängön laidunmaa oli kuitenkin sateisten päivien ja lumihuippuisten vuorten sulavesien johdosta kovin vetinen ja tahmea, joten päätin pysyä pohjoista kohti suunnanneella tiellä. Niin, ja eihän minulla olisi ollut edes Irakin viisumia.

Iranin vuorelta alas pyörimisessä hajonneet vaihteet eivät enää suostuneet yhteistyöhön ja pomppivat vaihteelta toiselle koko päivän. Raivostuttavaa. Poljin jokaisen lukuisista pitkistä mäistä ylös reippaalla revityksellä. Jokitasangot, kanjonit, vuorenhuiput ja laidunmaat jäivät taakseni vauhdikkaasti; siitäkin huolimatta olin huolissani, sillä jalkani olivat tylsät. Tylsällä kirveellä saa kyllä hakattua puunrungon pölkyiksi, mutta terävällä kirveellä homma hoituu juohevammin ja nautittavammin, ilman että hartiat kipeytyvät. En ollut palautunut Iranin aavikoiden vastatuulista ja vuoristoiden sateisista päivistä ja jyrkistä nousuista. Tehoharjoittelun aloitttaminen ei sujunut suunnitelmien mukaan ja tajusin päivän tekevän vain lisähallaa.

Jo tempoa hidastaneena kohosin ylös vuorenrinnettä ja laskin minuutteja ehdinkö tietämättömän korkealle huipulle ennen pimeää, jotta ehtisin laskea telttailemaan alas lämpimään laaksoon. Pienimmät vaihteeni eivät enää toimineet ja suurimmillakin vaihteilla ketjut hyppivät jatkuvasti; eteneminen oli raivostuttavaa kampeamista. 2600 metrissä koko päivän hyppineet ketjut katkesivat ja herra tekniikanihmelapsen sormet kohmentuivat yhden asteen lämmössä ja kovassa tuulessa siten, että ketjut tuli korjattua niin, että idioottikin tajusi kuinka idioottimaisesti idiootti ketjut korjasi.

Oli vain ajan kysymys, koska kampeni alkaisivat taas pyöriä taivaallisella keveydellä, jonka lyhyt autuus kuitenkin johtaisi toiseen kaatumiseen. En enää uskaltanut vaihtaa vaihteita ja jyhkisin raskaimmalla takarattaalla ylös lumen reunustamaa tietä kuin hidastetussa filmissä. Ajattelin, että on tämä taas melkoista koiranelämää kun joudun veivaamaan kiireessä ja henkihievärissä ylös tuulista vuorenrinnettä vain siksi, että selviäisin seuraavasta telttayöstä, joka olisi laakson pohjalla viitisen astetta lämpimämpi.

Poks ja moks kuului vajaa kilometri ennen jo näkynyttä huippua. En jaksanut korjata ketjuja kohmeisilla sormillani ja talutin huipulle toivoen että alamäki johtaisi laakson pohjalle ilman välihuippuja. Kysyin kuitenkin huipun suuresta talosta työkaluja ja talonmies neuvoi minua siirtämään pyöräni porstuan lämpöön. Kuten arvata saattaa, vietin seuraavan yön tässä armeijan syrjäisessä huoltopisteessä, eikä minua lainkaan harmittanut suihkutella lämpimässä kylpyhuoneessa ja katsoa ulkona viiden asteen pakkasessa ja kylpyhuoneen ikkunasta kantautuneessa valossa könöttäviä metrinpaksuisia lumihankia.

Seuraavana päivänä oloni oli tyhmän tehokkaan päivän jälkeen raukea ja tyhjä, enkä ollut jaksaa nousta ylös eväspengereeltani, jossa vietin aamun toista ruokataukoa. Raukeudessani olisin voinut ihailla ikuisesti upeita patoallasta reunustavia hiekkarantoja, juovikkaan pilvistä taivasta ja lumihuippuisia vuoria. Oloni oli raukea ja autuas kuin armeijan täyspakkausmarssilla, kun kymmenen minuutin marssitauko vapautti mahareiden hankaamien rakkojen tuskasta ja suuri reppu selässä mäntyyn nojaten vointi oli lapsenomaisen kivuton, vapaa ja huoleton.

Matkalle osui myös vaikuttava, dramaattisesti jyrkän mäen huipulle vuonna 1643 kurdipäällikkö Süleymanin toimesta rakennettu Hosap Linna. Turkkilaiset ovat kovia teenlitkijöitä ja raukea kun olo oli, pysähdyin muutaman kerran teehetkelle heidän kanssaan aurinkoisille vuorenrinteille. Viimeiseltä huipulta avautui näkymä Turkin suurimmalle järvelle ja sitä kaukalon lailla reunustaville lumihuippuisille vuorille. Edessä oli enää 15 km alamäki Vanin kaupunkiin, jonne saapuessani hospitalityclub-isäntäni tarjosi minulle ja hänen toiselle vieraalleen ravintolaillallisen huippuravintolassa, tai siis niin huipussa kuin Kaakkois-Turkissa vain voi. Maailmanmatkaajalle kaikki päivät tuovat tullessaan jotakin uutta ja raukeasta ja tyhjästä olosta huolimatta tämäkin päivä oli nautinnollisen muistettava.

Iltalenkki Vanissa

Auttavainen ja lämminhenkinen - mutta niin tyhmä, että nuijatkin kutsuvat häntä tosinuijaksi - hotellipoika kantoi jälleen pyöräni alas neljännen kerroksen huoneestani. Hänellä oli tyylikkäästi huoliteltu takatukka, huonot hampaat ja niin hintelä keho, että kantourakka pisti hänet puuskuttamaan kovasti. Aina iloinen Zahir ei kuitenkaan puuskutuksesta pillastunut, vaan minun käteltetyä kiitokseksi hänen aina likaista kättään, aukesi hänen kestohymynsä entistä lämpimämpään kukoistukseen.

Kadunkulman teehuone oli täynnä toimettomia miehiä. Halpamarketin värikkäisiin halpavaatteisiin pukeutunut nainen kerjäsi toisella kadunkulmalla. Kadun toisen puolen harmaan moskeijan karu väritys sai sen kauniit muodot peittymään, aivan kuten syvälle päähän vedetyt huivit naisten hiusten kauneiden. Kaupungin keskustan pääliikenneympyrässä ei ollut alkuillalla ruuhkaa.

Elementtisen keskustan välittömässä läheisyydessä kohosi uusi kerrostaloalue, jonka talojen aistikasta koristelua ja väritystä olin ihaillut jo edellisenä päivänä. Talojen pihalla seisoi Corolla-Golf-Focus-luokan uusia autoja.

Talojen pihoilla ja kadulla näkyvistä naisista suurin osa oli peittänyt hiuksensa syvälle huivin alle. Etutukka ei paljastunut yhdenkään huivin alta kuten takaraivohuivi Iranissa. Turkissa naiset saavat valita peittävätkö päänsä vai eivät. Turkissa ei myöskään ole historiallisia perinteitä peittää päätä, joten huivia käytetään vain uskonnollisista syistä ja saattaa osa naisista pukea huivin poliittisen kannanotonkin tähden, ainakin sekularistien mukaan. Turkissa 98 % ihmisistä on muslimeja.

Vastaan käveli joukko huivittomia nuoria naisia. He pukeutuivat harmonittomasti halpamarketin vaatteisiin kuin kadunkulman kerjäläinenkin. Joidenkin hiukset olivat värjätty; pitkää mustaa tyvikasvua seurasi keltaisen kupariseksi jäänyt blondausyritys. Tyttöjen katseet olivat onttoja, kuten suomalaisessa kerrostalolähiössä syyssateella rattaita työntävän yksinhuoltajateinin. Kerrostalot muuttuivat omakotitaloalueeksi. Harjakattoiset talot olivat rakennettu epämääräiseen järjestykseen ja talojen väriskaala oli laaja. Tosin suurin osa taloista oli maalaamattomia, vuorien päällä roikkuneiden syvän harmaiden sadepilvien värisiä. Taloja ympäröi epämääräiset betoni ja lankkuaidat. Kaikki merkkejä nopeasta kaupungistumisesta ja suunnittelemattomuudesta.

Mitä lähemmäksi vuoret tulivat, sitä köyhemmiksi talot muuttuivat ja sitä enemmän lapsia parveili talojen pihoilla. Luonnosta löytyneistä kivistä, savitiilistä ja puunoksista rakennettujen "slummiasuntojen" keskellä olleella kentällä oli käynnissä kiihkeä futismatsi. Eu:n laajentumiskomissaari, jalkapalloilija Olli Rehn, olisi varmasti nauttinut poikien kanssa nurmella potkimisesta, mutta muutama hutilaaki hänelle olisi varmasti tullut hänen pähkäiltyä Turkin EU-lähentymisneuvotteluja kylmässä, harmaassa, organisoimattomassa, rutiköyhässä ja mutaisessa lähiömaisemassa. Käännyin ympäri kylvämättömän pellon laidalla, jota reunustavissa puissa ei ollut ainuttakaan lehdenversoa. Kevätkin oli unohtanut Vanin ankeat lähiöt.

Laskin takaisin keskustaan. Katujen hidastekorokkeet iskivät perssaukselleni huomattavasti ilkeämmin alamäessä kuin ylämäessä. Laskin alas täsmälleen samaa tietä pitkin kuin nousin ylös - niin ainakin ajattelin - mutta saavuin paikkaan nimeltä Eksyksiin. Viidentoista minuutin kaupunkikierroksen jälkeen löysin tieni hotellille. Teehuone oli edelleenkin täynnä miehiä, mutta kadunkulmassa kerjäävän naisen paikalla oli tupakkaa myyviä lapsia.

Zahir loikkisi höyhensarjalaisnyrkkeilijän kepeydellä alas vastaanotosta; vain kantaakseen pyöräni takaisin neljänteen kerrokseen. Pyörän ylöskanto pisti hänet puuskuttamaan alaskantoa voimakkaammin. Aina iloinen Zahir ei kuitenkaan puuskutuksesta pillastunut, vaan minun käteltetyä kiitokseksi hänen aina vain likaisempaa kättään, aukesi hänen kestohymynsä yhä lämpimämpään kukoistukseen.

Van järven rantamilla

Vanissa vietettyjen kolmen lepopäivän jälkeen jatkoin matkaa Turkin suurimman järven, Van järven maisemissa. Paikalliset tosin kutsuvat 3750 neliökilometrin lätäkköä mereksi. Järven vesi on niin mineraalipitoista ja emäksistä, että vaatteet tulevat puhtaaksi ilman saippuaa. Onneksi en ole syntynyt Vanin rannoille, sillä minun kaltainen vesipeto olisi ollut lapsuusvuosien jälkeen ikuinen alpino.

Rannikon maisemat olivat mukiinmenevät, reitti täysin tasainen ja päivä sateeton, mutta siitä huolimatta oloni tuntui tyhjältä. Kammet eivät pyörineet tutulla herkkyydellä, hyvänkään valokuvan ottaminen ei tuottanut mielihyvää ja kohdallani tööttäilevät rekat ärsyttivät (Tosin ärsyttävät enemmän tai vähemmän aina. Turkissa vasen korva on ollut joskus pienessä lukossa jatkuvan rekkojen tööttäilyn vuoksi). Odotin vain pyöräilypäivän loppua. Neljä edellistäkin päivää oloni oli ollut tyhjä ja vaisu ja kun piti tehdä jotain, olin enemmänkin rauhaton kuin keskittynyt. Väsymys, vaisuus, tyhjyys ja rauhattomuus olivat löytäneet tieni kehooni.

Makasin Akdamar saaren edustan leirintäaluuen ravintolan nurkassa. Ilman täytti raukean melankolinen kansanmusiikki. Tunnelma oli kuin ennen vilkkaassa Suomen maaseudun tanssiravintolassa, joka on muuttoliikkeen myötä näivettymässä kuoliaaksi, mutta jonka omistaja jaksaa vielä haaveilla asiakkaiden perään; "kumpa edes yksi turistibussi pysähtyisi tänään lounaalle". Ravintolan lattia oli parkettia ja seinät koristeltu värikkäin kankain. Suurista ikkunoista avautui panorama myrskyisälle horisonttiin asti jatkuvalle järvelle. Kylmän ravintolan ainoalle asiakkaalle kävi köpelösti, kun hänen muovisen parveketuolin vieressä ollut suuren huoneen piskuisen sähkölämmittimen lämpö veltostutti hänen tuolinsa jalan niin että hän, lihava nainen, rojahti rähmälleen lattialle. Ravintolan vieläkin lihavampi omistaja istui ikkunan vieressä leuka kämmeneen nojaten ja tuijotti tyhjään kaukaisuuteen. Ravintolan kokki ja tarjoilija tappoivat aikaa keittiössä.

Olin tiukasti sidottuna makuupussin lämpöön ja Orhan Pamukin Lumi kirjan melankolisuuteen, kun päähäni välkähti kysymys, tuntevatko teehuoneiden työttömät miehet, lähiöiden kaduilla haahuilevat nuoret naiset ja kaukaisuuteen katsova ravintolan omistaja sisällään samaa tyhjyyttä kuin minä olin tuntenut muutaman päivän ajan ? Vähitellen minulle hiipi ajatus, että he taitavat tuntea samaa tyhjyyttää sisällään usein, jotkut jopa aina.

Mitä teehuoneiden miehet olivat puhelleet sinä aikana kun kävin iltalenkillä ? Eihän heille tapahdu mitään kun istuvat päivät pitkät teehuoneessa. Ovatko he teehuoneessa täyttämässä mieliensä tyhjyyttä, vaisuutta ja rauhattomuutta sosiaalisen kanssakäymiseen ? Mitä he tuntevat sisällään kun kävelevät yksin kotiin, ilman kaverien turvallista seuraa ? Tyhjyyttä ?

Jos pääsisin sisälle Vanin lähiössä vastaan tulleiden nuorten naisten mieliin, tuntisinko tai näkisinkö samaa onttoutta joka heidän katseistaan heijastui ? Ovatko he väsyneitä elämään ja onko katseiden onttous merkki tyytymättömyydestä ?

Käykö tyhjyyteen katsovan ravintolan omistajan mieli vilkkaana rakentavista ajatuksista, vai haaveileeko hän edessä olevasta onnesta ? Vai kenties seuraavasta mahaa kasvattavasta suuresta lounaasta ? Tyhjyyden takia ?

En ollut niinkään huolissani oman tyhjyyden johdosta, mutta pelottavalta tuntui ajatus, että lukemattomat ihmiset saattavat olla useinkin tyhjyyden tilassa; kuten sanottua jotkut jopa aina, etenkin täällä Kaakkois-Turkissa.

Olen kokenut tyhjyyden aikaisemminkin, joten minulla on kokemusta kuinka käsitellä sitä. 16-21 vuotiaana tein äärimmäisen kovia harjoituksia äärimmäisellä keskittymisellä (olen tajunnut sen vasta jälkeen päin, enkä tällä reissulla ole päässyt lähelle niitä äärimmäisyyksiä) ja yleensä aina onnistuin harjoituksissa hyvin, mutta seuraavana aamuna tunsin tyhjyyttä kehossani ja mielesäni. Tyhjyys on väsymystä. Väsymys lähtee odottamalla. Väsyneenä on kärsimätön odottamaan. Siksi elämä ei ole helppoa; ja hyvä niin sillä helppous on pitkän päälle tylsää.

Laiskotellen eteenpäin

Seuraavan päivä mää meni kattoo yht Armeenialaist kirkkoo Akdamar saarel. Paattimatka saarel oli tosi kylmä, mut mää en palellu yhtää; mul oli tosi paljo kuteit pääl, mut vieres ollu kanadalaisjätkä oli iha kanalihal ku hänel oli vaa sortsit jalas.

Saarel oli sit vaik kui lämmi ja määki oti vaatteit pois. Ku mää käveli ylös laiturilt, oli tosi hianoo kattoo sitä kirkkoo, ku mää oli kaua nähny ainoastaa moskeijoit. Em mää jaksanu keskittyy tölläämää niit kirko kuuluisii raamatu satui kuvaavii kaiverruksii kauhee kauaa. Mun ei ei oo tarvinnu opiskella uskontoo sen jälkee ku mää sai elämäni ensimmäise kympi just uskonnon kokeest, kolmannel luokal. Eiköhä se taivaspaikkaa riitä.

Mää tykkäsi kävellä kirko ympäristö luannos ihailemas nättei poukamii ja biitsei. Tuli iha hyvii valokuviiki, vaik itte sanonki. Sit me lähettii pois siält saarelt. Paluumatkal mää oli samas venees kahde kälkäriläisturistin kans ja he oli suurii Kiprosofi Miika fanei. Sit he lähti bussil Ararat vuorel. Mää ihmetteli mite he jaksaa mennä nähtävyydelt toisel vaa pällistelemäs. Mää itte meni makamaan takas sinne ravintolan nurkkaa, mis mää nukkusi kaks yätä.

Löysäillen eteenpäin

Jätin tahdonvoimani ravintolan narikkaan ja aivot tyhjänä lähdin ylittämään 600 metrin nousua. Tavoitteeni oli päästä huipulle niin helposti kuin mahdollista, jotta jalkani saisivat mahdollisimman vähän lisärasitusta.

Van saaren tunkeutuvan suuren ja vuoristoisen niemen ylittäneen tien varressa naiset kylvivät siemeniä keväisille pelloille. Kysyin maaseudun neidoilta monesti lupaa valokuvata heitä. He vain nauroivat, kiukuttelivat, huitelivat minua poispäin ja ottipa joku kivenkin heittovalmiiksi käteensä. Iranissa sain samanlaista käytöstä osakseni vain erittäin syrjäisessä pikkutien varrella olleessa kurdikylässä. Naisten alkukantainen ja eläimellinen käytös on tuttua monista syrjäisistä ja köyhistä kylistä.

He eivät ole koskaan käyneet koulua, he eivät osaa lukea, he eivät kenties ole poistuneet omasta kylästään ja omassa kylässäänkin he elävät vain naisten maailmassa. Naiset tekevät samaa maalaistyötä vuodesta toiseen; rutiinit pysyvä suurelta osin muuttumattomina. Muiden ihmisten tarinoita he kuulevat vain heidän naisystäviltään, joiden asema, teot, ajatukset ja haavet lienevät hyvin samankaltaiset. Olen ajatellut, että naisten alkukantainen käytös johtuu siitä etteivät he osaa asettautua vieraan ihmisen asemaan. Modernimmatkin naiset usein kieltäityvät valokuvaamisesta ensi reaktiolla, mutta pienen odotuksen jälkeen he usein suostuvat, koska ymmärtävät minun olevan valokuvia muistoksi ottava turisti. Koulutetun ja monenlaisissa elämäntilanteissa keitetyn naisen mielenrakenne on moniulotteisempi ja hän on uusille tilanteille kouluttamatonta naista aloite vapaampi. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.

Vuodesta 2003 saakka Turkin naiset ovat olleet miesten kanssa lain puitteissa täysin tasavertaisia. Laki ja totuus eivät kuitenkaan aina mene yksiin. Siinä missä bisnesnainen kävelee Istanbulin Beyoglun katuja minihameeseen ja jakkuun pukeutuneena, suuntanaan omistamansa desingtoimiston promootiotilaisuus; pukeutuu Kaakkois-Turkin pikkukylän kurdinainen syvälle hunnun alle ja hän ei määrää kuin keittiössä ja pellolla. Pelloillakin naiset ja miehet työskentelevät lähes poikkeuksetta omissa ryhmissään.

Turkin lukutaito prosentti on vain 87 % pääasiassa siksi, että Kaakkois-/ Itä-Turkin naiset eivät ole koskaan käyneet koulua. Kuten Suomessakin ennenvanhaan, on Kaakkois-Turkissa edelleen uskomus, että koulu ei ole tytöille tarkoitettu paikka. Valtion mittavien "tytöt kouluun" kampanjan johdosta sadat tuhannet Itä-Turkin tytöistä ja nuorista naisista on istahtanut koulunpenkille ensi kertaa vasta lähivuosina.

Huojennuksekseni pääsin vuorinousun ylös kohtuullisella helppoudella, vaikka viimeisen kilometrin navakka vastatuuli olikin heittää minut takaisin järven pinnan tasolle. Päätin majoittautua huipun autiotalossa, koska arvioin sen tuulensuojan tarjoavan enemmän lämpöä kuin 600 vertikaalimetrin alas laskeminen. Elämä olisi huomattavasti helpompaa säähän asianmukaisilla varusteilla.

Autiotalossa ei ollut ikkunoita ja tuuli tuiversi vinhasti läpi talon. Pystytin telttani talon sisälle. Huoneen ainoasta ikkunasta sisälle päässyt täysikuun valo sai valkoisen seinän mustan lian muistuttamaan varjoja jotka eloisaksi sai kirkkaalla taivaalla kuun editse seilaavat pikkupilvet. Autiotalot ovat jännittäviä paikkoja nukkua, varsinkin silloin kun lattialla on sammunut nuotio ja nenän täyttää kitkeä rekkamiehen pissan tuoksu. Yöstä tuli kylmä, enkä olisi saanut nukuttua pakkasessa ilman Vanin maakunnan poliisipäälliköltä lahjaksi saatua vuoritettua tuulipukua. Aamulla olin jo niin kotiutunut autiotaloon, että rekkamiehien kusen katkukin tuoksui aivan yhtä kotoisalta kuin oma kuola retkityynyssäni.

Lepoa, köyhyyttä, tulivuoria, maanjäristyksiä......

Lyhyestä 70 km helpohkosta päivästä tarpeettoman kuluttavan teki kova tuuli. Van järven rannan mutkaisella rantatiellä pyöräilin samalla poljinteholla ylämäkeen nopeammin kuin alamäkeen. Tuuli puhalsi aallot rantaan sivuttain tai jopa poispäin rannasta. Kerran järven pinnalla kulki rannasta poispäin suuntautunut leveä "vesisuihku".

Pikkubussi pysähtyi eteeni ja uloshyppäsi muutama opiskelija tyttö, joista yksi antoi minulle hammasharja-tahna paketin. Olen saanut kahdessa edellisessä maassa kaikkea pikkutavaraa matkan varrella ja pistin paketin sen enempää ajattelematta tankolaukkuuni. Viiden minuutin päästä tyttö pyysi rahaa lahjastaan. Edes kauniin tytön kaunis hymy ei saanut minua maksamaan viittä liiraa (2.7 e) hammastahnasta ja -harjasta. Turkki on kyllä vieraanvarainen maa eurooppalaisessa mittakaavassa, mutta Iranin ja Pakistanin kaltaista yltiövieraanvaraisia yllätyksiä en ole vielä kokenut. Ehkä heidän on pitänyt muuttaa tapojaan EU-neuvottelujen vuoksi.

Tatvanista löysin huippulaatuisen lepopaikan uudesta ja edullisesta hotellista jä päätin lepäillä niin kauan kuin on tarve.

Aika muutoksiin

Viimeisen kuukauden aikana pääni on ollut usein täynnä kysymyksiä. Olen saanut 20 kuukauden aikana asiat siihen mallille, että voin jatkaa matkaa luottavaisena sekä omiin että taloudelliseen kykyihin. Olen lähes optimaalisessa tilanteessa, mutta silti pääni on täyttynyt kysymyksistä mitä haluan, ja etenkin miten ja missä haluan pyöräillä. Minusta tuntuu siltä, että on aika linjamuutokseen.

On aika luopua urheilijamaisesta systemaattisuudesta, joten olen tähän asti edennyt. Sen vaatimien todella kovien treenien ja niitä seuraavien todella kevyiden päivien järjestäminen ja tasapainossa pitäminen on hyvin vaativaa. Jos haluaisin edelleen kehittyä teho-ominaisuuksissakin, olisi minun unohtettava muihin asioihin keskittyminen, eli ajaa maaiman ympäri jätesäkki päässä.

Tähän asti olen nauttinut tehotreenin tasapainoisuudesta ja vaativuudesta, sekä sen kuntoa ja pyöräilyintoa nostaneesta vaikutuksesta, mutta tienpäällä yksin ja alati muuttuvissa olosuhteissa on kehityskaarta vaikea enää pitää noususuunnassa. Siirtynen systemaattisesta urheilijahenkisyydestä seikkailijahenkiseen etenemiseen, joka tarkoittaa sitä, että päivämatkat pitenevät ja etenen ilman suunnitelmia ja huolia seuraavan päivän harjoituksesta. Levon merkitys olisi edelleenkin elintärkeä, mutta rytmitys sellainen, että se luo matkaamiseen enemmän vapautta ja vähemmän stressiä reitti ja lepopäivä valinnoissa.

Se mikä on näihin päiviin asti ollut vapautta, on alkanut kahlita minua. Olen elänyt kahdeksan vuotta systemaattisessa kehityksen kehässä ja nyt ollee aika siirtyä kehittymään toisenlaisella linjalla. Mielestäni muutos on tehtävä ennen kuin alan väsyä vanhaan linjaan, vain siten pyöräilyintoni pysyy noususuunnasa kuten tähänkin asti.

Anteeksi. Minun piti kirjoittaa Tatvanissa olosta aivan muuta, mutta kun pääni on ollut täynnä itsekeskeisiä asioita, enkä saanut ajateltua mitään rakentavaa näkemistäni mielenkiintoisista ilmiöistä Tatvanissa. Yritän tilittää Tatvin epäitsekkäät kokemukset ensi viestiin.

Tatvanissa lepäsin kahdeksan päivää.

------

P.S. Tutttuun tapaan osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari.com on ilmestynyt uusi kuva-albumi. Tällä kertaa Itä-Turkki aiheinen.

P.S. Seuraava tilitystä pyrin lähettämään Cappadocialta yli 1000 km päästä. Sinne polkaisen Hasankeyfin, Mardinin, Sanliurfan ja Gaziantepin kautta.