Turkki 2
Tama ja muita uusia kuvia Lansi-urkki kuva-albumissa.
Turkki 2 (İstanbul 26 kesakuu 2007)
"You can make more friends in a month by being interested in them than in ten years by trying to get them interested in you."—Charles Allen
"Voit tehdä enemmän ystäviä kuukaudessa olemalla kiinnostunut heistä kuin kymmenessä vuodessa yrittämällä saada heidät kiinnostumaan sinusta."
"I would make everybody ride a bike for 6 months through the country of the people they think they hate and have insoluble differences with. That would cure them." -Alastair Humphreys
"Pistäisin jokaisen pyöräilemään 6 kuukautta maassa jota he
ajattelevat vihaavansa ja jossa on heidän mielestään ratkaisemattomia eroja. Tämä
parantaisi heidät.".
-----
Tatvanin saapuessani auki revetty ja mutainen kävelykatu oli jo tasoitettu sileäksi hiekkapinnaksi ja sen reunoille kasattu ensimmäisiä katukivetyksiä, Nemrut tulivuorenhuipun paksu ja tasainen lumivaippa oli sulanut ohuiksi seepramaisiksi raidoiksi, päivälämpö oli noussut kymmenellä asteella ja pääkadun varren lehtiin oli ilmestynyt ensimmäiset lehdenversot. Yli pitkäksi venyneen Tatvanin taukoni aikana kehossani kävi yhtäläinen keväinen herääminen kuin kadulla ja luonnossakin. Oloni ei ollut enää tyhjä ja mieleni halajasi alas lämpimälle alangolle. Kahdeksan päivän suunnittelemattoman tauon jälkeen oli aika palata tienpäälle.
Pohjoista ja Nemrut tulivuorta kohti kohoava ylämäki palautti minut tuttuun
tapaan pyörämatkailijan todellisuuteen. Lepopäivinä pyörittelin rinnettä ylös
kevyesti kuutosvaihteella, mutta kokeiltuani samaa vaihdetta täyteen lastatulla
Feltillä, oli tunne virkeillä jaloillakin tahmeampi kuin aiemmin tyhjillä
reisillä. Onneksi mäki kääntyi pian pois vuoren juurelta alas kohti tasankoa. Pieniä
vesiputouksia, alamäkeä, myötätuulta, lämpöä, tänä vuonna ennen kokematonta
lämpöä, vaihtelevat vuorimaisemat, vehreyttä, linnun laulua, tervehtiviä
ihmisiä ja vahvat jalat olivat ensimmäisen tienpäälle paluu päiväni teema. Loppupäivänä
tietä reunusti jyrkästi kumpuileva hiekkamaamaisema jonka tasaiset kohdat
olivat laidunmaan vallassa. Löysin telttapaikan alaspäin delttamaisesti
viettävästä purolaaksosta joita ympäröivillä hiekkapenkereiltä kaikui vuohien
kellojen kilinä ja paimenten vihaiset työhuudot. Teltan sisään päästyäni
ilmoille nousi myrsky, jonka voimassa telttani ei pysynyt pystyssä.
Tatvan
Vuodesta 1983 asti Turkin hallituksen joukot ovat PKK:n vastaisen
sodankäynnin tuoksinnassa tuhonnet eri tietolähteiden mukaan 1400-3000 kylää. Siten
ihmisten pakkomuuttivat kaupunkien liepeille ja pystyttivät jonkinlaisia
asumuksia ilman minkäänlaista asemakaavaa. Ennestään taloudellisesti kärsivissä
kaupungeissa ei tietystikään ollut työtä tarjota uusille tulijoille ja tänä
päivänä se näkyy selvästi tunkkaisissa internet kahviloissa, jotka
runsaslukuisuudessaankin ovat usein täynnä tupakkaa polttavia ja pornoa katsovia
miehiä. En ole kertaakaan nähnyt naista tai tyttöä nettikahvilassa.
Takapajuisena ja uskonnollisena pidettävässä Iranissa nettikahvilat olivat
vähintään puoliksi opiskelija tyttöjen vallassa ja heillä lienee ollut
käynnissä hieman progressiivisemmat toimet kuin Tatvanin miehillä.
Turkin liigan jalkapallofinaalin jälkeen Tatvanin kadut räjähtivät eloon hullaantuneista kadulla juoksevista ja autoissa ulosroikkuneista miehistä ja heidän sotahuudoistaan ja tööttäilyistään. Finaalissa pelasivat 1700 km päässä olevat Istanbulilaisjoukkoeet, mutta Fenerbachen voitettua finaalia räjähti pikkukylässä suurempi rieha kuin Suomessa sen ikuisiksi ajoiksi ainoaksi jäävän maailmanmestaruuden aikaan. Jalkapallo on Turkissa ja varsinkin kurdialueella uskonnon asemassa. Kaakkois-Turkin kurdeilla ei ole koskaan ollut omaa valtiota ja aluetta ovat vuoroin hallinneet turkkilaiset, makedonialaiset, iranilaiset, armenialaiset ja mongolit. Viime vuosikymmenien konfiktissa hallitusta vastaan on kuollut 30 000 kurdia. Kurdin kielen puhuminen kiellettiin täysin vuonna 1983 ja vasta vuonna 2006 Turkin hallitus hyväksyi yhden kurdi radioaseman ja kahden TV:n aseman perustamisen. Turkin hallitus ei vieläkään tunnusta kurdien olemassa oloa ja luokittelee heidät vuoristoturkkilaisiksi. Lieneekö sotaisessa historiassa ja sosiaalisissa ongelmissa syy nuorten miesten kiihkoiseen suhtautumiseen - nykyajan gladiaattoritaistelua - jakapalloa kohtaan ? Tuskin missään muussa maailman kolkassa jalkapalloon suhtaudutaan yhtä vakavasti. Edes Besiktas-Fenerbache jalpallofinaalin iltainen maanjäristys ei hiljentänyt juhlijoiden intoa.
Tatvanin 67 000 asukkaan kaupungin pääkadulta löytyy tietokoneliikkeitä, kännykäkauppoja ja pari suurehkoa supermarkettia. Kuitenkin sadan metrin päässä asuntoalueella talot ovat räjähtämäisillään, roskat heitetään kaduille ja huonovaatteiset lapsijoukut juoksevat perässäni kerjäten rahaa; he jotka eivät kauppaa tupakkaa pääkadulla. Viidenkilometrin päässä Nemrut vuoren rinteellä olevassa kylässä ihmiset saavat elantonsa 1900-2300 metrin korkeudessa olevilta, vielä huhtikuun lopussa osittain routaisilta pelloilta ja he asuvat luonnosta löytyneistä kivistä kasatuissa taloissa. Kylä on niin köyhä, että kun iloiset, innokkaat ja runsaslukuiset lapset eivät onnistuneet kerjäämään minulta rahaa, alkoivat he naama mutrulla kerjäämään leipää. Iranissa palkat ovat samaa tasoa tai hieman pienemmät kuin Kaakkois-Turkissa, mutta huomattavasti alhaisempi hintataso antaa köyhillekin inhimillisen elintason maan sisällä, joka ei pakota kerjäämiseen. Iranissa näin vain kaksi kerjäläistä ja molemmat yhdessä Iranin rikkaimmista kaupungeista Esfahanissa. Muutama esimerkki hintatasoerosta: Turkissa bensiini on lähes 30 kertaa, jogurtti kaksi ja puoli kertaa, leipä moninkertaisesti, shampoo kaksinkertaisesti, hotellit kaksinkertaisesti ja kasvikset tuntuvasti kalliimpia kuin Iranissa. Ei olekaan ihme, että en koskaan joutunut jonottamaan Tatvanin supermarketeissa.
Batman
Aamulla auringonsäteet herättivät minut jo 5.30, mutta silmälappujen avulla venytin yöunet 7.30:een, kunnes heräsin maailman ärsyttävimpään herätyskelloon, turkkilaisen takkuturkkisen karvaturrin räksötykseen. Paimenkoirat paimensivat kelloja kilisyttävän vuohilauman telttani kohdalle ja söin aamupalani yhdessä niiden kanssa: minä söin mysliä, vuohet ruohoa.
Yö oli makuupussittoman lämmin ja aamu aurinko niin kuuma, että kaikkien turkkilaisten naisten iloksi kaivoin vaatepussini pohjalla seksikkäät sääreni paljastavat pyöräilyshortsit, ensimmäistä kertaa sitten Intian.
Liekö syy säärieni härmäläinen talvirusketus tai kampieni kova pyöritys nopeus, ettei lahkeenlyhentäminen tehnyt toivottua vaikutusta pelloilla kyykkiviin naisiin. Yhtään lentosuukkoa ja rakkauden toivotuksia en saanut osakseni. Naiset eivät naiset olleet tajunneet edes 25 asteen helteen lämpöä, sillä huivi ja paksut hameet verhosivat työtä tekevää kehoa aivan kuten kirpeänä kevät aamunakin. Turkki on naisten osalta ollut muutenkin kylmä paluu tavalliseen arkeen, kuin olisin Pakistaniin palannut. Englantia harjoittaa halunneet ja uteliaat Iranin naiset ja tytöt ovat vain kaukaisen kylmä muisto ja Kaakkois-Turkissa olen palannut miehiseen maailmaan.
Lepakkomaisella liidolla myötätuulessa hurahdin nopeasti mielikuvitusta kutkuttavan Batman kaupungin liepeille. Mieltäkutkuttavan nimen nostamat ennakko-odotukset kaupungin jännittävyydestä latistuivat nopeasti pyöräiltyäni halki nopeasti kasvussa olevien teollisuus- ja asuinlähiöiden. Öljymiljoonien rikastuttaman Batmanin lähiöt olivat asuinmukavuudeltaan huomattavasti siihen astisia kaupunkeja loisteliaampia, mutta harmaudessaan ja pölyisyydessään niin kolkkoja, että päätin kaupungin nimivalinnan olevan epäonnistunut. Nimi Matti Vanhanen sopisi kaupungin imagoon huomattavasti paremmin.
Batmanin värit olivat valahtaneet sitä ympäröivän alangon niityille, jonka
kukkaloiston värikkyys oli minulle ennenkokematon. Tietä reunustivat punaiset,
monen kirjavan siniset, valkoiset, violetit, keltaiset ja oranssit kukkameret,
joiden ilmoille leijattamat tuoksut olivat pyöräilykengieni aromeja aavistuksen
autuaammat.
Viimeiset kymmenen kilometriä nautin Tigrisjoen varren sumuisista ja jyrkistä kalliomaisemista, ennen saapumistani maineikkaaseen Hasankeyfin 4000 asukkaan kylään, jossa tulin pitämään lepopäivän.
Kävely Hasassa
Otettuani korvatulpat ulos korvistani täytti vaatimattoman motellihuoneeni Tigrisjoen pauhu. Siirryin joen päällä roikkuvalle parvekkeelle syömään aamupalaa. Minut vastaanotti lämmin ja kostea aamuinen henkäys, lintujen laulu ja jylhä näkymä joen toisen puolen kallioon kaivettuun luolakylään.
Tein rohkean päätöksen ja lähdin kiertämään Hasankeyfiä jalan. Hasankeyfin
vanhankaupungin ainoa, hunajan väristen kivitalojen välissä kulkeva
markkinakuja oli maanantainakin turkkilaisturistien vallassa; bussituristien
jotka kuvaavat nähtävyyksiä poseeraten niiden edessä. Löysästi lantustavien
turistien joukossa erottui kolme paikallista jätkää, kenties koko kylän kingit.
Pojat pistivät jalkojansa toisten eteen kolminkertaisella nopeudella laiskoihin
turisteihin nähden, mutta koska vanhinkin pojista lienee ollut vain
kolmivuotias, eivät he silti edenneet pahojen teko paikalta toiselle juurikaan
turisteja nopeammin. Söötin kiharapäisen natiaisen jalat olivat hieman huterat
ja meno niin heiluvaa, että lieneekö tyhjässä Coca-tölkissä - jolla hän
raaputteli pakettiautonvanteita - ollut kossucolaa. Suuri on kulttuuriero,
jonka ikäisenä lapselle annetaan vastuuta Suomessa ja Turkissa. Kaakkois-Turkissa
lapset ulkoilevat kaveriporukassa heti kun oppivat kävelemään. Suomessa kolmivuotiasta
ei päästetä hiekkalaatikonreunojen ulkopuolelle.
Kolmen sadan metrin kävelyn jälkeen jalkani olivat jo niin turtana, etten voinut kieltäytyä luolaravintolanpitäjän kutsusta jäädä huikkaamaan kuppi teetä. Ravintolassa soitettiin ainaisen Turkkipopin sijaan Evanescensen jotakin rauhallista kappaletta, kellertävä luola-asuntojen rikkoma pystysuora seinämä nousi selkäni takana, Tigrisjoki piti vaimeaa virtauskohinaa ja aurinko paistoi loivasta kulmasta suureen minareettiin ja joessa könöttävän muinaisen sillan jäänteisiin: yhdistelmä joka teki ohi menneen hetken 300 metrin kävelyn arvoiseksi.
Turkkilainen turistiryhmä osti samaisille kolmelle pojalle suuret jäätelöt ja ottivat valokuvia heistä siten, että suuri kokoinen nainen kyykistyi alas ja otti pienet pojat syleilyynsä pyytäen kaikkia avamaan yhtäläisen hymyn kuin hänen leveä perseensä lähetti takana kulkijoille. Kikkarapäinen poika vilkuili muille maille uudet kujeet mielessä, eikä häntä olisi kiinnostanut poseerata minuutti kaupalla naisten kainalossa, mutta hän ei kohteliaana uskaltanut livistää jäätelöllä maksaneilta turisteilta. Naisten asenne ei saanut minua iloiseksi. He eivät ymmärtäneet, että heidän toimintansa ei tule johtamaan mihinkään hyvään, ei edes hyvään valokuvaan; he ottivat ne vasten suoraan linssiiin paistavaa aurinkoa. Nostin hymyttömän perseeni penkistä ja lähdin etsimään toista 300 metrin kävelyn arvoista hetkeä.
Vanhan kivitalomiljöön mukulakivillä taiteiltuani jalkani alkoivat täristä väsymyksestä, kunnes 300 metrin kohdalla
moskeijan rauniot toivat helpotuksen kärsimykselleni. Istuin kiviaidan
jäänteille. Moskeijan laidalla hyvin säilynyt minareetti nousi korkeammalle
kuin taustalla olleet vuoret, aina vaaleansiniselle taivaalle asti; aidan
sisäpuolen villillä niityllä kaksi pienoista vuohta tuputtivat lounastaan,
yllätyksekseni menu sisälsi ruohoa; taustan kivitalon verannalta lapset
huusivat: "Turiiist , hellooo". Nostin jalkani suoraksi leveän aidan
päälle, nojasin niskani vinoon kiviseinään, annoin auringon paahtaa suoraan
hikiselle otsalleni ja oikealla kädellä tartuin Adidas-vesipullooni hitaasti
kuljetttaen pullon suun huulilleni kaataen viileää vettä jäähdyttämään kehoani
kuin perjantai-illan saunakaljaa lauteilla juova hikoileva työmies. Hetki oli
300 m kävelyn arvoinen. Nostin levänneen perseeni aidan päältä ja lähdin
etsimään kolmatta 300 metrin arvoista hetkeä.
Mukulakivitie muuttui pieneksi poluksi joka mutkitteli alas jyrkkään kanjoniin. Kanjonin vaaleat seinät olivat sveitsiläisen juuston tapaan kaivettu täyteen reikiä, jotka johtavat luola-asuntoihin, tosin hylättyihin sellaisiin. Minua harmitti kun olin jo maksanut motellin sillä luolista olisin saanut ilmaisen majapaikan. Enemmän minua harmitti se, että olin kävelllyt jo yli 300 metriä ja olin vasta Hasankeyfin linnoitukseen johtavien portaiden alapäässä eli 300 metrin arvoiseen hetkeen oli vielä turkasen pitkä matka. 400 metrin matkan jälkeen minun oli pakko vetää henkeä pystysuoralle rinteelle kaivetun ravintolan rappusilla, sillä jalkani olivat hyvin heikoilla.
Epäröin pitkään kannattaako 200 metrin ylämäkikävelyn tuskasta maksaa yli
euron pääsylippua, mutta kerran jo takaisin käännyttyäni päätin löysätä
kukkaron nyörini tuskalle ja ensiluokkaisille näkymille. Turistien rahastuksen
kiukussa sain itseni valutettua ylös asti ilman suurempia ahdistuksia. Istahdin
linnoituksen kiviselle ikkunalaudalle, josta oli suora 50 metrin pudotus
Hasankeyfin raitille. Tigrisjoki mutkitteli horisonttiin kohti Persianlahtea,
jokea reunusti viljelymaiden vallassa olevat loivat vuoret ja antiikkinen
Hasankeyf paistatteli päivää auringon valossa aivan kuin on tehnyt satoja
vuosia. Linnoituksen ikkunasta tullut viileä henkäys ja kiviseinistä hehkunut
yönviileys jäähdyttivät nousussa ylikierroksille päässyttä kehoani. Pistin
kameran asetukset kohdalleen ja otin linnoituksen ikkunasta paremman valokuvan
kuin yksikään kylän raitin postikortti. Hetki ei sinällään ollut 600 metriksi
venyneen kävelyn arvoinen, mutta sellaiseksi sen nosti tieto, ettei kuvaa olisi
saanut koskaan ottaa. Nostin viilentyneen perseeni ylös ikkunalaudalta ja
kiipesin takaisin yli linnoituksen kieltokyltin ja sinne menoa estävän
rauta-aidan. Lähdin etsimään toista 600 metrin kävelyn arvoista hetkeä.
Alamäki oli helppo, mutta pääkadun ylämäki rasitti reisiä niin, että oli nautinto pyllähtää nettikahvilan pehmeälle penkille. 1024 kilobitin laajakaista avasi Yle:n sivut nopeasti ja nopeasti silmini osui myös tulos 4-2. Ei todellakaan 600 metrin kävelyn arvoinen hetki. Nostin masentuneen perseeni penkistä ja lähdin etsimään kolmatta 300 metrin kävelyn arvoista hetkeä. Motellini sängylle heittäytyminen oli sinänsä 300 metrin kävelyn arvoinen hetki, mutta ajatukseni olivat kovin sekaisin, sillä en ollut vielä toipunut edes viime vuoden Olympiafinaalin järkytyksestä, jonka koin Australian Alice Springsissä ja nyt leijonat tarjosivat jo uutta kärsimystä kannettavaksi maailman teillä.
Helmi rinteellä
Kärsimyksen karkera painolasti harteillani lähdin jatkamaan matkaani kohti Mardinia. Murheessa mieleni muutti värikkäät kukkaniitytkin musta-valkoiseksi ankeudeksi. Suru muutti vuoden lämpimimmän päivän nautinnollisen lämmön kuumaksi helvetiksi ja otsaltani valuvat vesipisarat vereksi. Yritin siirtää henkistä suruani fyysisen harjoittelun aiheuttamaan tuskaan. Vain viikkoa aiemmin tyhjänä olleet jalkani olivat täynnä virtaa ja temmelsin jokaisen lukemattomista 115 km matkalle osuneista mäistä ylös kuin villa varsa Anatolian mäkisellä alkukesän niityllä. Mardinissa en enää muistanut leijonien tappiota, halusin vain syödä.
Mardin on todellinen helmi vuorenrinteellä. 1000 metrin korkeudessa
vuorenrinteellä roikkuva hunajan värisistä antiikkisista kivitaloista
rakennettu pikkukaupunki tihkuu antiikkista tunnelmaa. On suuri ilo pyöräillä
Mardinin portaisilla (kyllä, pyöräillä) ja porttikongisilla pikkukaduilla,
jonka elämyksen korvaa laaja näkymä mesopotamian tasangolle aina Syyriaan asti.
Mardin kärsi poikkeuksellisen pahoin 80- ja 90-lukujen PKK:n ja hallituksen
välisistä taisteluista ja kaupunki oli pitkään suljettu turisteilta. Nyt alue
on turvallinen ja auki turisteille lukuunottamatta linnoitusta vuorenpäällä,
jossa Turkin armeija pitää yhä majaansa. Mardinissa vierailu on varmasti
turkkilaisempi kokemus kuin länsirannikon lomakohteiden loma ja Mardiniin
kannattaakin suunnata ennen suuria massoja, mutta kaupunkiin kannattaa tulla
suuremman rahanipun kanssa kuin minä, ettei tarvitse nukkua Hotelli Pasakissa,
joka antoi huonointa vastinetta rahoilleni koko matkani aikana. Samoin
naureskelivat muutkin turistit.
En saanut viime vuonna itseäni riittävään kuntoon osallistuakseni ammattilaisten keväänklassikoihin Liege-Bastogne-Liege, Tour de Flanders, Paris-Roubaix, Amstel Gold Race......, joten minun piti kehittää omia yhden päivän klassikoita Etelä-Turkissa. Ensimmäinen klassikko 115 km Hasankeyf-Mardin oli voitokas ja lepäsin Mardinissa valmistautuen 195 km Mardin-Sanliurfa klassikkoon.
Pitkäksi venyneen nukahtamisen johdosta myöhästyin lähdöstä ja pääsin lähtöviivalle vasta hieman ennen puolta päivää, joka ei tosin yhdenmiehen kilpailussa haitannut. Yritin ehtiä Urfaan ennen pimeää ja kahdeksaa. Myötätuulessa ja melko tasaisessa peltomaisemassa taitin ensimmäisen viiden tunnin aikana huimat 140 km, jonka jälkeen ihme pysäytti minut. Tapasin vedentäyttöravintolani pihalla suomalaisen pyörämatkaajan. Pekka oli ansiokkaasti puhunut kahden viikon loman vaimoltaan ja oli polkemassa siinä ajassa niin pitkällä Itä-Turkkiin kuin perssaus kestää. Pulinahetki venyi niin pitkäksi, että jäähtyneet jalkani purkivat yhteistyösopimuksen 150-170 sydämenlyönneillä ajelusta ja jatkoin matkaa sunnuntaivauhdilla. Kello seitsämän matkaa Urfaan oli vielä 30 km ja aloin etsiä autiotaloa tai telttapaikkaa. Kysyin suuresta talosta lupaa pystyttää teltan talon pihan laajalle ja aidatulle nurmikolle. Tomaatin kasvatusta turkkilaisille opettamassa olleet israelilaismiehet antoivat minun olla luksustatalossa kuin kotonani ja nautin kaksi yötä suuren jääkaapin antimista, satelliitti TV:stä ja pehmeästä sohvasta.
Viimeinen klassikko
Sanliurfa: siisti ja konservatiivinen pyhinvaelluskaupunki, mutta liian historiallinen, jotta olisin jaksanut laiskotella kaupungissa kolmea päivää enempää.
Kolmas ja viimeinen 150 km Sanliurfa-Gaziantep klassikko alkoi tunnokkailla jaloilla yli lukuisten pikkumäkien. Kahden ja puolen tunnin pyöräilyn jälkeen päätäni jomotti, hiki valui poskillani (harvinaista minulle) ja jalkani tuntuivat tahmeilta. Vilkaisu varjossa olevaan lämpömittariin paljasti syyn, 37 lämpöastetta. Kärsin kuumuudesta ensimmäistä kertaa elämässäni. Lämpimin päivä ennen 37 asteen kuumutta yhdeksän kuukauden aikana oli ollut 26 astetta ja suuri äkkinäinen muutos lienee syy kärsimykseen. Laiskana poikana en itseäni rasita ja pysähdyin seuraavaan 90 km päässä Sanliurfasta olevaan pikkukaupunkiin. Heittäytyminen seitsämän euron ilmastoidun hotellihuoneen pehmeälle sängylle oli taivaallinen nautinto, joka sai minut unohtamaan jo toisen keskeytyksen tuottaman häpeän.
Gaziantepissa herra hajamielinen professori majoitti minut ylioston asuntolassa ilmaiseksi ja kiireistään huolimatta auttoi minua anatolialaisella autuudella. Suomalaista autuutta avautui Sedatin toimistoon tiensä löytyneistä pahvilaatikoista. Huntterin ja Intersportin toimittamien varustepakettien sisältö sai vehkeet sekä vehkeiden käyttäjän koreaksi.
Keski-Anatolia
Suomalainen autuuden ehostama Felt joutui Gaziantepin jälkeen turkkilaisen idioottimaisuuden uhriksi, kun pyöräkorjaamon tyttö kiristi pinnat niin kireälle että ne putkahtelivat ulos vanteesta. Jatkoin matkaa Keski-Anatolian vuorisella taipaleella vanteella joka vippasi kuin turkkilaisen napatanssijan lanne.
Turkin maaseudulle trendit taitavat levitä todella hitaasti, sillä ainut kaduilla lauleskeltu hitti oli ABBA:n Money money money. Trendit pulppuavat maaseudulle niin hitaasti, että lyriikoistakin perille asti oli levinnyt vain alkuosa ja minun piti opettaa kaikille kerjäläisille kappaleen jatko....must be funny in the rich mans world. Money money money , always sunny in the rich mans world..........
Pyöräiltyäni mäet ylös madellen ja laskettuani mäet alas vanteen räjähtämistä peläten, oli matkanteko todella hidasta. Pienellä tiellä pitkän tauon jälkeen nuuhkin metsän raikkaita tuoksuja, kuuntelin purojen lotinaa ja yritin parhaani mukaan avata jäyhää ulkokuortani lukuisilla maalaisten tarjoamilla teehetkillä.
Luonnonmaiseman ja
ihmisten tarjoaman kauneuden lisäksi nautintoa menoon loihti sisältäni
kummunnut voima. Vuorenlaaksossa päivittelin pellolla työtätekevien ihmisten
pienuutta verrattuna taustalla kohoaviin vuoriin, mutta jalkani toimivat niin
upeasti, että korkeuksiin kohonnut mutkainen tie ei tuntunut kummoiseltakaan
haasteelta. Päinvastoin, alamäessä vippaavalla vanteella heiluen suorastaan
odotin pääseväni uuden nousun kimppuun. Nousussa vauhti hidastuu, eikä
ohjaamiseen tarvitse juurikaan keskittyä, ilmavirran kohina korvissa vaimenee
ja luonnon yksityiskohdat viuhahtelevat silmien ohi aivojeni käsittelykyvylle
riittävän hitaasti. Vuorinousujen hitaasti yksin ylös ajaminen luo rauhallisen
hetken, jossa ajatus virtaa ja elämä hymyilee.
Aamulla heräsin vanhan pariskunnan rehevässä jokilaaksossa olleessa talossa uuteen Cappadocialle johtavaan päivään. Talos oli sisustettu antiikkisilla kudonnaisilla, halvoilla rihkama koristeilla ja kirjahyllyssä makasi halparadio, tietysti pitsinyplätyn pöytäliinan alla. Tuoksu talossa oli yhtä antiikkinen kuin sisustuskin, aivan kuten suomalaisissa kesämökeissä. Tuvan seinäkellokin oli tunnin väärässä ajassa.
Arviolta kahdeksaakymmentä
ikävuotta lähentelevän pariskunnan kauniimpi osapuoli valmisti minulle
aamiaisen joka kaikkine juoksemisineen oli hänelle varmastikin suurempi
ponnistus kuin minulle Capadocialle ajaminen. Hidastuneesta tahdista huolimatta
vanhukset pitivät minua kuin omana poikanaan. Yhtään englannin sanaa he eivät
puhuneet, joten viestimme vain lämpimillä hymyillä.
Cappadocialla ihmeelliset
luonnon muodostelmat tekivät pilkkaa valokuvaamiselle ja mielikuvitukselle.
Täydellisen hiljaisten laaksojen ja kanjoneiden kätköistä paljaistui silmiä
hivelevän pehmeänmuotoisia ja vaihtelevan värisiä kivimuodostelmia.
Muodostelmia ei tarvinnut tyytyä vain katselemaan, sillä nukuin yöni
vitivalkoiseen kalliomuodostelmaan hakatun majatalon raikkaassa viileydessä.
En ehtinyt pitkään ihailemaan Cappadocian seksikkyyttä, sillä liityin kolme vuotta maailmaa pyörällä kiertäneen saksalaisen Marion seuraan ja polkaisimme yhdessä aina Istanbuliin asti.
Pyöräilimme yhdeksän
päivää yhdessä, suurelta osin erittäin mäkisillä maaseudun pikkuteillä.
Jokainen kylä tuntui olevan täynnä vanhoja Saksan siirtolaisia, jotka olivat
palanneet kotikyliinsä työskentelemään tai kuten monet, juomaan teetä ja
pelaamaan backgammonia paikallisessa teehuoneessa. Kiitos Mariolle, joimme
monet kahvit ja teet heidän kanssaan ja saimme muutamana yönä katonkin päämme
päälle.
Oli ilo ja kunnia
matkustaa Marion kanssa. Hienoa muiden kanssa matkustaessa on heidän tarjoamat
viisaudet ja opit, joista nuori poika voi imeä oppia ja tietoa. Marion oli
tulossa Afrikasta, johon minä olen menossa muutaman kuukauden päässä, joten vietimme
monta telttailuiltaa puhuen Marion vielä roihuavasta rakkaudesta ja
toivottavasti minun tulevasta rakkaudesta, Afrikasta.
Istanbulissa halkaisin jo
toisen maanosan ja edessäni odottaa enää vaivaiset neljä maanosaa. Euroopan
puolellle siirryimme epäseksikkäästi lautalla. Istanbulissa en vieraillut
Suuressa Basaarissa, Aya Sofiassa, mutta viimeisenä päivänä löysin vahingossa
tieni Siniseen moskeijaan. Istanbulissa pääelinkeinoni oli Marion ja hänen
kavereiden kanssa laiskottelu, eikä tämän elinkeinon harjoittaminen sallinut
enempää kirjoittamista tapahtumista Capadoccian jälkeen.
Huomenna jatkan matkaa
kohti Bulgariaa, suunnnitelmanani vaihtaa elinkeinoksi täysipäiväinen pyöräily.
------
Marion saksankielinen
nettisivu: www.abgefahren2004.de
Marion Istanbulissa tapaamani kaverin Marcon nettisivu saksankielinen sivusto: www.marco-becher.de
Osoitteeseen www.pyorallamaailmanympari.com ilmestynyt uusi Turkki kuva-albumi.
