Pyörällä maailman ympäri

Iran

Tämä ja paljon muita uusia kuvia Iran kuva-albumissa.

Iran

"You not bike rider, you nobody." – Eddie B.

"Sinä et pyöräilijä, sinä ei kukaan."

"Nothing compares to the simple pleasure of a bike ride." - John F. Kennedy

"Mitään ei voi verrata pyöräilyn yksinkertaiseen nautintoon."

-----

Aamulla ei ollut mitään väliä miten pyörälaukut heittää tavaratelineelle, sillä pyöräiltävää ei ollut kuin kolmen kilometrin matka Quettan bussiasemalle. Ei millään muullakaan ollut väliä, minun täytyi vain istua, 16 tuntia. Olisin pyöräillyt 30 km sinä aikana, jonka bussi oli myöhässä. Bussi lastattiin täyteen ihmisiä, heinäsäkkejä ja laatikoita. Vieressäsi istunut parrakas mies tuijotti minua oudosti. Hän halusi pois vierestäni ja vaihtoi paikkaa kaverinsa kanssa. Paikkani ikkunan vieressä oli todella ahdas. Polveni hakkasivat edessä olevaan penkkiin. Näin pienestä ikkunasta aavikkoa ja matalia vuoria. Vapaasta panoramanäkymästä ei ollut tietoakaan. En tuntenut tuulta ihollani. En jaksanut ajatella. Olin kuin muumio. Hukutin tuskani musiikkiin. Lenny Kravitz lauloi: "I want to get away I wanna fly awayyy....." . Bussissa ei ollut vessaa. Opin arvostamaan Islamia uskontoa. Kolmeen kertaan bussi pyhähtyi rukoustaolle. Sain tyhjennettyä virtsarakkoni. Nukkumaanmenoaikaan rätisevistä kovaäänisistä alkoi kantautua pakistanipoppia. Lene Marlinin heleän rentouttava ääni hukkui rätinään. Odotin seuraavaa aamua. Pitkänä yönä en nukkunut silmäystäkään.

600 km bussimatkan aikana opin arvostamaan reppureissaajien sietokykyä. Olen monesti sanonut tapaamilleni matkailijoille pysyväni mieluummin kotona kuin matkustaisin junalla ja bussilla, ja nyt tiedän etten ole puhunut potaskaa. Olen kärsimätön odottamaan ja liian laiska olemaan tekemättä mitään.

En saanut vapauttani takaisin Iranissakaan. Ensimmäiset 100 km istuin poliisiautossa ja Zahedanissa en saanut poistua hotellihuoneestani ilman poliisisaattuetta.

Seuraava aamuna poliisit saattivat minut bussiasemalle ja käskivät hypätä bussiin. Minun tuli istua bussissa Bamiin asti. Muutama vuosi sitten alueella kidnapattiin kolme pyöräilijää huumediilereiden toimesta (ja kuuleman mkaan viime vuonna) ja pienenkin turvallusuusuhan aikana he eivät näytä pyöräilyä sallivan. Kaksi kuukautta sitten reitti oli pyöräilijöille 100 kilometriä vaille vapaa, mutta pari viikkoa ennen Zahedanin vierailuani kaupungin keskustassa räjähti pommi armeijan bussissa ja se lienee syynä sen hetkiseen varovaisuuteen. Itse en olisi välittänyt afghanistanista huumeita salakuljettavien diilerien kidnappausuhasta, sillä he ovat kidnapatuilta kantautuneiden huhujen mukaan aivan yhtä vieraanvaraisia hemmottelelijoita kuin muutkin paikalliset. Maassa maan tavalla.

Zahedanin bussiasema oli moderni ja siisti laitureineen ja vessoineen. Quettan bussiasemalla ei asemaa ollut, vain mutainen ja roskainen aukio. Uudehko ilmastoitu Volvo lähti minuutilleen oikeassa ajassa, vain puolillaan matkustajia. Bussia ei lastattu täyteen lisärahaa tuovia heinäsäkkejä ja laatikoita, mutta siitäkin huolimatta 500 km bussimatka maksoi vain kolme euroa, ehkäpä siksi, että Iranissa litra dieseliä maksaa noin 1.7 senttiä ja vastaavasta määrästä bensiiniä veloitetaan 8 senttiä. Asumattomalle aavikollekin Iranissa on rakennettu nelikaistainen maailmanluokan moottoritie.

Sanoin poliiseille haluavani hypätä pois Bamissa, joka oli ennen kuuluisa antiikkisesta mutakaupungistaan, mutta nykyisin kaupunki muistetaan 2003 joulukuun maanjäristyksestä, joka otti hengen 26 000 ihmiseltä. Bamin "bussipysäkin" poliisit komensivat minut takaisin bussiin ja matkaamaan vielä 200 km bussissa, aina Kermaniin asti. Kermaisa Kerman

Bussikuski heitti minut ulos pilkko pimeässä jossakin Kermanin laitakaupungin kiertotiellä. Tiesin sijainnistani vain sen, että Kermanin kartallani se ei ole. Pyörisin alueella pitkään kysellen suuntaa keskustan halvoille hotelleille, mutta kukaan ei puhunut englantia, eikä kukaan tarjonnut majoitusta. Pyöräiltyäni toivottomana ja turhautuneena pilkkopimeästä kovaa huristavien autojen joukossa, takaraivooni hiipii kaipuu Pakistaniin, jonka vieraanvaraiset ihmiset eivät jättäneet minua koskaan yksin. Sanakirjan avulla sain yhden miehen lopulta neuvomaan minut hotellille, jonka muutaman sadan metrin päästä löysinkin. Yli kahden vuorokauden ERITTÄIN raskaan bussi/poliisiauto matkustamisen väsyttämänä sorruin maksamaan hotellista 15 euroa. Pakistanissa en maksanut majoituksesta kertaakan yli neljää euroa.

Aamulla vaihtaessani huokeampaan hotelliin, sain esimakua siitä miltä Irannäyttää päivänvalossa. Iranin yli kolminkertainen bruttokansantuote henkeä kohden todella huokui katukuvasta. Kadut oli varustettu jalkakäytävillä ja tiellä kulki vain autoja ja moottoripyöriä, ei kopötteleviä aaseja, löntystäviä kameleja, makaavia lehmiä, riksoja, käsivankkureita tai edes rekkoja ja busseja, jotka käyttävät ohikulkutietä. Kermanin kaduilla kruisailevat Paykanit.

Paykan on Hillman Hunterin replika, jonka ensimmäinen kappale valmistettiin vuonna 1960 eli samana vuonna kun Hilmann Huntterin tuotanto päättyi. Iranissa on yli kaksi miljoonaa Paykania ja katukuvassa se on ylivoimaisesti näkyvin auto ja lähes aina valkoinen. Vuoteen 2004 asti Paykanin tuotantolinja sylki Iranin teille uusia Paykaneja, mutta katalysaattorittoman 15 l kuluttavan auton saastelasti Iranin kaupungeille alkoi käydä liian raskaaksi ja hallitus sulki tuotantolinjat. Kahden vuoden kuluessa jokainen Paykan on määrä ajaa romuttamolle. Hallitus antaa hyvin halvan lainan heille, joilla ei ole rahaa uuteen autoon. Uudetkin autot ovat kovin vanhoja malleja ja kalliita. Uusi viisitoista vuotta vanha Peugeot 405 malli maksaa 15 000 dollaria ja se on Paykanin jälkeen näkyvin malli tienpäällä.

Neljän euron uuteen hotelliini kamani viskottuani, lähdin metsästämään ravintolaruokaa. Pyöräilin seitsämän kilometriä kaupungin siistissa ja modernissa keskustassa näkemättä yhtään katuravintolaa, vain pari pizzeriaa ja roskaruokaloita. Pakistanissa riitti ulos astuminen ja joku mies pyöräili tai työnsi ravintolansa kohdalle. Supermarkettiakaan ei löytynyt ja ostin rusinoita ja maitoa pikkukaupasta ja mutustelin niitä merkkivaateliikkeen rappusilla, jonka kauniiden vaatteiden hintalappu karkotti minut ulos.

Pakistanissa useimmat miehet pukeutuivat löysiin puuvillahousuihin ja löysään esiliinamaisseen paitaan. Kermanin muotitietoisten miesten joukossa häpesin ainoan housuparini kulahtaneisuutta ja ainoan pitkän paitani - pyöräilypaitani - rumuutta. Pujahdin todellisten adonisten ylläpitämään miesten vaateliikkeeseen ryhdistäitymään, housuja en raskinnut ostaa, mutta kauluspaita komisti kummasti kilometrien kulahduttamaa kampeajaa.

Tähän asti käymistä maistani ylivoimaisesti lämpimimmin naisille suosittelen Irania. Tummat iranilaishurmurit saisivat viileimmänkin pohjolan neidon polvet notkuamaan, ja vientiäkin riittäisi mikäli Yazdin hotellin matkaajatyttöihin on uskominen.

Nettikavilassa olin hämmästyksestä hiljaisena, ensinnäkin siksi, että tiskin takana ollut rahastaja oli nainen, mutta etenkin siksi, että hän katsoi minua silmiin kysyi mistä tulen, miksi olen Kermanissa jne. Moinen liberaali käytös Pakistanin jälkeen vaikutti suoralta iskuyritykseltä. Kulttuurishokin koin myös tupakan hajusta vapaan ja viherkasvein sisustetun tietokonehuoneen pallilla, kun laajakaista pukkasi tietoa Gmailista niin vauhdikkaasti, ettei perseeni ehtinyt puutua ennen postilaatikkon avautumista.

Vihdoinkin takaisin tienpäälle

Quettassa aikaa viisumia odottaessa kului 11 päivää, plus kolme automatkustus päivää tiesivät sitä, että en malttanut pysyä aavikon saartamassa Kermanissa päivää pidempään.

Pakistanissa 70 % väestöstä asuu maaseudulla, joten elämä kaupunkien välisellä maaseudulla on kiihkeää. Iranissa 80 % väestöstä asuu kaupungeissa, joten kaupungien välisellä maaseudulla ei ole juuri mitään. Ensimmäisellä 100 kilometrillä ei ollut kuin hiekkaa ja soraa. Kaukana horisontissa näkyi vuoria. Kukaan ei tarjonnut teetä tai Pepsiä, eipä ketään tainnut edes puhua minulle. Viimeisellä 20 kilometrillä maisemaan ilmestyi silmiinkantamattomiin jatkuvat pistaasipähkinäviljelmät. Nuori mies Rafsanjanissa kertoi alueen tuottavan 80 % maailman pistaaseista.

Pitkän vastatuuleen ajetun päivän jälkeen olin tyytyväinen kaupungin ainoan hotellin omistaja veljesten annettua minulle roiman hinnanalennuksen petipaikasta. Illalla maistoin aidointa Iranin iltaa, sillä vanhimman veljeksen tarjoama Paykan kierros näytti olevan huvia monille muillekin, ruuhkaksi asti.

Seuraavana päivänä jatkoin puskemista lievään vastatuuleen 110 km verran. Anarista löytämäni hotellin langanlaiha virkailija oli ihme jätkä. Hän laukoi sanomansa kovalla äänellä Farsiksi päin naamaa. Sanomaa hänellä oli aivan liikaa.

Tuulta ja tuisketta

Varhaisen aamun kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat tavattomalla helppoudella lähes 30 km/h keskinopeudella. Tyyntä myrskyn edellä.

Voimakas tuuli yltyi jatkuvasti ja muuttui eriskummallisimmaksi, jossa olen koskaan ajanut. Pyöräiltyäni yli 40 km/h myötätuulessa, kääntyi tuuli usein niin että parin kymmenen sekunnin päästä matelin reipasta kävelyvauhti. Sivutuuli oli ajoittain niin kova, etten ollut tiellä pysyä ja rekan ajettua vajaan sekunnin aikana ohitseni antaen tuulelta suojaa, olin luisua rekan alle, koska sivutuulessa jouduin "nojaamaan" hyvin voimakkaasti tuulta vasten, mutta hetken jonka rekka oli kohdallani, ei vastavoima enää vaikuttanut ja pyöräni kääntyi nopeasti kohti rekkaa. Vaarallista.

Olisi pitänyt olla siihenkin tuulen pyöritykseen tyytyväinen. Kolmen tunnin kohtuullisen vauhdikkaan etenemisen jälkeen tuuli jämähti puhaltamaan suoraan edestä.

Ole huoleti, jos tunnet arkesi olevan joskus hieman harmaata, sillä ei matkamiehenkään arki aina värikästä ole. Kovin harmaata matkanmiehen arki oli polkiessani 7 km/h vauhtia kohden hiekka-aavikolta puhaltavaa vastatuulta, joka oli pölläyttänyt taivaankannenkin niin nuhruiseksi, ettei sitä juuri maanpinnasta erottanut. Tietäkään ei enää mustannut uuden asfaltin bitumi.

Näin oikealla puolellani aavikon saartaman ravintolan. En pysähtynyt, vaan yritin pakottaa itseni eteenpäin. Yli kahdeksan tunnin pyöräilyn jälkeen matkaa Yazdiin oli jäljellä vain 20 km, mutta edes ilmainen peti historiallisessa hotellissa ei saanut taivutettua minua jatkamaan perille asti. Tuuli oli yltynyt niin, että laskin matkaan kuluvan kolme tuntia ja kovassa tuiskeeessa pelkkä pystyssä pysyminen verotti voimia. Tuuli oli kenties elämäni kovin ja tuntui todelliselta kiviseinältä, jonka vanki olin. Käännyin 300 metrin päässä ympäri. Luovuttajan itsesäälini haihtui pois 300 metrin aikana. Hidas vauhtini ei ollutkaan heikkojen jalkojeni syytä, sillä toiseen suuntaan matkani taittui 35 km/h, lman polkaisun polkaisua ! Tosin myönnettäköön, että puhuri taisi olla päivän kovin.

Olin helpottunut nähtyäni lukitussa ravintolassa paljon vapaata tilaa ja sängyn tyyppisiä laveereita. Olin varma, että ravintolasta irtoaa vapaanurkka yhdeksi yöksi, sillä ovathan iranilaiset kuuluisia vieraanvaraisuudestaan. Samassa rakennuksessa oli pikkukauppa, jota ylläpiti pikkupoika, noin 12-vuotias. Muuta henkilökuntaa en nähnyt. Yritin parhaani mukaan selvittää, että haluaisin nukkua rakennuksessa, koska en pysty ajamaan tuulessa. Poika vihaisella murinallaan, jäätävillä katseillaan ja viittoamisellaan viestitti; painu äijä sinne mistä tulitkin. Näyttää siltä, että Iranialainenkin vieraanvaraisuus jää kakkoseksi uhmaiälle.

Palelin kovasti 1600 m korkeudessa ja menin ravintolan tuulikopin tuulensuojaan miettimään minne mennä. Koppi oli liian pieni nukkumiseen, telttaa en olisi saanut pystyyn ja tien ali kulkevassa viemäritunnelissa olisin paleltunut. Kovassa tuulessa ihmiset juoksivat vessaan ja kauppaan nopeasti kuin halki rankkasateen ja pitivät kahdella kädellä kiinni auki olevista takeistaan. Kaupan poika tuli ulos irroittamaan metallipylväässä heilunutta mainoskylttiä. Tuuli tarttui kylttiin ja poika lensi rähmälleen kaupan edustalle. Olin nauraa pojalle ivallisesti, mutta yritin ymmärtää hänen olevan vasta lapsi.

Rekkamiehet tulivat kopin ovelta kysymään mitä teen siellä, ja selityksen jälkeen he sanoivat viiden kilometrin päässä olevan hotelli. Hotelli oli päinvastaiseen suuntaan menosuunnastani, mutta vastentahtoisesti lähdin takaisin päin. Leijuttuani 5 km tuulessa, neuvottiin minut oikealle kääntyväle leveälle tielle. Pyöräilin vielä 5 km sivutuulessa, mutta kaikkien tietämää hotellia ei kylästä löytynyt. Kaikki sanoivat, että Yazdista löytyy hotelli, pyöräile sinne. Kukaan ei ollut valmis majoittamaan minua.

Palelin todella kovasti ja menin tuulen suojaan tietokoneliikkeeseen, jonka avulias soitti pyydöstäni poliisiasemalle. Poliisit huristivat paikalle ja seurasin heitä poliisiasemalle. Näin tyhjiä sänkyjä yhdessä huoneessa ja tiesin yöpaikan löytyvän poliisien huostasta. Poliisit eivät kuitenkaan antaneet minun jäädä laitokselle ja soittivat taksin, jonka he käskivät ajaa hotellille. Pyytäessäni miestä soittamaan poliiseille, en muistanut, että en ollut enää Pakistanissa, jossa poliisit kohtelivat minua presidentin tavoin.

Kun tajusin Taksin ajavan Yazdiin, odotin että saavumme horisontissa näkyvien moottoritien valojen alkuun ja käskin kuskin pysähtyä. Kello oli jo yli yhdeksän ja muutaman tunnin toisten paikasta paikkaan pallottelun jälkeen oli taivaallinen olo olla itsensä herra pyörän päällä.

Pyöräilin pimeässä jäljellä olevat 12 km, illan tullen jo hellittänyttä tuulta kohden.
Pitkän päivän jälkeen oli hyvä fiilis ajaa halki kirkkaasti valaistun kapungin, jonka ihmiset ottivat minut vastaan lämpimin tervehdyksin. Vielä parempi fiilis oli astua sisään Silk Road hotellin kaarevasta porttikongikäytävästä ja upottautua katetun sisäpihan vesilähteen liplatuksen rauhalliseen tunnelmaan. Sisäpihan ravintola- ja seurustelualueella monen kirjavat matkaajat illastivat ja vaihtoivat matkakokemuksiaan keskenään. Sinä iltana minullakin oli runsaasti tuoreita kokemuksia jaettavaksi.

Seuraavana päivänä aamupala pöydässä katalonialaismatkaaja sanoi luullensa edellisenä iltana, että olen venäläinen, koska he kuulemma näyttävät aina väsyneiltä. Aamulla hän ymmärsi ettei väsähtäneisyyteni ollutkaan venäläisyyttä, kun tuli puheeksi mitä 14 tunnin tienpäällä oloon oli edellisenä päivänä mahtunut.

Inspiroiva Yazd

Edellisen päivän tienpäällä riehumisen jälkeen oloni aamulla oli kuin perseeseen ammutulla karhulla, mutta siitäkään huolimatta en voinut vastustaa kiusausta lähteä pyöräilemään Yazdin vanhankaupungin kaduille. Päästyäni kopeloimaan vanhankaupungin ensimmäisiä aistikkaita kurveja, roihasti sydämessäni syvä rakkaus häntä kohtaan. Hänen kapeiden katujen yksinkertaiset ja rauhalliset muodot saivat väsyneetkin jalkani piiskaamaan Felttini tunnelmallisen leppoisaan keinutteluun mutatalojen lomassa.

Labyrintimäisessä kujien ja katujen verkostossa en koskaan tiennyt missä olen ja mitä odottaa seuraavan kulman takaa. Pienten kujien aukiottomasta verkosta putkahdin eucalyptyspuiden vehreyttämälle vanhan moskeijan ja vankilan reunustamalle aukiolle, jossa opiskelijat harjoittelivat maalaamista. Juuri pyöräilemään riittävän leveältä kujalta putkahdin rakennuksen ovelle, joka sisäänastuessani osoittautui ylivoimaisesti loisteliaimmaksi siihen asti käymistäni moskeijoista. Moskeijan sisäkupolit olivat kautaaltaan erivärisillä peilinpalasilla koristeltu. Harmi vain, että moskeijoiden hartaan jäykkä tunnelma ei oikein iske minuun edes niin loisteliaissa puitteissa.

Vanhankaupungin aistikkuutta lisäsi kaiken selväpiirteisyys. Kadut olivat roskista vapaat, sähköjohdot eivät risteilleet sekasotkuna ilmatilassa, eivätkä talojen seinät olleet mainoskylttien ja valojen peitossa. Ihmisiäkin talojen edustoilla istuskeli vain muutamia, ja yllätyksekseni tasapuolisesti sekä naisia, että miehiä. Ja mikä parasta, autoilla ei ole kapeille kujille mitään asiaa ja ilmapiiri oli melusaasteelta vapaa.

Intian ja Pakistanin ylikansoitettujen sekamelskakaupunkien jälkeen Yazdista huokui inhimillisyyttä. Pitkästä aikaa olin paikassa, johon voisin pakosta jäädä vaikka asumaan. Pitkästä aikaa olin myös suurehkossa (500 000 as.) kaupungissa, jossa ei ollut silmin nähtävää köyhyyttä ja ympäristö oli huoliteltu ja organisoitu. Kaupungin vauraudesta omaa keltään viestivät kaksi suurta Tunturin kuntoilulaitemyymälää kaupungin pääkadulla. Jopa kraanavettä join pitkästä aikaa vailla murhetta ripulista.

Marco Polon ohittaessa kaupungin 1200- luvulla, hän kuvaili 'Yazdin olleen erittäin hieno ja suuremmoinen kaupunki ja kaupanteon keskus.'

Tuulinen taival

Esfahaniin on Yazdista matkaa vain 325 km, mutta tiesin haluavani viettää kaupungissa ainakin viisi päivää, joten aloitin urakan lyhyesti mutta sitäkin tehokkaammin, jotta Esfahanissa jalkani olisivat levon tarpeessa. 65 km päivä halki yhä jatkuneen aavikon saattoi minut Meybodin pikkukaupunkiin. Viehätyin Yazdin savitalokaupunkiin niin, että en Meybodissakaan malttanut pysyä poissa labyrinttimaisilta kaduilta, vaikka 3 min intervallien väsyttämät jalkani olisivat mieluummin levänneet hotellissa.

Kiihkeän kahden tunnin lisäpyöräilemisen ja valokuvaamisen päätteeksi rojahdin hikoilemaan hotellini sängylle. Lähes kaikkien hotellien huoneet ovat olleet järjettömän kuumia. Iranissa energia on erittäin halpaa ja sitä tuhlataan surutta. Keskuslämmitys on täysillä 20 asteen lämmössäkin, kraanasta tulee lähes kiehuvaa vettä, voimalaitokset ovat tehottomia, valot ovat päällä aamusta iltaan ja Paykanit kuluttavat 15 l polttoainetta. Iran pyrkii modernisoimaan energiantuotantoaan mm. ydinvoimalla, mutta Yhdysvallat (ja YK) ei toimintaa hyväksy, vaan epäilevät Iranin kehittävän ydinasetta. En otaa kantaa ydinasekysymykseen ja mahdolliseen USA:n sotilaallisen hyökkäykseen, mutta kysyin yhdessä Esfahanin teehuoneessa mielipidettä asiasta minun ikäiseltä nuorelta mieheltä. "Toivon, että Yhdysvallat hyökkää, sillä olisimme vapaampia sen jälkeen", hän vastasi.

Hikoillun yön jälkeen sain kehoni viilenemään hurjassa myötätuulessa ensimmäisten 16 km aikana. Siitä eteenpäin ajoin kovassa sivutuulessa koko 135 km matkan aina Nainiin asti.Loppumatkalla tuuli yltyi niin, että olin perillä vasta iltahämärällä. Muutaman otteeseen illan ja yön aikana tekemäni vessaretket moskeijan majatalon kaukaiseen vessaan saivat minut hermostuneeksi. Moskeijan kupolin lipputanko oli tuulen voimasta 45 asteen kulmassa vastakkaiseen suuntaan johon minun oli seuraavana päivänä tarkoitus pyöräillä 150 km.

Aamuinen vessamatkani sai minut mietteliääksi, toisaalta lipputanko seisoi kupolin päällä suorassa, mutta taivaalta tippui vesipisaroita ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. Edessäni oli ensimmäinen pyöräilypäivä sateessa sitten Itä-Tiibetin. Kyllä, en saanut sadetta päälleni yli neljään kuukauteen. Sen ennätyksen haluan rikkoa tulevaisuudessa.

Pistin kolmet pyöräilytrikoot päällekkäin ja lähdin jyhkimään loivaa nousua kohti Esfahania. Viiden kilometrin kohdalla otin kuumuuden johdosta yhden paidan pois sadetakkini alta. Alkoi sataa rankemmin. Puin 8 km jälkeen paidan takaisin päälleni. Tuuli voimistui. Puin yhden lisäaluspaidan. Ylämäen jyrkkyys ja tuulen voimakkuus nousivat. Puin kypäräni alle pipon. 15 km jälkeen hytisin kylmyydestä ja lämpömittari näytti neljää astetta. Tuuli pureutui märkiin reisiini ja puin päälleni sadehousut. Läpimärkien hanskojen päälle puin vieläkin voimistuneen vastatuulen suojaksi muovipussit. Sadehousut eivät enää auttaneet ja reisiäni alkoi särkeä ja jalat kohmettua. Muutaman kymmenen minuuttia poljin kuin kone, yrittämättä ajatella hyytävää kylmyyttä. Reilun 20 km ja lähes kahden tunnin pyöräilyn jälkeen päätin etsiä seuraavasta kylästä lämpimän sijan. 25 km kohdalla näin tien oikeassa reunassa mäenpäällä muutaman talon. Päätin kurvata koputtamaan ensimmäisen talon ovea, mutta katoksen alla aidan takana ollut mies ehti ennen koputusta kutsumaan minut sisään.

Kaasulämmittimen vieressä oli makoisaa makoilla, kuulostellen yhä voimistuneen tuulen helistämiä ikkunoita. Illan tullen sairaanhoitajamies majoitti minut viereiseen suureen kerhotaloon, jonka salaperäisessä huoneessa olin yksin. Salaperäisyyttä kalpean valkoiseen huoneeseen toivat seinien julisteet. Suurimmasta osasta julisteita tuijotti tuima katseinen ja harmaapartainen Ajatolla Khomeini, muissa julisteissa esiintyi AK-47 konekiväärien ympäröivä, auringonloisteessa oleva Iranin lippu.

Khomeini on sama kaveri, joka vuonna 1962 oli noussut silloisen vallanpitäjän liberaalin Shaahin vastaisen opposition johtajaksi, mutta joka kuitenkin Shaahin toimesta potkittiin pois maasta vuonna 1964, kun hän seuraavalla tavalla kommentoi uutta lakia joka takasi USA:n sotilaille immuunisuuden pidätystä vastaan Iranissa: 'uusi laki alentaa iranialaiset alemmalle tasolle kuin koirat Amerikassa, sillä Amerikassa jokaista koiran yli ajajaa vastaan nostetaan syyte.' Hän lähti maanpakoon Turkkiin, josta Irakin kautta siirtyi lopulta Pariisiin.

Hän jatkoi shiialaisen opposition johtamista maanpaossakin ja palasi maahan vuonna 1979, Shaanin paettua maasta sisäisten kahakoiden vuoksi. Khomeinilla oli monien yllätykseksi vankka suosia maassa ja helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1979 hän julisti riemuitsevalle kansanjoukolle visionsa uudesta Iranista, vapaa ulkomaisista vaikutteista ja todellinen Islamia kohtaan: 'Tästä päivästä lähtien se olen minä, joka nimeää hallituksen.'

Siitä päivästä lähtien Iranilaisten oli turha haaveilla vapaasta pukeutumisesta, lauantain diskoilloista, länsimaisesta musiikista tai alkoholista. Hän oli uskonnollinen johtaja, joka taivutti suuren joukon miehiä Irakiin sotimaan, uskottettelemalla että marttyyreina he pääsisivät suoraan taivaaseen. Hän alensi 'naisten' naimisiinmenon ikärajan yhdeksään ikävuoteen. Sulkiessani loisteputkivalon nukkumaan mennessäni, jatkoi Khomeini tylyä tuijotustaan oven pienestä ikkunasta kantautuneessa valossa.

Heräsin aamulla kello 7.00, valmistautuen pyöräilemään 130 km vastatuuleen. Taivas oli pilvetön, lämpotila viileä ja vastatuuli navakka. Edellisen päivän myrskyn jäljiltä tienlaidan loivapiirteisten vuorten huiput olivat lumenpeitossa. Noustuani yli 2300 metriin, tienvarsiakin reunusti 15 sentin lumivaippa. Lumikerrros kivikkoisilla vuorilla muodosti upean juovamaisen tundramaiseman. Palasin muistoissani Tiibetin ensimmäiselle yli 5000 m huipulle. Ylämäkeen ja vastatuuleen poljin vain 13 km ensimmäisten puolentoista tunnin aikana.
Seuraavat puolitoista tuntia laskettelin kevyesti alamäkeen. Esfahaniin oli matkaa enää 85 km ja jalkani olivat todella hyvässä tikissä, joten päätin runtata vauhdikkaasti seuraavaan ruokailutaukoon asti.

Otin tavoitteeksi 1.5 tunnin aikana 40 km. Vuoren ylityksen jälkeen tuuli oli tyyntynyt ja kääntynyt sivu/sivumyötäiseksi. Jalkani olivat voimasta täyteläiset ja veivasin kampia 100 kr/minuutissa lähes suurimmalla välityksellä, halki yhä jatkuneen tasaisen aavikon. 45 min kohdalla nostin tavoitteeni 50 kilometriin. Tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olen jaksanut "treenata" matkan aikana, enkä ole sortunut jatkuvaan leppoisaan ja hyvältä tuntuvaan matkavauhtiin. Pyöräily oli todella nautinnollista. Jaksoin kiitettävästi pitää sykkeeni yli vauhtikestävyysrajan koko puolitoista tuntia ja siitä sain palkinnoksi 50.99 km, eli 34 km/h keskinopeuden. Uusi ylivoimainen ruokailutaukojen välinen ennätys, vaikka myönnetäköön se, että tie laski 51 km aikana 250 m ja tuuli oli lievästi minua suosiva. Ansaitsin 5-6 päivän aktiivisen levon Esfahanissa.

Päivä Esfahanissa

Istuin kadulla tapaamani kaverin kanssa Qeysarien teehuoneessa Imam aukion pohjoispään terassilla. Alhaalla edessäni levittäityi maailman toiseksi suurin aukio, vain Tiananmeren aukio Pekingissä on suurempi. Kiistellysti sanotaan, että aukiota reunustaa kokoelma islamilaisen maailman majesteettisimpia rakennuksia. Paikalle saapui kolme Rezan kaveria.

Kysyin muutaman metrin päässä vesipiippua polttaneelta mieheltä lupaa valokuvaan. Hän suostui ja poseerauksen jälkeen kysyi mistä olen kotoisin, vastattuani oli mies hetken hiljaa, jonka jälkeen totesi: "valitettavasti minä olen kotoisin Iranista." Rezan kaveri, kaupungin snookermestari Javad totesi perään Iranin olevan 'fucking country'. Alkoholin juonti on rikos, länsimainen musiikki on suurelta osin kiellettyä, tytöt ovat eri koulussa, he eivät ui samassa uima-altaassa, tyttöjä ei juuri tapaa kuin puistoissa, diskoja ei ole, passia ei saa ennen kahden vuoden armeija palvelusta ja panemisestakin on maksettava, jatkoi Javad. "What a fucking country !" Tarjoilija toi pöytään teekannun ja vesipiipun.

 

Iranissa monet miehet ovat haukkuneet islamilaisen tasavallan maanrakoon. Iran oli ennen 1979 vallankumousta huomattavasti maallisempi valtio ja kansalaiset olivat vapaampia. Naiset pukeutuivat minihameisiin, diskot olivat suosittuja ja musiikki soi vapaasti. Iranissa on tietoisuus mitä on vapaus ja sitä myös halajataan. Johnny Walkerin litran viskipullon saa pimeiltämarkkinoilta 30 eurolla. Reza sanoi hänen kaikkien kavereiden juovan, poikien kesken kotibileissä. 

Iranissa naiset ja tytöt useimmiten hymyilevät ja hyväksyvät, kun osoitan kameran heitä kohti. Pakistanissa naiset juoksivat karkuun. Iranissa en ole nähnyt kenenkään pukevan kokonaan peittävää burgaa ja lähes kaikilla kasvot ovat täysin vapaat. Iranilaisilla naisilla lienee maailman kehittynein etutukkamuoti, koska se on ainut näkyvillä oleva osa hiuksista, eli sen näyttävyyteen panostetaan.

Telttamainen muodot peittävä musta chador on toki vielä suosittu etenkin vanhempien naisten keskuudessa, mutta nuoret pukeutuvat kevyeen ja värikkääseen huiviin, joka ainakin Teheranista tulleilla edistyksellisillä nuorilla naisilla on paremminkin peittämässä takaraivoa kuin otsatukkaa. Monet pukeutuvat vartalon myötäiseen mustaan jakkuun, joka juuri ja juuri ylettyy peittämään härskeimmät kireiden farkkujen aikaansaamista muodoista. En ole missään nähnyt naisten käyttävän meikkiä niin paljon kuin Iranissa. Iranissa naiset istuvat ravintolassa seurustelemassa. Minä voin mennä vapaasti puhumaan heidän kanssaan (siis jos ujoudelta rohkenisin) ja he silloin tällöin tulevat puhumaan kanssani. Toiveunia Pakistanissa.

ranilaiset naiset jaksavat yllättää. Eräänä kauniina kevät päivänä Esfahanin kadulla hopean värinen Peugeot 206 hurahti ohiseni ja käännähti edessänibrenkaat vinkuen niin, että ounastelin Marcus Grönholmin palanneen pösön rallitalliin. Etupenkeillä istui kaksi huivipäistä nuorta naista. Iranilainen poppi jyhkytti kovaa, todella kovaa.

Iranissa naiset ovat kautta historian olleet paremmassa asemassa kuin naapurivaltioissa. Iranissa naiset saavat äänestää, ajaa, omistaa ja työskennellä. Naisista lukea taitaa 77 % ja yliopistossa 63 % opiskelijoista on naisia. Demokratiaa ja liberaalien arvojen puolesta puhujan Yhdysvaltojen liittolaismaassa Sauri-Arabiassa naiset eivät saa poistua kotoaan ilman miehen lupaa, mutta pahan akselin maassa Iranissa naiset voivat ottaa jopa avioeron ja selvitä siitä hengissä. Tarjoilija kantoi pois tyhjän teekannun ja poltetun vesipiipun.

Suuntasin teehuoneelta yksin tutkimaan Imam aukion ihmeitä. Koko 512 metrin matkalla aukion eteläpäähän olivat nurmikot täynnä uudenvuoden piknikillä olevia iranilaisturisteja.

Ostin pääsylipun opaskirjani 'yhdeksi maailman kauneimmaksi moskeijaksi' hehkuttamaan Imam moskeijaan. Shaasi Abbasi on teettänyt moskeiskeijaansa hienon sisääntulon, jota ei 400 vuoden ikäkään vielä painanut. Moskeijan koristeellisin sinisin laatoin koristeltu kupolikaarinen sisäpihalle johtava käytävä oli kylmän kolkko. Sisäpihan allasta ympäröivät islamilaisen maailman hienoimpiin kuuluvat rakennukset. Rakennuksien siniset laatat on koristeltu värikkäin kukin, joita yhdistävät lehdellä olevat kukanvarret. Moskeijan muodot ovat yksinkertaisen kauniita.

Moskeijassa ei ole minkäänlaisia huonekaluja tai sisustusta, kaikki huoneet ammottavat tyhjyttään. Moskeija on museo, jossa ei ole elämää. 97 % Iranilaisturisteista kävelee moskeijassa ympäriinsä ja räpsivät kuvia kielletyllä salamalla kuin maalaiset Helsingin kauppatorilla. Moskeijasa rukoili vain kolme ihmistä. Amritsarin kultaisessa temppelissä pääsin sisään pyhiinvaeltajien rentoon fiilikseen ja minut otettiin vastaan lämpimästi. Imam moskeijassa olin kuin lähes kuka tahansa iranilaisista, eli päätehtäväni oli hienon rakennuksen valokuvaaminen. Moskeijassa ei edes valinnut pienistä moskeijoista huokuvaa harrasta - minulle epämielyttävän jäykkää - tunnelmaa. Maailman hienoimpiin kuuluva moskeija jäi minulle kylmäksi tilaksi, josta ei jäänyt sellaisia kokemuksia, että muistaisin rakennuksen paikkana, paikkana johon minulle jäi muistoja. Suunnistin Shaahi Abbasin toiselle mestariteokselle, Sheikki Lotfollahin moskeijalle.

Kupolihuoneeseen (en tunne oikeita termejä) johtavan, monista pienistä kupoleista koostuvan käytävän tunnelma oli lämpöisempi kuin Imanin moskeijassa, sinisten laatoissa olevien suurten keltaisten kukkakoristeiden lämmitettyä muuten kylmän sinisiä seiniä. Laattojen muodostamien pienten yksityiskohtien yhteensulautuvuus suurempiin kokonaisuuksiin oli vaikuttavaa.

Kupolihuone oli hypnoottinen. Moskeija on Imamin moskeijan tapaan museo, eikä rukoilijoita moskeijassa näkynyt. Kupolin alla mieleni valtasi erityinen tunne, toisaalta kupolin huippua kohti pienenenät messingin värisellä pohjalla olevat pöyristyttävän kauniit yksityiskohdat saivat katsojan ihmeestä hypnoottisesti, mutta ylenpalttinen kauneudelle ei tuntunut olevan loppua, eikä tilaan saanut minkäänlaista perspektiiviä. Ikäänkuin kupolihuone tuhansilla yksityiskohdillaan otti katsojansa vangikseen, mutta ei päästänyt lähelleen. Tarkkasilmäinen (tai neuvottu) tarkkailija saattoi yksityiskohtien sokaisemasta merestä bongata sisäkupolin huipulla olevan riikinkukon ruumiin. Kupolinhuoneen sisääntulon suunnasta riikinkukkoa katsoessa, muodostui kupolin pienistä ikkunoista tulleista valon säkeistä riikinkukolle laaja kupolin pinnalla oleva pyrstö. Pelottavaa kauneutta, kadehdittavaa suunnittelutaitoa.

Lotfollalta suunnistin paikallisten miesten suosimaan teehuoneeseen. Lukemattomat seinillä olevat ja katossa riippuvat vanhat aseet, öljylamput ja muut koristeet loivat pysäyttävän rikkaan ilmapiirin sekin, jonka idyllisyyttä tosin pilasi kolkko loisteputkien valo. Teehuoneessa Iranilaiset olivat vesipiipun huumassa entistäkin vieraanvaraisempia.

Hotellille päästyäni olin väsynyt, todella väsynyt. Edellisen kerran yli kilometrin kävelin Intiassa Amritsarissa.

Esfahan on kaunis, moderni ja siisti kaupunki, mutta minä en siihen Yazdin tapaan ihastunut. Kaupungissa oli liikaa autoja ja lomalaisia, eikä kaupungista kokonaisuutena huokunut tunnelmaa. Nähtävyydet olivat museoita ja kaikki muu modernia. Vahvin muisto Esfahanista minulle jäi kadulla vierelleni pysähtyneestä nuoresta naisesta, joka heitti kätensä olkapäälleni, taivutti kasvonsa viereeni, hymyili ja poseerasi kaverinsa kännykälle. Iran ei ole maa, jossa miehet tunkevat naisensa mustien kaapujen vangiksi ja katuplagaatit julistavat kuolemaa Yhdysvalloille.
-------

Esfahanissa odotin viisumin pidennystä kymmenen päivää, koska toimisto oli suljettu Islamilaisen uudenvuoden vuoksi. Nyt olen pitkäksi aikaa vapaa viisumeista ja seuraavat 1800 km ajankin melko vauhdikkaasti. Lähden huomenna Irakin rajan tuntumaan Kurdistanin vuorille ja jatkan vuoristoisessa Kurdistanissa aina Turkin Sanliurfaan asti.
-----

P.S. Osoitteseen www.pyorallamaailmanympari.com on ilmestynyt tuhti kuva paketti Länsi-Iranista.

Jukka

 

 

 

 

 

 

Raportit

-----

KENIA 

"Ei, emme tarvinneet etenemiseen viidakkoveistä, eivätkä leopardit tai norsut uhanneet meitä, mutta lihaksiamme rasitti jyrkkä ylämäki, joka oli kauttaaltaan jalkapallojen kokoisten kivien peitossa......"

 

ETIOPIA

"Nauravat, soittavat ja pomppivat valkoisiin kaapuihin pukeutuneet miehet purkautuivat haartaasta laulusta riehakkaaseen ilon ja melskeen spektaakkeliin. Spektaakkeli päättyi iloiseseen halailuun....."

 

SUDAN

"New Yorkin paksu kaupunkiopas ei olisi voinut virheellisempään paikkaan eksyä, sillä Wadi Halfa on maailmanlopun oloinen kylä keskellä ei mitään. Syrjäinen ja karu sijainti kuitenkin säteili ainutlaatuisen uneliasta charmia....."

 

EGYPT

"Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskien maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki "kuumaisen" Mustan aavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen, romahti vauhtimme yhtäläisellä dramaattis....." 

 

EUROOPPA

"Aamulla kirkkaan keltaiset auringokkapellot kylpypivät paahtavassa auringossa ja heiluivat vinhassa tuulessa. Vastatuulisesta 42 asteen lämpöisestä päivästä tuli raateleva, eikä matkaa lainkaan helpottanut fakta, että reitin ......." 

TURKKI  

"Kärsimyksen karkera painolasti harteillani lähdin jatkamaan matkaani kohti Mardinia. Murheessa mieleni muutti värikkäät kukkaniitytkin musta-valkoiseksi ankeudeksi. Suru muutti vuoden lämpimimmän päivän nautinnollisen lämmön........"

IRAN

"Muutaman kerran talutin pyöräni yli suuren lumivyörykasan. Katsottuani alas, johti jyrkkä pudotus satojen metrien päähän. Katsottuani ylös, näin jyrkän, viistosti kohta taivasta kohoavan lumiseinämän. Onneksi tienpenkan kohdalla......"

 

PAKISTAN

"Tohtorilta kuulin, että DG Khanin juna-asemalla oli rähähtänyt pommi kaksi viikkoa sitten ja Balochistanin ylängön halki kulkevalla vuoritiellä ei vallitse Pakistanin lait, vaan vanhat heimolait, jossa yksi mies päättää kuka elää ja kuka ei......"

INTIA JA NEPAL

"Enkä ollut kovin viehättynyt ihmisten ylenpalttiseen uteliaisuutenkaan. Eikä väsymystä lainkaan vähentänyt jatkuva ripuli. Tuona päivänä Moradabadissa en ihmetellyt monien ihmisten kehotusta pyöräillä Intiasta pois niin......"

TIIBET

"Anosin armoa, että voisin pyöräillä seuraavan ylämäen päälle ottamaan valokuvan. Mäen päältä ei maailman korkeinta kukkulaa näkynyt ja jatkoin EPL:lle johtavalle suoralle, nähden vihdoinkin lähietäisyydeltä vuoren, jonka kartalta......"

KIINA

"Lähestyttyämme pyytämään rahoja takaisin, vetäityi piskuinen poliisimies askeleen taakse, alkoi mutista, täristä ja piilotella rahojaan selkänsä takana kuin kolmivuotias pikkulapsi, jolta olen varastamassa tikkaria....."

 LAOS

"Ensinnäkään siksi, että kyseiset tuotteet eivät ole terveellisiä, mutta myöskään siksi, että en todellakaan tule onnelliseksi siksi, että joutuisin maksamaan viisinkertaisen hinnan mangojuomasta, vain sen sisältämän marihuanan vuoksi......"

THAIMAA JA KAMBODZA

"Kaaduin lukemattomia kertoja. Etenin 5 km tuntivautia. Kenkäni olivat niin täynnä hiekkaa, että varpaitani sattui. Kolotukseen sain helpotusta hyräilemällä Didon Sand in my shoes kappaletta......"

 AUSTRALIA

"Darwinista aion ajaa halki Australian pitkin julminta reittiä, eli keskiautiomaan halki. Australiassa on nyt kesä. Australia on kuumin maanosa. Autiomaa on Australian kuuminta aluetta....."

.

INDONESIA

"Oli muuten Adi päättäväinen poika. Hän oli päättänyt ponnistaa köyhästä Sumatralais perheestä amerikkalais astronautiksi. Yöllä hän heräsi 2.00 tunniksi opiskelemaan ja 5.00 hän nousi 30 min aamulenkille....."

 

THAIMAA JA MALESIA

"Pienen pohdimman jälkeen ajattelin, että
näillä voimilla ehkä parempi mennä sairaalan syötetettaväksi. Onhan
minulla sentään matkavakuutus. 3 h sairaalassa röntgenkuvissa yms....."

 

Kommentit

Selvyyden vuoksi ohjaan kommentit nykyisin tänne, josta sitten jatkossakin löytyy kaikki kommentit. Jos kommentointi kohta ei automaattisesti avaudu, paina kommentit(x) kohtaa oikeasta alareunasta ja voit kirjoittaa palautteesi tai kysymyksesi avautuvaan laatikkoon. Nimen, Sähköpostiosoiteen ja URL:n kirjoittamista kommentointi ei vaadi.

Uusi sponsori ja Pakistan raportti

IIC-INTERSPORT International on kansallisista yhtiöistä muodostuva kansainvälinen urheilukaupan markkinointiketju, joka on perustettu vuonna 1968. Intersportin pääkonttori sijaitsee Bernissä, Sveitsissä.

Intersport -kauppoja on lähes 5000 kappaletta 25 maassa. Suomessa on tällä hetkellä 59 Intersport -kauppaa.

Intersport -kaupat tarjoavat kuluttajille alueensa parasta palvelua ja urheilukaupan ykkösmerkkejä. Intersport -kaupasta löytyvät niin aktiiviurheilijat kuin harrastajatkin oikeanlaiset välineet ja asusteet huippu-urheiluun sekä vapaa-aikaan.

Intersport tarjoaa käyttööni koko oman merkkiensä laajan valikoiman. Lisätietoa tuotteista löydät täältä INTERSPORT .

Nyt minulla on siis kaksi sponsoria. Huntterin valikoimasta löytyy oivia Felt menopelejä lumesta pian sulaviin metsiin ja Madisoneja hiekasta pian puhdistettaville kaduille.

--------

Kaipaan apua: Olen valmistelemassa nettisivuja englanniksi ja tarvitsen käännöstyöhön apujoukkuja. Kääntää pitäisi Kiina ja Etelä-Aasia raportit. Jos olet itse taidokas/halukas tai tiedät jonkun halukkaan/taidokkaan ihmisen kääntämään raportit, ole hyvä ja ilmoita siitä minulle sähköpostiini jukka.z.salminen@gmail.com , Kiitos.

 

Pakistan  ( Quetta 1 maaliskuu 2007)

 Tämä ja paljon muita uusia kuvia Pakistan kuva-albumissa.

---

Sankassa sumussa saavuin Pakistaniin. Sumun sankkuuden oltua suunnaton, en jäänyt rajalle odottamaan kuluisaa Intia-Pakistan rajan sulkeutumisseremoniaa, jossa molempien puolien sotilaat röyhistelevät rintoja toisilleen puolen tunnin ajan. Minä röyhistelin jaloillani Pakistanin kulttuurisen kehtoon Lahoreen.  Sumu oli Pakistanissakin sankka, enkä tienlaitoja pidemmälle nähnyt ja uudet havainnot jäivät siihen, että eläinkulkuneuvoja oli Intiaa selvästi runsaammin ja rekat vieläkin värikkäämpiä.

 

Lahoren esikaupunkialueet olivat tietyskikin yhtä ankeita kuin Intiassakin, mutta liikennettä oli selvästi vähemmän. Valitettavasti myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä oli kansallinen lomapäivä. Lomien rauettua, räjähti kaupungin kadut kaasuihin ja meluihin. Lahoren vanhakaupunki ei ollut aivan yhtä ruunkainen kuin vastaava Delhissä, mutta kylläkin paljon saasteisempi. Delhissä riksat huristelevat kaasulla, mutta Lahoressa niiden matka taittuu bensiinillä, joskus kaksitahtisesti. Ilmoilla leijui harmaan sininen pakokaasukerros, jota tyyni sääkään ei muille maille puhaltanut. Lahoren ilma oli niin huono ja liikenne vilkasta, että kuuden päivän vierailun aikana en pyöräillyt pidempään kuin kerran. Saattaa olla, että Lahoressa pyöräilystä koituu enemmän terveyshaittoja kuin pyöräilyn tarjoamia terveysetuja. Pahimpaan ruuhka-aikaan lähes kaikki katujen ihmiset yskivät ja siristelivät silmiään, varsinkin avonaisten riksojen asiakkaat.

 

Sitten Kiinan Kunmingin, vietin Lahoressa hostelielämää rennossa Regale Inn:ssä . Vanhan toimittajan ylläpitämä piskuinen hostelli imee lähes kaikki kaupungissa vierailevat reppureissaajat ja pyöräilijät. Pyöräilijöitä hostellissa on ollut parhaimmillan 13 samaan aikaan ja minun viereiseen petiinkin oli eksynyt yksi veivarireissari - japanilainen 29-v Sato - joka oli jo pyörämatkannut 70 000 km ja lähes viisi vuotta. Hän oli menossa kotiin päin ja suunnitelmissa mennä naimisiin tytön kanssa, jonka hän oli tavannut matkalla ja joka jopa pyöräili 8500 km hänen kanssaan Afrikassa. Voi, että mikä paskiainen, minulta lähti jo ensimmäinen tyttöystävä rikkaamman ja komeamman varkaan vieteltäväksi ja uusikaan Feltti ei vättämättä jaksa pitää kihlausta yllä neljää lisä vuotta, joten kotona minua odottanee vain kasa laskuja, joita en taatusti nai. Hyvää loppumatkaa ja railakkaat hääjuhlaonnittelut suuremmoiselle Satolle !

 

Jos olisin maannut hostellin kattoterassilla koko päivän poltellen marihuanaa ja syöden roskaruokaa, en olisi saanut osakseni lainkaan hämmennystä ja uteliaita kysymyksiä, mutta kun kävin kattoterassilla nostelemassa puntteja, venyttelemässä, ja syömässä terveellistä ruokaa, olin outo kuin pakistanilainen maajussi New Yorkissa.

 

Lahore

 

Lahoressa sain pitkään jatkuneen ripulin taltutettu antibiooteilla ja vietin kaupungissa kuusi päivää. Lahoressa minua pidempäänkin olisi pitänyt Regale Inn hostellin rento ilmapiiri, jonka toimittaja Malik pyyteettömällä auttamisella ja Pakistanin kulttuurin esittelyllä on vaatimattomaan infrastruktuuriin luonut. Viimeisenä iltana Malik järjesti hostellin kattoterassille kansanmusiikkiesityksen ja täten kävin Malikin toimesta kolmesti perinteistä musiikkia kuuntelemassa, eli useammin kuin koko edeltävän matkani aikana.

 

Ulos kulttuurin kehdosta 

 

Lahoresta ulos pyöräily oli kuin mistä tahansa kehitysmaan suurkaupungista poistuminen. Kapea kaksikaistainen tie oli ruuhkainen ensimmäiset 16 km ja pyöräily ei ollut nautinnollista ilman happinaamaria, korvatulppia ja silmälappuvideoita.

 

Päivän päätteeksi löysin tieni Pattokiin, jonka vihannesmarkkinoilla koin yllätyksen, kun myyjä ei pyytänyt maksua ostoksistani. Hotellia mutaisesta kaupungista ei löytynyt ja suuntasin valtatiemotelleille, jotka kaikki olivat täynnä.

 

Päätysin 24 h huoltoaseman ravintolaan kulmaan nukkumaan, josta hieman mutkikasta teki jatkuvasti 20 m päästä lähtevät ja tulevat rekat, sekä ravintolassa ruokailevat miehet, jotka kääntymättömillä katseillaan tuijottivat jokaista liikettäni ja laukuistani vetämiäni tavaroita. Ajoittain he tulivat viereeni syömään ja utelemaan. Yritin olla huoltoaseman nurkassa kuin kotonani, enkä piitannut nauruista ja tutkivista katseista, mutta siitä huolimatta yö oli rauhaton, eikä siitä maksettu hinta, varastetut 300 dollaria, lainkaan muistoa kaunistaneet.

 

Pikkukylässä

 

Aamulla muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen vastaani moottoripyörällä porhalsi mies, jonka tapasin Pattokissa edellisenä iltana.

 

Mies halusi minun vierailevan hänen kotikylässään. Pieni tie mutkitteli halki vehnä-, sinappi- ja sokeriruokopeltojen aina pienen savitaloista rakennetun kylän ytimeen asti. Miehen perheen koti oli samalla kylän ainut sairaala. Sänkyjen lisäksi sairaalassa ei ollut kuin yksi pihalla seinonut tiputusteline ja keuhkojenkuulostelulaite. Perhe oli kuitenkin yläluokkainen ja heillä oli palvelijakin. Apea nainen keitti minulle teen ja valmisti aamupalaksi leipää ja kananmunia. Aamu oli lämmin ja rauhallinen syödessäni appelsiineja jälkiruoaksi talon pölyisellä sisäpihalla.

 

Ympäröivillä pelloilla ihmiset uurastivat reippaasti ja kaikki ottivat minut vastaan lämpimästi. Pelloilla leikkivien lasten määrä lomapäivänä oli runsas, eikä ihme sillä Pakistanin väkiluku on noussut itsenäistymisvuoden 1947 32 miljoonasta nykyiseen 165 miljoonaan ja Pakistanin väestö kasvaa yhä kahden prosentin vuosivauhdilla ja siten väestön keski-ikäkin on vain 19 vuotta. Krikettiä kadulla pelanneet, aasilla leikkineet ja pahojaan tehneet lapset olivat selvästikin hyvin köyhiä, mutta heillä oli ympärillään idyllinen luonto ja autoilta vapaa ympäristö, joka ylläpitää eloisuutta toisin kuin suurkaupunkien ehkäpä rikkaammat, mutta stressaavammat olosuhteet.

 

Kylässä vierailuun mahtui erikoisia ihmiskohtaamisia, kun muun muassa tapasin Mr. Beanin ja otin kylänraitilla yhteen kaupungin pelätyn Ase-Alin kanssa, kuin lännenelokuvissa konsanaan. Isäntäni kavereineen kutsui minut jäämään kylään muutamaksi päiväksi, mutta matkamiehen tie on pitkä ja kiireinen

ja palasin muutaman tunnin vierailun jälkeen takaisin tienpäälle.

 

Viisumi ongelmia 

 

Hotellissa nukutun yön jälkeen jatkoin matkaa aurinkoisessa sitruspuiden, taatelipalmujen ja vihreiden vehnäpeltojen muokkaamassa vehreässä maisemassa, joka sai mieleni virkeäksi, sillä olinhan jo Nepalin rajalta asti taittanut matkaa pääasiassa halki harmaiden kaupunkien ja epämääräiste teollisuusalueiden. Tienvarrelta sateli jatkuvasti kutsuja tulla syömään ja teetä juomaan. Muualla ihmiset huutavat perääni maksamani laskun rahat mielessä, mutta Pakistanissa minut ruokitaan ilmaiseksi. Join kahteen kertaan teetä jopa poliisien kanssa, jotka olivat valmiit tekemään mitä vain jotta tuntisin oloni hyväksi heidän turvaamassaan maassaan.

 

Mian Channu kaupungissa minua odotti ilmainen majoitus ja ruoka hotellissa, josta Sato antoi vinkin. Sitä hotellia en koskaan löytänyt, mutta kadunmiehet ohjasivat minut ravintolaan, jonka lihava isäntä otti minut lämpimästi vastaan tarjoten majoituksen ja ruoat.

 

Mies on rikas ja hän tahtoi matkustaa Skandinaviaan. Hänellä oli tietokoneellaan auki Färsaarteen ja Ahvenanmaan nettisivut ja sähköpostissa oli auki Ahvenanmaan turistitoimistosta saatu viisumeja koskeva viesti. Pakistanilaisen on kuitenkin vaikea saada viisumia Eurooppaan ja aiempina vuosina hän on saanut kieltävän vastauksen. Lupasin soittaa Suomen suurlähetystöön Islamabadiin selvittääkseni vaatimuksia, jonka numero hänen työpöydällään oli. Tovin selvitettyäni asiaa, tajusin että eipä se minun Iranin viisumin saaminen taida kovin hankala juttu ollakaan.

 

Illalla isäntä joi kavereidensa kanssa viskiä ja vodkaa. Miehet kaatoivat laseihinsa ilojuomaa samanlaisella jännityksellä ja salaperäisyydellä kuin 13-vuotiaat teinipojat lukevat varastettua pornolehteä metsän kätköissä. He eivät olleet millään ymmärtää, että minä en alkoholia kaipaa ja minulle se ei ole kielletty hedelmä. Pakistanissa alkoholin myyminen ja juominen on kiellettyä, se on islamin laki.

 

Paljastus 

 

Seuraavan ajopäivän kohokohta yhä kaunistuneen maaseudun lisäksi oli tekemäni paljastus.

 

Tuttuun tapaan mies hidasti moottoripyöränsä vauhtia jääden vierelleni kysymään tutut peruskysymykset. Hänen nähdessään Discovery Channelin paitani, kääntyi keskustelu TV-ohjelmiin.

"Katsotko painia", hän kysyi

"Katson vain todellista painia, en ammatttilaispainia", vastasin.

"Mitä, eikö paini ole muka todellista ?"

"Well, well, painijat ovat kyllä maailmanluokan urheilijoita, mutta tulokset on sovittu kylläkin jo etukäteen", totesin diplomaattisesti.

"Voi v----, olen katsonut painia 15 vuotta ja sinä sanot koko touhun olevan kusetusta", tokaisi poika.

"Kyllä kyllä, kusetusta koko homma", jatkoin.

"Olen kyllä väitellyt asiasta kaverieni kanssa, mutta en voinut uskoa kaiken olevan vain showta", parkaisi mies.

"Miksi amerikkailet sitten tekevät sellaista roskaa", kysyi mies .

"Amerikkalaisethan rakastavat kaikkea roskaaa", vastasin

"Kiitos paljon", lopetti mies ja hurautti horisonttiin.

 

Joko mies oli painijoiden veroinen näyttelijä ja hän kusetti minua, tai sitten sain todistuksen sitä, että painia kiihkeästi Aasiassa seuraavat miesjoukot todellakin luulevat sen olevan todellista ja painivat saman todellisuuskysymyksen kanssa kuin minä kuusivuotiaana. Ainakin minulla oli hyvin hauskaa koko loppupäivän kun sain järkyttää hyväuskoista nuortamiestä.

 

Multan 

 

Multanissa vietin kolme päivää paikallisen ylempi keskiluokkaisen perheen kanssa, jonka uudessa hulpeassa talossa minua hemmoteltiin omalla huoneella ja runsailla ruuilla. Luksusoltavista huolimatta en kuitenkaan päässyt perheen kanssa samalle aaltopituudelle, eteenkään vanhemman sukupolven. Perheellä oli lapsi palvelija, noin viisivuotias. Hänelle ei hymyilty, häntä toruttiin. Perheen isovanhemmat olivat jo eläkkeellä ja heillä olisi runsaasti aikaa tehdä talon pikkuaskareita. Lapsipalvelijan kouluttamiseen ja neuvomiseen kuluu enemmän energiaa, kuin jos he tekisivät pikkuaskareensa itse.

 

Perheen isoisä oli erittäin kiinnostunut nuorimmankin poikansa menestyksestä ja halusi hänet koulutettavan ulkomailla. Keskustelimme pitkään esimerkiksi koulutuksesta Suomessa, tosin hän haluaisi poikansa koulutettavan englannissa, mieluiten Oxfordissa. Taloudellinen ja arvostuksellinen menestys oli isoisälle hyvin tärkeää. Perheellä oli lapsi palvelija, noin viisivuotias.

 

Koko 4000 vuotta vanhasta Multanista lähtöä edeltävä yönä satoi vettä. En ole pyöräillyt vesisateessa lähes neljään kuukauteen ja silläkin kertaa sade loppui juuri pyörän päälle hypättyäni. Poudalla pölyisen kaupungin kadut lilluivat sateen jälkeen mudassa. Epämielyttäväksi oloni koin kadulla, jossa myytiin kadunvarren putiikeissa teurastettujen lehmien nahkoja. Oloni epämielyttäväksi loihti ajatus, että selkääni ja rinnuksilleni lentävät mutapisarat saattavat sisältää parin metrin päässä teurastettujen lehmien jätteitä.

 

Multanista ulospyöräily ei ollut hidasta ainoastaan mudan takia. Pakistanin poliisit tekevät kaikkensa, jotta minä tuntisin oloni hyväksi ja turvalliseksi heidän turvaamassa maassaan. Kysyessäni suuntaa liikenneympyrän liikennepoliisilta, alkaa hän tarjoilla ruokaa ja juomaa, kysellä kuinka voin Pakistanissa ja esitellä minua kolleegoilleen. He varmasti naittasivat tyttärensäkin minulle, jos pyytäisin. Paras puoli on se, että kohteliaan kieltäytymisen jälkeen he ystävällisesti puristavat kättäni ja ohjaavat tarkasti oikealle tielle, huono puoli on se, että kaupungista ulos pääsy on kovin hidasta.

 

Illansuussa pyöräilin antiikkisia sivilisaatioita loistoon nostaneen Hindusjoen yli. Joen toisella puolen poliisisetä pysäytti minut ja sanoi: "Sinä et mene DG Khaniin, se on liian vaarallista." Minun oli käännyttävä takaisin, mutta aurinko oli jo vaipumassa horisonttiin, eikä minun ollut mahdollista pyöräillä takaisin edelliseen 60 km päässä takana olevaan kaupunkiin. Löysin majapaikan pikkukylän apteekista, jonka hyllyjen lääkevalikoimalla ei vieraanvarainen Tohtori Zahid juuri enempää potilaitaan pysty lääkitsemään kuin minä meikkilaukullani.

 

Tohtorilta kuulin, että DG Khanin juna-asemalla oli rähähtänyt pommi kaksi viikkoa sitten ja Balochistanin ylängön halki kulkevalla vuoritiellä ei vallitse Pakistanin lait, vaan vanhat heimolait, jossa yksi mies päättää kuka elää ja kuka ei. Vuorille hinkuni oli suunnaton, mutta poliisien edessäni minun oli taivuttava kiertämään vuoret etelästä ja täten pyöräilemään 500 lisäkilometriä.

 

Poliisien hoivaan

 

Aamulla aikaisin tohtori kolkutti apteekin ovea vinhalla vimmalla ja silmät ristissä nousin apteekin hyllyjen takaa aamiaiselle. Lähdin urakoimaan 500 km lisälenkkiä pikkutiellä, jonka sitruspuiden, taatelipalmujen, vihreiden venhäpeltojen, kevätkukkasten ja vaaleanruskeiden mutatalojen muovaama ajaton maisema sekä tien reunassa tallustelevat kameli-, aasi- ja hevosvankkurit olivat saada minut siirtymään sata vuotta ajassa taaksepäin. Aikakoneeni tiukasti 2000-luvulla kuitenkin piti kapean pientareettoman tien järjetön liikenne. Bussi- ja rekkakuskien toiminta värikkäiden romujensa ohjaimissa edusti kaikkea sitä mikä Suomessa julistettaisiin edesvastuuttomuudeksi ja tyhmyydeksi. Näinä hetkinä on helppo ymmärtää miksi muinaiset eurooppalaiset ristiretkeilijät määrittelivät oman rotunsa muita viisaammaksi. Kulttuurierot ovat joskus niin suuret, ettei aina ole helppoa ymmärtää ihmisen olevan pohjimmaltaan samanlaisia ja näkyvät erot on selitettävissä vain kulttuurin ja historian muovaamina tuotteina. Suomalaisesta turvallisuuskulttuurista kotoisin olevana on vaikea hyväksyä kattoja myöten täynnä olevia kori kenossa kuoppaisilla teillä ylinopeutta ajavia koulubusseja, jotka väistämättä aiheuttanevat satojen koululaisten kuoleman vuosittain. Ajattelemattomuuden sijaan suurin syy vaarallisen liikenteeseen on kuitenkin raha, jonka puutteessa ihmisillä ei ole voimavaroja korjata yhteiskunnan epäkohtia. Mistä sitten johtuu, että toiset kansat ovat toisia rikkaampia, onkin sitten toinen mielenkiintoinen kysymys.

 

Liikenne tällä kapealla maaseudun tiellä oli niin vaarallista, että ilman hereillä olemista olisin kuollut 26 kertaa. Bussit ja rekat lähtivät surutta ohitukseen vaikka näkivät minun tulevan vastaan ja ajaessani kohti vastaantulevaa rekkaa viime hetkeen asti, eivät kuskit hidastaneet vauhtiansa lainkaan ja minun oli käännettävä pyöräni tieltä ulos. Pakistanin teillä henki on omissa käsissä. Kumpa Pakistanissa käytettäisiin rekkojen ja bussien koristeluun käytettävä aika ja raha kuskien liikennekoulutukseen.

 

Selvisin tieltä Alipurin kaupunkiin, jonka markkinoilla sain taas maistaa pakistanilaista vieraanvaraisuutta, kasvismyyjän tarjotessa ostokseni jälleen ilmaiseksi ja lisääkin hän oli halukas antamaan. Hotellia en kaupungista löytänyt ja jo 110 km pyöräiltyäni jatkoin matkaa kohti tuntematonta. Viidenjoen risteyksen sillalla poliisimies kutsui minut vieraakseen. Syrjäisessä postissaan naisen puutteessa olevat poliisit eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan ja tutkisivat tavaroita, tuijottivat ja kyselivät jatkuvasti. Pettymys oli havaittavissa kun kämmentietokoneestani ei löytynyt pornoa, en ollut innokas juomaan alkoholia ja en  antanut kokille hänen haluamiaan kireitä pyöräilytrikojani ja paitaani. Lupauksista huolimatta en saanut nukkua huoneessani yksin, vaan lihava ja paksupartainen poliisi pyllähti viereeni kuorsaamaan kunnioitettavalla kovuudelle. Nukkumisestani ei tullut mitään.

 

Haamuja kadulla 

 

Koko aamupäivän polveni tärisivät pelosta niin, että lukkopolkimeni irtoilivat yhtenään. Pelkoni oli niin suuri, että rehellisesti myönnän, että nahkasatulani vettyi virtsarakkoni pelosta löystyttyä. Pelkoni aiheutti teiden varsilla haahuilevat haamut.

 

Illalla lukiessani Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjasta lukua "naisen asema islamissa", tajusin kaduilla haahuilleiden haamujen olleen afhganistanistyyppiseen burgaan pukeutuneita naisia. Rivien välistä löytämäni ahaa elämyksen jälkeen keuhkoni tyhjentyivät paineesta, polveni palautuivat suoriksi ja kämmeneni kuivuivat hiestä, valitettavasti nahkasatulani jo oli piloilla ja pyöräilyhousujeni vaipat eivät ehtineet kuivua seuraavan päivään mennessä.

 

Joissakin kylissä osa naisista tosiaankin pukeutui kokonaan peittäviin burgiin, jossa vain silmien kohdalla on pitsinyplätty "ikkuna" eteenpäin haahuilun sujuvoittamiseksi. Burgan kaltainen kokonaan peittävää asua ei islam suinkaan vaadi, vaan on ääritapaus joka juontaa paremminkin heimoperinteistä kuin islamin vaatimuksista. Suurin osa maaseudun naisistakin pukeutuukin vain päänpeittään huntuun. Tosin joissakin kylissä enemmistö naisista pukeutuu lähes kokonaan peittävään mustaan kasvot tai silmät paljaiksi jättävään huntuun.

 

Burgaan ja mustiin lähes täysin peittäviin huntuihin pukeutuvat naiset eivät kadunvarsilla haamuja elollisemmilta näytä ja he ovat mentaalisestikin suljetun etäisiä, sillä heidän valokuvaaminen on vaikeaa ja lähes aina olen saanut osakseni päänpyörityksen ja poispäin kääntymisen kysyessäni saanko valokuvata. Ihmisten kasvot eloon ja hymyyn puhkaiseva auringonlaskun lämmin valokin menee harakoille osuessaan persoonattoman ja lattean burgan "pitsi-ikkunaan".

 

Pakistanissa olen pyöräillyt miehisessä maailmassa ja arvioisin noin 80 % kadun ihmisistä olevan miehiä, koskaan en muista ole puhuneeni naisen kanssa tienpäällä. Naisia ei näy paljoa edes myyntitehtävissä ja hotellien henkilökunta on ollut täysin miesvaltainen.

 

Islamin lakien puitteissa naisilla on kyllä periaatteessa tasavertainen asema ja heillä on oikeus äänestää, olla ehdokkaana vaaleissa, omistaa omaisuutta ja ovat vapaita tekemään omat valintansa kansalaisina. Käytännössä naiset ovat kuitenkin toisen luokan kansalaisia ja poika on perheessä suositummassa asemassa. Vuonna 2002 kaksinkertainen määrä poikia aloitti peruskoulun ja yliopistoissakin naisia on vain 29 prosenttia opiskelijoista, joten ei olekaan ihme, että ainoastaan kolmannes Pakistanin naisista on lukutaitoisia (miehestä 65 prosenttia) 

 

Monet tytöt yhä naitetaan naapurikylän karvaiselle miehenalulle niinkin nuorena kuin 13-vuotiaana, usein tyttö ei ole koskaan nähnyt tulevaa puolisoaan. Avioliittoon astuva nainen saa suurella todennäköisyydellä toimittaa - ainakin silloin tällöin - nyrkkeilysäkin virkaa. Human Rights Watch instituutti arvioi  kotiväkivallan asteen niinkin suureksi kuin 90 %.

 

Naisen huonoa asemaa ei voi perustella ainoastaan koraanin sanoman mukaan, vaikka se toki miehen perheen pääksi asettaakin ja naisen lyömisen hänen kurittomuudessaan salliikin. Kuitenkin alueilla joilla naisen asema on erityisen huono - kuten Afhganistanissa ja Pakistanin heimoalueilla - on huonon aseman takana koraanin sijaan vanhat heimoperinteet, tosin he itse vetoavat koraanin sanomaan.

 

Hämmentävää on se, että minulle yltiöystävällisiä ja vieraanvaraisia ovat samat miehet, jotka kotona vaimojaan mätkivät. Vaikka alueella on perinteitä majoittaa Eurooppa-Aasia välin matkaajia ja islamissa korostetaan sosiaalista vastuuta, en voi olla ajattelematta, että tienvarsien miesten ylenpalttinen sosiaalisuus kumpuaa - ainakin osittain - samasta turhautuneisuudesta kuin kotiväkivalta. Aikaa tappavissa ja teetä tienvarsien teehuoneissa litkivät miehet heräävät minun ohi huristaessani eloon kuin ylä-asteen historiantunnin nukahtamaisillaan olevat takapulpetinpojat, uhkean minihameisen blondin saapuessa jatkamaan opetusta. Korostan ettei toki aina, mutta hyvinkin usein, tunnen miehien pysäyttävän minut tienvarrella vain viihdyyttääksen heidän päiväänsä.

 

Toisen pienen särön pakistanilaisten vieraanvaraisuuten luo miesten alituinen Pakistanin vieraanvaraisuuden, ystävällisyyden ja veljeyden sanallinen korostaminen. He myös kysyvät poikkeuksellisen usein mitä mieltä olen pakistanilaisista, etenkin verrattuna muihin kansoihin. Vieraanvaraisuuden todelliset ammattilaiset keskittyvät vieraansa  tarpeiden aistimiseen, heidän ei tarvitse kehuilla ja kysellä.

 

Unenomainen Uch

 

Haamujen haurastuttamana saavuin historialliseen Uch Sharifin pikkukaupunkiin johtavalle tielle, joka oli aivan yhtä särmitön, likainen ja vilkas kuin minkä tahansa pikkukaupungin pajojen ja kauppojen teollisuusraitti.

 

Löydettyäni tieni vanhan kaupungin sydämeen, pyörähti Felttini aikakello pyöräilemään takaisin 1400- luvulle. Savitalojen välissä mutkitellut katu kannusti kruisailuun ja unohtamaan vielä edessä olevan pitkän pyöräilypäivän.

Uchin kaduilla pyöräillessä tunnelma oli kuin suuren aavikon historiallisessa keidaskaupungissa keskellä Arabian niemimaata - jollainen Uch toki ilman aavikkoa onkin. Kulttuurielämyksen kruunasi Bibi Jawindin mausoleumi kukkulan laella, josta avautui vehreä näkymä yli tasangon savisten maatalojen ja majesteettisten taatelipalmujen. Sinivalkoinen, puoliksi tuhoutuneenakin aistikkaan arkkitehtuurin helmi sulautui saman väristä poutataivasta kohden harmonisella yhdenmukaiseedella, mausoleumin edustan hautojen luodessa ilmapiirin tiettyä mystisyyttä.

 

Minussa on kuitenkin enemmän tyhmän pyöräilijän verta kuin sivistyneen kulttuurikon kaihoa ja moisten kivikasojen pällistely sai väistyä tärkeämpien asioiden edestä, palasin pyörän pääle kampia kiertämään. Jo kahden kilometrin pyöräilyn jälkeen jalkani veltostuivat ja katumuksen pala nousi kurkkuun, minun olisi pitänyt viettää pidempi aika tässä ajattomassa, mutta väistämättä katoamassa olevassa kylässä.

 

Kiersin kampia koko päivän uutterasta ja jalkani johtivat minut liian pitkälle, niin pitkälle, että poliisi käännytti minut Hindusvirran kupeessa jälleen takaisin päin. Myöhemmin kuulin, että Hindusvirra toissapuolen viidakossa viekkaat varkaat valkoista veivaajaa vaanivat.

 

Takaisin ajamallani kapealla maaseudun tiellä vallitsi upea auringonlaskun valo, joka sai työntouhussa olevat ihmiset niin iloisiksi, että pysähdyin useita kertoja heitä valokuvaamaan. Muutaman metrin mittaista seinämaalausta kaverinsa kanssa tehnyt nuorimies tuli juttelemaan kanssani hyvällä englannilla. Hän pyysi minut vieraakseen. Kurvasimme hänen maatalolleen kanamarkkinoiden kautta, joista sai taatusti tuoretta lihaa, myyjän pilkottua elävän kanan muovipussiimme.

 

Yasir oli ammattimaalaaja ja tuona päivänä hän oli maalannut sata noin kolmen metrin levyistä festivaalimainosta. Yhteen maalaukseen kuluu aikaa vain viisi minuuttia. Pientä polkua ja kastelukanavien reunoja myöten taiteilimme tiemme Yasirin ja hänen vaimonsa Adeelan vaatimattomaan maalaistaloon. Adeela oli ällikällä lyöty hänen kuultuaan talon takaa kävelevän aviomiehensä puhuvan englantia seuralaisensa kanssa, sillä eihän kylässä heidän lisäkseen kukaan puhu englantia. Minä olin ensimmäinen siinä kylässä vieraillut valkoinen mies.

 

Yasir on korkeasti koulutettu mies ja on opiskellut 12 vuotta Pakistanin suurimmassa kaupungissa Karachissa. He eivät vaimonsa kanssa kuitenkaan pidä suurkaupunkien melusta, liikenteestä, saasteista ja kiireestä ja ovat siten valinneet rauhaisamman elämäntavan maaseudulla viljellen mangoja, taateleita ja vhanneksia.

 

Avotulen ääressä syöty kanaillallinen talon pihalla, jossa jylhät taatelipalmut tummenivat kohden täydenkuun valaisemaa taivasta ja tuli välkehti maataloa ympäröivillä aidoilla, oli ikimuistoinen. Nuorenparin huostassa oli niin rauhalliset oltavat, että olisin viihtynyt heidän luonaan pidempäänkin, elleivät hyvävoimaiset jalkani olisivat hinkuneet tienpäälle. Jos koskaan palaan alueelle, lupasin pipahtaa kylässä suuren herkkuni mangon satokautena.

 

Illalla sovimme kilpailusta maalaako Yasir enemmän festivaalimainoksia seuraavana päivänä kuin minä pyöräilen kilometrejä.

 

Euron hotellissa 

 

Saapuessani Sadiqabadiin oli kahden viikon aikana yöpynyt vain yhden yön hotellissa ja olin nukkunut apteekissa, ravntoloissa, poliisiasemilla ja maalaistalossa. Sadiqabadissa oli aika omalle rauhalle. Euron maksaneen hotellin sängylle oli vapauttavaa romahtaa, kun illalla ei ollut odotettavissa yhtään sosiaali-illallista. Vieraanvaraisuus hienoidessaankin on myös kuluttavaa, koska omaa rentoutumisaikaa ei toisten vieraana juuri ole, vaan on oltava valmis keskustelemaan monien parhaiden kavereiden ja sukulaisten kanssa koko illan. Oman ajan puutteen vuoksi krjoitukseni oli aloittamatta, pyörä huoltamatta ja vaatteet pesemättä, ja päätin pitää Sadiqabadissa lepopäivän, koska unetkin olivat jäänet kovin vähälle pitkäksi venyneiden sosiaali-illallisten ja aikaisten aamuherätysten vuoksi.

 

Illalla Adeela lähetti tekstiviestin, että myöhästyneen työpäivänaloituksen johdosta Yasir ehti maalata vain 77 festivaalimainosta. Minä luuseri ajoin vain 72 kilometriä, joten takkiin tuli siinäkin kilpailussa.

 

Vieraanvaraisuutta kerrakseen

 

Saavuttuani Ghotkiin, tarjoi paikallinen bisnesmies majoitusta. Menimme pyöräkorjaamoon hoitamaan päivän viimeiset bisnekset. Pyökauppaan ja sen ympärille kerääntyi ennätysjoukko minusta kiinnostuneita ja lopulta minun oli poistuttava kaupasta, koska mekaanikolla ei ollut tilaa työskenellä kymenpäisen fanijoukkoni keskellä.

 

Fanijoukko seurasi minua miehen talolle asti ja sukeuduttuani sisään, lapset kurkkivat pitkään vielä kynnyksen ja oven välin muutaman sentin raosta. Isäntäni olivat ylivieraanvaraisia, enkä saanut kataa vettä lasiini itse ja aloittaessani venyttelemään, eivät he vieraalleen moista ponnistusta sallineet, vaan komensivat hierojan hellimään jalkojani. Muutaman minuutin puristelun jälkeen potkaisin amatöörin pilaamasta lihaksiani. Tunsin oloni niin kiusaantuneeksi, että huomaamatta viuhahdin vessaan, jottei kukaan tulisi takapuoltani pesemään.

 

155 km 

 

Aamun myötäpuhurissa menoani hidasti ainoastaan virvokkeita tarjonneet ja hassuja kysymyksyä kyselleet poliisit, kuten: "Oletko Pakistanissa yksityisesti vaiko hallituksen puolesta". Olisi pitänyt vastata, että olen Suomen liikenneministeriön uutta liikennelakia valmisteleva kansliapäällikkö ja olen hakemassa vaikutteita uuten lakiesitykseen teidän liikennepoliisien mallikkaana pitämästä Pakistanin tieliikenteestä.

 

Päivän aikana minua askarrutti hautausmaa, jossa lähimmät haudat olivat vain metrin päässä maantiestä. Muuta selitystä en keksinyt kuin että tienvarteen haudattujen muslimien on pitänyt olla tosi uskovia varmalla taivastapaikalla. Maalliset eivät antaisi jäänteitään rekkojen runtattavaksi jätettävän.

 

Hämmennystä herätti myös heinärekat, jotka olivat lastattu niin täyteen, että kontista yli pursuava heinä muodosti suuremman tuultavastaanottavan pinta-alan kuin itse rekka. Sivutuulessa rekkojen meno oli huljuvaa, mutta Pakistanissa ei välitetä että joitakin ihmisiä kuolee vuosittain ylilastattujen rekkojen takia, sillä tärkeintä on että aaseille ja hevosille saadaan heinää ja nopeasti.

 

Illalla kuulin isältäni puhelimessa, että 300 km päässä olevassa Quettan oikeussalissa on tehty verinen terrori-isku. Arvelin terrori-iskusta koituvan hankaluuksia/hidasteita myös minulle, sillä olivathan poliisit olleet varovaisia ilman sitäkin.

 

Saattueessa eteenpäin 

 

Aamulla Jacobabadissa hotellin vastaanottovirkailija pyysi minua odottamaan kymmenen minuuttia poliisien saapumista. Seuraavat 70 km minä istuin kuuden eri pick-upin kyydissä. Aution hiekka-aavikon poliisiasemalla varikkokäynti eli pyörän uuten autoon nosto venyi hieman pitkäksi ja sanoin: "En jaksa odottaa enää, lähden pyöräilemään". Siitä eteenpäin aseistetut poliisit turvasivat matkaani ajamalla kymmenen metrin päässä takanani.

 

Balochistan kattaa lähes puolet Pakistanin pinta-alasta, mutta siellä asuu vain vajaat 7 miljoonaa ihmistä. Ei olekaan ihme, että Balochistanin toiseksi suurin kaupunki Sibikin oli vain pienehkö savitalokeskittymä karulla aavikolla ja katukuva aaseineen, hevosineen ja kameleineen oli kuin keskiajalta.

 

Poliisiasemalla poliisisetä kirjoitti tietoni ylös. Istuessani silmien valumisesta kärsivän sokean, lähes itkevän vanhanmiehen vieressä, kuulin takaani pamauksen, kääntyessäni kuulin toisen pamauksen ja näin poliisin iskevän avokämmenellä teinipoikaa päähän. Poliisin kovat iskut saivat pelokkaan pojan itkemäään ja käpertymään seinän viereen istumaan. Minulle poliisit olivat ystävällisiä.

 

Nukkumaan mennessäni luottamuspulan vuoksi tallentin tärkeimmät dokumenttini ja rahani vyölaukkuuni ja otin arvokkaimmat tavarani sänkyyn. Poliisiasemalla. En voinut luottaa teinipoikaa hakkaaviin ja päälle nauraviin poliiseihin.

 

Quettaan

 

Aamulla minua odotti 160 km päivä ja pitkästä aikaa ylämäkeä aina 1800 metriin asti. Pyöräilin todella vahvasti 100 km halki puuttoman sumuisen aavikon ja ylös 1000 metriin, kunnes koko päivän pyörÃ