Afrikan tähden lähtöpisteessä

Huomaa kuvan uudet upeat Ortlieb pyörälaukkuni, jotka sain käyttööni uudelta yhteistyökumppanilta Northwestimportilta .

Kuvamestari Raision ansiota on taas se, että kuvaan nykyisin huippulaatuisella kameralla ja sen ensi tuotoksia voi katsella Flickrissä .

Minulla on myös kunnia toimia Afrikassa Ylen Hyvä lähettiläänä.  Lisätietoja siitä ja auttamisesta täällä  ja Ylen Hyvä kotisivut löytyvät täältä .

Afrikan tähden lähtöpisteessä  ( Kairo 30 joulukuu 2007)

“Tourists don't know where they've been, travelers don't know where they're going.” – Paul Theroux

“Turistit eivät tiedä missä ovat olleet, matkaajat eivät tiedä minne ovat menossa.”

“When you travel, remember that a foreign country is not designed to make you comfortable. It is designed to make its own people comfortable.” –Clifton Fadiman

“Kun matkustat, muista ettei vieras maa ole suunniteltu tuntemaan oloasi mukavaksi. Se on suunniteltu mukavaksi sen asukkaille”
-------

Aloittaessani matkani reilut kaksi vuotta sitten Helsinki-Vantaan lentokentältä, pyysi lähtöselvitysvirkailija minulta tuhatta euroa ylimääräisistä matkatavarakiloista. Sillä kertaa sain puhuttua maksun riittävän alas, jotta juuri ja juuri ehdin koneeseen ilman tarvetta perua lentoa. Tällä kertaa olin tarkkana kilojen kanssa, mutta passini informaatiosivua oli korjattu teipillä ja vastaanottovirkailijan mukaan se oli käyttökelvoton, vaikka olin matkustanut sillä jo vuoden ajan.

Juoksin 500 metrin päähän poliisiasemalle vinkumaan uutta pikapassia, jotta ehtisin 45 minuutin päästä lähtevään koneeseen. Rauhallinen poliisimies pisti toimeksi ja sain uuden passin 15 minuutissa, jonka jälkeen kipeytin pohkeeni lopullisesti juoksemalla takaisin lähtöaulaan, jossa isäni Timo odotti lähtöselvitysjonon ensimmäisenä. Lähtöselvityksen ja pitkäksi venyneen käsimatkatavaratarkistuksen jälkeen saavuimme odotusaulaan viisi minuuttia ennen lennon virallista lähtöaikaa.

Seuraavana yönä istuimme lihavan ja leppoisan taksikuskin antiikkisen ja puolijarruisen Renaultin penkeillä, joka pyörämme katolle sidottuina viuhahti hurjalla 20-50 kilometrin maksimaalisella tuntinopeudella halki hiljaisen ja viileän Kairon. Ensimmäisen(ja viimeisen?) tuulahduksen egyptiläisestä vieraanvaraisuudesta saimme paikallisella nakkikioskilla taksikuskin tarjottua nälkäisille matkamiehille rasvaiset voileivät.

Kairo

Vuoden 1952 Egyptin itsenäistymisestä asti Kairo on ollut maailman nopeimmin kasvavia kaupunkeja. Miljoonat maaseudulta varakkaampaa elämää kaupunkiin hakemaan tulleet ihmiset ovat ahtautuneet alueelle niin tiheästi, että Kairon 214 neliökilometrin keskustassa asuu lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä, eli huimat 36 000 per/km2. Kairon keskusta onkin maailman tiheimmin asuttua aluetta, siitäkin huolimatta, että rakennukset ovat varsin matalia. Suuresta asuntopulasta kärsivässä Kairossa kaikki asumiseen oleva tila on otettu käyttöön ja miljoonia ihmisiä asuu mm. rakennusten katoilla ja hautausmailla.

Valitettavasti juuri kukaan miljoonista ihmisistä ei käytä polkupyörää ja Kairon ilmaa saastuttaa yli kaksi miljoonaa autoa, joista useimmat ovat hyvin vanhoja.10 000-25 000 ihmisen arvellaan kuolevan ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin vuodessa.

Kairossa kulkeminen on niin kuluttavaa, että lähtöjärjestelyjen/tulomatkan univelat söivät minua niin, ettei minua huvittanut Kairon ruuhkissa itseäni enempää rasittaa. Onneksi olin kaupungin keskustassa, josta Iranissa tapaamani Kairossa asuva brasilialainen ystäväni Tulio sanoi: ”fucked up part of Kairo”. Tulion mukaan parempaakin oli luvassa.

Hyvin nukutun yön jälkeen suunnistimme Khan-el-khalili markkinoille ja sitä ympäröivän Islamilaisen Kairon kapeille kujille. Astuminen sisään ensimmäiselle kapealle kadulle oli kuin hyppäys toiseen aikakauteen. Autojen ja bensankatkun maailma vaihtui aasien ja katuruuan tuoksuihin ja  ihmiset keräsivät huomiota torvien sijaan ystävällisin tervehdyksin. Pysähdyimme moneen pieneen käsityöpajaan tutkimaan taitavien mestarien uurastusta. Jokainen muutaman neliön putiikeista on ainutlaatuinen, joita ei osaa arvostaa ellei malta hetkeksi pysähtyä. Yhden vanhan miehen oransisessa pikkuhuoneessa oli vain pieni työpöytä, mustavalkoinen televisio ja pari työnalla olevaa metalliruukkua, mutta pajan seinällä roikkui Egyptin hallituksen myöntämä käsityöalan diplomi.

Puuvillatehtaaseen astuessamme hyppäsimme todelliseen vastakohtaisuuksien maailman, jossa harteikkaat, salskeat ja komeat miehet värväsivät ja niputtivat vaaleanpunaisia lankakääröjä. Niiden miesten seuraan sulaa nainen kuin nainen, sillä ei yksikään naaras voi vastustaa kivitalon kokoista, koppavalta filmitähdeltä näyttävää ja itse värjättyä vaaleanpunaista lankakääröä treffeille lahjaksi tuovaa lutuisuutta.

Alueen turvamies tuli jutttelemaan minulle ja pyysi minua lähettämään terveisensä Suomen hallitukselle. Hän kannusti minua jatkamaan valokuvausta ja näyttämään ihmisille kuinka köyhissä oloissa he elävät.  Ja sitten ne lupaamani pitkän, nahkatakkisen, paksusilmälasisen ja epäsiistihkön keski-ikäisen turvamiehen terveiset Suomen hallitukselle: ”Mubarak(Egyptin johtaja) on rahamme ryöstävä idiootti, joka pitäisi tappaa.”  Näin siis totesi turvamies.  Turvamies jolle hallitus maksaa palkan.

Iltapäivän edetessä aurinko alkoi laskea ja kapeille kaduille korkeiden rakennusten lomasta saapuneet säteet saivat muuten varjoisille kaduille enigmaattista tunnelmaa. Samalla elämänmeno vilkastui lasten palattua koulusta kotiin ja vilkkaimman kaupankäyntiajan alettua. Kohosimme ”ilmaisen moskeijan” keski-ikäisen opasmiehen johdolla korkeaan minareettiin, josta avautui näkymä yli savusumuisen ja rikkonaisen Kairon kaupunkikuvan. Onneksemme minareetistä avautui näkymä myös kuolleiden kaupunkiin, jota olinkin etsinyt jo aiemmin päivällä. Maksettuamme ”ilmaisen moskeijan” keski-ikäiselle opasmiehelle 5 puntaa hänen palveluistaan, hän pillastui ja alkoi surkealla ilmeella valittaa rahan pienuutta.

Jännitykseni kasvoi kuoleman lähestyttyä auringon pieksemällä matalien rakennusten kujalla. Vasemmalla puolellani oli Kairon yksi mystisistä ”kuolleiden kaupungeista” eli hautausmaista, jonne kaupungin köyhälistö on asuttautunut tonttipulan vuoksi. Tällaisissa kuoleman pesäkkeissä sanotaan asuvan eri tietojen mukaan 50 000 – 5 miljonaa ihmistä ja vieressäni ollut alue, Pohjoinen hautausmaa, on niistä kuuluisin. Polvet tutisten astuin sisään kapeasta porttikongista yksikerroksisten hautakammioiden sokkeloiseen maailmaan, jossa hurjista asukasluvuista huolimatta ei ollut ilmassa kuin sitä itseään, kuolemaa.

Hiljaisuuden rikkoi vain jossakin lähikujilla haukkunut koira. Kirkasväristen hautakivien vieressä olleet pienet kopit ns. elävien hautakammiot ovat alunperin tarkoitettu vainajan omaisten surukopeiksi, joihin suku palasi vuosipäivinä muistelemaan edesmennyttä rakastaan, mutta joita nykyisin sanotaan käytettävän vakituisiksi asunnoiksi.  Alueella, jossa me hortoilimme ei asumisen merkkejä näkynyt ja ilmapiiri hiljaisuudessaan oli niin mystinen, että myöntäisin pelänneeni, ellen olisi niin kova jätkä, että myöntäisin pelkääväni mitään. Palattuamme kaupungin ohi kulkeneen pääkadun asvaltille helpotuin, kun tajusin perässäni kulkeneen aaveen olleenkin vain hienohiekkaisilta kujilta noussutta pölyä.

Ensimmäisellä viikon mittaisella Cairon visiitillä en juuri sisätiloista poistunut järjestellessäni tulevan matkan asioita tietokoneella ja pistäessäni varusteita kuntoon ja siten pyramidit, svinksit ja muut hömpötykset jäivät näkemättä. Toinen käyntikerta oli tuleman pian, sillä saatuani lentokentällä vain puolen vuoden passin, oli minun anottava uusi passi Kairosta, jonka saapumisen kerrottiin kestävän pari viikkoa. Päätimme käyttää sen ajan pyöräilyyn Sinain niemimaalla ja porhaltaa passin saavuttua takaisin Kairoon bussilla.

Afrikka

Polkaistuamme uudet loistavat Felttimme liikkeelle Desert Safary Hostellin edestä, oli edessämme tuhansia kilometrejä Afrikassa, joka on tuntemattomuudessaan ja mystisyydessään kiehtonut, raastanut ja tappanut eurooppalaisia löytöretkeilijöitä menneinä vuosisatoina. Ihmisten mielissä mikään ei tunnu olevan muuttunut tänä BBC:n luontodokumenttien ja uutisten aikakautenakaan. Nykyisin ihmiset tietävät varoitella, että Etelä-Afrikan kärkeen asti on turha kuvitella pääsevänsä, sillä Egyptissä räjäytetään turistien busseja tai vähintäänkin ryöstetään lompakko, Sudan on kamalan sisällissodan partaalla ja Etiopiakin kinastelee naapurivaltioiden kanssa. Keniaan on turha kuvitella menevänsä yksin sillä Nairobissa ammutaan selkään kameran tähden. Sambiassa leijonat tunkeutuvat telttaan ja Namibiassa skorpionit kenkiin. Etelä-Afrikassa taas ammutaan selkään pyörän takia ja jos mikään näistä ei osu kohdalle, niin ainakin joudut malarian, bilharzian ja koleran sairastuttamaksi.

Varoittelut ja pelottelut ovat vain lisänneet Afrikka intoani, sillä haluan todella tarkastaa pitääkö väitteet paikkansa ja pystynkö välttämään nämä elämän haasteelliseksi tekevät potentiaaliset vaivat. Matkani alkuvaiheessa Indonesiassa muistan käyneeni tulevaa reittiäni läpi ja ajatelleeni, että taitaa olla viisainta jättää Afrikka väliin sen liiallisen haastavuuden vuoksi ja edelleenkin epäilen olevani liian heikko ja kärsimätön kohtaamaan maanosan haasteet, mutta esimerkkien kuten Marion Afrikkaa ylistävät kertomukset luovat uskoa, että heiveröisillä eväillä matkassa oleva nuorukainenkin saattaa päästä ainakin Sudanin rajalle asti. Niin ja onhan isäni nyt matkassani jonkin aikaa, joka kunnollaan vaikka kantaa minua eteenpäin, jos ja kun kuntoni hänen matkassaan loppuu.

Suezilla

Kairon kaaosmaisesta kaarojen kaahauksesta kiiruhdimme kiitettävän keppoisesti karun aavikon hiljaisuuteen. Egypti on todellinen vastakohtaisuuksien maa ja 18 miljoonan asukkaan metropolikin päättyi kuivan aavikon avaruuteen kuin veitsellä leikaten ja saimme nukkua ensimmäisen yömme Kairon ulkopuolella hiekkadyynien tarjoamassa tuulensuojassa.

Seuraavana päivänä poljimme Suezille, joka ei talvisena päivänä ollut yhtä kuuma paikka kuin Pekan ja Pätkän käydessä keittelemässä strutsinmunia sen aavikolla. Suezilla ei ollut strutsejakaan ja maisematkin olivat niin erilaiset kuin Pekka ja Pätkä elokuvassa, että elokuva taitaa olla kuvattu ihan vain suomalaisissa  sorakuopissa. Suezilla ihmetystä sen sijaan herättivät aavikolla seilaavat laivat. Punaiselta mereltä Suezin kapeaa kanavaa pitkin Välimerelle kulkeva norjalainen konttilaiva oli erikoinen näky, kun horisontin molemmin puolin näkyi vain aavikkoa ja vettä ei näkynyt edes kangastuksissa.

Egyptin ja Israelin puristuksessa olevalla Sinain niemimaalla jatkoimme kohti etelää mukavasti takaa puhaltaneessa pasaatituulessa. Poljimme keskipitkiä päiviä rutikuivassa aavikkomaisemassa ja telttailimme jokaisen yön kirkkaan tähtitaivaan alla. Jatkuvaa unenpuutettani lukuun ottamatta, paluu tienpäälle oli täydellinen

Elintasoerot Egyptissä ovat valtavat ja hyvän osoituksen siitä sain polkiessani Suezinlahden aavikkoisella rantatiellä. Huonohampaiset ja kengättömät lapset juoksivat ja pyöräilivät perässämme huutaen ”baksiis, baksiis, baksiis !” eli ” anna rahaa, rahaa, rahaa !”. Samaan aikaan horisontissa oli nähtävissä öljynporauslauttojen silhuetit ja niiden leimuavat ”ikuiset tulet”. Yläpuolellamme pörräsi armeijan suuri helikopteri, eikä kestänyt pitkään kun ohitsemme viuhahti suuri, kenties E-luokan Mercedes.

Vuorille

Tien käännyttyä sisämaahan päin muuttuivat punaisen meren ranta-aallot Sinain vuoriston kumpuileviksi alarinteiksi ja polkimiimme muodostui lievää ylämäen aiheuttamaa painetta. Iltäpäivällä avarat maisemat muuttuivat Wadi Feiran laakson kapeaan jylhyyteen, jossa jyrkät hiekkakivikalliot kohosivat kohti hienossa pilvessä ollutta taivasta kohti. Laakson keskellä virtaava Feiran joki oli vedestä täysin vapaa, mutta metrin syvät uurteet hiekkamaassa kertoivat kieltään kosteammasta menneisyydestä. Laaksossa olevat 12 000 taatelipalmua kärsivät nekin raa’asta kuivuudesta ja pysyvät kuuleman mukaan elossa vain kasteluveden turvin, mutta joiden jäljellä oleva vähäinenkin vehreys saa laakson näyttävään paratiisilta. Muut puut ja pensaat ovat jo kuivuneet pystyyn. Eläimiä ei Feiranin kylien raiteilla paljoa näkynyt, sillä liikenevä vesi on käytettävä kasvien viljelyyn.

Ihmisten vaikeudet ja köyhyys paljastuivat lapsista, jotka epätoivoisesti juoksivat perässämme kerjäten rahaa, kyniä ja kaikkea mitä meillä oli näkyvillä. Suurimmalla osalla lapsista hampaat olivat kelta-ruskeat ja iho täynnä vaaleita läikkyjä, viestejä ravintoaineiden puutteesta. Ei olekaan ihme, että hoikka ja iloinen poika hengästyi huomattavan nopeaan poljettuaan vain hieman matkaa vierellämme. Wadi Feiranissa ei ole satanut vettä mainittavasti seitsemään vuoteen.

Seuraavana päivänä jatkoimme samaisessa kauniissa, mutta elämälle ankarassa laaksossa yhä ylöspäin, aina St. Katherinan kylän 1500 metrin korkeuteen asti. Päivällä koimme ihmeen kun beduiinimiesten joukko huusi meidät teelle ja lähdettyämme kukaan heistä ei pyytänyt rahaa. He omistivat laakson vettä pulppuavan lähteen ja olivat siis aluetta tankkiautolla kiertäviä vedenmyyjiä. Varmastikin yhtä hyvä bisnes Suomessa olisi kiertää myymässä lämpöä ja aurinkoa, vai mitä mietitte siellä (kenties) vesisateisessa pohjolan vuodenvaihteessa ? Pyysin heiltä paikan osoitetta, jotta olisin voinut lähettää heistä ottamani valokuvat heille. Useimmat vanhemmista beduiineistä ovat käyneet vain elämänkoulua ja siten suuri osa heistä ei ole lukutaitoisia, eikä tässäkään miesjoukossa ollut kuin yksi hatarasti lukemaan kykenevä nuorimies ja osoite jäi siten saamatta.

Jumitus vuorille

Kenties onnekseni minuun iski lievä kuume St. Catherinassa ja maltoin siten nauttia paikan rauhallisuudesta. Egyptin korkeimmalla sijaitseva kylä lepää 1500 metrissä, yli 2000 metriin kohoavin vuorten suojassa. Pieni kylä elää tänä päivänä turismista, sillä alueella on hengellisempääkin merkitystä kuin upeat, väriä auringonkulun mukaan vaihtavat vuoret, jylhät patikkapolut ja raikas vuori-ilma.

Kylän vieressä olevan Sinaivuorenhuipun sanotaan olevan paikka, jossa puhemies Mooses vastaanotti eduskunnalle jaetut käskyt. Reippaat turistit tekevät pyhiinvaelluksen vuorenhuipulle jalan ja rikkaat notkuvat sinne kamelin kyydissä, mutta me polkaisimme sinne pyörällä, aina viimeisiin menon estäneisiin 750 kiviportaaseen asti. Jyrkähköä ja kivistä polkua ylös kammettuani tajusin, ettei eduskunnan Mooses olisi millään saanut raahattua pääministeri illallisten kasvattamaa itseänsä ylös 2300 metriin, sillä uimalla sinne ei pääse. Ymmärsinkin, että kyseessä oleva Mooses onkin se Raamatun kaveri ja vastaanotetut käskyt ne kymmenen käskyä, joiden takia en ollut päästä rippikoulusta läpi.

Tällä pyhällä huipullakin pyhää oli vain pyhin, raha. Muutaman välipalakioskin beduiinikauppiaat olivat aivan yhtä kärkkäitä valkoisiin valheisiin ja kaunisteltuun totuuteen kuin egyptiläiset kanssaveljensä suuremmissa turistirysissä. ”Tea, tea, you buy one coke, you very tired it is long way up, take it easy, Snickers, Mars, Coke…….Yes, yes expensive, but donkey here 35 pound camel 65……..” Yksi kauppias onnistui työssään ja ostimme suklaapatukat ja sokerilitkua sikahinnalla.

Äärimmäisellä huipulla 2285 metrissä turistit ottivat aurinkoa Kappelin ja moskeijan takana, jonka paikalla Mooses vastaanotti kivitaulut jumalalta. Näkymä yli Sinain kuivan ja rikkonaisen maan oli jylhän karu. Paikka olisi ilman muuta ollut pysähtymisen arvoinen, mutta minä kärsimätön nuorimies suuntasin taas suin päin takaisin kohti laaksoa, jotta ei olisi tarvinnut ajaa kuoppaista mäkeä alas pimeällä.

Vuorenkipuamista seurannut Ilta kului taas kerran Fox-leirin beduiiniteltan iltanuotiolla paikallisten beduiinimiesten ja eri puolelta maailmaa saapuneiden matkaajien seurassa. Kuuden Foxissa vietetyn illan aikana teltan villakankaan alla tuli käytyä ja kuultua monet mielenkiintoiset keskustelut särmikkäiden ihmisten kanssa. Hienoihin matkakokemuksiin ei tarvita suuria asioita.

Punaisen meren aalloille

Aikomuksemme oli polkea St. Catherinasta Punaisenmeren rannalle Dahabiin pitkin aavikon halki kulkevaa ”tietä”. Teimme kuitenkin vääriä ratkaisuja ruuan ja veden suhteen ja kun emme löytäneet oikeaa reittiäkään, päätimme kääntyä takaisin vasta reilun tunnin aavikolla ajon jälkeen, sillä etenimme kuivuneen ja pehmeähiekkaisen joen pohjalla vain kuusi kilometriä tunnissa ja suuntaa meille antoi vain aurinko. Päädyimme helpompaan vaihtoehtoon, leveään ja päällystettyyn valtatiehen. Pyörän kuljettua kevyesti alamäkeen, auringon värjättyä tietä reunustaneet hiekkakivikalliot upean oranssisiksi, ja ihailtuani ilta-auringon kaunistamaa horisontissa pöllynneen hiekkamyrskyn sinisiä ja violetteja värejä, ei minua harmittanut lainkaan, että taivuin tällä kertaa helppoon vaihtoehtoon.

Tulevan yön vietimme Rashid beduiinin ja hänen perheensä vieraana muutaman perheen aavikkokylässä. Perhe elää turismista ja sen tuoman rahan turvin elämä keskellä kuivuudesta kärsivää aavikkoa on mahdollista, Rashidin poikkeuksellisten sanojen mukaan jopa helppoa. Rashid järjestää kameli- ja jeeppisafareja ympäröiville keitaille, kanjoneille ja vuorille.

Koska Egyptissä turismi on maan suurin tulonlähde, ei maaseudullakaan kannata odottaa samanlaista ilmaista vieraanvaraisuutta kuin monissa muissa islamilaisissa maissa ja onhan se täysin ymmärrettävää, sillä ilman turismin tuomia rahoja emme olisi syöneet Rashidinkaan luona leipää ja juoneet sinne autolla kuljetettua vettä, saati syöneet tuoreita vihanneksia iltanuotion äärellä. Maksoin mieluusti vapaasti valitsemani korvauksen rauhalliselle, noin kolmenkymppiselle maataan rakastavalle beduiinille.

Dahab

Rashidin luota tie laski jälleen Punaisenmeren rannalle, tällä kertaa Sinain niemimaan itärannikolle. Dahab lomakylän rantaviivaa piiskasi tuuli ja ilma oli yllättävän viileä, vaikka tuloillaan oli vuoden suurin turistikausi. Ystäväni Mario varoitti, että saatan jumittua Dahabin rentoon ilmapiiriin pitkäksikin aikaa.

Mariolla oli takanaan puolitoista vuotta pyöräilyä kehittymättömässä Afrikassa, kun taas minulla oli takanani mukavuustasoltaan hulppeat kuukaudet Euroopassa, enkä minä siten saanut suuria kiksejä rennoista merenrantaravintoloista, toimivista palveluista, siisteydestä ja halvasta majoituksesta. Toki nautin merenrantabungalowissa vietetystä viikosta ja pyöräilystä ympäröivissä kanjoneissa ja rantateillä.

Dahabin hotellialueella kaikki oli kaunista ja toimivaa, ja ainut puuttuva asia oli Egypti. Lomakylän sydän hotelleineen ja matkamuistokauppoineen on kuin mikä tahansa lomakylä missä tahansa maailman kolkassa, vain kuorrutettuna Egyptiläisin maustein.

Dahabissa aivoilleni ärsykkeitä loi beduiinien ja turistialueen henkinen ja fyysinen törmääminen. Vain sata metriä rantakadun kiiltävästä loisteesta sisämaahan päin kävellessä ympäristö muuttui täysin. Beduiinikylässä lapset olivat kengättömiä, kadut täynnä roskia, talot vaatimattomia betonihökkeleitä, tiet päällystämättömiä ja kamelit ja vuohet mutustivat heinää talojen pihoilla aivan kuten maaseudulla. Sanomattakin lienee selvää, että lapset kerjäsivät rahaa.

Kaksi hunnutettua tyttöä kutsu huusivat minut yhden vaatimattoman talon sisäpihalle, enkä minä tietystikään voinut vastustaa vanhemman sisaren enigmaattisia silmiä. Tytöt johtivat minut palmunlehtikattoisen ulkokeittiön hiekkapohjaiselle lattialle ja heidän isoäitinsä tarjosi minulle kupillisen teetä, makeutettuna muutamalla keittiön sadoista kärpäsistä. Kehuin kohteliaasti tyttöjen itse tekemiä kauniita koruja ja liinavaatteita, mutta sanoin tiukasti etten osta mitään. Sanoma ei mennyt perille ennen kuin heidän englanninkielentaitoinen isä saapui paikalle. En muista hänen nimeään, mutta hänen poikansa nimi oli Jasser, joten kutsun häntä Jasserin isäksi.

Ensi töikseen väsyneen näköinen Jasserin isä valitti turistien pihiyttä ja vaati minulta rahaa kysyttyäni lupaa valokuvata Jasseria ja minut sisään tuoneita tyttöjä. Puhuimme noin vartin beduiinien asemasta Dahabissa ja keskustelu kulki hyvin samoja polkuja, millä aivoni olivat kulkeneet edellisinä päivinä. Eli lyhyesti tiivistettynä ”totesimme” ettei beduiineille jää turistien tuomista rahoista käteen kuin roposet, kairolaisten ja ulkomaalaisten kerätessä mammonan omiin pusseihinsa. Lähtiessäni minua alkoi kuitenkin hieman kalvaa se, että Jasserin isällä oli hieno kännykkä ja hän sanoi olevansa kiireinen lähtiessään pois omalla uudella Toyota pick-upillaan.

Toisenlaisen näkökulman sain egypiläisten ja beduiinien vastakkainasetteluun hotellini sukellusmanagerilta, joka oli tullut Dahabiin kokiksi yhdeksän vuotta sitten ja on kovalla työllä taistellut itsensä hyvään taloudelliseen asemaan. Hän myönsi osan beduiineista olevan köyhiä, mutta käski kiinnittämään huomiota miesten autoihin ja kännyköihin, kuten olin tehnytkin. ”Maanomistuksella hyvinkin varakkaiksi rikastuneet beduiinit nukkuvat edelleenkin paljaalla maalla pienessä betonikopissaan ja heidän lapsensa kulkevat ilman kenkiä syövät särkevillä hampailla”, sanoi manageri.

”Egyptin hallitus on myöskin rakentanut alueelle kouluja, mutta monet beduiinit eivät pistä lapsiaan kouluun, sillä se ei kuulemma ole hyväksi”, jatkoi manageri.
”Yhdeksän vuotta sitten beduiinit hajoittivat Dahabiin pystytetyt katuvalot, koska he eivät niitä kuulemma tarvinneet.”, kertoi manageri.
Manageri antoi monia esimerkkejä siitä kuinka egyptiläiset ovat yrittäneet auttaa beduiinejä ”oikealle tielle”, mutta he eivät ole suurilta osin omaksuneet/hyväksyneet egyptiläisten tarjoamia oppeja ja apuja. Hän toki myönsi, ettei egyptiläisetkään ole toimineet aina optimaalisesti auttaakseen tasapainoista kehitystä, esittämättä kuitenkaan esimerkkejä.

Dahabin tilanteessa ei ole mitään erityistä sikäli, että kaikkialla Egyptissä elintasoerot ovat suuret, mutta ihmisryhmien välistä jännitystä Dahabissa lisännee se, että muut ovat tunkeutuneet maille, jotka ovat vuosisatoja kuuluneet beduiineille ja se, että turismin tuomat rikkaudet ja materiaalinen hyvinvointi ovat uusia asioita beduiineille, eikä heillä ole tasapainoista ajan kehittämää ”kuluttamisen kulttuuria”.

Beduiinit osiltaan kieltävät haluavansa egyptiläisten apua, mutta toisaalta silminnähtävästi pitävät arvossaan materiaalista hyvinvointia. Egyptiläiset kohentavat beduiinikylän infrastruktuuria, mutta kokonaisuuden hahmottaminen niin että kaikki hyötyvät, on heiltä rahan himossa auttamattomasti unohtunut, josta omaa kieltään kertovat suuret epäonnistuneet hankkeet, kuten keskeneräiset hotellikeskukset ja tiet.

Kukaan ei halua olla omilla maillaan toisten määrättävänä ja ihminen on tyytyväisempi köyhempänä omalla maallaan kuin absoluuttisesti rikkaampana toisten määräiltävänä. Nyt beduiineilla on nähtävänä materiaaliset rahan tuomat rikkaudet, jotka ovat saapuneet 10-15 vuodessa kuin tyhjästä ja samalla egyptiläiset ovat käynnistäneet ohjelmiaan beduiiniyhteisöjen kehittämiseksi, joka pohjimmiltaan on kuitenkin määräämistä elämään heidän kulttuurinsa mukaan. Vaikka beduiinit ovat nyt absoluuttisesti rikkaampia kuin ennen, ovat he suhteellisesti köyhempiä omilla alueillaan ja he ovat menettäneet vapauden, koska he eivät ole enää koko Dahabin yhteisön silmissä hyväksyttäviä, jos he toimivat vanhan kulttuurinsa mukaisesti. Köyhyys on tässä maailmassa usein vain suhteellista.

Sinain yhteiskuntaan syntynyt jännite on antanut kasvupohjaa beduiinien vastaliikkeille, jotka ovat kärjistyneet Sinain lomakohteissa tehtyihin ulkomaalaisiin ja egyptiläisiin turisteihin kohdistettuihin terrori-iskuihin. Vuoden 2006 huhtikuussa Dahabin pommi-iskuissa kuoli 23 ihmistä ja vajaa vuotta aiemmin Sharm-el Sheikhissä kuoli 67 ihmistä terroristien iskuissa. Myös muissa lomakohteissa Sinailla on ollut vastaavia kuolettavia iskuja viime vuosina. Iskuista epäillään paikallisten sinailaisten beduiinien ääriliikettä, jolla ollee kytköksiä Al-Gaedaan.

Jos päättäjät ja rahoittajat toimivat siten, että pyrkivät rikastumisellaan pääsemään pakoon olosuhteita joissa suuri osa kansasta elää, on seurauksena molempien osapuolien tyytymättömyys, josta seurauksena poliisivoimiin on käytettävä kohtuuttomasti resursseja. Sinailla toimettomat poliisit pysäyttivät meidät lukemattomia kertoja heidän syrjäisillä tarkastuspisteillään, kysyäkseen passia ja tietoa mistä olemme, minne menemme ja niin edelleen. Egyptissä ja erityisesti sinailla jokaisesta hiemankin suurempaa yritystä/rakennusta ympäröi aita ja aitaa vartioi joukko aikaa tappavia turvamiehiä. Sinailla yhteiskunnasta puuttuu luottamusta ja ilman luottamusta harva toiminta johtaa mihinkään hyvään.

Päätöntä bussaamista

Otimme bussin Dahabista takaisin Kairoon. Bussimatkaaminen vei vapauteni heti aamusta, kun jouduin heräämään herätyskellon kilinään. Päivällä bussi kahlitsi minut istumaan ahtaiden peltikuorien sisässä, enkä päässyt nauttimaan tuulen tuiverruksesta, aavikon avaruudesta ja matkanvarren ihmiskontakteista. Bussilla matkustaessa ei alueista muodostu muistoja sisältäviä paikkoja. Bussin ikkunasta näkyneet tutut paikat veivät mieleni muistoihin, kuinka nukuin taustalla olevalla hiekkarannalla, miten pidätin henkeä silmien ohi viuhahtaneen Shellin kamalassa paskahuusissa ja kuinka ihanalta raikas ravintolan voileipä maistui bussin ikkunasta mitättömältä näyttäneessä Sadr kylässä.

Laskeva aurinko näyttäytyi bussin ikkunan läpi täysin pyöreänä oranssisena lautasena, merkki siitä että olimme lähellä Kairoa, jonka saastepilveen auringonsäteet katoivat. Itse asiassa saastepilvi oli niin sankka, että Kairon Itäpuolella, juuri ja juuri kaupungin ulkopuolella, ei maahan muodostunut enää varjoja, vaikka aurinko oli vielä reilusti taivaanrannan yläpuolella.

Bussi jätti meidät keskustan ulkopuolelle valtaväylän viereen. Lähdimme polkemaan hämärässä kohti keskustaa ja liikenneruuhkassa sähläillessäni toivoin, että bussi olisi antanut vapauteni takaisin vasta hotellin edessä. Osasimme perille kysymällä tietä Hilton hotellille, joka sijaitsee rotankolo hotellimme vieressä. Suunnankysymishetket olivat niitä harvoja hetkiä joina olen tuntenut itseni arvokkaaksi ja hyväksi ihmiseksi, neuvojen antajien luullessa minun menevän Hiltoniin asumaan. Unelmayöt Hiltonin Parisin kainalossa vaihtuivat neljän euron kopissa kuorsaavan isääukon hermoja raastavan kuorsauksen kuuntelemiseen.

Paperimurheita

Kairossa on taas vierähtänyt yli viikko, eli olemme viiden viikon matkaamisen jälkeen edelleen lähtöpisteessä Kairossa ja koska emme ole saaneet viisumeja Sudaniin, emme myöskään voi jatkaa paljoa eteenpäin. Tänään Sudanin lähetystössä sanottiin viisumin hyväksymiseen kuluvan viikko, kymmenen päivää tai kauemmin. Me jatkamme Aswaniin ja anomme siellä Sudanin viisumia uudelleen.  Aswaniin poljemme Egyptin läntisellä aavikolla kulkevan "Suuren aavikkokierrosen" kautta, jonka yli 1500 kilometriin mahtuu vain viisi kaupunkia, joiden välit  ovat  pelkkää tyhjyyden kauneutta. Kauneutta  joka tehnee todella hyvää Kairon kuhinan jälkeen.

-------

Kuvia täällä http://flickr.com/photos/salminen/

Energistä uutta vuotta kaikille !

Jukka