Eurooppa raportit

Uusi uljas pyöräni, Felt Q920.

Eurooppa 2  (Naantali 6 marraskuu 2007)

Jos haluat kommentoida, tapahtuu se nykyisin oikea sivupalkin "kommentoi" kohdassa. FLICKR :ssä muutama uusi kuva Euroopasta.

"I feel I know much less about my own continent than I do Asia, but the sense of history and development in Europe is mind blowing." – Rob Lillwall

"Tunnen tietäväni vähemmän omasta maanosastani kuin Aasiasta, mutta Euroopan historia ja kehitys on mieltä räjäyttävää."

-----

Viime kerrasta kun kirjoitin onkin jo aikaa. Kirjoitustauolle haluaisin antaa syyksi kauniita selittelyjä, mutta todellinen syy on laiskuuteni. En jaksa nytkään pitkään kirjoittaa, koska olen laiska.

Jatkoin Raffaelin luota matkaa Muncheniin, jossa lumilautailija-valokuvaaja Sami ystävällisesti minut majoitti. Myös Mario löysi tiensä Muncheniin ja vaihdoimme kuulumiset. Valitettavasti Mario suuntasi länteen ja minä pohjoiseen kohti Serbiasta ja Turkista tuttujen Berniä ja Schmalzia. Onneksi heidän luo oli vain kahden päivän matka.

Ostin Eicstätissä kahden päivän ruuat, kun ajattelin ettei Bernillä ja Scmalzilla ole muuta ravintoa kuin kaljaa ja makkaraa. Seuversholz kylä pahanen oli tuulisten peltojen saartama, Asterixin gallialaista kylää muistuttava ympyränmuotoinen 400 asukkaan maalaisyhteisö. Asterixin ja Obelixin tapaan pojat olivat hieman juhlineet ulkomaanmatkan jälkeen ja olut oli virrannut kotiinpaluun jälkeen viiden viikon ajan joka päivä, mutta villisian oli korvannut Bayerilainen makkara ja Schmalz olikin saanut kehitettyä mahansa Obelixmaisiin mittoihin. Toisen päivän iltana vierailimme Bernin rakentamalla nuorisokerholla, hieman koirankoppi suuremmalla parakilla. Menossa oli tavallinen tiistai-ilta. 16-21 vuotiaat nuoret polttivat ja joivat itsensä iloiseen olotilaan ja kaikilla oli hauskaa. Suomalaiset hyvin maailmalla tiedossa olevat juomatavat saivat Bayernin olutkulttuurin sydänmailla kolauksen, minun tyydyttyä vain yhteen hörppyyn heidän kiertävästä kolmen litran tuopistaan. Seuraavaksi polkasin muutamassa päivässä Marion kotiin, Itä-Saksan Eisenbergiin.

Michael Jacksonia Itä-Saksassa

Hiljaisen, lähes aution Eisenbergin kadulla käveli vain muutama vanhus lauantai-iltapäivän ostoksilla. Kolkolla kadulla suuren kivitalon portista astui esiin viiksekäs ja iloinen mies, joka kätteli minua voimakkaasti ja saattoi sydämellisellä vieraanvaraisuudellaan minut kiviaidan sisäpuolelle. Marion isä Manfred esitteli minut muulle perheelle ja he kaikki iloitsivat, että joku pyöräilijä sentään saapui taloon, sillä he ovat odottaneet Marion kotiinpalua viimeiset kolme vuotta. Sain Marion lähes neljä vuotta matkamiestä takaisin odottaneen huoneen itselleni.

Eisenbergin iltapäivän autiot kadut olivat tyyntä myrskyn edellä, sillä myöhemmin illalla lähdimme Marion jo Istanbulissa tapaamieni ystävien kanssa kaupungin vuotuisille musiikkifestivaaleille. Kiersimme kaupungin kaikki itä-saksalaiset, kiinalaiset ja kreikkalaiset ravintolat alkuillasta ja niissä tarjotut paukut toivat pyöräilijän reisiin mukavasti lisävirtaa, vaikka takana olikin jo pitkä polkemispäivä. Tosin, saattoi energisyyteni vaikuttaa juomani vesikin, sillä join 1.5 litraa Steven tarjoamaa vettä, jonka Torsten kertoi olleen juhlimiseen tehoa tuovaa kofeiinia ynnä muita piristeitä sisältävää menovettä. Samapa tuo mistä se energia kumpusi, pojat olivat kumminkin hyvin otettuja Michael Jackson tanssiesityksestäni. Harmi vain etten ole treenannut spagaattia kahteen vuoteen. Eisenbergistä jatkoin matkaa revähtäneillä takareisillä, joiden kolotusta ei yhtään auttanut kolme päivää jatkunut vesisade matkallani Rostockiin.

Eläintarhan uusi asukas

Sateiden vuoksi nukuin matkalla Eisenbergistä Rosctockiin kaksi yötä bussipysäkillä ja yhden yön eläintarhan ulkoilmaravintolan tyhjässä keittiössä. Kätkeydyin keittiön taakse niin taitavasti, ettei kukaan ennen aamuisia eläintenruokkijoita huomannut eläintarhaan tupsahtanutta uutta asukasta. Ruokaa en heiltä saanut.

Todistaakseni laiskuuttomuuteni itselleni, poljin kahtena päivänä ennen Rostockia yhteensä 320 kilometriä. Rostockista otin lautan Helsinkiin, koska olen laiska. Nukuin lautan kannella hyytävässä tuulessa, koska en raskinnut maksaa ylinmääräistä hytistä, sillä eihän laiskoilla ole rahaa. Onneksi olin palaamassa sosiaalisen Suomeen, jossa köyhiä ja laiskojakaan ei jätetä heitteille. Suomalaiset rekkamiehet tarjosivat minulle aamiais- ja illalliskupongit. Saapuessani aamuvarhain Helsingin satamaan, tajusin suomalaisten todellakin olevan hulluja. Missään muussa maassa ihmiset eivät juokse pimeän, kylmän ja tihkusateisen kaupungin kujilla aamulla kello kuusi. Vai onko se sitä suomalaista sísua ?

No miltä kotiinpaluni tuntui ? Tunteet eivät siinä sataman kylmyydessä päässeet roihuamaan. Onneksi Suomi on sosiaalinen valtio, jossa kansainvälistä matkamiestäkään ei jätetä paleltumaan kadulle. Kalliossa minulle ovensa avasi Malesia-Mikko, jonka lattialla majailin viikon, kunnes isäni haki minut autolla kotiin Naantaliin, koska olen laiska polkemaan.

Oma koti mullan kallis

Hienot ystävät ja sukulaiset, sekä materiaalinen hyvinvointi tekevät elämästäni helppoa ja olostani turvallista täällä kotona. Niin laiska en kuitenkaan ole että jäisin Suomeen, vaan lennän Afrikkaan kahdeskymmeneskolmaspäivämarraskuuta. Kairosta poljen Kapkaupunkiin 12 000 kilometrin päähän. Aikaa varaan yli puolitoista vuotta, sillä luulen laiskuuteni vain kasvavan iän karttuessa. Onneksi ensimmäisenä vuonna kanssani polkee isäni ja jos minua oikein laiskottaa voin laittaa isäni takatarakalle lastenistuimen.
--------

Kiitos kaikille matkalla minua auttaneille, seuraa antaneille ja minulle hymyilleille ihmisille. Erityisesti Samille, Mariolle, Bernille, Schmalzille, Torstenille, Manfredille, Stevelle, Karinalle ja Mikolle !

Ja pahoittelut kaikille kenen luona en halustani huolimatta ehtinyt/ehdi vierailla. Kuusi viikkoa järjestelyt huomioon ottaen on lyhyt aika. Toivottavasti oli riittävä tekosyy laiskuudelleni !
-------
Jukka

Eurooppa (Thal, Sveitsi 25 elokuu 2007)

Hyvät lukijat, jos tunnette vieraanvaraisia ihmisiä Saksasta, Tanskasta tai Ruotsista, ja ajattelette että he voisivat olla innokkaita tarjoamaan katon matkanmiehen pään päälle yöksi tai kahdeksi, ole hyvä ja ilmoita siitä minulle, kiitos. jukka.z.salminen@gmail.com.

Olen siirtänyt valokuva-albumini
Flickr-palveluun, johon lataaminen ja jossa katselu on huomattavasti helpompaa kuin aiemmin. Olen siirtänyt myös osan vanhoista kuvistani(tekstit englanniksi) sinne, joten olkaa hyvät ja kerratkaa mitä olen matkani varrella nähnyt. Flickrissä on myös kommentointi mahdollisuus, jonka saamiseksi pitää vain avata ilmainen ja helppo Flickr tili. Tästä linkistä uusin alumeihin FLICKR . Europe albumissa uusia kuvia.
-----

Eurooppaan

Etelästä tuulenpuuskissa tulleet lämpöaallot saivat muutenkin yli kolmikymmenasteisen ilman niin kuumaksi, että ihoni nousi kananlihalle. Samalla kuusikaistaisen moottoritien melu tunkeutui korviini ja pakokaasun katkut nenääni. Ensimmäinen pyöräilypäivä Euroopassa, ulos Istanbulista, oli aivan yhtä kuluttava kuin kehitysmaiden suurkaupungeista ulosajopäivät. Päivän päätteeksi löysin talokseni jalkapallokentän pukukopin, joka kuumeni etelästä loppullisesti Euroopan puolisen Turkin ylle saapuneen helleaallon toimesta niin, että hikoilin makualustani märäksi ja uneni lyhyiksi.

Aamulla kirkkaan keltaiset auringokkapellot kylpypivät paahtavassa auringossa ja heiluivat vinhassa tuulessa. Vastatuulisesta 42 asteen lämpöisestä päivästä tuli raateleva, eikä matkaa lainkaan helpottanut fakta, että reitin 120 kilometriin mahtui huimat 2550 nousumetriä vaikka korkein kohta reitillä oli vain 360 metriä. Luulinkin matelevani todella hitaasti, kunnes ajoin kiinni saksalaisen pyöräilijäkaksikon, jotka olivat edenneet sinä päivänä lähes puolta hitaammin.

Berni ja Schmalz olivat pyöräilleet 20 000 km matkan Singaporesta alle kahdeksassa kuukaudessa, aikana jona minä poljin 10 000 km. Turkin rajakaupungissa Edirnessä olin jo niin väsynyt, että minun piti pitää yksi lepopäivä, poikien jatkettua vielä matkaa. Lupasin ajaa heidät vielä kiinni kun kerran samaan suuntaan olimme menossa.

Pyöräilin Bulgarian halki kahdessa ja puolessa päivässä, enkä moottoritiellä ajettuani muuta oppinut kuin sen että esimerkillisen kommunistiarkkitehtuurin mukaan rakennetut kaupungit ovat aivan yhtä nättejä kuin bulgarialaiset painonnostajanaiset. 40 km ennen Serbian rajaa tuli näkökenttääni kaksi tuttua, Pokemon-reppuineen, rääsyisine vaatteineen ja aurinkohattuineen paikallisilta kalastajilta näyttänyttä pyöräilijähahmoa. Jatkoin matkaa yhdessä Bernin ja Schmalzin kanssa. Minulla on tapana vähätellä pyöräilijänlahjojani, jotta voin nostaa itsetuntoani ja peitellä laiskuuttani vetoamalla vauhtin ja kestävyyden tulleen kovan harjoittelun kautta. Nyt vierässäni kuitenkin pyöräili kaksi nuorta miestä, jotka kaksinkertaisista - eli paljon suuremmista kuin pyöräilyammattilaisilla - harjoitusmääristä huolimatta matelivat vierelläni niin hitaasti, että lupasin kuuden tilaamani tytön odottovan heitä Serbiassa, jotta sain heihin edes hieman lisävauhtia.

Balkanilla

Ensimmäinen äärimmäisen, etten sanoisi häveliään niukkahousuinen pitkäsääri naaras ylitäytti tapaamieni kanssamatkustajien hehkutukset Serbian naaraiden naarakkuudesta. Islamimaisissa maissa viisi kuukautta viettäneen matkamiehen poljettua maagisen Puma-pepun ohi, oli minun nipistettävä häntä lujasti ja ravistettava päätä voimakkaasti, jotta sain aistini keskittymään takaisin pyöräilyyn. Pojat olivat varmasti yhtä vaikuttuneita enkelimäisestä näystä, mutta näyttivät vain pettymystä, sillä olinhan minä luvannut heille kuutta tyttöä.

Minähän en valehtele ja illalla kuusi tyttöä käveli hihittäen telttojemme vieressä olleella tiellä. Harmi vain, että tilaukseni meni vikaan ja Bernin mielestä 14-kesäiset tytöt olivat vielä neljän kovan talven tarpeessa. 21-vuotias humalassa ollut Schmalz kuitenkin nautti tyttöjen seurasta vielä pitkään yöhön, meidän vanhusten kömmittyä telttaan odottamaan niitä neljää kovaa talvea.

Poikien hauskasta seurasta huolimatta hermoni eivät kestäneet kolmea päivää pidempää verkkaista menoa ja porhalsin koomiselta parivaljakolta nopeasti horisonttiin pitämään kahta lepopäivää Belgradiin, jotta vauhtini ei sortuisi elämäntapaintiaanien tasolle.

Poikien hyvin alhaisen pyöräilyvauhdin syy saattaa olla se, että Scmalz ei ollut koskaan harrastanut pyöräilyä ennen matkaa, saati harrastanut mitään muutakaan liikuntaa, mutta luonut pohjakuntonsa kaljanjuonnilla ja tietokonepeleillä. Bernikään ei ole paljoa pyöräillyt, mutta on toki tehnyt töitä ja pelannut jalkapalloa niin paljon, että hän kärsi ylirasituksesta jo ennen tätä lomamatkaa, niin ja nyt hänen polvi oli niin kipeä ettei hän ole pystynyt pyöräilemään ylämäkiä sitten Iranin.

Suomalaisilla on tapana syytää hiihtäjiensä/juoksijoiden menestymättömyyden liian vähän harjoittelun syyksi. Määrä ei kuitenkaan määrää. Pojat olivat pyöräilleet lähes 1500 tuntia 7.5 kuukaudessa, määrän jota enempää ei taida yksikään/monikaan nykypäivän ammattilaispyöräilijä pyöräillä vuodessa, ei edes Erik Zabel. Arvelin, että pojat olivat polkeneet aavistuksen liian paljon. Kalkutasta Intian niemimaan ympäri Goaan he pyöräilivät ilman lepopäiviä, ja käyttivät rahaa yhteensä 150 euroa kahdessa kuukaudessa. He söivät halvinta katuruokaa ja nukkuivat teltassa. Makuualustoja heillä ei ole ja euroopassa he syövät halvinta makkaraa ja valkoista leipää, yllätyksellisesti tosin tomaatin kera.

Goassa he lepäsivät (joivat olutta) vajaan viikon ja Iranin viisumin anominen piti heitä Delhissä peräti kaksi viikkoa. Samanmoisen odotuksen he kärsivät Pakistanin Quettassa. Quettassa Scmalz nukkui 20 tuntia päivässä ja poltti neljä tuntia hasista. Berni kun herättää Scmalzin tienpäällä joka aamu kello kuusi, mutta hän tarvitsee normaalisti unta 9 tuntia. Quettassa pojat olivat vihdoin vapaat ja polkaisivat Istanbuliin ilman lepopäiviä ja tietysti nukkuivat jokaisen yön teltassa, ilman makuualusta. Scmalz pesi itsensä Quetta-Istanbul matkan aikana kerran, tai kaksi, ei hän enää muistanut, kuten pesi myös repaleisen sexpistols paitansa, jolla hän ajoi joka päivä. Hän tuoksui tunkkaiselle, etten sanoisi pahalle. Hänen nimensä Scmalz tarkoittaa voita saksaksi ja on lempinimi korvavaikulle. Rasvaisuus lienee tullut hänelle äidinmaidossa, tai viimeistään kastetilaisuudessa.

Yhden jutun haluan pojista vielä kertoa. He pyöräilevät aina suurimmalla mahdollisella tiellä, ehkäpä siksi, että saavat aistia mahdollisimman paljon melua, saasteita, vaaratilanteita ja betonia ja jotta näkisivät kunkin maan niin yksipuolisesti kuin mahdollista. En tiedä mikä voima ajaa poikia eteenpäin, mutta kunnioitan suuresti heidän tapaansa. He kärsivät suuresti, mutta eivät valita mistään. Mnä en kärsi lainkaan, mutta suuni suotaa valituksia yhtä paljon kuin pojat kiertävät kampia, eli aivan liian paljon.

Pyöräilin Belgradista ulos pientä tietä pitkin, jota reunusti nätit patellinväriset talot ja pihojen huolitellut puutarhat. Illansuussa saavuin uuteen maahan, Croatiaan, jonka ensimmäisessä kylässä pyysin leveäharteiselta työhaalareihin pukeutuneelta mieheltä vettä. Talon ikkunaan saapuneen vieläkin leveäharteisemnan ja komeamman miehen kanssa keskustelu venyi niin, että lupa telttailla talon ulkopuolen nurmella kääntyi petimajoitukseksi vierasmajassa.

Luotien reiät joissakin Tovarnikin kylänraitin taloissa puhuivat karua kieltään Balkanilla riehuneesta sodasta. Illalla perheen toinen suuri ja komea poika Damir puki näkyni sanoiksi. 1990- luvun alussa perhe lähti Zagrebiin pakoon kylään hyökänneitä serbejä, vain isoisä jäi taloon. Sodan loputtua vuonna 1997 he palasivat kylään, jossa 67 ihmistä oli tapettu ja koko vanha kaupunki tuhottu. Viljelypuut oli katkaistu ja kylän kasviöljytehdas on yhä serbien hallussa. Heidän ruohonpeitossa olevassa rähjäisessä talossa asui kotieläimiä ja ne omistanut mies. Isoisän serbit olivat tappaneet kylän kirkon edustalle.

Aamulla perheen äitin antoi minulle evääksi omista naudoista tehtyä makkaraa, oman puutarhan tomaatteja ja litran supermarketin maitoa. Eväiden voimalla ja suomalaisella sisulla pääsin iltaan mennessä 170 km päähän. Sinä Iltana minut ruokki telttaani ympäröineet hylätyn puutarhan kirsikka- ja luumupuut. Seuraavana päivänä poljin kolmessa valtiossa pyöräillen Slovenian halki neljässä tunnissa.

Länsi-Eurooppaan

Itävallan puolella oli vihdoinkin Alpeilla, joilla pyöräilystä olin pitkään haaveillut. Kymmeniä rajuja nousuja jo kiivenneenä ei mäkien pituudessa ollut enää eksotiikkaa ja huomioni kiinnittyi täysin muihin seikkoihin puolentoista vuoden Aasiassa pyöräilyn jälkeen. Kaupassa oli hienoa olla täysin anonyymi lycrahousuinen valkonaama, kun kukaan tuijottanut minua tai hiiskunut selkäni takana. Vaihtelun vuoksi oli myös mukavaa olla yksin tienpäällä ja keskittyä omiin ajatuksiin ja pyöräilyyn, ilman jatkuvia hello huutoja ja teekutsuja. Ilahduttavaa oli myös supermarkettien tiheys joka piti pyörän kevyevä ilman varastointi tarvetta, mutta joiden tiskeillä kukkaronikin keveni niin, että elintasoni tipahti metsämiehen tasolle, ja nukuinkin kaksi viikkoa teltassa. Masentavaa Itävallassa oli se, että iltapäiväpyöräilijät kiiruhtivat hiilikuitisilla kilpapyörillään hurjaa vauhtia ohitseni, myös mummot eli Supermamat.

Vihreiden niittyjen alppilehmäkellojen kilinässä ja tiheiden metsien hiljaisuudessa ajoin 300 kilometrin matkan Alppien yli Wolgang-järven rannalle kahdessa päivässä, johon päätin 16 päivän ja lähes 2000 kilometrin kiiruhtamisurakan ja jossa odotin palkinnoksi majoitusta suuressa talossa aurinkoisen alppijärven rannalla. Valitettavasti emäntäni ei ollut kotona ja jatkoin kaksi päivää metsämiehen elämääni odottamalla hanen saapumista järveä reunustaneessa metsässä. Päivisin makasin Stroblin puiston penkillä monta tuntia, mutta kukaan ei tullut puhumaan minulle tai kutsumaan yksinäistä matkamiestä vieraakseen. Mahdotonta muslimimaiden pikkukaupungeissa. Onneksi Christina saapuin kahden metsäyön jälkeen kotiin ja sain levätä pitkästä aikaa pehmeässä sängyssä ennen edessä odottavaa Alppikierrosta.

Kulttuuria kerrakseen

Pyöräilin Stroblin alppijärvimaisemasta Salzburgin sivistyneeseen ilmapiiriin, jossa olin oikeutettu asumaan kulttuurikkojen Christan ja Ferdinandin luona vanhan kaupungin hulppeassa huoneistossa. Tapasin taidegallerian pitäjän Ferdinandin Iranissa ja hän kutsui minut kylään nyt Euroopassa. Matkustamisen suurta antia on elinympäristön jatkuva vaihtuminen ja erilailla ajattelevien elävien ihmisten tapaaminen. En tuntenut oloani täysin kotoisaksi taidegallerian avajaisissa, jossa olisi tarkoituksenmukaista osata hieman smalltalkia jöröyden sijaan ja jossa joukkoon sulautuisi paremmin juhlavaatteissa kuin maraton tossuissa, surffishortseissa ja lycraisessa t-paidassa. Minulla ei myöskään ollut paljoakaan yhteistä puhuttavaa Salzburgin ulkoilmaolohuoneravintolan pöydässä yhdessä monien kulttuurikkojen kanssa. Saimme kuitenkin muutaman sanan vaihdettua, kun Ferdinand kertoi matkastani ja tunsin itseni pienen hetken ajan tärkeäksi kun tärkeät ihmiset näyttivät olevan otettuja matkani vaiheista.

Neljäntenä päivänä Salzburgissa polkaisin Raffaelia - joka polki kolme viikkoa kanssani Kiinassa - vastaan rautatieasemalle ja hän oli liittyvän matkaani aina hänen kotiinsa asti Sveitsiin. Myös Raffael nautti Christan ja Ferdinandin viiden tähden hotellin palveluista, etenkin ravintolan suussa sulavista herkuista, ja hieman vastentahtoisesti siirryimme herkullisesta aamupalapyödästä askeettiseen tienpäällä eloon.

Alppikierros

Raffaelin kanssa jatkoimme Salzburgista hänen kotiinsa Sveitsiin. Meikäläisen jalat olivat hitaat kuin muulilla ja en pyöräilystä erityisen paljoa nauttinut. Nautinto sen sijaan oli Alppimaisemien kauneus ja upeiden pienten laakso- ja vuoriteiden löytyminen. Viikon aikana telttailimme lähes joka yön vuorien ja metsien reunustaman alppijärven rannalla. Kun säätkin olivat suotuisat, voin todeta viikon olleen yksi leppoisimpia koko matkallani, eikä siitä sen enempää kirjoitettavaa irtoa, tai en ainakaan jaksa kirjoittaa.

Istuin kankaisella lepotuolilla Raffaelin perheen hirsisen vuorimökin edustalla 1900 metrissä. Edessäni levittäytyi kumpuileva ruohostomaa, jonka vaalea vihreys loppui tiheän kuusimetsän reunaan. Alhaalla laaksossa valkoiset talot kylpivät auringon paisteessa ja laakson toisen puolen metsäisillä alarinteillä tanssivat tummat pienten poutapilvien varvot, mutta suuri osa yli 3000 metrin huipuista piirtyivät kohden pilvetöntä vaalean sinistä taivasta. Linnut lauloivat, sirkat sirisivät, joki lotisi ja mikä parasta keittiöstä nenääni kantautui kanttarellien tuoksu, jotka Raffael serkkupoikansa kanssa aamulla poimisi ja joita he nyt puuhellalla paistoivat.

Ainoa tehtävä koko päivänä oli hengittäminen, joka 25-vuoden jälkeen sujuu jo rutiinilla. Mökillä kuten Raffaelin kotona minun ei tarvinnut kuluttaa penniäkään, ei tehdä ruokaa, pestä pyykiiä jne, vaan nautin taas täyden palvelun hotellista. Toki minulla oli kädet täynnä tehtäviä, jotka jäivät Aasian matkalta rästiin, mutta siitä huolimatta infrastruktuurin toimivuus ja muiden ihmisten minulle luoma helppous on saanut minut pysähtymään, katsomaan taaksepäin ja etenkin eteenpäin matkaani Afrikassa.  Mutta myönnettäköön, että helppous on kasvattanut Sahara nälkääni jo puhkeamispisteeseen asti.

Olen ollut nyt lähes kuukauden Sveitsissä, viikon Raffaelin mökillä ja kolme hänen kotonaa.. Minua täällä niin pitkään on pitänyt ensi viikon Eurobike messut Saksassa, Bodensee järven toisella puolella, jossa olen sovinnut tapaavani sponsori Huntterin ja Intersportin edustajat.

Aikani ei ole todellakaan tullut pitkäksi, sillä kannettavan tietokoneen puute on jättänyt paljon valokuva yms. hommia rästiin ja päätin vihdoin tehdä myös englanninkieliset nettisivut. Niin ja kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että olen kahta päivää lukuunottamatta pyöräillyt joka päivä. Kilometrejä ei ole kertynyt kuin reilut tuhat, mutta vauhtia olen pitänyt lähiseudun ja St. Moritzin seudun vuorilla niin, että maksimaalinen suorituskykyni on noussut riittävän korkealle, jotta selviydyin Himalayan vuorten jälkeen seuraavasta pyöräilyllisestä haasteestani kunnialla. Löin Raffaelin ennätyksen hänen 8 km testivuorellaan. Lupasin tehdä sen, kun Raffael lupasi, että kun minä tulen Sveitsiin hän saa sormenpäät maahan polvitaipeet suorina. Vaikka hän ei siinä onnistunutkaan, moraalisesti annan vetomme voiton hänelle, sillä hän on venytellyt kurinalaisesti ohjeideni mukaan joka ilta ja on perustaltaan maailman jäykin rautakanki, kun taas minä olen keskittynyt yhä enemmän vain laiskotteluun ja painonikin huitelee ennätyslukemissa.

Matka loppuu pian

Olen yrittänyt metsästää matkani aikana kauniita ja rikkaita tyttöjä/naisia polkemaan kanssani, tietysti tuloksetta. Joten olen joutunut laskemaan standardejani radikaalisti. Isäni lähtenee polkemaan kanssani Afrikkaan. Edellisestä johtuen käännän Felttini keulan kohti Suomea ja lopetan matkani muutaman vuoden suunniteltua aikaisemmin. En vielä tiedä tarkkaa reittiäni Suomeen, mutta yritän ehtiä viettämään muutaman viikon kotona ennen marraskuista Afrikkaan siirtymistä.

------
Suuret kiitokset kaikesta Christinalle, Ferdinandille, Christalle, Jörgille ja Raffaelille !

Ja erityiskiitokset Raffaelin äidille Estherille, joka hemmotteli ruuillaan ja palveluillaan minut lähes piloille yli kuukauden ajan !
------

Jukka