Iran 2

Tama ja paljon muita uusia kuvia Lansi-Iran kuva-albumissa.

Iran 2 (Orumiyeh 22 huhtikuu 2007)

"Always do what you are afraid to do."
—Ralph Waldo Emerson

"Tee aina sita jota pelkaat tehda."

"You don't know unless you try" - 'Bravo Two Zero'

"Et tieda ellet yrita"

"He remains a fool his whole life long
Who loves not women, wine, and song."
—Martin Luther

"Han on aalio koko elamansa, joka ei rakasta naisia, viinia ja laulua."

-----
Tapasin Esfahanin hotellissani espanialaispyöräilijä Miquelin (ei Indurain), joka oli pyöräillyt 6900 km matkan Barcelonasta Esfahaniin 65 päivässä. Kysyin häneltä ovatko jalat väsyneet. "Jalat ovat ok, mutta perse on kuin Japanin lippu", vastasi Miquel.

30 km Esfahanin ulkopuolella poliisi pysäytti minut tienvarteen, istuin kaksi tumtia betoniaidan vieressä ja vastailin ympärillä vaihtuneiden poliisien kysymyksiin. Lopulta he päättivät että kakara tarvitsee poliisisaattueen Turkin rajalle asti. Ehkä he ajattelevat/tietävät, että olen liian nuori ja tyhmä matkustamaan yksin, ainakin he sanovat että näytän 17-18-vuotiaalta. Siinä sitten matkustin kuin valtiomies seuraavat 100 km, E 240 mersun seurattua kymmenen metrin päässä takanani. Asgaran kylän kohdalla pysähdyin kuin Forest Gump USA:n rannikoiden välisellä juoksutaipaleellaan, pyörähdin ympäri ja sanoin poliiseille: "en pyöräile enempää, nukun tässä kylässä". Poliisit sanoivat, ettei kylässä ole hotellia. Sanoin nukkuvani viereisessä autiotalossa. Tämän jälkeen odotin yli tunnin hyytävässä tuulessa tienvarressa, jonka jälkeen sain majapaikan keskustan poliisitoimiston keittiön lattialta. Ruokaa sain niin paljon, että pyörälaukkuuni tunkemilla tähteillä pärjäsin seuraavankin päivän.

Kevyttä pyöräilyä

Edellisen illan tummat sadepilvet olivat onnekseni muuttuneet aamun kevyiksi poutapalleroiksi. Heitin pyörälaukkuni poliisiauton takakonttiin ja lähdin jatkamaan matkaa vain 17 kilon  (tankolaukku 4 kg) pyörällä. Itäpuolen horisontissa olleet, lumen seepramaisen juovikkaaksi värittämät vuoret jäivät taakse vaivattomasti, sillä pyörälaukkujen 30 kg painon ja ilmanvastuksen poissaolo nosti vauhtiani noin 20 %. Naurettavaa helppoutta.

Upealla lumihuippuisten vuorten ympäröivällä ylätasangolla nautiskelu jäi kuitenkin lyhyeksi ja kellon käännyttyä iltapäivän puolelle, saivat reiteni maistaa  sateen kylmyyttä ja mäkien rankkuutta. Kevyellä pyörällä poljin mäet ylös vauhdikkaasti, mutta valitettavasti poliisit eivät tietäneet, että vauhdinnostamiseen kaksinkertaiseksi, vaaditaan kahdeksankertainen voimankäyttö, sillä he käskivät jatkuvasti minun hyppäämään auton kyytiin tai hoputtivat kovempaan vauhtiin. Naurettavaa kärsimättömyyttä.

Viimeisellä vuorenhuipulla pidimme tauon poliisintarkastuspisteen teekopissa, joka muuntui turkkilaiseksi saunaksi minun istuttua läpimärkänä kaasulämmittimen vieressä. Taivas repesi auki juuri ennen koppiin kömpimistämme ja sain laskea alamäen sateettomassa säässä. Ilo oli silläkin kertaa lyhyt ja viimeiset 20 km pyöräilin vastatuulessa ja räntäsateessa, päivänä jona Suomessa tehtiin maaliskuun lämpöennätys. Ei paljoa naurattanut.

184 km ajopäivän jälkeen päätin hotellin johtajan kutsusta jäädä Aznaan yhdeksi lepopäiväksi. Hotellin johtajan kanssa kävimme Paykan ajelulla kaupungilla ja viereisten yli 4000 metrin vuorten laidalla. Kaupunki oli kiistämättömän ruma neuvostoliittolaista teollisuuskaupunkia muistuttava harmauden keidas, mutta maisemat vuorten laidalla sanattoman vaikuttavat. Aamulla hotellissa oli häät. Illalla hotellissa oli häät. Tanssi ja taputukset olivat raikuvia. Kaikilla tuntui olevan hauskaa. Ketään ei juonut alkoholia. Naurettavaa juhlintaa.

Kolmantena poliisisaattue päivänä minua alkoi ottaa päähän jatkuva pysähtely ja odottelu poliiasemilla sekä jatkuva toistaminen poliiseille, että pyöräilen mieluummin kuin istun autossa. Yksi poliisi oli sitä mieltä, että minun pitäisi ostaa auto, sillä se on kuulemma paljon mukavampi kuin pyörä. Naurettavaa tyhmyyttä.

Onneksi poliisit puhuivat Khorramabadin hotellin hinnasta puolet pois, sillä Lonely Planet opaskirjan fraasi hotellista -hintaansa nähden uskomattoman nuhruinen- piti täysin paikkansa. Hotellin pattereissa ei ollut termostaattia, eli lämpöä ei saanut käännettyä pienemmäksi. Henkilökunta kantoi huoneeseeni tuulettimen, jotta en hikoilisi. Naurettavaa energiantuhlausta.

Khorramabadin lepopäivänä en tehnyt mitään. Sen vertaa ei kiinnosranut Lorestanin maakunnan suurin nähtävyys Falak-ol-Aflakin linna, että olisin jaksanut kävellä ylös 40 metrin mäen päälle. Naurettavaa laiskuutta.

Sateisella ylängöllä

Sovimme poliisien kanssa tapaamisen tiistaina kello kymmenen hotellini edessä Khorramabadissa. Poliiseja ei näkynyt yhteentoista mennessä, eikä hotellin vastaanottovirkailijat tavoittaneet heitä puhelimitse. Kyllästyin jatkuvaan odotteluun ja yhdeltätoista lähdin tienpäälle yksin. Poliisit eivät tainneet järjestää kakaran etsintäpartiota, sillä ensimmäinen näkemäni tiepoliisipartio huusi kovaäänisestä 'I love you' ja toinen kaksikko tarjosi minulle pussillisen maitokarkkeja ja lämmintä kättä.
Tie nousi loivasti ylös jyrkkien ja rikkonaisten vuorten vihreässä laaksossa, jonka kivikkoisilla niityillä iranilaiset olivat joukoittain juhlapäivän piknikillä. Sokeria olevat istuivat teltansuulla ja seurasivat muiden 'sadetanssia', jalkapallon tai sulkapallon peluuta. Tunnelma oli kuin Suomen leirintäalueilla tihkusateisena juhannusaattona. Eväsretkeläiset eivät kuitenkaan istuneet nuotion äärellä kaljakorien päällä. Ero oli myöskin se, että eväslakanan päällä perheidensä parissa  risti-istuivat myös teinit ja nuoret aikuiset, Suomen juhannuksenahan he litkivät pussikaljaa ja paneskelevat kesäfestareilla.

Loivasti kumpuilevalle ylätasangolle päästyäni maisemat eivät enää olleet riittävän dramaattiset eväsretkeläisille ja taitoin tunti tunnin jälkeen yksin matkaa  kylmässä, sateisessa ja nuhruisessa niittymaisemassa.

Kahdeksan ihmistä odotteli sateen taukoamista pienen kylän pankin katoksen alla. Pyöräiltyäni katoksen ohi kahdeksan prosentin nousussa ja kiihtyvässä vesisateessa, tunsin hyvänolon tunnetta sydämessäni. Tunsin itseni vahvaksi ajaessani vaivattomasti ylös sateista vuoren rinnettä, toisten hytistyä pankin katoksen alla. Kenties hyvänolon tunnetta loi se, että mielessäni saatoin kuvitella, että katoksen alla olevat ihmiset ajattelivat oloni olevan surkea kylmässä sateessa, oloni oltua kuitenkin vahva ja nautinnollinen.

Muutama kilometri ennen vuorenhuippua taivas repesi kahtia ja levenevästä raosta auringonsäteet alkoivat lämmittää viileitä poskiani. Kumpuilevien peltojen taustalta paljastui tuoreen lumen hennon valkoiseksi värjäämien loivien vuorten huiput. Tientäreunustivat rikkonaiset, kalkkikivimuodostelmia muistuttavat eksoottisen väriset kalliot. Koko ajan kasvanut sininen taivas toi syvyyttä sumun latistamaan maisemaan ja auringonsäteet saivat pienet tiilitalokylät arvoiseensa kauneuteen. Sateen loppuminen loi menoon rauhallisuutta, sillä enää ei tarvinnut siristää silmiä eteenpäin näkemiseksi, autot eivät roiskineet kylmää vettä päälleni, sormeni heräsivät kohmeesta ja voin riisua kankeat sadevaatteet pois. Lämmin aurinko kehoa lämmittämässä, raikaan kostea kevään tuoksu nenässä ja myötätuuli selkäni takana laskinpehmeästi alas Nurabadiin, jonka laidalla poliisi otti minut taas huostaansa ja seurasin heitä poliisiasemalle.

Poliisipulassa oleva Suomi voisi pestata muutaman koppalakin Iranista, sillä heillä tuntuu olevan runsaasti luppoaikaa, niin onhan rikollisuusluvutkin Iranissa melko alhaiset. Nurabadin poliisiasemalla ympärilleni kerääntyi noin 20 poliisia. Kaksi neljän olkapäätähden poliisiakin jätti toimistonsa ja tulivat minua ihmettelemään. Kukaan ei Nurabadin karun ja kylmän kaupungin poliiseista puhunut englantia, mutta vieraanvaisuuden kieli heillä oli hallinnassa. Sain majapaikan vieressä olevasta Punaisen puolikuun uudesta talosta, jossa minulla oli yksin käytössä noin 100 neliön asunto kaikilla herkuilla, tietysti ilmaiseksi ja puolihoidolla.

Nurabadin poliisit eivät pitäneet minua kakarana ja sain jatkaa yksin Kermanshahiin. Poliisit vakuuttivat matkan Kermanshahiin olevan tasainen ja pituudeltaan 90-100 km. Poliisisedät eivät tainneet tajuta, että heidän seinäkarttansa ei ollut topografista mallia ja siitä ei voi vetää johtopäätöstä tasaisuudesta. Nurabadin kaupungin ulkopuolinen kilometrikyltti tosiaan näytti Kermanshahiin olevan matkaa 100 km, mutta Iranissa tienviitat on taidettu laittaa vatsa tyhjänä Ramadanin aikaan, tai sittten Iranilainen kilometri on sidottu Rialin äkkinäisiin kurssivaihteluihin, sillä usein 20 km kilometrin pyöräilyn matka kaupunkiin on lyhentynyt vain 10 km, mutta joskus 25 km. Keskimäärin iranilainenkilometri on laskujeni mukaan 893 metriä.

Keskeytin korkean mäenpäällä viettämäni vessatauon, kun Paykan taksi pysähtyi viereeni. Autosta ulos hyppäsi siistiin pukuun ja nahkakenkiin pukeutunut salkkua kantanut mies. Mies oli tulossa muutaman kilometrin päässä olevan pikkukylän koulusta, josta hän opettaa arabiaa ja englantia. Mies oli innokas opettaja tai hajamielinen, sillä hän valitti, ettei koulussa ollut lainkaan oppilaita, koska on uuden vuoden loma ?? Mies oli pienikokoinen, polkkatukkainen, tummasilmäinen ja hänen olemuksessaan oli erikoista jäykkyyttä. Hän alkoi kuvata minua kännykkänsä videokameralla ja alkoi esittää kysymyksiä arvilindmäisellä asiallisuudella, mutta samanlaisella jäykkyydellä kuin minä lauloin aina huonoimpaan mahdolliseen tulokseen johtaneita koulun laulukokeita. Hänen kompelö englannintaitonsa kruunasi miehen koomisuuden. Lopuksi hän kinus minuai hartaasti hänen taloonsa syömään: Please sir come to my home, please please please come to my home, please sir please come to my home, please you beautiful you great, plzzzzzzzzzzzzzz sir come to my home, my home near.........

Olin juuri syönyt, joten laskin alas wokin muotoiseen laaksoon, jonka itälaidalla jyrkkä mutta tasapiirteinen yksinäinen vuori kohosi vihreiltä vehnäpelloilta kuin jättimäinen sianselkä, länsiläidalla maalaiskylä paistatteli päivää pouta pilvien ja mustien vulkaanisilta tulivuorilta näyttäneiden mäkien alla, kylän edustan vehnä pelto oli oraalla ja kylää ympäröivää aitaa reunustavat pikkupuut puskivat ulos ensimmäisiä lehdenversoja, laakson ilmavirtoja hyväkseen kayttivät taivaalla liitäneet haukat (nimeäminen ei pohjaudu ammattilaishavaintoon).

Sinä päivänä Iranilainen kilometri oli 870 metriä, sillä matkamittarin näyttäessäni 100 km oli matkaa Kermanshahin keskustaan vielä 15 km. Kermanshah on äärimmäisen laajalle levittäytynyt särmitön, ja ehkäpä jopa tylsän oloinen kaupunki. Samat sanat voi kirjoittaa kyllä monista muistakin Iranin kaupungeista. Iranissa jokaisen kaupungin kadulla ajelee vain Paykaneita, jokaisesta ravintolasta saa ainoastaan köyhän miehen kebabia, katuravintoloita ei ole, talot ovat modernin kolkkoja, vanhaa ei Yazdia lukuunottamatta ole ja ainoastaan basaareissa on jäljellä Persian mystisyyttä. Valitettavasti Iran ei ole kuitenkaan niin kehittynyt, että he olisivat saaneet järjestettyä kaikki kulutushyödykkeet saman katon alle, sillä jokainen tuote on haettava eri putiikista ja tuotevalikoima Iranissa on varsin suppea. Suppea valikoima selittynee sillä, että Iran on täysin kansainvälisen pankkijärjestelmän ulkopuolella ja tuonti ulkomailta on  ongelmallista. Minun luottokorttini on Iranissa käyttökelvoton ja joudun kantamaan suuren kasan käteistä mukanani. Iran on kuitenkin halpa maa ja budjettini on pysynyt yhdessätoista eurossa per päivä, lainkaan pihistelemättä.
Iranin kaupungit tylsyydeltä pelastaa ihmiset. Iranilaiselle vieraanvaraisuudelle kiitokseksi ei yksinkertainen merci riitä. Monet kerrat olen syönyt ja juonut heidän kanssaan, ostokseni olen saanut monesti ilmaiseksi ja lämmin kättely tai tervehdys on lukuisat kerrat nostanut sateisen päivän mielialaa. Merci motashakkeram very much sanon minä Iranilaisille.

Kurvikakkaita teitä Kurdistanissa

Maksoin Kermanshahissa hotellini kolmeksi yöksi, mutta peruutin yhden yön, sillä en jaksanut odottaa Kurdistanin vuorille pääsyä. Howraman laakso on kutkuttanut mielikuvitustani siitä asti, kun luin opaskirjani sen majesteettisista tunkeutumattomista laaksoista ja vuorista, sodan hävityksiltä säästyneistä "terassikylistä" ja poikkeuksellisen vieraanvaraisista ja värikkäästi pukeutuvista kurdeista.

Pääelinkeinoni ensimmäisellä 40 kilometrillä ulos Kermanshahista oli haukottelu. Olin todella väsynyt. Jalkani olivat kuitenkin hyvässä tikissä ja laakson laidunmaat muuttuivat nopeasti jylhiksi vuorimaisemiksi. Olin virallisesti vielä Kermashahin maakunnassa, mutta vuorien juurella kylät muuttuivat jo kurdilaisiksi. Miehillä alkoi näkyä perinteisiä kurdiasuja, leveitä pussihousuja ja paksuja lantiovöitä ja naisten huivien ja asujen värikirjo muuttui loisteliaaksi.

Päivä oli varmasti kevään kaunein. Vuorten huiput olivat vielä lumen peitossa, mutta laidunmaat jo vihreänä, lumet sulivat ja kevät purot solisivat, linnut lauloivat kauniisti ja tienvarren kukat putkahtelivat eloon. Taivas oli syvän sininen ja lämpötila täydellinen.

Mitä köyhempi on maa matkallani ollut, sitä enemmän on teidenvarsilla ollut elämää, Laosia lukuunottamatta. Kurdistan on Iranin toiseksi köyhin maakunta ja kenties siksi myös ihmisiä ilmaantui teidenvarsille. Lähes kaikki tervehtivät minua ja halusivat paiskata kättä. Pojat lopettivat vuorten juuren pienellä kentällä jalkapallon peluun ja juoksivat minua tervehtimään. Tyttöjoukko pysähtyi hihittelemään omituiselle kulkijalle. Vanhojen naisten joukko oli haltioissaan kun he saivat poseerata kameralleni. Teheranilaiset turistitkin pysähtyivät täyttämään tankolaukkuni hedelmillä ja pähkinöillä. Tuntui, että kuuluin välittömästi kurdilaiseen perheeseen. Elämä terassikylien raiteilla - joissa alla olevan talon katto muodostaa yllä olevan talon etupihan- oli rauhallista ja ensimmäistä kertaa Iranissa näin runsaasti toimettomana kadun varrella istuvia miesjoukkoja.

Vaikka päivän alussa runsaasti haukottelinkin, voisin todeta, että 130km vuoristoinen päivä oli täydellinen nautinto.

Päivä oli täydellinen Pavehiin asti, josta yritin etsiä hotellia. Hotellia ei ollut, mutta ystävällinen talonmies majoitti minut paikassa, joka muutti täydellisen päivän superlatiiviksi, jonka loistoon ei Suomen kielen sanastosta löydy termiä. Nukuin yöni yliopistotyttöjen asuntolassa, jossa ei talkkaria lukuunottamatta ollut tietoakaan miehistä. Kyllä kelpasi syödä sängyllä, kun vieressä istui kuusi kaunotarta ja aina hermoja raastava kumin puhkeaminenkin oli nautinnollista kun kolme tyttöä tarjoitui auttamaan pumppaamisessa, valitettavasti 5 baarin jälkeen tarvittiin omaa kättä. Ei ravintolaillallinen kahden talkkarin valitseman psykologian opiskelijan  kanssakaan pannut yhtään harmittamaan, että valitsin tasaisen valtatien sijaan kurvikkaan vuoristotien. Minä olin illan tähti. Iltatähtiä ei kuitenkaan ole luvassa.

Aamulla tytöt lähtivät kouluun, minä  vuorille. Vajaan kymmenen kilometrin ylämäen jälkeen nautin mutkikkaan alamäen vauhdista ja Itä-Tiibetin vuorille vertoja vetävistä maisemista. Alamäki oli täynnä piknikillä olevia kurdeja. Mäki laski 700 metriin, eli Iranin matkani alhaisimpaan kohtaan. Jyrkästä, kerrostuneista vanhoista merenponjanlaatoista muodostuneen kanjonin pohjalta tie lähti 12 prosentin jyrkkyydellä nousuun pitkin kosken vierustaa. Kosken toisella laidalla kiviaidoista tehdyt terassilaidunmaat kohosivat lähes pystysuorasti korkeuksiin. Nousin jyrkkää nousua yllättävällä keveydellä, joten jotakin on kunnossa tapahtunut sitten Indonesian Jaavan, jossa viimeksi tuskailin ylös yhtä jyrkkiä nousuja. Iloiset ihmiset saivat unenpuutteessa olevan mielialani (ja ruokavaratoni) jälleen kohoamaan vieraanvaraisuudellaan.

Nuoret moottoripyöräilijät kaahasivat mutkaisilla teillä edesvastuuttomasti. Niin kova oli vauhti, että kovan ilmavirran vuoksi he joutuivat pitämään päätään alhaalla, jotta näkisivät jotain suojaamattomilla silmillään.

Kosken varrella auto pysähtyi vierelleni ja sisältä putkahti yllätyksekseni englantiapuhuva nainen ja hänen mies. He kutsuivat minut vieraakseen seuraavaan kylään, johon he itse olivat menossa vierailulle.
Saapuessani Nowdeshesin 5000 asukkaan kylään, ympärilläni pörräsi kaksi taitavasti pyörällä keulivaa ja temppuilevaa poikaa. Kylän kahtiin halkaisevan rotkon ylittävällä sillalla kysyin päivää tappaneilta miehiltä tietä Jalali perheen torpalle. He eivät tienneet tietä, mutta lupasivat soittaa minulla olleeseen numeroon, jonka jälkeen yksi miehistä heitti minut pick-upillaan Jalalien talolle, jossa minua odotti vanhojen naisten lämmin vastaanotto ja maittava lämmin ateria.

Talo oli pullollaan värikkäisiin pitkiin hameisiin ja huiveihin, sekä perinteisiin kurdilaisiin kultakoruihin pukeutuneita eläkkeellä olevia naisia. Suurehko kivitalo sijaisi jyrkällä länsirinteellä, josta avautui panorama porrastetulle 5000 asukaan kylälle. Talossa asui keski-ikäinen nainen ja hänen parikymppinen tytär. Me kaikki muut olimme heidän vieraitaan ja valmistauduimme juhlimaan profeetta Muhammadin syntymää, kuolemaa, uudelleen syntymää tai sinne päin tärkeää tapahtumaa, paitsi minä, joka valmistauduin pummaamaan keittiössä valmistettavia herkkuja.

Muhammad on muslimeille vähän samantapainen jätkä kuin Jeesus meille kristityille. Häntä pidetään Jumalan, Allahin, viimeisenä viestin tuojana ja profeettana. Hän syntyi vuonna 570 jkr, toimi kauppiaana ja meni naimisiin 26-vuotiaana. Hän taisi mennä naimisiin hirveän akan kanssa, sillä samoihin aikoihin hän sulkeitui meditoimaan luolaan Mekan läheisille vuorille. Näissä luolissa hän sai ensimmäisen ilmestyksen noin 40-vuotiaana. Mekassa hänen julistukset eivät kuitenkaan saaneet kannatusta ja hän pakeni Medinaan, jossa sai vastustuksestakin huolimatta taakseen ainakin 10 000 vahvuisen joukon, joiden kanssa hän taistelikin Mekkaa vastaan. Kuten Jeesus, hänkin alkoi saada kunnioitusta vata kuolemansa jälkeen. Muslimit pitävät häntä täydellisenä miehenä, jota seurata. Suuraan, koraanin jälkeen muslimien toiseksi pyhimpään kirjaan on ikuistettu Muhammadin elämä. Ymmärtääkseni islamilainen laki sharia on laadittu suuran, eli Muhammadin elämän pohjalta. Muhammadia on tulkittu paljolti hänen toimintansa ja tekemiensä tekojen pohjalta, eikä niinkään hänen saarnaamien elämänohjeiden mukaan.

Lattialla risti-istunnassa syöty juhla-ateria oli maittava, mutta asento oli niin tukala, että tuskan kestäminen taisi kuluttaa enemmän kaloreita kuin ehtisin suuhuni tunkea.

Sisään alkoi lapata myös miehiä. Naiset ja miehet sulkeutuivat omiin huoneisiinsa. Miehet jäivät rukoilemaan suurempaan olohuoneeseen, jossa Iranille tyypilliseen tapaan ei pientä sivupöytää lukuunottamatta ollut huonekaluja, vain suuri persialainen matto ja tyynyjä. Seinät olivat valkoiset ja tunnelmaa kylmensi kirkkaat loistelamput. Iran on varsin muodollinen maa ja jokaiselle uudelle tulijalle noustiin seisomaan ja häntä käteltiin, lähimmät toverit antoivat kolme poskisuukkoa. Kätelin miestä, jonka käsi oli yhtä paksu kuin leveäkin ja hänen reitensä niin uskomattoman paksut, että pullottivat leveissä pussihousuissakin, lihava hän ei ollut. Vanha hassuun hattuun ja paksusankaisiin laseihin sonnustautunut konservatiivinen kurdi mies alkoi vetää rukoilua käheällä ääneellään. Nuorten miesten lähdettyä mukaan rukouslaulantaan, täytti kolkon huoneen rauhallisen soinnukas äänimaailma.

Rukoustilaisuus oli ensimmäinen näkemäni Iranissa. Kysyinkin emännältäni onko Iran hänen mielestään uskonnollinen maa. Pienen naurun jälkeen hän vastasi: "No ei todellakaan, vain vanhimmat uskovat tähänkin juhlaan." Hän itse oli noin 55-vuotias. Miesten rukoiltua olohuoneessa, saatoin todella havaita, että nuoremmat pääasiassa haukotteivat ja vilkuilivat ympärilleen odottaen rukoilun loppua, kun taas vanhemmat olivat silmät kiinni ja kädet hartian korkeudelle nostettuna syventyneitä omaan maailmaansa. Minua kukaan pyytänyt rukoilemaan, vaan sain valokuvata seremoniaa. Itse asiassa minä olen rukoillut elämässäni muistaakseni vain kerran, tosin vain puolittaiseksi. Noin 10-12 vuotiaana minulla oli ollut hieman huono päivä ja pistin illalla käteni ristiin rukoillakseni. En kuitenkaan löytänyt sanoa ja muutenkin tuntui tyhmältä ajatukselta, että itsekseen höpiseminen auttaisi. Otin kädet pois rististä nopeasti ja menin nukkumaan. Hyvin nukuttuun yöhön hukkuivat huoleni. Matkalla on toki monesti tehnyt mieli rukoilla, ei toki Jumalalle tai Jeesukselle, mutta että olisin Jeesus. Seuraavanakin päivänä olisi ollut paljon mukavampaa omata taitoi tuottaa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta rajaton määrä ruokaa, kuin kantaa mukanaan kolmen päivän ruokia yli korkean vuoren.

Rukoustilaisuuden jälkeen vierasjoukon huomio kiinnittyi hiljaisena seinän vieressä istuneeseen muukalaiseen. Päähäpuheenaiheksi muodostui seuraavan päivän reittivalintani. Kaikki olivat sitä mieltä, että vuorenylitys Howraman laaksoon olisi lumen peitossa. Samaa tarinaa olin kuulluut edeltävätkin päivät. Illalla taloon kantautui sanoma kahden pyöräilijäpojan ja moottoripyöräilijän kolarista. Toinen pyörälijäpojista kuoli.

Odotettu este

Aamulla talonväki yritti ohjata minut vuoren kiertävälle tielle, sillä vuoren yli johtava tie olisi lumen vuoksi liian vaarallinen, kenties läpipääsemätön. Huvittavinta oli, että he sanoivat tien olevan tasainen, mutta reitillä olevan neljä metriä lunta. Kevät kukat kukkivat Nowdeshesin 1500 metrissä. Minun oli taas turvauduttava kolikkoon. Kruunalla yli, klaavalla kiertoon. Tuli klaava. Lähdin vuoren yli.

Kylänraitilla muutama mies kysyi mihin olen menossa ja vastauksenin jälkeen sanoivat: "Barf, barf (lunta,lunta)", ja nostivat kätensä päänsä yläpuolelle osoittaakseen kuinka paksulti lunta huipulla olisi." Toivoni kuitenkin palasi, kun  pick-up mies toivotti hyvää matkaa ikkunastaan, kun sanoin meneväni Marivaniin. Parin minuutin päästä hän kuitenkin ajoi minut kiinni sanoakseen huipun olevan lumenpeitossa. Jatkoin matkaa, sillä en ymmärtänyt miksi en pääsisi noin 3000 m vuoren yli, jos Mt. Everestin huipullekn on kiivetty.

15 km ylämäen jälkeen saavuin vuorenselälle, josta näkyi horisontissa jyrkällä vuorenrinteellä siksakkia tekevä, kevyesti lumenpeitossa oleva tie. Sanoin porttia pitäneille sotilaille, että käyn vain katsastamassa maisemia ja tulen takaisin, koska eivät muuten tahtoneet päästä minua eteenpäin.

Tie nousi loivasti ylös länsi-/etelärinnettä, aurinko paistoi ja mieleni yhä kasvaneesta unenpuutteesta huolimatta huomattavan virkeä. Päätin mennä niin pitkälle kuin pääsen, ja siitä vielä hieman pidemmälle. Olin hieman huolissani itä-/pohjoisrinteen lumitilanteesta. Toki Eteläinenkin rinne oli lumenpeitossa, mutta ajattelin lumen tienpäällä jo sulaneen.

Tuulensuojassa olleella Etelärinteellä aurinko lämmitti vain hyvin ohuiden trikojen peittämää kehoani ja linnut lauloivat keväisiä kertosäkeitä. Tie todellakin kulki vuorenhuipun yli ja viimeiset parisataa nousumetriä tie teki siksakkia hyvin jyrkällä ja kallioisella vuorenseinämällä. Eteläiseltä seinämältä avautui upea mustavalkoinen panorama yli 3000 metristen vuorien ja länteen katsoessani saatoin nähdä Irakin puolelle. Tienvartta reunustivat jo metrin paksuiset lumiseinämät, mutta pääsin huipun yli pyöräilemällä.

Huippu oli kuitenkin vasta ensimmäinen kaksoishuipuista ja jälkimmäiselle oli kilometrien matka länsirinteellä. Pääsin pyöräilemään enää pienen matkan, jonka jälkeen tieni tukki 10-30 sentin lumi ja tien päälle pysähtyneet lumivyörykasat. Muutaman kerran talutin pyöräni yli suuren lumivyörykasan. Katsottuani alas, johti jyrkkä pudotus satojen metrien päähän. Katsottuani ylös, näin jyrkän, viistosti kohta taivasta kohoavan lumiseinämän. Onneksi tienpenkan kohdalla oli kapea, lähes tasaisen kynnys, jota pitkin sain pyöräni kannettua turvallisesti kasan yli. Kaikkein suurimman vyörysasan päällä pysähdyin 15 sekunniksi, katsoin horinttiin jatkuvaa tietä ja mietin onko järkeä jatkaa kun ei ole mitään tietoa mitä edessä odottaa. Eihän missään ole mitään järkeä.  Jatkoin matkaa.

Jyrkähkön rinteen alla lumimassan paksuus pakotti minut kantamaan laukkuja ja pyörää erikseen. En käyttänyt mutkitteleva tietä vaan oikaisin suoraan ylös jyrkkää lumenpeitossa olevaa rinnettä. Sidoin kiristyshihnalla kaikki- noin 40 kg painoiset ruualla ja vedellä lastatut- laukkuni yhteen ja heitin ne hartioitteni päälle. Pääsin puoleen väliin rinnettä kävellen, jonka jälkeen minun oli heitettävä, vedettävä ja työnnettävä laukkuja polveen asti upottavassa lumessa. Onneksi pyörän kanto oli helppo nakki ja pääsin nopeasti laukussa olleiden sadeasujen kimppuun.

Taivaalta alkoi tippua vettä, voimakas tuuli pureutui kasvoihini, näkyvyys lyheni olemattomaan ja lämpötila laski yhteen lämpöasteeseen.

Jatkoin matkaa loivasti kohoavalla suoraan vuorenrinteen sivustaa pitkin pohjoiseen suunnanneella tiellä. Kävelin joka metrin kolmeen kertaan, kantaen laukkuja ja pyörää edelleen erikseen. Ensimmäiseksi kannoin raskaat ja hankalasti kannettavat laukut polviin, jopa vyötäröön asti upottavassa lumeessa parin sadan metrin päähän, palasin takaisin ja kannoin lopulta pyörän samaan paikkaan. Tietä reunustavien pystysuorien seinien kohdalla oli lunta vain 0-50 senttiä ja pääsin pariin otteeseen jopa pyöräilemään 50 metriä. Valitettavasti loivia rinteitä oli määrällisesti enemmän ja niiden kohdalla tiellä makasi metrien lumikerros. Aloin kuulla kolinaa, pysähdyin ja hetken päästä kahden kymmenen metrin päässä edessäni tien lumikasaan tippui pääkallon kokoinen lohkare, paikkaan josta metrin päässä oli jalanjälkeni. Olin hieman huolissani, kun lumi- ja kivivyöryn merkkejä oli kaikkialla.

Päivän selvää oli, etten olisi pysynyt myrkyisään vuorikiipeilyyn alimitoitetuilla varusteillani lämpimänä kuin liikkumalla. Söin kävellessäni ja valmistauduin rämpimään lumessa koko yön. Onneksi minulla on keskuslämmityksellä varustetut varpaat ja niiden uskomaton kylmyyden sietokyky helpotti elämääni paljon, sillä varpaani eivät suuremmin palelleet, vaikka olin kävellyt reikäisillä lunta sisään imevillä kovapohjaisilla pyörälykengillä ja kesäsukilla lumessa jo neljä tuntia.

Saavuttuani vuoren huipulle, en nähnyt mitään, sillä vuoren huippu oli täysin pilvessä. Onnekseni vuoren huipulla oli kahdet jalanjäljet. Jäljet olivat samanpäiväiset ja tiedä vaikka miehet  olisivat olleet kevään ensimmäiset vuoren ylittäjät. Huipulta jalanjäljet johtivat jyrkkään suoraan rinnettä alas johtavaan alamäkeen, jonne minäkin heitin laukkuni ja pyöräni ja hyppäsin pyllyluisulla perään. Valitettavasti märkä lumi oli pehmeää eikä pyörä ja laukut tahtoneet luisua edes lähes pystysuorassa rinteessä ja jouduin raskaisiin heittohommiin. Muutaman kymmenen vertikaalimetrin pudotuksen jälkeen pyllähdin tielle, jonka tunnistin tieksi vain sen päällä olleen, arviolta 1-2 metrin lumikerroksen tasaisuudesta.

Se tie oli raskain kaikista, sillä upoin jatkuvasti lumeen, enkä aina tahtonut saada jalkojani ulos märästä lumesta. Onneksi olen matkankin aikana käynyt kymmeniä kertoja paikallisilla punttisaleilla rautaa kesyttämässä ylä- ja keskivartalon lihaksillani, sillä muuten olisi jäänyt 30-40 kilon laukkujen kanssa lumesta ylös ponnistaminen tekemättä. Ilman laukkuja en uponnut juuri lainkaan lumeen ja edellä kulkeneiden miesten jalanjäljetkin olivat vain 10-20 sentin syvyiset

Tiellä jouduin ponnistelemaan vain puolituntia, kunnes jäljet johtivat sumussa jyrkältä rotkolta näyttäneeseen alamäkeen, josta miehet olivat peppuliusuneet alas. En nähnyt kuin muutaman metrin alaspäin ja autuaan tietämättömänä heitin laukkuni ja pyöräni alas ja hyppäsin taas itse perään. Rinne oli jyrkkä ja pyörä ja laukut heittelivät voltteja alaspäin, kunnes aina pysähtyivät pieniin lumivyörykasoihin. Rinteen loiventuessa joudun muutaman metrin välein heittämään tararoitani alaspäin toivoen, että ne luisuvat mahdollisimman pitkälle. Lopulta alamäki kävi niin "loivaksi" ja raskaaksi, että laskin rinnettä alas vatsallani pää ylöspäin ja vedin pääni yläpuolella olevia, lunta painolastiksi kerääviä laukkuja ja pyörää alas kummallakin kädellä. Lumi tunkeutui vaatteitteni sisään ja minua alkoi jo hieman viluttaa.

Noin puolessa välin alamäkeä sumuverho hälveni äkkinäisesti ja saatoin nähdä alas. Oli upeaa nähdä kaukana alhaalla lumelta puhdas tie ja kaksi taloa, jonka ympärillä pörräsi lumespuskutraktoreja. Vaikka matkaa talolle oli vain noin 300 metriä, kesti sen viereiselle tiellä raahautuminen lähes tunnin, arviolta 30- 50 asteen alamäessä ! Olin tien penkalla todella väsynyt, mutta heitin laukkuni selkään ja kannoin väkisin pyöränkin saman aikaisesti jäljellä olleet mutaiset 200 metriä. Rojahdin talon pihalle lopen uupuneena. Varusmiehet tulivat luokseni, kantoivat laukkuni pois päältäni ja kutsuivat sisään lämmittelemään. Itse selvisin siis ehjänä alamäen volteista, mutta pyörästä katkesi vaijerit ja mittarinjohdot, sekä pyörälaukuista kaksi koukkua ja kiristyshihnat.

Päästyäni sisätiloihin, kehoni tärisi kylmyydestä ja väsymyksestä. Olin kiitollinen huipun yli samana päivänä kävelleille miehille heidän jalanjäljistään. Ilman niitä en olisi syönyt tuoretta leipää, lämmintä papusoppaa, juustoa ja hedelmiä lämpimän tuvan kaasulämmittimen vieressä ennen pimeän tuloa. Varusmiehet ja poliisit ottivat minut vieraanvaraisesti huostaansa, vaikka alkuun ihmetelivätkin mistä minä tienoolle tupsahdin. Sain nukkua ja syödä tuvassa seuraavaan aamuun asti.

Iranissa pakollinen varusmiespalvelus kestää 17 kuukautta. Kyselytutkimukseni mukaan ensimmäisenä vuonna peukaloita pyöritetään myötäpäivään, jonka jälkeen edistyneimmät saavat vaihtaa pyörityssuunnan vastapäivään. Samainen kyselytutkimus osoittaa, että poliisin työ  Iranissa on raskasta ja palkka vain 250 dollaria kuukaudessa.

Turistifiilis

Iranin armeija on enemmän minun makuuni kuin Suomen. Tehdessäni lähtöä kello kymmenen, makasi osa varusmiehistä vielä silmät tiukasti ummessa punkan pohjalla.

Tuvan ovesta ulos astuttuani edessäni avautui jyrkkä valkoinen seinämä, sama jonka edellisenä iltana laskin alas. Onneksi edellisenä päivänä näkymät peitti sumu, sillä ilman sitä olisi pelkopissat saattaneet kastella sadehousut sisältäkin.

Opaskirjan hehkuttamassa Howraman laaksossa parasta antia minulle olivat pitkä alamäki ja myötätuuli. Se, että en koskaan löytänyt noita valokuvallisia porrastettuja kyliä, saattoi olla kantourakasta jäykistyneen niskan syytä, mutta sivusilmällä kylläkin näin tienvarrella "häränsarviseen" nahkaliiviin, pussihousuihin ja huivihattuun pukeutuneita kurdimiehiä, joka antoi viitettä siitä, että vaikeasti saavutettavissa oleva laakso on todellakin ollut suojassa kulttuuria tuhonneilta sotajoukoilta, tai ainakin moderneilta vaatekauppiailta.

Pyöränpäällä minulla oli sellainen turistifiilis, että pidin Marivanissa- upean Zarivar järven maisemissa- kolmen päivän levon. Nyt minulla on sellainen turistifiilis kynä kädessä, että tekisi mieli lopettaa kirjoittaminen. Kerron kuitenkin yhden tarinan, joka sisältyi kolmeen viimeiseen, maisemiltaan upeaan pyöräilypäivään Iranissa.

Mahabadin keskustan liikenneympyrässä kaksi alkoholin hajuista nuorta miestä pysähtyi moottoripyörällä viereeni ja Iranilaiseen tapaan pyörittelivät  kämmentään kysyäkseen mitä etsin. He lupasivat johdattaa minut majatalolle, mosaferkhunesille. En oikein luottanut heihin ja matkalla pysähdyin ja sanoin, että voitte jatkaa matkaa. He kuitenkin halusivat johdattaa minut loppuun asti.

Löydettyämme hotellin, kannoimme kamat yhdessä ylös ja pojat auttoivat minua sisäänkirjautumisessa. Alkuepäröintini jälkeen meistä tuli niin hyviä ystäviä, että pojista toinen, kasvoiltaan teräväpiirteinen ja tumma, mustaan nahkatakkiin ja päähuiviin pukeutunut Kamal kirjoitti nimensä ja puhelinnumeronsa käsivarteeni. Heidän lähtiessä lämpimien jäähyväisten saattelemana pois, ajattelin olleeni ennakkoluuloinen kun aluksi suhtauduin poikiin hieman epäilevästi ja taas ajattelin, että oli ulkokuori mikä tahansa pitää kaikki ihmiset ottaa avoimesti vastaan.

Sisäänkirjauksen lomassa kävin käytävällä tarkistamassa oliko kaikki tavarat varmasti tulleet ylös. Näin samalla Kamalin huono hampaisen ja kiharatukkaisen alkoholiin taipuvaista autoasentajaa huonoissa vaatteissaan muistuttavan kaverin tulleen pesemään käsiään käytävän lavuaarille. Kaikki kamat oli ylhäällä ja jätin ne vastaanoton kulman taakse. Lopetettuani sisäänkirjautumisen, kipeitä hartioita kyllä miellytti, että kämmenissäni roikkui tavallisen neljän laukun sijaan kolme laukkua, mutta mieleni ei ollut kuitenkaan tyytyväinen silä puuttuvassa laukussa oli kaikki leiriytymisvarusteeni. Muista kamppeista en niin välittänyt, mutta illalla minulla ei ollut omalta kuolalta haisevaa itse kehittämääni paino-mukavuus suhteeltaan täydellistä retkityynyä. Minun ei tarvinut olla Komisaario Palmu tajutakseni kenen matkaan laukku oli lähtenyt.

Kamalalta kamojen kaipuulta minut pelasti Kamalin käsivarteeni kirjoittama puhelinnumero. Seuraavana aamuna poliisiasemalla kättelimme lämpimästi Kamalin kanssa, ja naureskelimme, että olimmehan molemmat edellisenä iltana hieman hupsuja. Kamalin avulla poliisi löysi hänen kaverinsakin. He palauttivat kaikki varusteeni ja vakuutin ja kirjoitin poliiseille lomakkeen, etten halua poikia syytettävän laissa, silä enhän minä hyville ystäville hallaa halua. Poliisi oli hyvin otettu omasta nopeasta toiminnaastaan ja sain tehdä poliiseille kiitoskirjeen ja ääninauhoituksen. Minun, arvoisan Jukka Salmisen palvelemisen kunniasta poliisit kiittivät suurella lounaalla kenties kaupungin parhaassa lounasravintolassa. Illalla illastin englannin tulkkina toimineen varusmiehen, Zanyarin kanssa. Hyvä niin, sillä ainut asia, jota uudet ystäväni eivät palauttaneet, oli Pakistanista asti hätävarana ollut myslipussi.

Orymiyehista toivon selviäväni hengissä Iranin liikenteessä viimeiset 55 km Turkin rajalle. 26 000 ihmistä vuosittain ei siitä Paykan myllystä hengissä selviä.
-----

P.S. Osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari on ilmestynyt  Länsi-Iran kuva-albumi.