Egypt raportit

Afrikan tähden lähtöpisteessä  ( Kairo 30 joulukuu 2007)

“Tourists don't know where they've been, travelers don't know where they're going.” – Paul Theroux

“Turistit eivät tiedä missä ovat olleet, matkaajat eivät tiedä minne ovat menossa.”

“When you travel, remember that a foreign country is not designed to make you comfortable. It is designed to make its own people comfortable.” –Clifton Fadiman

“Kun matkustat, muista ettei vieras maa ole suunniteltu tuntemaan oloasi mukavaksi. Se on suunniteltu mukavaksi sen asukkaille”
-------

Aloittaessani matkani reilut kaksi vuotta sitten Helsinki-Vantaan lentokentältä, pyysi lähtöselvitysvirkailija minulta tuhatta euroa ylimääräisistä matkatavarakiloista. Sillä kertaa sain puhuttua maksun riittävän alas, jotta juuri ja juuri ehdin koneeseen ilman tarvetta perua lentoa. Tällä kertaa olin tarkkana kilojen kanssa, mutta passini informaatiosivua oli korjattu teipillä ja vastaanottovirkailijan mukaan se oli käyttökelvoton, vaikka olin matkustanut sillä jo vuoden ajan.

Juoksin 500 metrin päähän poliisiasemalle vinkumaan uutta pikapassia, jotta ehtisin 45 minuutin päästä lähtevään koneeseen. Rauhallinen poliisimies pisti toimeksi ja sain uuden passin 15 minuutissa, jonka jälkeen kipeytin pohkeeni lopullisesti juoksemalla takaisin lähtöaulaan, jossa isäni Timo odotti lähtöselvitysjonon ensimmäisenä. Lähtöselvityksen ja pitkäksi venyneen käsimatkatavaratarkistuksen jälkeen saavuimme odotusaulaan viisi minuuttia ennen lennon virallista lähtöaikaa.

Seuraavana yönä istuimme lihavan ja leppoisan taksikuskin antiikkisen ja puolijarruisen Renaultin penkeillä, joka pyörämme katolle sidottuina viuhahti hurjalla 20-50 kilometrin maksimaalisella tuntinopeudella halki hiljaisen ja viileän Kairon. Ensimmäisen(ja viimeisen?) tuulahduksen egyptiläisestä vieraanvaraisuudesta saimme paikallisella nakkikioskilla taksikuskin tarjottua nälkäisille matkamiehille rasvaiset voileivät.

Kairo

Vuoden 1952 Egyptin itsenäistymisestä asti Kairo on ollut maailman nopeimmin kasvavia kaupunkeja. Miljoonat maaseudulta varakkaampaa elämää kaupunkiin hakemaan tulleet ihmiset ovat ahtautuneet alueelle niin tiheästi, että Kairon 214 neliökilometrin keskustassa asuu lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä, eli huimat 36 000 per/km2. Kairon keskusta onkin maailman tiheimmin asuttua aluetta, siitäkin huolimatta, että rakennukset ovat varsin matalia. Suuresta asuntopulasta kärsivässä Kairossa kaikki asumiseen oleva tila on otettu käyttöön ja miljoonia ihmisiä asuu mm. rakennusten katoilla ja hautausmailla.

Valitettavasti juuri kukaan miljoonista ihmisistä ei käytä polkupyörää ja Kairon ilmaa saastuttaa yli kaksi miljoonaa autoa, joista useimmat ovat hyvin vanhoja.10 000-25 000 ihmisen arvellaan kuolevan ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin vuodessa.

Kairossa kulkeminen on niin kuluttavaa, että lähtöjärjestelyjen/tulomatkan univelat söivät minua niin, ettei minua huvittanut Kairon ruuhkissa itseäni enempää rasittaa. Onneksi olin kaupungin keskustassa, josta Iranissa tapaamani Kairossa asuva brasilialainen ystäväni Tulio sanoi: ”fucked up part of Kairo”. Tulion mukaan parempaakin oli luvassa.

Hyvin nukutun yön jälkeen suunnistimme Khan-el-khalili markkinoille ja sitä ympäröivän Islamilaisen Kairon kapeille kujille. Astuminen sisään ensimmäiselle kapealle kadulle oli kuin hyppäys toiseen aikakauteen. Autojen ja bensankatkun maailma vaihtui aasien ja katuruuan tuoksuihin ja  ihmiset keräsivät huomiota torvien sijaan ystävällisin tervehdyksin. Pysähdyimme moneen pieneen käsityöpajaan tutkimaan taitavien mestarien uurastusta. Jokainen muutaman neliön putiikeista on ainutlaatuinen, joita ei osaa arvostaa ellei malta hetkeksi pysähtyä. Yhden vanhan miehen oransisessa pikkuhuoneessa oli vain pieni työpöytä, mustavalkoinen televisio ja pari työnalla olevaa metalliruukkua, mutta pajan seinällä roikkui Egyptin hallituksen myöntämä käsityöalan diplomi.

Puuvillatehtaaseen astuessamme hyppäsimme todelliseen vastakohtaisuuksien maailman, jossa harteikkaat, salskeat ja komeat miehet värväsivät ja niputtivat vaaleanpunaisia lankakääröjä. Niiden miesten seuraan sulaa nainen kuin nainen, sillä ei yksikään naaras voi vastustaa kivitalon kokoista, koppavalta filmitähdeltä näyttävää ja itse värjättyä vaaleanpunaista lankakääröä treffeille lahjaksi tuovaa lutuisuutta.

Alueen turvamies tuli jutttelemaan minulle ja pyysi minua lähettämään terveisensä Suomen hallitukselle. Hän kannusti minua jatkamaan valokuvausta ja näyttämään ihmisille kuinka köyhissä oloissa he elävät.  Ja sitten ne lupaamani pitkän, nahkatakkisen, paksusilmälasisen ja epäsiistihkön keski-ikäisen turvamiehen terveiset Suomen hallitukselle: ”Mubarak(Egyptin johtaja) on rahamme ryöstävä idiootti, joka pitäisi tappaa.”  Näin siis totesi turvamies.  Turvamies jolle hallitus maksaa palkan.

Iltapäivän edetessä aurinko alkoi laskea ja kapeille kaduille korkeiden rakennusten lomasta saapuneet säteet saivat muuten varjoisille kaduille enigmaattista tunnelmaa. Samalla elämänmeno vilkastui lasten palattua koulusta kotiin ja vilkkaimman kaupankäyntiajan alettua. Kohosimme ”ilmaisen moskeijan” keski-ikäisen opasmiehen johdolla korkeaan minareettiin, josta avautui näkymä yli savusumuisen ja rikkonaisen Kairon kaupunkikuvan. Onneksemme minareetistä avautui näkymä myös kuolleiden kaupunkiin, jota olinkin etsinyt jo aiemmin päivällä. Maksettuamme ”ilmaisen moskeijan” keski-ikäiselle opasmiehelle 5 puntaa hänen palveluistaan, hän pillastui ja alkoi surkealla ilmeella valittaa rahan pienuutta.

Jännitykseni kasvoi kuoleman lähestyttyä auringon pieksemällä matalien rakennusten kujalla. Vasemmalla puolellani oli Kairon yksi mystisistä ”kuolleiden kaupungeista” eli hautausmaista, jonne kaupungin köyhälistö on asuttautunut tonttipulan vuoksi. Tällaisissa kuoleman pesäkkeissä sanotaan asuvan eri tietojen mukaan 50 000 – 5 miljonaa ihmistä ja vieressäni ollut alue, Pohjoinen hautausmaa, on niistä kuuluisin. Polvet tutisten astuin sisään kapeasta porttikongista yksikerroksisten hautakammioiden sokkeloiseen maailmaan, jossa hurjista asukasluvuista huolimatta ei ollut ilmassa kuin sitä itseään, kuolemaa.

Hiljaisuuden rikkoi vain jossakin lähikujilla haukkunut koira. Kirkasväristen hautakivien vieressä olleet pienet kopit ns. elävien hautakammiot ovat alunperin tarkoitettu vainajan omaisten surukopeiksi, joihin suku palasi vuosipäivinä muistelemaan edesmennyttä rakastaan, mutta joita nykyisin sanotaan käytettävän vakituisiksi asunnoiksi.  Alueella, jossa me hortoilimme ei asumisen merkkejä näkynyt ja ilmapiiri hiljaisuudessaan oli niin mystinen, että myöntäisin pelänneeni, ellen olisi niin kova jätkä, että myöntäisin pelkääväni mitään. Palattuamme kaupungin ohi kulkeneen pääkadun asvaltille helpotuin, kun tajusin perässäni kulkeneen aaveen olleenkin vain hienohiekkaisilta kujilta noussutta pölyä.

Ensimmäisellä viikon mittaisella Cairon visiitillä en juuri sisätiloista poistunut järjestellessäni tulevan matkan asioita tietokoneella ja pistäessäni varusteita kuntoon ja siten pyramidit, svinksit ja muut hömpötykset jäivät näkemättä. Toinen käyntikerta oli tuleman pian, sillä saatuani lentokentällä vain puolen vuoden passin, oli minun anottava uusi passi Kairosta, jonka saapumisen kerrottiin kestävän pari viikkoa. Päätimme käyttää sen ajan pyöräilyyn Sinain niemimaalla ja porhaltaa passin saavuttua takaisin Kairoon bussilla.

Afrikka

Polkaistuamme uudet loistavat Felttimme liikkeelle Desert Safary Hostellin edestä, oli edessämme tuhansia kilometrejä Afrikassa, joka on tuntemattomuudessaan ja mystisyydessään kiehtonut, raastanut ja tappanut eurooppalaisia löytöretkeilijöitä menneinä vuosisatoina. Ihmisten mielissä mikään ei tunnu olevan muuttunut tänä BBC:n luontodokumenttien ja uutisten aikakautenakaan. Nykyisin ihmiset tietävät varoitella, että Etelä-Afrikan kärkeen asti on turha kuvitella pääsevänsä, sillä Egyptissä räjäytetään turistien busseja tai vähintäänkin ryöstetään lompakko, Sudan on kamalan sisällissodan partaalla ja Etiopiakin kinastelee naapurivaltioiden kanssa. Keniaan on turha kuvitella menevänsä yksin sillä Nairobissa ammutaan selkään kameran tähden. Sambiassa leijonat tunkeutuvat telttaan ja Namibiassa skorpionit kenkiin. Etelä-Afrikassa taas ammutaan selkään pyörän takia ja jos mikään näistä ei osu kohdalle, niin ainakin joudut malarian, bilharzian ja koleran sairastuttamaksi.

Varoittelut ja pelottelut ovat vain lisänneet Afrikka intoani, sillä haluan todella tarkastaa pitääkö väitteet paikkansa ja pystynkö välttämään nämä elämän haasteelliseksi tekevät potentiaaliset vaivat. Matkani alkuvaiheessa Indonesiassa muistan käyneeni tulevaa reittiäni läpi ja ajatelleeni, että taitaa olla viisainta jättää Afrikka väliin sen liiallisen haastavuuden vuoksi ja edelleenkin epäilen olevani liian heikko ja kärsimätön kohtaamaan maanosan haasteet, mutta esimerkkien kuten Marion Afrikkaa ylistävät kertomukset luovat uskoa, että heiveröisillä eväillä matkassa oleva nuorukainenkin saattaa päästä ainakin Sudanin rajalle asti. Niin ja onhan isäni nyt matkassani jonkin aikaa, joka kunnollaan vaikka kantaa minua eteenpäin, jos ja kun kuntoni hänen matkassaan loppuu.

Suezilla

Kairon kaaosmaisesta kaarojen kaahauksesta kiiruhdimme kiitettävän keppoisesti karun aavikon hiljaisuuteen. Egypti on todellinen vastakohtaisuuksien maa ja 18 miljoonan asukkaan metropolikin päättyi kuivan aavikon avaruuteen kuin veitsellä leikaten ja saimme nukkua ensimmäisen yömme Kairon ulkopuolella hiekkadyynien tarjoamassa tuulensuojassa.

Seuraavana päivänä poljimme Suezille, joka ei talvisena päivänä ollut yhtä kuuma paikka kuin Pekan ja Pätkän käydessä keittelemässä strutsinmunia sen aavikolla. Suezilla ei ollut strutsejakaan ja maisematkin olivat niin erilaiset kuin Pekka ja Pätkä elokuvassa, että elokuva taitaa olla kuvattu ihan vain suomalaisissa  sorakuopissa. Suezilla ihmetystä sen sijaan herättivät aavikolla seilaavat laivat. Punaiselta mereltä Suezin kapeaa kanavaa pitkin Välimerelle kulkeva norjalainen konttilaiva oli erikoinen näky, kun horisontin molemmin puolin näkyi vain aavikkoa ja vettä ei näkynyt edes kangastuksissa.

Egyptin ja Israelin puristuksessa olevalla Sinain niemimaalla jatkoimme kohti etelää mukavasti takaa puhaltaneessa pasaatituulessa. Poljimme keskipitkiä päiviä rutikuivassa aavikkomaisemassa ja telttailimme jokaisen yön kirkkaan tähtitaivaan alla. Jatkuvaa unenpuutettani lukuun ottamatta, paluu tienpäälle oli täydellinen

Elintasoerot Egyptissä ovat valtavat ja hyvän osoituksen siitä sain polkiessani Suezinlahden aavikkoisella rantatiellä. Huonohampaiset ja kengättömät lapset juoksivat ja pyöräilivät perässämme huutaen ”baksiis, baksiis, baksiis !” eli ” anna rahaa, rahaa, rahaa !”. Samaan aikaan horisontissa oli nähtävissä öljynporauslauttojen silhuetit ja niiden leimuavat ”ikuiset tulet”. Yläpuolellamme pörräsi armeijan suuri helikopteri, eikä kestänyt pitkään kun ohitsemme viuhahti suuri, kenties E-luokan Mercedes.

Vuorille

Tien käännyttyä sisämaahan päin muuttuivat punaisen meren ranta-aallot Sinain vuoriston kumpuileviksi alarinteiksi ja polkimiimme muodostui lievää ylämäen aiheuttamaa painetta. Iltäpäivällä avarat maisemat muuttuivat Wadi Feiran laakson kapeaan jylhyyteen, jossa jyrkät hiekkakivikalliot kohosivat kohti hienossa pilvessä ollutta taivasta kohti. Laakson keskellä virtaava Feiran joki oli vedestä täysin vapaa, mutta metrin syvät uurteet hiekkamaassa kertoivat kieltään kosteammasta menneisyydestä. Laaksossa olevat 12 000 taatelipalmua kärsivät nekin raa’asta kuivuudesta ja pysyvät kuuleman mukaan elossa vain kasteluveden turvin, mutta joiden jäljellä oleva vähäinenkin vehreys saa laakson näyttävään paratiisilta. Muut puut ja pensaat ovat jo kuivuneet pystyyn. Eläimiä ei Feiranin kylien raiteilla paljoa näkynyt, sillä liikenevä vesi on käytettävä kasvien viljelyyn.

Ihmisten vaikeudet ja köyhyys paljastuivat lapsista, jotka epätoivoisesti juoksivat perässämme kerjäten rahaa, kyniä ja kaikkea mitä meillä oli näkyvillä. Suurimmalla osalla lapsista hampaat olivat kelta-ruskeat ja iho täynnä vaaleita läikkyjä, viestejä ravintoaineiden puutteesta. Ei olekaan ihme, että hoikka ja iloinen poika hengästyi huomattavan nopeaan poljettuaan vain hieman matkaa vierellämme. Wadi Feiranissa ei ole satanut vettä mainittavasti seitsemään vuoteen.

Seuraavana päivänä jatkoimme samaisessa kauniissa, mutta elämälle ankarassa laaksossa yhä ylöspäin, aina St. Katherinan kylän 1500 metrin korkeuteen asti. Päivällä koimme ihmeen kun beduiinimiesten joukko huusi meidät teelle ja lähdettyämme kukaan heistä ei pyytänyt rahaa. He omistivat laakson vettä pulppuavan lähteen ja olivat siis aluetta tankkiautolla kiertäviä vedenmyyjiä. Varmastikin yhtä hyvä bisnes Suomessa olisi kiertää myymässä lämpöä ja aurinkoa, vai mitä mietitte siellä (kenties) vesisateisessa pohjolan vuodenvaihteessa ? Pyysin heiltä paikan osoitetta, jotta olisin voinut lähettää heistä ottamani valokuvat heille. Useimmat vanhemmista beduiineistä ovat käyneet vain elämänkoulua ja siten suuri osa heistä ei ole lukutaitoisia, eikä tässäkään miesjoukossa ollut kuin yksi hatarasti lukemaan kykenevä nuorimies ja osoite jäi siten saamatta.

Jumitus vuorille

Kenties onnekseni minuun iski lievä kuume St. Catherinassa ja maltoin siten nauttia paikan rauhallisuudesta. Egyptin korkeimmalla sijaitseva kylä lepää 1500 metrissä, yli 2000 metriin kohoavin vuorten suojassa. Pieni kylä elää tänä päivänä turismista, sillä alueella on hengellisempääkin merkitystä kuin upeat, väriä auringonkulun mukaan vaihtavat vuoret, jylhät patikkapolut ja raikas vuori-ilma.

Kylän vieressä olevan Sinaivuorenhuipun sanotaan olevan paikka, jossa puhemies Mooses vastaanotti eduskunnalle jaetut käskyt. Reippaat turistit tekevät pyhiinvaelluksen vuorenhuipulle jalan ja rikkaat notkuvat sinne kamelin kyydissä, mutta me polkaisimme sinne pyörällä, aina viimeisiin menon estäneisiin 750 kiviportaaseen asti. Jyrkähköä ja kivistä polkua ylös kammettuani tajusin, ettei eduskunnan Mooses olisi millään saanut raahattua pääministeri illallisten kasvattamaa itseänsä ylös 2300 metriin, sillä uimalla sinne ei pääse. Ymmärsinkin, että kyseessä oleva Mooses onkin se Raamatun kaveri ja vastaanotetut käskyt ne kymmenen käskyä, joiden takia en ollut päästä rippikoulusta läpi.

Tällä pyhällä huipullakin pyhää oli vain pyhin, raha. Muutaman välipalakioskin beduiinikauppiaat olivat aivan yhtä kärkkäitä valkoisiin valheisiin ja kaunisteltuun totuuteen kuin egyptiläiset kanssaveljensä suuremmissa turistirysissä. ”Tea, tea, you buy one coke, you very tired it is long way up, take it easy, Snickers, Mars, Coke…….Yes, yes expensive, but donkey here 35 pound camel 65……..” Yksi kauppias onnistui työssään ja ostimme suklaapatukat ja sokerilitkua sikahinnalla.

Äärimmäisellä huipulla 2285 metrissä turistit ottivat aurinkoa Kappelin ja moskeijan takana, jonka paikalla Mooses vastaanotti kivitaulut jumalalta. Näkymä yli Sinain kuivan ja rikkonaisen maan oli jylhän karu. Paikka olisi ilman muuta ollut pysähtymisen arvoinen, mutta minä kärsimätön nuorimies suuntasin taas suin päin takaisin kohti laaksoa, jotta ei olisi tarvinnut ajaa kuoppaista mäkeä alas pimeällä.

Vuorenkipuamista seurannut Ilta kului taas kerran Fox-leirin beduiiniteltan iltanuotiolla paikallisten beduiinimiesten ja eri puolelta maailmaa saapuneiden matkaajien seurassa. Kuuden Foxissa vietetyn illan aikana teltan villakankaan alla tuli käytyä ja kuultua monet mielenkiintoiset keskustelut särmikkäiden ihmisten kanssa. Hienoihin matkakokemuksiin ei tarvita suuria asioita.

Punaisen meren aalloille

Aikomuksemme oli polkea St. Catherinasta Punaisenmeren rannalle Dahabiin pitkin aavikon halki kulkevaa ”tietä”. Teimme kuitenkin vääriä ratkaisuja ruuan ja veden suhteen ja kun emme löytäneet oikeaa reittiäkään, päätimme kääntyä takaisin vasta reilun tunnin aavikolla ajon jälkeen, sillä etenimme kuivuneen ja pehmeähiekkaisen joen pohjalla vain kuusi kilometriä tunnissa ja suuntaa meille antoi vain aurinko. Päädyimme helpompaan vaihtoehtoon, leveään ja päällystettyyn valtatiehen. Pyörän kuljettua kevyesti alamäkeen, auringon värjättyä tietä reunustaneet hiekkakivikalliot upean oranssisiksi, ja ihailtuani ilta-auringon kaunistamaa horisontissa pöllynneen hiekkamyrskyn sinisiä ja violetteja värejä, ei minua harmittanut lainkaan, että taivuin tällä kertaa helppoon vaihtoehtoon.

Tulevan yön vietimme Rashid beduiinin ja hänen perheensä vieraana muutaman perheen aavikkokylässä. Perhe elää turismista ja sen tuoman rahan turvin elämä keskellä kuivuudesta kärsivää aavikkoa on mahdollista, Rashidin poikkeuksellisten sanojen mukaan jopa helppoa. Rashid järjestää kameli- ja jeeppisafareja ympäröiville keitaille, kanjoneille ja vuorille.

Koska Egyptissä turismi on maan suurin tulonlähde, ei maaseudullakaan kannata odottaa samanlaista ilmaista vieraanvaraisuutta kuin monissa muissa islamilaisissa maissa ja onhan se täysin ymmärrettävää, sillä ilman turismin tuomia rahoja emme olisi syöneet Rashidinkaan luona leipää ja juoneet sinne autolla kuljetettua vettä, saati syöneet tuoreita vihanneksia iltanuotion äärellä. Maksoin mieluusti vapaasti valitsemani korvauksen rauhalliselle, noin kolmenkymppiselle maataan rakastavalle beduiinille.

Dahab

Rashidin luota tie laski jälleen Punaisenmeren rannalle, tällä kertaa Sinain niemimaan itärannikolle. Dahab lomakylän rantaviivaa piiskasi tuuli ja ilma oli yllättävän viileä, vaikka tuloillaan oli vuoden suurin turistikausi. Ystäväni Mario varoitti, että saatan jumittua Dahabin rentoon ilmapiiriin pitkäksikin aikaa.

Mariolla oli takanaan puolitoista vuotta pyöräilyä kehittymättömässä Afrikassa, kun taas minulla oli takanani mukavuustasoltaan hulppeat kuukaudet Euroopassa, enkä minä siten saanut suuria kiksejä rennoista merenrantaravintoloista, toimivista palveluista, siisteydestä ja halvasta majoituksesta. Toki nautin merenrantabungalowissa vietetystä viikosta ja pyöräilystä ympäröivissä kanjoneissa ja rantateillä.

Dahabin hotellialueella kaikki oli kaunista ja toimivaa, ja ainut puuttuva asia oli Egypti. Lomakylän sydän hotelleineen ja matkamuistokauppoineen on kuin mikä tahansa lomakylä missä tahansa maailman kolkassa, vain kuorrutettuna Egyptiläisin maustein.

Dahabissa aivoilleni ärsykkeitä loi beduiinien ja turistialueen henkinen ja fyysinen törmääminen. Vain sata metriä rantakadun kiiltävästä loisteesta sisämaahan päin kävellessä ympäristö muuttui täysin. Beduiinikylässä lapset olivat kengättömiä, kadut täynnä roskia, talot vaatimattomia betonihökkeleitä, tiet päällystämättömiä ja kamelit ja vuohet mutustivat heinää talojen pihoilla aivan kuten maaseudulla. Sanomattakin lienee selvää, että lapset kerjäsivät rahaa.

Kaksi hunnutettua tyttöä kutsu huusivat minut yhden vaatimattoman talon sisäpihalle, enkä minä tietystikään voinut vastustaa vanhemman sisaren enigmaattisia silmiä. Tytöt johtivat minut palmunlehtikattoisen ulkokeittiön hiekkapohjaiselle lattialle ja heidän isoäitinsä tarjosi minulle kupillisen teetä, makeutettuna muutamalla keittiön sadoista kärpäsistä. Kehuin kohteliaasti tyttöjen itse tekemiä kauniita koruja ja liinavaatteita, mutta sanoin tiukasti etten osta mitään. Sanoma ei mennyt perille ennen kuin heidän englanninkielentaitoinen isä saapui paikalle. En muista hänen nimeään, mutta hänen poikansa nimi oli Jasser, joten kutsun häntä Jasserin isäksi.

Ensi töikseen väsyneen näköinen Jasserin isä valitti turistien pihiyttä ja vaati minulta rahaa kysyttyäni lupaa valokuvata Jasseria ja minut sisään tuoneita tyttöjä. Puhuimme noin vartin beduiinien asemasta Dahabissa ja keskustelu kulki hyvin samoja polkuja, millä aivoni olivat kulkeneet edellisinä päivinä. Eli lyhyesti tiivistettynä ”totesimme” ettei beduiineille jää turistien tuomista rahoista käteen kuin roposet, kairolaisten ja ulkomaalaisten kerätessä mammonan omiin pusseihinsa. Lähtiessäni minua alkoi kuitenkin hieman kalvaa se, että Jasserin isällä oli hieno kännykkä ja hän sanoi olevansa kiireinen lähtiessään pois omalla uudella Toyota pick-upillaan.

Toisenlaisen näkökulman sain egypiläisten ja beduiinien vastakkainasetteluun hotellini sukellusmanagerilta, joka oli tullut Dahabiin kokiksi yhdeksän vuotta sitten ja on kovalla työllä taistellut itsensä hyvään taloudelliseen asemaan. Hän myönsi osan beduiineista olevan köyhiä, mutta käski kiinnittämään huomiota miesten autoihin ja kännyköihin, kuten olin tehnytkin. ”Maanomistuksella hyvinkin varakkaiksi rikastuneet beduiinit nukkuvat edelleenkin paljaalla maalla pienessä betonikopissaan ja heidän lapsensa kulkevat ilman kenkiä syövät särkevillä hampailla”, sanoi manageri.

”Egyptin hallitus on myöskin rakentanut alueelle kouluja, mutta monet beduiinit eivät pistä lapsiaan kouluun, sillä se ei kuulemma ole hyväksi”, jatkoi manageri.
”Yhdeksän vuotta sitten beduiinit hajoittivat Dahabiin pystytetyt katuvalot, koska he eivät niitä kuulemma tarvinneet.”, kertoi manageri.
Manageri antoi monia esimerkkejä siitä kuinka egyptiläiset ovat yrittäneet auttaa beduiinejä ”oikealle tielle”, mutta he eivät ole suurilta osin omaksuneet/hyväksyneet egyptiläisten tarjoamia oppeja ja apuja. Hän toki myönsi, ettei egyptiläisetkään ole toimineet aina optimaalisesti auttaakseen tasapainoista kehitystä, esittämättä kuitenkaan esimerkkejä.

Dahabin tilanteessa ei ole mitään erityistä sikäli, että kaikkialla Egyptissä elintasoerot ovat suuret, mutta ihmisryhmien välistä jännitystä Dahabissa lisännee se, että muut ovat tunkeutuneet maille, jotka ovat vuosisatoja kuuluneet beduiineille ja se, että turismin tuomat rikkaudet ja materiaalinen hyvinvointi ovat uusia asioita beduiineille, eikä heillä ole tasapainoista ajan kehittämää ”kuluttamisen kulttuuria”.

Beduiinit osiltaan kieltävät haluavansa egyptiläisten apua, mutta toisaalta silminnähtävästi pitävät arvossaan materiaalista hyvinvointia. Egyptiläiset kohentavat beduiinikylän infrastruktuuria, mutta kokonaisuuden hahmottaminen niin että kaikki hyötyvät, on heiltä rahan himossa auttamattomasti unohtunut, josta omaa kieltään kertovat suuret epäonnistuneet hankkeet, kuten keskeneräiset hotellikeskukset ja tiet.

Kukaan ei halua olla omilla maillaan toisten määrättävänä ja ihminen on tyytyväisempi köyhempänä omalla maallaan kuin absoluuttisesti rikkaampana toisten määräiltävänä. Nyt beduiineilla on nähtävänä materiaaliset rahan tuomat rikkaudet, jotka ovat saapuneet 10-15 vuodessa kuin tyhjästä ja samalla egyptiläiset ovat käynnistäneet ohjelmiaan beduiiniyhteisöjen kehittämiseksi, joka pohjimmiltaan on kuitenkin määräämistä elämään heidän kulttuurinsa mukaan. Vaikka beduiinit ovat nyt absoluuttisesti rikkaampia kuin ennen, ovat he suhteellisesti köyhempiä omilla alueillaan ja he ovat menettäneet vapauden, koska he eivät ole enää koko Dahabin yhteisön silmissä hyväksyttäviä, jos he toimivat vanhan kulttuurinsa mukaisesti. Köyhyys on tässä maailmassa usein vain suhteellista.

Sinain yhteiskuntaan syntynyt jännite on antanut kasvupohjaa beduiinien vastaliikkeille, jotka ovat kärjistyneet Sinain lomakohteissa tehtyihin ulkomaalaisiin ja egyptiläisiin turisteihin kohdistettuihin terrori-iskuihin. Vuoden 2006 huhtikuussa Dahabin pommi-iskuissa kuoli 23 ihmistä ja vajaa vuotta aiemmin Sharm-el Sheikhissä kuoli 67 ihmistä terroristien iskuissa. Myös muissa lomakohteissa Sinailla on ollut vastaavia kuolettavia iskuja viime vuosina. Iskuista epäillään paikallisten sinailaisten beduiinien ääriliikettä, jolla ollee kytköksiä Al-Gaedaan.

Jos päättäjät ja rahoittajat toimivat siten, että pyrkivät rikastumisellaan pääsemään pakoon olosuhteita joissa suuri osa kansasta elää, on seurauksena molempien osapuolien tyytymättömyys, josta seurauksena poliisivoimiin on käytettävä kohtuuttomasti resursseja. Sinailla toimettomat poliisit pysäyttivät meidät lukemattomia kertoja heidän syrjäisillä tarkastuspisteillään, kysyäkseen passia ja tietoa mistä olemme, minne menemme ja niin edelleen. Egyptissä ja erityisesti sinailla jokaisesta hiemankin suurempaa yritystä/rakennusta ympäröi aita ja aitaa vartioi joukko aikaa tappavia turvamiehiä. Sinailla yhteiskunnasta puuttuu luottamusta ja ilman luottamusta harva toiminta johtaa mihinkään hyvään.

Päätöntä bussaamista

Otimme bussin Dahabista takaisin Kairoon. Bussimatkaaminen vei vapauteni heti aamusta, kun jouduin heräämään herätyskellon kilinään. Päivällä bussi kahlitsi minut istumaan ahtaiden peltikuorien sisässä, enkä päässyt nauttimaan tuulen tuiverruksesta, aavikon avaruudesta ja matkanvarren ihmiskontakteista. Bussilla matkustaessa ei alueista muodostu muistoja sisältäviä paikkoja. Bussin ikkunasta näkyneet tutut paikat veivät mieleni muistoihin, kuinka nukuin taustalla olevalla hiekkarannalla, miten pidätin henkeä silmien ohi viuhahtaneen Shellin kamalassa paskahuusissa ja kuinka ihanalta raikas ravintolan voileipä maistui bussin ikkunasta mitättömältä näyttäneessä Sadr kylässä.

Laskeva aurinko näyttäytyi bussin ikkunan läpi täysin pyöreänä oranssisena lautasena, merkki siitä että olimme lähellä Kairoa, jonka saastepilveen auringonsäteet katoivat. Itse asiassa saastepilvi oli niin sankka, että Kairon Itäpuolella, juuri ja juuri kaupungin ulkopuolella, ei maahan muodostunut enää varjoja, vaikka aurinko oli vielä reilusti taivaanrannan yläpuolella.

Bussi jätti meidät keskustan ulkopuolelle valtaväylän viereen. Lähdimme polkemaan hämärässä kohti keskustaa ja liikenneruuhkassa sähläillessäni toivoin, että bussi olisi antanut vapauteni takaisin vasta hotellin edessä. Osasimme perille kysymällä tietä Hilton hotellille, joka sijaitsee rotankolo hotellimme vieressä. Suunnankysymishetket olivat niitä harvoja hetkiä joina olen tuntenut itseni arvokkaaksi ja hyväksi ihmiseksi, neuvojen antajien luullessa minun menevän Hiltoniin asumaan. Unelmayöt Hiltonin Parisin kainalossa vaihtuivat neljän euron kopissa kuorsaavan isääukon hermoja raastavan kuorsauksen kuuntelemiseen.

Paperimurheita

Kairossa on taas vierähtänyt yli viikko, eli olemme viiden viikon matkaamisen jälkeen edelleen lähtöpisteessä Kairossa ja koska emme ole saaneet viisumeja Sudaniin, emme myöskään voi jatkaa paljoa eteenpäin. Tänään Sudanin lähetystössä sanottiin viisumin hyväksymiseen kuluvan viikko, kymmenen päivää tai kauemmin. Me jatkamme Aswaniin ja anomme siellä Sudanin viisumia uudelleen.  Aswaniin poljemme Egyptin läntisellä aavikolla kulkevan "Suuren aavikkokierrosen" kautta, jonka yli 1500 kilometriin mahtuu vain viisi kaupunkia, joiden välit  ovat  pelkkää tyhjyyden kauneutta. Kauneutta  joka tehnee todella hyvää Kairon kuhinan jälkeen.

-------

Kuvia täällä http://flickr.com/photos/salminen/

Energistä uutta vuotta kaikille !

Jukka

Aavikon autiota autuutta (Aswan 15 helmikuu 2008)

 "It is the simple things in life that are the most extraordinary things; only wise men are able to undestand them." - Paulo Coelho

 
"Elämän yksinkertaiset asiat ovat asioista ainutlaatuisimpia; vain viisaat miehet ymmärtävät niitä."

-------
Tunisialainen opiskelijatyttö totesi minulle ennen Kairosta lähtöäni: "Usko tai älä, sinä tulet kaipaamaan Kairoa. Isäni pitää minua hulluna kun pidän tästä, mutta täällä on jotakin mitä ei voi sanoin kuvailla. Ihastuttavan järjestäytymätön hullunmylly."

Tyttö oli ehkä oikeassa. Kairoon väsyneenä saapuneena moiset puheet puheet tosiaan kuulostaisivat hullun horinoilta, mutta kaikkeen tottuu. Päivä päivältä uudet ärsykkeet kuten melu, saastet, vilkas liikenne, järjestyksen puute ja ihmispaljous muuttuvat tutuiksi elämän elementeiksi. Kairossa asuville ihmisille melu, järjestäytymättömyys ja saastet ovat niitä tuttuja elämän elementtejä, joita meille suomalaisille ovat hiljaisuus, luonto ja järjestäytyneisyys. Ihminen tottuu kaikkeen ja kairolaisille nämä suomalaisia ärsyttävät elämän elementit ovat tuttuja ja siten turvaa antavia asioita.

Moni Kairolainen olisi aivan samalla tavalla ihmeissään ja peloissaan Helsingin hiljaisuudessa, kuin helsinkiläinen Kairon kaaoksessa. Siis kairolaisellekin ottaa aikaa tottua Helsingin tarjoamiin uusin ärsykkeisiin, koska ympäristö ei tarjoa kotoisia aisteja ärsyttäviä elementtejä.

Itse olen aina sopeutunut hyvin suurkaupungeihin, yhdella suurella varauksella. Pyöräileminen on niissä usein kovin vaivalloista, enkä pääse kokemaan (luonnossa) liikkumisen vapautta, jota sitäkin osaa vasta arvostaa kun viettää muutaman viikon ylikansoitetussa suurkaupungissa. Riippuu pitkälti elämänarvoista minkälaiseen ympäristöön haluaa sopeutua ja sopeutuu.

Kyllä Helsingissäkin jokin talvimasennuksesta ja ärsykkeiden puutteesta kärsivä ihminen varmasti halajaa viereisille kaduille Kairon aistiärsykkeitä, mutta jokaisessa asiassa itänee kuitenkin totuuden siemen ja ilmiselvä fakta on se, että moni kairolainen ei ole koskaan sopeutunut Kairon kaaokseen ja he kaipaavat puhtautta, hiljaisuutta ja luontoa, kun taas joillekin helsinkiläisille kaupungin nykyinen kaaoskin on hermoja raastavaa ja äärimmäisen harva halajaa lisää saasteita ja melua.

Mutta niin kuin sanottu, kaikkeen tottuu ja Kairossa liikenteen seassa pyöräilemisestäkin alkoi nauttia, sillä pujottelu ja vaaralliset tilanteet tuovat vengaamiseen aivan uusia adrenaalisia ulottuvuuksia, joista voi jäädä vaikka riippuvaiseksi. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halunnut tottua Kairon kaaokseen ja suuntasimme kohti Egyptin läntisen aavikon puhtautta ja hiljaisuutta.

Pyramideilta nähtävyyksille

Läntinen Kairo kuhisi ihmisiä 30 kilometrin matkalla kuin Helsingin keskustan kadut vappuna, mutta leveiden teiden ansiosta vilinässä mahtui pujottelemaan pyörällä mukavasti. Pyöräilimme pyramidien ohi, jotka eivät matkanpäästä vilkaisten säväyttäneet, sillä markkinavoimat ovat kyllä pitäneet huolen siitä, että tiesimme etukäteen miltä ne näyttävät, emmekä siten maksaneet sisäänpääsylippuja ja tutkineet kivikasoja lähemmin.

En minä kotonakaan käy paikallisissa turistinähtävýyksissä, ja jos haluaisin esitellä kotiseutuani ulkomaisille kavereilleni, en todellakaan taluttaisi heitä yhteenkään kotiseutumuseoon tai kirkkoon. Eli miksi tuhlaisin aikaa kuolleisiin turistinähtävyyksiin ulkomailla. Tunnin kävely tai pyöräilylenkki jossakin Kairon lähiössä on minulle antoisampi kokemus kaikkinen tuntemattominen kadunkulmineen ja ihmisten vastaanottavine hymyineen kuin pyramidien näkeminen. Minulle matkustaminen on jotakin uuden löytämistä. Tiesin etukäteen varsin hyvin miltä pyramidit näyttävät, joten ei niiden näkemisessä ollut mitään uutta.

Ensimmäinen aavikkotaival ei kyllä tarjonnut sekään paljoa nähtävää, vaan saimme osaksemme vain sitä itseään, aavikon hiekkaa ja tuulta( onneksi pääasiassa myötäistä). 400 kilometrin matkaan mahtui tasan yhtä monenlaista maisemaa kuin kotini olohuoneen harjoitusvastus lenkeillä, vain harmaata ja tasaista hiekkamaamaisemaa. Yömme nukuimme kännykkämastoja ympäröivien korkeiden kiviaitojen sisällä, jotka antoivat kaivattua suojaa tuulta, kylmyyttä ja aamuaurinkoa vastaan.

Neljän pitkähkön ajopäivän täydellinen päätös oli saapua palmuilla reunustettua tietä pitkin Bahariya keitaan syvään vihreyteen ja ravita kehonsa viereisen maaseudun tuoreilla eineksillä ja pulahtaa viileässä illassa kuumaan lähteeseen pehmentämään kilometrien jäykistämiä lihaksia. Lämmintä nautintoa ei pilanut edes työpäivän päätteeksi kuumaan kylpyyn pesulle tulleiden maajussien lähteen vierelle parkkeerattujen aasien luonnottoman säröilevä ääntely.

"Vierekkäiset" kaupungit, Bahariya keitaan keskus Bawiti ja Kairo ovat kuin toisesta maailmasta ja olikin kulttuurishokki pyöräillä lepopäivänä vihreiden peltojen, taatelipalmujen, kuumien lähteiden, suolajärven ja hiekka-aavikon muovaavassa hiljaisessa maisemassa. Autoja Bawitin maaseuduilla edustavat aasit, joiden liikennevirta suuntautui aina auringonlaskun aikaan maaseudulta kohti Bawitin kylää, kun maanviljelijät palasivat työpäivän jälkeen kotiin. Bawitissa työaikoja ei ohjaa kello, vaan työmäärä ja aurinko.

Ennen 48 vuotta sitten rakennettua tietä Bahariyasta Kairoon kesti silloisilla maastoautoilla ajaen viikko - jos löysi hyvän reitin - joten kaupunki on ollut pitkään melko eristynyt, jonne vieraita ovat tuoneet vain kamelikaravanit. Keidas onkin ollut omavarainen. Vettä on tähän asti pulpunnut maanalta reilusti ja koska aavikolla kasvaa mikä vain, jos on vettä, on elämä keitaalla ollut melko turvallista, ilman huolia tulevasta. Huolettomuuden aistii ihmisten tänäkin päivänä ulospursuavasta rentoudesta ja rauhallisuudesta, lukuunottamatta niitä kauppamiehiä, jotka tyrkyttivät Jeeppikierroksia.

Neljän lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa kohti Farafra keidasta.

Helvetistä taivaaseen

Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskien maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki "kuumaisen" Mustan aavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen, romahti vauhtimme yhtäläisellä dramaattisuudella kuin tumma tuliperäinen maa muuttui kalkkikiviaavikon valkoisuuteen. Jalkoja ahdistavan pyöräilyvauhdin ja synkän tummuuden muuttuminen leppoisaan pyörittelyyn ja maiseman valkoiseen harmonisuuteen, oli kokemus kuin pyöräilijän helvetistä siirtyminen taivaaseen. Valitettavasti turisteja näyttää olevan taivaassakin ja Valkoisen aavikon kalkkikivimuodostelman suojasta valitsemamme telttapaikka osoittautui niin suosituksi nähtävyydeksi, ettemme saanet käydä ”ulkohuusissakaan” rauhassa. Kiistatta mahtavan Valkoisen aavikon upeimmat vitivalkoiset luonnonmuodostelmat ovat valitettavasti kaukana päätiestä pyörän saavuttamattomissa ja taivaallinen elämys jäi siten hieman vajaaksi.

Kaikkein eristäytynein keitaista, Farafra, on pieni ja pölyinen kylä keskellä Saharaa. Elämä keskittyy yhdelle pääkadulle, jossa vieri viereen rakennetut matalat tasakattoiset rakennukset myyvät yksinkertaisia palveluja ja tuotteita. Supermarketin tavaravalikoima oli samalla tasolla kuin suomalaisen kioskin, ei kuitenkaan R-kioskin. Elämänmeno Farafran pääkadulla muistuttaa lännen filmien pölyisten pääkatujen rauhallista eloa. Tosin Farafrassa elämän kiihkeimmät sykäykset ovat kaukana lännen filmien hevosralleista, saluunatappeluista ja pankkiryöstöistä, sillä jalon hevosen laukan sijaan Farafrassa kuulee aasien köpötystä, alkoholin sijaan miehiä huumaa tee ja miedot vesipiiput ja saluunatappeluiden sijaan miehet tunteet kuohahtelevat jalkapallon tahtiin. Vaikka pääkadun tunnelma ei ole keidasmainen, voi muutaman sadan metrin päässä pestä pääkadun pölyjä pois lämpimässä keitaassa, polkea vehreässä ja raikkaassa taatelipalmumetsässä ja poimia energiapatukoita, eli tuoreita taateleita suoraan puusta.

Kahden lepopäivän jälkeen jatkoimme Farafrasta kohti 300 km päässä olevaa Dakhla keidasta.

Lepoa paratiisissa

Ensimmäisenä ajopäivänä saimme maistaa kunnon aavikkotuulia, kun hiekkadyyneiltä puhaltanut sivutuuli teki poskiimme syväpuhdistuksen ja ruokaan väistämättömästi tunkeutuneen hiekan muokattua hampaitamme uuteen uskoon. Kovaa vauhtia poljetun päivän päätteeksi asettauduimme suojaan aavikolla olleeseen monttuun, joka osoittautui kuitenkin varsinaiseksi tuulen kerääjäksi ja tettamme ei ollut pysyä pystyssä vinhassa tuulessa.

Toisena päivänä tie ja onnemme kääntyi, sillä myötätuuli vaihtui kylmäksi sivutuuleksi, jonka pyörteissä keskinopeutemme romahti alle kahteenkymppiin. Saharan kylmyys pureutui luihimme siten, että poljimme tuulisessa 14 asteessa säässä pitkillä ajovaatteilla. Ja useampi teistä lukijoista on ollut huollissaan miten pärjäämme Saharan helteissä !

Mustan ja valkoisen aavikon vaihtelevat pinnanmuodot olivat enää muistoja ja horisonttiin asti oli nähtävissä pannukakkumaista hiekkakivimaisemaa, jonka varittömyyden rikkoi siellä täällä olleet tummat kallion kohoumat. Väsyneet mielemme ja viileät nivelemme kokivat kuitenkin lämpöä kohottavan kokemuksen löydettyämme majapaikan keskellä aavikkoa olleelta pieneltä keidastilkulta, jossa ei asunut ketään. Kylminpänä keskitalven päivänäkin keitaan pellot ja pensaat loistivat syvän vihreää raikkautta. Pikkulinnut sirittivät taatelipalmuissa ja uhkeat valkoiset vesilinnut nokkivat ruokaa kosteilta pelloilta. Pystytimme teltan keitaan kuivemmalle puolelle ja lähdimme seuraamaan viereistä ojanpenkkaa kohti sen alkulähteitä. Alkulähdettä ei koskaan löytynyt, mutta muuutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ojan vesi lämpeni niin, että kylvimme yli 30 asteisessa vedessä. Telttailua paratiisissa.

Aamulla keitaan omistajat tai sitä viljelevät maajussit ajoivat meitä vastaan pick-upillaan, ja ensimmäiseksi he ryntäsivät ulos ovista iloisesti ja kättelivät meidät tervetulleiksi, ilman pienintäkään epäröintiä tai miettimistä keitä olemme ja mitä teemme heidän keitaallaan. Miesten positiivisesta asenteesta noussut hymy huulilla jatkoimme kohti Dakhla keidasta.

Olen ylittänyt tällä matkalla jo monia aavikoita, mutta hiekkadyynien näkeminen odotti itseään aina Dakhla keitaan tuntumaan saakka, jossa upeat keltaiset sirppi- ja pitkittäisdyynit aaltoilivat kauniisti tienvieressä. Hiekkadyynien seassa voisi kävellä päiväkausia, etsien upean yksinkertaisia tuulen muovaamia muodostelmia, jotka ovat samaisen voiman johdosta tuhoon tuomittuja hyvinkin pian.

Dakhla keitaan Al-Kasr kylästä löysimme todellisen keitaan keitaan keskellä. jonka ainutlaatuisessa ympäristössä pidimme viikon pysähdyksen. Edullisen hotellin vieraanvarainen monitoimimies Mohamed sai tuntemaan itsemme muutaman päivän ajan faaraoiksi ja kylän taatelipalmujen, hiekkadyynien, kuumien lähteiden, matalien vuorien ja vihreiden niittyjen ympäristö, sekä keitaan rennot ihmiset kruunaasivat paikan täydellisen soveltuvuuden lepoon.

Keidas keitaiden välillä

Jätettyämme Dakhla ketaalle haikeat jäähyväiset, oli edessämme jälleen 200 kilometriä aavikon tyhjyyttä ja hiekkaa. Matkan varrelle osui kuitenkin yksi pieni kylä, jonka piskuisen maatalouskeitaan haaleasta vehreydestä löysimme taas oivan telttapaikan. Seuraavana aamuna koimme vieraanvaraisuuden huipentuman kun maatilkun omistaja Hassan tuli aamulla tekemään nuotion telttamme viereen ja keitti meille köyhille matkamiehille aamuteet. Ihmisten rentous ja ennakkoluulottomuus ovat ihmisistä kumpuavia ominaisuuksia näissä aavikon keitaissa.

Suomalaiseen järveen pitää porata reikä jääkairalla ennen kuin sisältä alkaa pulputa vettä ja vettä pitää vielä lämmittää mukavan lämpöiseksi. Täällä Egyptin keitaissa mukavan lämmintä vettä kulkee ojissa ilman kairaamista ja lämmittämistä. Sama eroavaisuus pätee myöskin ihmisiin. Syy lienee siinä, että suomalaiset eivät todellakaan asu keitaassa ja siinä, että näiden keitaiden ihmiset eivät todellakaan asu kilpailuyhteiskunnassa, jossa priorisointiakin priorisoidaan.

Jatkoimme eteenpäin tylsässä aavikkomaisemassa, kunnes parikymmentä kilometriä ennen Khargaa, tien vasemmalla puolella aaltoili seksikkäimpiä koskaan näkemiäni hiekkadyynejä, joiden siloisten muotojen lumossa olisin voinut kävellä tuntikausia etsien täydellistä "MIss Hiekkadyyniä 2008". Jalkani väsyivät pehmeässä hiekassa tarpomiseen nopeasti, eikä minulla ollut voimia käsin kosketella alueen kaikkien kaunotarten muotoja, ja päätin antaa "Miss Hiekkadyyni" tittelin tien läheisyydessä olleelle upealle vallidyynille.

Jatkoimme dyyneiltä Khargaan, josta poliisintarkastuspisteellä dominoa pelannut englantia hyvin vähän taitanut vanha mies totesi päätä pudistellen: "Farafra verrry nice, Dakhla verrrry nice, Kharga not very nice". Paratiisissa "ei niin kauniskaan" osoittautui kuitenkin niin halvaksi ja kauniiksi, että viivyimme kaupungissa taas niin pitkään, että sekosin päivien laskussa.

"Are you fool ?", kysyin ravintolanpitäjältä Khargassa.
"Yes, fool.", vastasi Muhamed.

Myöntämällä olevansa typerys, hän tarkoitti, että hänellä on tarjota papuja, joka on arabiaksi fool. Pavut, salaatti ja leipä olivat yhtä herkullisia kuin edellisinä iltoinakin ja ruuasta maksettu hinta teki sekin mieleni iloiseksi.

"How much?", Muhamed kysyi osoittaen pyörääni.
"13 kilos", vastasin, sillä en koskaan halua kertoa pyöräni hintaa - jota kysytään lähes päivittäin - koska se herättäisi turhaa hämmennystä. Muhamedillekin olisin voinut vastata, että voisin syödä ravintolassasi joka ilta 22 vuoden ajan, sillä hinnalla jonka Felttini olisi minulle maksanut, jos minun olisi pitänyt se ostaa. Egypti on yksi edullisimpia maita, jossa olen koskaan käynyt. Tosin, sillä varauksella etteivät kauppiaat pääse lisäämään hintoihin hulppeita turistilisiä, joiden ahnas kaipuu syö moraalisen palan monen egyptiläisen iloisuudesta ja vieraanvaraisuudesta.

Sairas mies aavikolla

Raukkautemme keitaita kohtaan ei sammunut, mutta päätimme lähteä, sillä Khargan keidas ei tarjonnut enää riittävää vastalämpöä ja rakkautta, kun hänen kuuman lähteen lämpötila oli selvästi alle ihomme lämmön. Aavikon myötäinen tuulikin antoi lisähoukutuksen lähtöön, joka ilman myötäistä puhuria olisi saattanut aiheuttaa ylitsepääsemätöntä kaipuuta paratiisiin. Khargasta edessämme oli noin 350 kilometriä aavikkoa, ennen paluuta Niilin varrelle.

Ensimmäistä 125 kilometrin ajopäivää seuranneena aamuna nousin ulos keskelle viileää ja kolkonväristä hiekkaaavikkoa. Todellakin nousin ylös, sillä mielestäni en nukkunut silmäystäkään yön aikana, korkeintaankin vain yhden tunnin. Kehoni oli aivan yhtä tyhjä voimista, kuin aavikon sininen taivas oli tyhjä pilvistä. Nostin suuremmoisen taivaan alla käteni kiltisti pystyyn ja tunnustin, ettei minulla ole voimia vastata aavikon tyhjyyten, tuuleen ja suuruuteen. Pyöräilimme kymmenen kilometrin päässä olleelle poliisipisteelle ja odotimme siellä seuraava ohi ajavaa autoa tunnin ajan, jonka kyydissä pääsimme 200 kilometrin päähän Luxoriin.

Sairastin vuosina 2003-2005 unettomuutta, joka romahdutti fyysisen suoritus- ja palautumiskykyni. Olen kärsinyt samaisesta sairaudesta koko Egyptissä olon ajan. Syytä sairauteen en tiedä, sillä jos tietäisin sen en sairastaisi sitä. Sen kyllä tiedän, että unettomuus romahduttaa fyysisen ja psykkisen suorituskyvyn. Tiedän myös sen, että Afrikassa pyörämatkaaminen vaati terveen ihmisen fyysistä ja psyykkistä suorituskykyä.

Niilin uudelleen tapaaminen

Kuskimme Ahmed jätti meidät 13 kilotrin päähän Luxorin ulkopuolelle, sillä Luxorisa ei maalaisia päästetä kaupunkiin ajelemaan. Niilin varrella silmille löivät ihmisispaljous ja pitkälle horisonttiin jatkunut vihreys. Taatelipalmut, ilmasto, aasivankkurit, vehnäpellot, ihmisten pukeutuminen, utuinen taivas ja katujen nuhruisuus muistuttivat niin paljon Punjabin maaseutua, että palasin muistoissani vuoden taaksepäin, Pakistaniin. Vaikka aistini olivat väsymyksen turtamat, sai uuden ympäristön virikkeet matkamiehen "uuden löytämisen innon" nousemaan pintaan.

Poljimme Luxorin keskustaan vilkkaassa turistibussivirrassa, sillä temppeleistä kuuluisa Luxor lienee Egyptin suurin turistikohde. Kuten kaikissa turistikohteissa, niin myös Luxorissa kokemisen ja näkemisen arvoiset paikat ja ihmiset löytyivät muutaman sadan metrin päässä itse paikoista ja ihmisista, joita tullaan massoittain kokemaan ja näkemään.

Toki entisöidyt temppelit, kiiltävät rihkamabasaarit ja steriilit McDonaldsit ovat kauniita katseltavia ja kielitaitoiset ja hyvinpukeutuneet turisteja palvelevat egyptiläiset iloisen oloisia, mutta tekemällä tehty kauneus ja iloisuus ei ole välttämättä aitoa ja mikään muu kuin aito iloisuus ja kauneus ei säteile kauneutta ja iloisuutta ympäristöön.

"Voinko auttaa ?", kysyi basaarin myyjä minulta Luxorissa.
"Et, kaikki on hyvin.", vastasin.
"Miksi en voi auttaa ?, kysyi myyjä.

Jos hän olisi todella halunnut minun parasta ja auttaa minua, olisi hän ollut tyytyväinen vastaukseeni, "minulla on kaikki hyvin". Todellisuus on kuitenkin se, että hän halusi luoda minuun bisneskontaktin tekopyhällä tavalla. Usein myyjät kysyvät " miksi olet surullinen ?" tai "Miksi et hymyile ?". Ensinnäkään se ei ole surullisuutta, ettei ihminen hymyile, ja miksi ihminen hymyilisi hämmennystä herättävässä kiusallisessa tilanteessa, joka ei tuota suun pielet hymyyn nostavaa ilon tunnetta. Tekopyhyyteen vastaaminen tekopyhyydellä on tekopyhää. Tekopyhyys Luxorissakin on kuitenkin vain pintaa ja "turismi-infrastruktuurin" turvallisen tuntuisen pinnan puhkaisu, eli tallaamattomille poluille suuntaaminen, on Luxorissakin helppoa ja sen tehtyään kaupungista muodostuu paikka, josta pulppuaa aitoa iloisuutta ja kauneutta.

Pitkän veden varrella

Niilin varrella ei virallisesti ilmeisesti saisi pyöräillä ilman poliisisaattuetta, siellä joskus tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Valitsimme kuitenkin oikean lähtöpäivän kun Egypti oli edellisenä iltana voittanut Afrikan mestaruuden jalkapallossa ja poliisit elivät siten yhä muissa maailmoissa. Pääsimme siis polkemaan maailman pisimmän joen länsirannan pikkutiellä rauhassa poliiseilta.

Egyptin 80 miljoonaisesta väestöstä 99 prosenttia asuu Niilin varrella, noin 40 000 km2 alueella, eli lähes koko väestö asuu alueella joka on vain 5.5 prosenttia maan pinta-alasta. Ilman Niiliä ja sen jokavuotisia kesätulvia antiikkiset sivilisaatiotkaan eivät olisi nousseet loistoonsa ja tänä päivänäkin maa on täysin riippuvainen Niilin vedestä, sillä Egypti on maailman kuivin maa.

Kapealla 200m-2km vihreällä kaistalla kulkeneella tiellä ajaessa ympäristö ei todellakaan näyttänyt maailman kuivimpaan maahan kuuluvalta, vaan peltojen, taatelipalmujen ja eukalyptuspuiden vihreys oli trooppisen vihreää keskitalvellakin. Toisaalta vihreys loppuu Saharan kuivuuteen usein vain kivenheiton päässä Niilistä.

Niilin varren kapea maaseudun kaistale kuuluu maailman tiheimmin asuttujen maaseutu alueiden joukkoon ja vastaanottamamme tervehdykset ja kiljahdukset iloisilta ja värikkäiltä ihmisiltä olivat niin runsaita, etten ole kokenut vastaavaa sitten Indonesian Sumatran. Tyhjää tilaakin Niilin varrelle mahtui ja usein löysimme varjoisan ja rauhallisen piknikpaikan Niiliä varrelta, jossa seurailimme ohitse köpöttäviä aaseja ja seilaavia feluccoja, eli turisteja kuljettavia jokilaivoja.

Illalla saavuimme meluisaan ja vilkkaaseen Esna nimiseen kaupunkiin, jossa on kuulemma Egyptin parhaiten säilötty temppeli. Valitettavasti feluccat pysähtyvät jokaisella Niilin varrella olevassa temppelissä. Esnassa yksi temppeli on pilannut monen egyptiläisen rehellisyyden ja ruoan löytäminen säädylliseen hintaan oli kiven takana.

Egyptin viimeisen ajopäivän kohokohtia oivat myötätuuli ja saapuminen Nubialaisten maaperälle. Pyörällä hitaasti edetessä ihmisten ulkonäön muutosta eri alueiden välillä ei huomaa helposti, koska vaihettumien ulkonäön piirteissä tapahtuu pikkuhiljaa. Niilin varrella ihmisten arabialainen vaaleus muuttui kuitenkin nopeasti nubialaiseksi tummuudeksi ja saimme ensimmäisen osoituksen siitä, että "tumma Afrikka" ja uusi kulttuuri on enää muutaman polkaisun päässä. Tai paremminkin 24 tunnin lauttamatkan päässä, sillä saimme Sudanin viisumit nopeasti täältä Aswanista ja aiomme hypätä Aswanista Sudanin Wadi Haifaan kulkevaan lauttaan maanantaina 18.päivä.

Todellakin, ainut keino siirtyä keskellä aavikkoa sijaitsevasta kaupungista toiseen keskelle aavikkoa sijaitsevaan kaupunkiin on lautta, joka kulkee halki Assuanin padon ylläpitämän Nasser-tekojärven. Sudanissa poljemme Wadi Haifasta Khartoumiin ja Khartoumista Ethiopiaan. Tosin vain siinä tapauksessa, että sairas mies tervehtyy.
------

Jukka