Pyörällä maailman ympäri

Tilastot

Tein "Matkani maittain"  tilaston tilalle tällaisen helppolukuisemman taulukon, josta selviää miten paljon ja kuinka nopeasti olen edennyt eri maissa. Lopusta löytyy myös yksityiskohtia matkani "ennätyksistä". Tuttua päivämatka tilastoa kommentein, voit lukea klikkaamalla "Matkani maittain" .

maa	päiviä	km	Etenemis päiviä	km/päivä
Thaimaa	27	1257	14	89
Malesia	30	503	7	72
Indonesia	59	2346	32	125
Australia	117	4032	32	125
Thaimaa	13	371	4	70
Kambodza	26	984	14	70
Laos	38	1760	18	98
Kiina	68	1662	21	83
Tiibet	42	2630	28	94
Nepal	31	938	16	59
Intia	29	847	13	65
Pakistan	35	1350	11	122
Iran	51	2152	20	108
Turkki	67	2318	28	83
Bulgaria	3	288	2	144
Serbia	5	610	5	122
Kroatia	3	415	3	138
Itävalta	19	789	9	88
Sveitsi	36	1100	20	55
Saksa	25	1417	14	101
Egypt	88	2147	23	93
Sudan	35	1534	18	85
Etiopia	135	1710	25	68
Kenia	40	1262	18	79
Lenkit lepopäivinä	710	7878
Yhteensä	1100	42300	390	88

Pisimmät etapit
Vuosi	16 500 km	Aasia-Eurooppa
Kuukausi	2600 km	Australia
Viikko	1100 km	Australia
Päivä	202 km	Australia

Lämpötila ja korkeus ennätykset pyöräillessä
Korkein lämpö	46°C	Sudan
Alin lämpö	-15°C	Tiibet
Korkein kohta	5220 m	Tiibet
Eniten nousua päivässä	2850 m	Turkki

Lisää valokuvia matkan varrelta FLICKR :ssä

Alla matkakuviani suurinpiirtein aikajärjestyksessä. Suurena kuvaesitys TÄÄLLÄ.

Esitys kysyy jossain vaiheessa englanniksi haluatko nähdä lisää kuvia, klikkaa "MORE" niin esitys jatkuu, "LOOP" aloittaa alkuosan esityksestä uudelleen.

Kenia raportit

Fillarisafari Maasaimaassa (Turku 7 marraskuu 2008)

KUVAMESTARI:lta saa ostettua kameroita, joilla saa minun KENIA kuvia huomattavasti näyttävämpiä otoksia.

Ja uusi yhteistyökumppanini SIRKUSSIRKUS tarjoaa Suomen harmaaseen syksyyn huomattavasti enemmän iloa kuin minun alla oleva kirjoitus.

 

Fillarisafari Maasaimaassa (Turku 7 marraskuu 2008)

”Suun pieru ja takapuolen pieru eivät vastaa toisiaan”-Maasaitten sananlasku

Tarkoittaa: pilkkaava puhe haisee pahemmalta kuin pieru

”Se on matkustanut silmä, joka on terävä.” - Maasaitten sananlasku

”Et voi antaa neuvoja miehelle, joka on naisen perään.” - Maasaitten sananlasku

-------

Nairobissa meille jäi luppoaikaa odottaessamme lentoa kotiin ja teimme kymmenen päivän fillarisafarin Etelä-Keniassa. Matkalle kohtasimme villieläimiä, maasaita, suon, vuoria ja vaativia teitä.

Nairobista ylös nousseessa pitkässä mäessä fiilikseni olivat poikkeavat, sillä ensi kertaa kolmeen vuoteen määränpääni oli lähtöpiste ja samalla päätepiste..Ensimmäisen päivän iltana olimme 100 km päässä Naivasha järven rannalla.

Seuraavan päivänä söimme ensimmäistä lounastamme kraatterijärven rannalla. Virtahevot kylpivät rannassa, seeprat pureskelivat heinää metsän laidalla ja vaalean punaiset flamingot lentelivät sinisellä taivaalla tyynen järven yllä. Koin ja näin Afrikan ensi kertaa niin kuin se suomalaisten mielikuvien perusteella pitäisi kokeakin. Paluu arkeen oli nopea, sillä Afrikan hautavajoaman järviltä tie lähti kohoamaan ylängölle.  Nousun jyrkkyys pakotti minut pitämään vaihteen keveimmällä  ja yli kahden kymmenen prosentin kuoppaisissa nousuissa jouduin turvautumaan putkelta runnomiseen kovalla teholla, eikä vauhtini silti noussut kävelyvauhtiin.

Vuorten korkeuksissa

Ylhäällä 3000 metrissä ponnistuksista palkittiin upein maisemin, kun alas kumpuileva maaseutumaisema jatkui vuoristoiseen Helvetin Portin luonnonpuiston asti ja näkymän kruunasi 1300 metriä alempana oleva järvi, jonka rannalla ihastelimme eläinkirjoa vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Ennen auringonlaskua saavuimme ensimmäiseen Maasai kylään. Ylängön viileydessä sijaitsevassa Sakutiekissä meidät otettiin vastaan lämpimästi, sillä turisteja kylä näkee harvoin ja pyörämatkaajaa hotellin 20-vuotias tyttö ei ollut nähnyt koskaan. Siitä johtuen sain ensimmäistä kertaa leikkiseuraa Keniassa, kun parikymmentä lasta kulkivat perässäni minne ikinä kuljinkin ja mitä ikinä teinkin sain kommenteiksi aina makeat naurut.

Pilvinen aamu oli kostea ja niin kylmä, että aloitin päivän pitkillä ajovaatteilla. Edellisen päivän kovasta urakasta nokkiinsa ottaneet jalkani olivat kummissaan, kun ne joutuivat heti alkuunsa polkemaan ylös 20-30 prosenttista nousua. Sadekauden tuhoama tie oli syvän uurteinen ja aamusta mäet vielä jyrkkenivät ja tiukimmassa paikassa mustaa mutaa oli nilkkoihin asti. Onneksi olimme jo korkeimpien huippujen tasossa ja edessämme oli pitkä alamäki.

Alamäki osoitti jälleen kerran mitä ihmeitä vesi saa aikaan. Ylärinteen vihreillä vehnäpelloilla kasvu oli vielä kesken, keskirinteen niitetyn pellon viimeisiä heiniä söivät lihavat lehmät(siis verrattuna muihin afrikkalaisiin lehmiin, eurooppalaiset painivat eri sarjassa) ja alarinteellä piikkipuskat eivät tarjoa ihmisille ja eläimille mitään muuta kuin harmia. Kuivuus tai paremminkin sateiden epätasainen jakautuminen on yksi suuria syitä Afrikan kehittymättömyyteen ja köyhyyteen  Tällä alueella viljely onnistuu hyvin yli 2300 metrin korkeudella ylängöllä, jossa sataa ympäri vuoden, mutta 20 kilometrin päässä alangon kuivalla puoliaavikolla maasait pystyvät hyödyntämään maan ravinteet, vähäiset sateet ja auringonvalon energiaksi ainoastaan paimentamalla karjaa, vuohia ja lampaita.

Minäkin kärsin alangon kuivuudesta, sillä vilkkaasti liikennöity hiekkatie oli todella pölyinen ja jouduin pidättämään hengitystäni ja pistämään pääni matalaksi autojen ajettua ohitseni. Saavuimme Kenian maasaimaan suurimpaan kaupunkiin Narokiin vuoriston väsyttämänä ja pidimme kaupungissa kaksi lepopäivää.

Maasaiden perintö

Narokissa palasimme takaisin Kenian tallatuille poluille ja samaan suuntaan kanssamme kulki kymmeniä turistiautoja. Pyöräilimme kohti kuuluisaa Maasai Maran kansallispuistoa, joka on maailman tiheimpiä suurten villieläinten keskittymiä ja Tansanian Serengeti kansallispuiston Kenian puoleinen jatke. 70 kilometrin päässä Masai Marasta piikkipuskien ja hiekan keskellä eläimiään paimentaville punavaatteisille maasai paimenille kansallispuiston korkea ruohomaa on kuitenkin kaukainen haave. Säännöllisin väliajoin kapean ja huonokuntoisen päätien molemmilla puolilla oli aidattuja pieniä maasaikyliä. 50 vuotta sitten tuskin monikaan maasai asui tällä todella kuivalla ja niukkaravinteisella alueella, mutta kansallispuistojen perustamisen ja niiden laajentamisen myötä Maasait eivät saa enää asua Maasai Maran ja Serengetin alueella, jotka ovat alueen rehevimpiä laidunmaita, vaan ovat pakotettuja kuiville syrjäseuduille. Maasait ovatkin katkeria ja vihaisia valkoisten ja Kenian "kaupunkilaisheimojen" riistettyä heiltä parhaat maat ja ovat pakottaneet masaiden pyhimmän asian, karjan, etsimään vihreää tuohta nilkkoja repivien puskien seasta.

Maasait kunnioittavat luontoa ansiokkaasti ja heitä on kiittäminen siitä, että Serengetissä ja Masai Marassa on vielä valtava eläinpopulaatio ja lajikirjo. He eivät tapa villieläimiä kuin äärimmäisessä hädässä tai nälässä ja harrastavat paimentolaisuutta viisaudella .Nykyisten länsimaalaismielisten hallitusten pyrkimyksiä rajoittaa maasaiden liikkumista ja maankäyttöä perustellaan usein eurooppalaisten vanhalla väitteellä maankäytön tehottomuudesta. Todellisuudessa maasaiden tapa sopii parhaiten juuri alueen olosuhteisiin, sillä kuiva maa ei kestä jatkuvaa laiduntamista, vaan aavikoituu, jos karjaa ei siirretä aika ajoin uuteen paikkaan. Länsimaissa kestävä kehitys on kyllä muodikas tavoite, mutta Maasaille se on elämää.

Vaikka Maasai Mara olikin vain muutaman kymmenen kilometrien päässä alueelta jolla pyöräilimme, emme nähneet kuivien puiden ylälatvustoja nakertavia kirahveja lukuun ottamatta mitään suuria villieläimiä ja pyörillä emme saa puistoon menne, joten ainut reittivaihtoehtomme oli toisen ylängön ylittäminen. Emme kuitenkaan löytäneet tietä Nanosuraan joten jatkoimme matkaa kohti Masai Maraa. Päätimme nousta ylängölle Tanzanian rajaa lähempänä olevaa tietä pitkin.

Epärehellisyyttä

Pysähdyimme syömään tienristeyksen ravintolaan. Puisessa. pienessä ja pimeässä ravintolassa karskit maasait söivät luista lihaa. Maasaiden perusravintoa ovat maito, veri ja liha, jonka voimin hiilihydraattiin tottuneet kehomme väsähtäisivät nopeasti, joten tilasimme papuja ja ugalia (maissijauhosta tehtyä "leipää"). Ruuan listahinta oli 100 shillinkiä, mutta meiltä vaadittiin 200 shillinkiä, sillä hintalista oli kuulemma iänkaikkisen vanha. Maksoimme 200 shillinkiä, mutta otin puisen hintalistan alas ja Timo käski tarjoilijan pilkkoa sen palasiksi. Keniassa pitää olla raha-asioiden kanssa erittäin tarkkana ja hinnoista pitäisi sopia aina etukäteen listahinnoista huolimatta, ei siksi että saisi tingattua vähävaraisilta kauppiailta pois viimeisetkin voittoprosentit, vaan törkeiden huijauksien estämiseksi, sillä jokaisen huijausyrityksen estäminen nostaa vähän, äärimmäisen vähän, kauppiaan intoa jatkaa turistien huijaamista. Siinä ravintolassa tarjoilija oli ”juomarahaakin” omakätisesti ottava ja sain aurinkolasini takaisin vasta ottamalla yhden askeleen poliisiaseman suuntaan.

Käännyimme huonolta asvalttitieltä hiekkatielle, joka tulisi kiipeämään Lebeteiro-ylängölle. Puoliaavikko maisemat rikkoutuivat joenylityskohdissa, joissa kasvillisuus oli trooppisen vihreää. Kaatuneet puut ja tallotut pensaat osoittivat norsulauman vaeltaneen alueen halki lähimenneisyydessä. Ylängön yllä tummat pilvet saavuttivat kastepisteen ja kuiva luonto sai kaipaamaansa vettä päälleen. Puimme päällemme punaiset – kuin maasaiksi meidät pukeneet – sadetakit. Mukaamme liittyi ryyppyreissulta kotiinsa palaava laiha, punasilmäinen ja körmyniskainen  punaiseen vaatteeseen pukeutunut maasai. Vastaamme kävelleet lapset alistuivat miehelle, laskivat päänsä alas ja mies tervehti heitä koskettamalla heidän päätään oikealla kädellä. Hänellä on suuri perhe, 500 vuohta ja 250 lehmää. Maasaimaassa miehen mitta on karjan ja lasten lukumäärä. Hän kuitenkin pyysi palveluksistaan runsaasti rahaa, emmekä jääneet telttailemaan hänen pihapiiriinsä.

Seuraavan kylän ensimmäisessä talossa täyttäessämme Ortlieb-vesisäiliöitämme tuli kaksi nuorehkoa miestä juttelemaan kanssamme. Toinen mies osoitti kaukana laidunmaan laidalla olevaan mustaan mökkiin, jossa hänellä olisi tarjota majoitusta. Pääsimmekin sateen suojaan hänen seitsemän vuotta sitten rakentamaan puumökkiin, kun olimme tinkineet yön muhkeasta hinnasta pois 90 prosenttia, johon isäntä oli kuitenkin ilmiselvästi tyytyväinen.

Noin kolmekymppinen John asuu mökissään yksin, hänellä ei ole perhettä ja hän on työtön. Hän on hyvin koulutettu ja hän on työskennellyt Kenian kansallispuistoissa, mutta nyt hän saa elantonsa keräämällä polttopuita lähimetsistä pitkän ja hoikan kohtalotoverinsa kanssa. Heistä aistii hyvin konfliktin joka perinteisen maasaiyhteisön ja modernin kenialaisen yhteiskunnan limittäytymisessä  on. He tietävät ”modernin maailman” kehityksen, toimintatavat ja mahdollisuudet, mutta maasaiyhteisön kulttuurista tulleena eivät ole pystyneet siihen sulautumaan tai sopeutumaan, vaan ovat ajautuneet takaisin omaan kyläänsä. Toisaalta he ovat vieraantuneet omasta kulttuuristaan, sillä tieto ja heihin aivopestyt uudet uskomukset ovat vieneet heidän vilpittömän uskomuksensa maasaikulttuuriin. Ehkä he tuntevat olonsa tyhjäksi yksinkertaisessa ja paikallaan pyörivässä maasaiyhteisössä, mutta ulkopuolella he kaipaavat ihmisiä ja kulttuuria, jotka ja jonka he parhaiten tuntevat.

Tuntematon taival

Aamulla John kuvaili edessämme olleen tien monet mutkat, notkot ja risteykset sellaisella tarkkuudella, että edessämme odotti arvaamaton tie. Mitä epätarkemmin ihmiset kuvaavat edessä olevan reitin tai tien, sitä yksinkertaisempaa sillä on suunnistaa. Kumpuileva maasto nostatti meitä pikkuhiljaa kohti ylängön korkeuksia ja matkalla Johnin kylää vierustaneet vihreät laidunmaat muuttuivat kuivaan harmauteen, kunnes ylempänä maisemaan ilmestyneet kitukasvuiset puut saivat Timon huokaisemaan kauneuden muistuttavan Suomen Lappia. Tie haarautui useissa kohdissa ja ainoaa relevanttia GPS-laitetta meille edustivat paikalliset asukkaat.

Saavuttuamme muutaman talon kylään, ei allamme olevasta pinnasta voinut puhua enää tienä, vaan reittinä, jonka paimenet ja harvalukuiset autot olivat kuluttaneet vihreään ruohomaahan.

Ilma oli utuinen,  mahtavasti kumpuilevat vuoret kohosivat joka suunnassa edessämme ja minulle tuli epätodellinen olo keskellä hiljaisuutta kun kaksi lastattua aasia köpöttelivät vastaani harjoitellulla säntillisyydellä, fiksusti askeleessa ja sulassa sovussa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkin ohjauksessa, mutta paimeneen näkökenttäni ei kohdistunut.

Hetken kuluttua huomasin vaahtosammuttimen kokoisen pojan juoksevan muutaman kymmenen metrin päässä vastakkaiseen suuntaan. Pojan paimenkeppi heilui holtittomasti ympäriinsä, eikä hänen askel ollut pysyä ryhdissään yli suurissa kumisaappaissa, kun hän kulki eteenpäin kuin heiluva heinämies ja koko poika näytti vääntyvän makkaralle hänen katsottuaan olkansa yli meitä kohti. Hänen pysähdyttyään, päättäväinen, mutta hauras ja epävakaa juoksu loppui odottavaan jäykkyyteen. Hän oli saavuttanut päämääränsä, suojan lammaslauman keskeltä ja hänen isoveljensä selän takaa. Poikien isä ei varmastikaan ilahdu, kun isoveli kertoo miten pikkuveljelle kävi kun kaksi valkoista matkaajaa polkivat häntä vastaan. Noin viisivuotiaalla pojalla on edessä pitkä ja kivinen tie mikäli hän mielii maasaisoturiksi.

Kylästä polku tippui joen pohjalle, josta se lähti nousemaan jyrkästi ylös huipulle. Varsinaista polkuakaan emme enää nähneet, mutta käärmeen puremaan kuollutta vuohta olkapäillään kantanut mies neuvoi meidät yli korkeimman huipun. Päädyimme huipulta kuitenkin väärään suuntaan, mutta ystävällinen moottoripyörämies johdatti meidät oikeaan suuntaan ja olimme vihdoin tiellä, jossa suoraan kulkeminen johtaisi meidät toivottuun paikkaan.

Yöksi sairaalaan

Kolmenkymmenen kilometrin päässä kapean sillattoman joen takaa ja korkean mäenpäältä löysimme itävaltalaisten ylläpitämän sairaalan, jossa meitä päivällä oikealle tielle neuvonut mies on töissä. Itävaltalainen lääkärinainen otti meidät vastaan ensin ihmettelemällä miten olimme tuohon syrjäiseen pikkukylään päätyneet, sillä olimme ensimmäiset hänen näkemänsä matkailijat siellä ja lopuksi hän pelotteli, että suunnittelemamme reitti vaatisi viidakkoveistä ja maasaiopasta ja siitäkin huolimatta riskeeraisimme henkemme metsässä asuvien leopardien, viidakkonorsujen ja puhveleiden vuoksi. Yliopisto koulutetun, köyhien ihmisten hyväksi elämäntyötään tekevän älykkään naisen puheet eivät kuulostaneet kovinkaan fiksuilta. Jäimme  yöksi sairaalaan majataloon.

Aamulla lääkäriaseman kenialainen ylläpitäjä kirjoitti meille ylös päämääräämme Magadiin johtavan reitin varrella olevat kylät. Mies vakuutti matkan Magadiiin olevan mahdollinen, mutta todella vaikea.

Matkan helpoin pätkä, ensimmäiset kolmekymmentä kilometriä olivat nekin kuluttavia, kun äärimmäisen vähän ajettu taival nousi ylös alas pitkiä mäkiä. Matkan aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta en lakannut ihmettelemästä luonnon muuttumista jokivarsien viidakosta mäkien ylärinteiden kivikkoon ja ihastusta päivääni loivat myös kauniiden maasai naisten upeat asusteet ja heidän ujot tervehdykset, sekä heidän miestensä pitkän ja kapean vartalon aikaansaama hallittu, ryhdikäs ja taloudellinen kävely, josta huokui tarkoitukseen vuosituhansien aikana kehittynyt geeniperimä.

Oma lukunsa ryhdikkyydessä ja ylväydessä olivat vuorten niityillä edenneet maasaisotilaat. Soturuus on perinteisesti maasaimiehen suuri saavutus ja sotilaat nauttivat yhteisön piirissä käsittämättömän suurta luottoa ja ihailua. Kova arvostus, luotto ja maasaisoturin koulutus saavat nuoretmiehet miehet kiihkeään ylpeiden ja rohkeuden tilaan, joka on tehnyt heidät pelätyiksi sotureiksi niin muiden afrikkalaisten heimojen kuin länsimaisten tunkeilijoidenkin silmissä. Sotilaille annetaan tehtävistä vaikeimmat, heidän tehtävänä on muun muassa suojata omaa yhteisöä ja tehdä karjanryöstöjä muilta heimoilta, joka tosin nykyisin on muuttunut kaupankäyntiin. Aikanaan maasaiden 1400 kilometrin mittainen hallintoalue Itä-Afrikassa esti orjakaupan alueella ja pelotti pois muutkin tunkeilijat. Soturin teoista suurin on leijonan tappo, joka nostaa hänet julkkiksen asemaan.

Jatkuvan kyselyn avulla löysimme tiemme kylään, jonka jälkeisestä taipaleesta meitä oli peloteltu. Mausan markkinat olivat pienet, kolme naista istui suuren puun alla myymässä muutamaa kiloa kaalia, tomaatteja ja sipuleja. Mausassa odottamamme työ alkoi. Ei, emme tarvinneet etenemiseen viidakkoveistä, eivätkä leopardit tai norsut uhanneet meitä,  mutta lihaksiamme rasitti jyrkkä ylämäki, joka oli kauttaaltaan jalkapallojen kokoisten kivien peitossa.

Mausan jälkeiset purot joiden varrella aioimme telttailla olivat kuivia ja meidän piti jatkaa matkaa seuraavalle vedensaantipaikalle. Olimme jo alueella, joka ei ole koskaan nähnyt autoa. Kauniit maasainaisetkaan eivät tuottaneet pelkkää iloa, sillä he neuvoivat meidät kahdesti väärälle polulle. Mutkien kautta löysimme ylängön kielekkeelle, josta avautuivat näkymät Ewaso suolle ja Tansanian puoleiselle Narok järvelle. Näkymä 2000 metristä alas auringonlaskussa moniväriseksi värjäytyneelle alangolle oli paitsi upea, myöskin helpotus, sillä  pitkästä aikaa pääsin kartalle, joskaan tietä siinä kohdassa karttaa ei ollut.

Aasipolulta suohon

Jouduimme laskemaan alangolle alas kivisen rinteen aasipolkua pitkin, jota tosin pystynevät kävelemään ainoastaan turboahdetut aasit. Reitti oli niin kivinen, ettemme voineet ajaa, vaan jouduimme nostamaan pyöriämme yli kivien. Kaikki kehon voimat jouduimme jyrkimmissä kohdissa käyttämään painovoimaa vastaan, jotta pyörämme eivät olisi kierineet alas rinnettä . Piikkipuskat raapivat jalkoja ja alhaalla kohonnut lämpötila sai kurkun kuivaksi, sillä vettä asumattomasta ja kuivasta paikasta ei löytynyt ja sitä oli juotava maltilla. Parin tunnin kokovartalotaistelun jälkeen pimeys laskeutui maanpäälle ja villieläinten varalta jäimme telttailemaan pusikkoon.

Aamulla olin onnellinen, että ilma oli viileä ja taivas pilvinen, koska vesivarastomme oli huvennut kahteen litraan. Emme olleet vedenpuutteessa yksin, sillä maasaimies tuli pyytämään aamuhuikkaa. Edellisen päivän rasitukset tuntuivat selässäni ja ranteissani ja ne tärisivät niissä harvoissa paikoissa, joissa jouduimme vielä käsihommiin. Pääsimme  kuitenkin alangon aavikolla sijaitsevan Shompolen kaivolle ennen veden loppumista.

Kylässä peräämme tarrautui teinipoika, joka varoitti, että edessämme olisi suo ja vettä kaulaan asti.  Kuivalla villieläimiä kuhisevalla arolla polkiessamme märkä suo tuntui kaukaiselta pelolta, mutta perässämme yhä juossut poika oli oikeassa. Työnsimme pyöriämme kolmen kilometrin matkan maksimissaankin ”vain polviin asti”  upottavassa vedessä ja mutaisessa suossa.

Suolta saavuimme piikkipuskaiselle hiekka-aavikolle. Tie oli kuin pehmeää hiekkarantaa ja jouduimme ajamaan sen sivussa keskellä piikkipuskia. Ennen Oloikaa minä väsähdin täysin, selkääni ahdisti ja hikoilin  kovemmin kuin koskaan ennen. Lopetimme 37 asteen kuumuudessa polkemisen ja jäimme kylän aaltopellistä rakennettuun motelliin. Illalla kaivoin jokaisesta renkaasta pois kymmeniä piikkejä, joista yksikään ei kuitenkaan ollut löytänyt tietään renkaan läpi.

Motellin sisäpihalla sanonta ”maasai ilman kulttuuria on kuin seepra ilman raitoja” koki täyttymyksen. Nairobin läheltä kotoisin olevan kikuju perheen ylläpitämässä vaatimattomassa ravintolassa istui nuori maasai, joka jatkuvasti vinkkasi silmää minulle ja osoitteli ravintolan nurkassa olevien kaljakorien suuntaan. Hän tietysti patisti minua ostamaan hänelle elämän eliksiiriään. Mies edusti löysyydessään, leväperäisyydessään ja laiskuudessaan kaikkea sitä, mitä maasai kulttuurin ei liitetä. Perinteisesti maasai yhteisössä alkoholia(hunaja olutta) juovat ainoastaan kaikkein vanhimmat ja pääasiassa juhlatilanteissa. Motellin ravintolassa kävi kuitenkin kova sanaharkka illan mittaan kun tempperamenttiset maasait tulivat ostamaan olutta punaisessa  vaatteessaan nuijat ja puukot vyötäisillään. Maasaiden törmäys modernin maailman kanssa on johtanut ongelmiin kuten niin monissa alkuperäisyhteisöissä ympäri maailmaa. Maasaille kaljaa myyvän kikuju tytön puheet siitä että lähes kaikki maasaimiehet ryyppäävät joka päivä ja lukuun ottamatta karjanmyynti jättävät kaikki työt naisille ja lapsille, eivät varmastikaan ole tosia, vaan hänellä oli oman itsetunnon kohotus mukana mietteissään, mutta tosiasia on se, että maasailla on edessään ankara haaste, jotta saavat käytettyä muuttuvan maailman mukanaan tuomat mahdollisuudet yhteisönsä hyväksi rappion sijaan, joka on valitettava uhka aina kun materiaalisesti alkukantainen kulttuuri törmää moderniin kulttuuriin.

Viimeiset 130 kilometriä Nairobiin olivat todella raskaita. Ylämäet ja vastatuuli söivät minusta viimeisetkin voimat ja Nairobista suuntasin mieluusti etelän sijasta pohjoiseen. Valmistelimme Nairobissa kotiinpaluutamme vielä viikon ajan ja lensimme kotiin 25.syyskuuta

Kotona

Valitettavasti uutiset kotona eivät olleet muuttuneet, vaan Suomi oli samanlaisessa surussa kuin viimeksi kotoa lähdettyäni, vain Jokela oli muuttunut Kauhajokeen. Itselläni fiilikset olivat tietysti erilaiset kuin lähtiessä, sillä edessäni oli sopeutuminen Afrikan sijaan tuttuun ja ”turvalliseen” kotimaahan.

Ensimmäiset viikot kotona olen ihmetellyt ympäröivän maailman elämänmenoa kuin turisti, aivan kuten olen tehnyt viimeiset kolme vuotta käymissäni maissa, mutta vihdoinkin alkaa tuntua siltä kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa kotoa(tosin vuokrattavana olevaan kotiini pääsen vasta viikonloppuna, joten ihmisten nurkissa olen täälläkin pyörinyt). Selkäni on yhä jumissa ja nukun säännöllisesti liian vähän, mutta  pientä paranemista varsinkin selässä on tapahtunut ja uskallan yhä pitää toivetta yllä siitä, että pystyn palamaan vielä tienpäälle. En nyt kirjoita enempää matkan jälkeisistä tunnelmista, vaan palaan asiaan myöhemmin, sillä aion antaa tekohengitystä tälle blogille kotisohvaltakin, jottei se täysin kuolisi ja unohtuisi.

Lämmin kiitos kaikille matkaani tähän asti tukeneille !

Ja terveiset Suomesta,

Jukka

Etiopia raportit

Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu 2008)

Minulla ei ole tarjota valokuvia Etiopiasta, mutta kannattaa katsoa mahtavia Etiopia kuvia Ericin Flickrissa ja kayda ostamassa  KUVAMESTARILTA oma kamera ja ladata Suomi kuvia Flickriin estamaan minun koti-ikavan syntymista.

Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu  2008)

"Everybody must get stoned." - Bob Dylan
-----

Etiopia mielletään köyhyyden, nälänhätien ja sotien maaksi, jonka media kuvaa kiillottavat ainoastaan maan ylivertaiset kestävyysjuoksijat. Etiopia on kuitenkin ainutlaatuinen Afrikan maa. Se on yksi maailman vanhimpia valtioita ja ainut Afrikan maa jota eurooppalaiset eivät ole koskaan valloittaneet kokonaan. Etiopia on kahvin kotimaa ja sitä on sanottu myös ihmislajin kehdoksi. Maassa on enemmän historiallisia rakennuksia/nähtävyyksiä kuin koko Saharan etelänpuolisessa Afrikassa yhteensä ja se on ollut aikonaan yksi maailman sivistyneimpiä/kehittyneimpiä valtioita. Tänäkin päivänä etiopialainen kulttuuri radikaalin erilainen. Etiopiassa eletään nyt milleniumia eli vuotta 2000 ja etiopialaisessa vuodessa on 13 kuukautta. Etiopialaiset kirjoittavat ainutlaatuisilla aakkosilla, joita muissa maissa ei käytety ja puhuvat kieltä jota muut eivät ymmärrä. He saavat energiaa syömällä hapanta injeraa, jota sitäkään ei löydy mistään muusta maista. Kristinuskoakin tämä maa tulkitsee ainutlaatuisella tavalla. Vuoristoinen maa on Afrikan korkeimmalla sijaitseva, mutta Etiopia on lähellä pohjaa lähes jokaisessa kehitystä mittaavassa indeksissä, siitäkin huolimatta, että maan talous on nopeimmin kasvava Afrikassa(oljymaita lukuunottamatta). Etiopia ei päästä matkamiestä helpolla, mutta joka palkitsee vierailijan kulttuurilla ja etenkin elämän opetuksilla, joita voi kohdata ainoastaan tässä uskomattomassa Afrikan sarven maassa.

Tanajärven sameiden vesien ääreltä siirryimme vuorten korkeuksiin etsimään kirkkaita kokemuksia. Emme suinkaan suunanneet etelään, vaan polkaisimme takaisin pohjoiseen, suuntaan josta saavuimme Bahir Dariin. 70 kilometrin polkemisen jälkeen käännyimme kuitenkin itään kulkevalle tielle. Päivä oli kaunis, maasto tasainen, tie asvalttia ja ihmiset nauravaisia. Illansuussa saavuimme Awramba nimiseen kylään.

Awramba

Lyhyen olkipatjan pehmentämän levon jälkeen teimme opastetun kierroksen kaupungin nähtävyyksillä: esikoulussa, kirjastossa, vanhainkodissa ja kutomossa. Esikoulun lapset leikkivät pihalla iloisesti, kauniissa kirjastossa lapset lukivat englantia, vanhainkodin pienissä punkissa mammat ja pappat oleskelivat letkeästi ja kutomossa aikuiset kolistelivat kangaspuita vinhalla tahdilla. Kylän ympäristö oli siisti ja rakennukset innovatiivisia, eikä yksikään lapsi huutanut meille: You! You!You!Faranji!Faranji!Faranji!, saati kerjännyt rahaa, kyniä tai kenkiä. Sanomattakin lienee selvä, että olimme paikassa joka ei ole aivan tavallinen kylä Etiopiassa.

Awramba perustettiin 20 ihmisen toimesta vuonna 1985 osoittamaan sen jäsenille ja muille etiopialaisille, että paras keino köyhyydestä poispääsyksi ei ole suinkaan uskonto ja rukoukset, vaan kova työnteko ja opiskelu. Kylässä on nyt 100 perhettä ja yhteensä 388 asukasta. Kylä on ateistinen ja ei-rasistinen sikäli, että miehet ja naiset jakavat samat työt, vanhemmista pidetään huolta vanhainkodissa ja lapset opetetaan käytöstavoille esikoulussa, ennen heidän siirtymistä hallituksen kouluun viereiseen kylään. Itseasiassa kylän perusarvoihin kuuluu, että kaikki ihmiset maanpäällä ovat samanarvoisia.

Vietetty ilta ystävälisten ihmisten parissa oli antoisa ja virkistävä kokemus. Aamulla jatkoimme kuitenkin alueille, joiden ihmisten karismaa, eloisuutta ja kriittisyyttä ei ole sammutettu opiskelemalla opittujen arvojen alle. Ihmisten, joiden kouluttamattomuudesta ja pahuudesta opaspoika varoitteli lähtiessämme. Niin, kaikkihan on samanarvoisia. Kylään piti maksaa pääsymaksu, kuusi Birriä.

Kiviä tiellä ja ilmassa

Toisena ajopäivänä käännyimme itään tielle, joka on yksi Afrikan korkeimmalla kulkevia. Tie lähti kohoamaan Tanajärven tasangolta ylängön korkeuksiin. Tie oli jyrkkä, kivinen ja pölyinen. Raskasta polkemista ei lainkaan helpottanut ihmisten käytös, lapsijoukot ja aikuiset kerjäsivät rahaa ja muuta aineellista mammonaa. Monet lapset ja nuoret heittelivät kiviä päällemme. Illalla taaksemme oli jäänyt kymmeniä nousukilometrejä ja olimme yli 3000 metrissä. Telttailimme kuivan jokirotkon vieressä ja yöstä tuli niin viileä, että nukuin vaatteet päällä makuupussissa, joten Sudanin alangolta noustut 2500 metriä loihtivat hikisistä öistä nautinnollisen raikkaita.

Aamulla Hello!Faranji!-huudoilla meidät herättäneet lapset ja nuoret osoittivat kiusallisella toiminnallaan Sudanin alankojen tosiaankin olevan kaukainen

asia. Kaivoin korvatulpat ulos korvistani kun telttaan alkoi ropista kiviä. Murrosikäiset pojat halusivat välttämättä jutella kanssani ja kyselivät teltan alta kurkkien mitä ihmeellisempiä kysymyksiä hyvällä englannilla: "Mikä on mielipiteesi Etiopian milleniumista ? Oletko nähnyt Etiopian kaikki historialliset nähtävyydet? Mitä historiallisia nähtävyyksiä Suomessa on ? Onko Suomi sivilisaatio ? Miksei sinulla ole tyttöystävää? Oletko rikas ? Miksi matkustat pyörällä, etkö tiedä että lentäminen on mukavampaa ?"

Noustuani ulos teltasta oli telttamme ympärille kerääntynyt 60 ihmistä(laskin valokuvasta). Teltan ympärillä lapset ja nuoret olivat pääasiassa hiljaisia ja ujoja, eikä heistä ollut harmia. Yksi telttatikku päätyi kuitenkin jollekin sitä ilmeisesti meitä enemmän tarvitsevalle pitkäkyntiselle. Kysyttyäni murrosikäisiltä telttatikun kohdalla seinoneilta pojilta voisivatko he etsiä tikkua, he vastasivat: "Aikamme on loppu, meidän pitää lähteä".

Takaisin tielle johtaneessa ylämäessä lapset lähtivät peräämme ja työnsivät Timon mäen päälle, toisen porukan vedettyä minut kumoon. Samainen porukka juoksi perässämme päätiellä ja he aloittivat tervemenoa toivotukset heittelemällä kiviä päällemme. Perässä juoksevat lapset vaihtuivat lennossa, mutta kivisade jatkui pitkään. Onneksi kaikki aikuiset eivät niissäkään kylissä pidä kivien heittoa ihmisten päälle hyväksyttävänä toimintana ja he pysäyttivät sen heittämällä kiviä lasten päälle. Kivisade kesti 35 minuuttia ja kiitos lasten onnettoille taidoille, minuun ei osunut yksikään kivi.

Kylän edustalla ollut nimikyltti Gob-Gob sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja totesin Timolle, että tässä kylää taitaa kopista. Ei kestänytkään pitkään kun kopina alkoi. Sain selkääni kovan mällin ennen pysähtymistä vedentäyttö ravintolalle. Paikallisen juottolan rouva täytti juomapulloni ja hieroi ujosti sormiaan yhteen merkiksi siitä, että raha kelpaisi. Vieressä seissyt poika ja penkeillä istuneet miehet alkoivat huutaa kilpaa vedestä maksettavaa hintaa. Maksoin alimman tarjouksen perusteella.

Juottolan seinänvierustoilla sahtiastian takana istuneet karskit miehet olivat rauhallisia. Viina parantaa miehiä myös Etiopiassa. Juottola olikin ainut rauhallinen paikka Gob-Gobissa. Juottolan pihasta peräämme ryntäsi lapsijoukko ja seuraavassa ylämäessä meitä kohti lensi satoja kiviä. Takanani pyöräillyt Timo sai päähänsä niin ison kiven, että kypärään tuli lommo ja selkäänsä niin voimakkaan iskun, että hänen voimakas karjaisu sai lapset hetkeksi hiljaiseksi.

Ylätasangon niittymaisemat vaihtuivat jylhiin vuorimaisemiin. Ylängön ja taustalla olevien vuorten väliin jäänyt rotkon syvyys oli henkeäsalpaavaa. Vaikka emme loppupäivänä saaneet paljon kiviä päällemme, oli kerjääviin ihmisiin silti vaikea luottaa.

Päivän viimeisessä kylässä Debre Taborissa jouduin pitkälle kehitetyn joukkoepelin uhriksi, kun kaksi poikaa ottivat kiinni laukkujeni nauhoista, vetivät vauhtini pois ja heidän kaverit latasivat kivet selkääni. Kylän ulkopuolella oli kiinalaisten tietyömiesten asema ja minun ei tarvinnut pitkään miettiä käymmekö kysymässä sieltä majapaikkaa, sillä etiopialaisten tarjoaman kivityksen jälkeen heiltä suojaava ympäristö oli toivomuslistallani korkealla. Saimme alkupalaksi kiinalaisen illalisen, puhdistimme haavojamme kuumassa suihkussa ja nukuimme pitkään oman huoneen pehmeässä sängyssä. Etiopiasta alkanut ja Kiinaan päättynyt ajopäivä oli kilometreissä pitkä, äärimmäisen tapahtumarikas, voimakkaasti ajatuksen virtaa kutkuttava ja kertakaikkiaan antoisa.

Köyhyyttä

Etiopia on maailman köyhimpiä maita ja ainut käymistäni maista, jossa ihmiset liikkuvat pääasiallisesti jalan. Aamulla tie oli täynnä markkinoille suuntavia ihmisiä lampaineen, vuohineen ja lehmineen. Moni tuhatpäinen liikkeessä ollut ihmisjoukko jätti meidät täysin rauhaan, joka vahvisti etteivät ihmiset ole Etiopian ylängölläkään vihamielisiä, vaan kivikeisarit ja vittuilijat vain hukuttavat omaa tekemisen puutteen, köyhyyden ja turvattomuuden tuskaansa ohi ajaviin turisteihin.

Alue jossa kiviä lensi paljon sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa, jossa viljelysmaa on kivistä, ilmasto viileä ja sateet epävarmoja. Etiopia kärsii tällä hetkellä kuivuudesta ja Unicef arvioi 160 000 lapsen olevan vaarassa kuolla nälkään muutaman kuukauden sisällä ja 6 miljoonaa lasta on nälkävaarassa. Olimme alueella kuivankauden lopulla ja maaseudun ihmiset olivat silminnähden nälkäisiä, siitäkin huolimatta, että kaikkialla oli nähtävissä USAID avustus venhäsäkkejä ja -kasviöljypurkkeja. Kuivan kauden lopulla ihmiset kärsivät nälkää, heillä ei ole töitä ja he ovat väistämättä turhautuneita odottaessa tulevatko sateet tänä vuonna vai eivät. Kaikenlisäksi alueella on tapana kivittää lapsia, joka tietysti laskee lastenkin kynnystä tarttua kiviin. Onhan se selvää, että osuminen kivellä rikasta turistia päähän parantaa huonopalkkaisen tietyömiehen, nälkäisen koulupojan tai väsyneen paimenen vointia hetkeksi. Mikä heitä on syyttäminen, sillä muistanhan itsekin kuinka hienolta tuntui, kun osuin kaveria päähän tai munille lapsuuden talvisissa lumisodissa.

Kirkonmenoja

Olenkohan hurahtanut uskoon matkani aikana, sillä Gashenasta käännyimme pohjoiseen kohti 64 kilometrin päässä olevia Lalibelan kirkkoja ? Koulupoikana olisin pyöräillyt 64 kilometriä, jottei minun olisi tarvinnut mennä kirkkoon. Vuoristoisella ja syrjäisellä taipaleella Timo sai kokea mitä pyörämatkaajan elämä on parhaimmillaan/pahimmillaan. Vatsatautisena, nilkka tulehtuneena ja huonosti nukkuneena hänen pyöräily oli kovin tuskaista, eikä ohitsemme ajanut yhtään autoa, jonka kyytin sairasmies olisi voinut hypätä.

Onneksi Lalibelan sairaalan tytöt hoitivat Timon paksuksi paisuneen nilkan kuntoon reilussa viikossa, jonka ajan minä vietin Lalibelan uskomattomia kirkkoja kierrellen. Kiveen hakatut 800 vuotta vanhat monoliittikirkot ovat rakennustyön mestariteoksia, joita sanotaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. 11 moniliittikirkkoa henkivät elämää siten, että näytelmän voi olettaa pysyneen samankaltaisena satoja vuosia.

Sumuisena sunnuntai aamuna Lalibelan kaduilla kuului vaimeaa rumpujen jytinää ja valkoiseen pukeutuneet ihmiset vaeltivat rauhallisesti kohti kirkkoja. Astuin punaisesta tunnelista sisään ensimmäiseen kirkkoon, jonka kynttilöillä valaistu luola oli täynnä pappien raamatun tarinoita kuuntelevia miehiä. Toisen kirkon pienessä luolakappelissa juhlavasti pukeutunut pappi luki uskonnollisia tekstejä suuresta ikivanhasta kirjasta. Muut miehet lukivat raamattua kynttilöiden valossa tai keskittyivät hartaasti papin sanoman ymmärtämiseen.

Olin eksyä kiveen hakattujen kapeiden kujien sokkeloisuuten matkallani kolmanteen kirkkoon, mutta avukseni saapui tuttuun tapaan Belete Beyene. Belete on 15-vuotias lalibelassa 9-luokalla opiskeleva maalaispoika. Belete on fiksu kaveri, hän puhuu hyvää englantia ja on inokas opiskelemaan.

Hän tuli kahdeksan kuukautta sitten kävellen Lalibelaan, koska hänen kylässään ei ole lukiota. Hän ei tuntenut ketään Lalibelasta ja hänellä oli vain hieman ruokarahaa. Belete on löytänyt majapaikan köyhän ja vanhan, mutta ystävällisen miehen talosta, jossa hän saa asua, kunhan käy keräämässä polttopuita kahtena päiväni viikossa kovaa vauhtia harvenevista metsistä. Ruokaa Belete ei saa koulusta ja hän yrittää tienata ruokarahoja myymällä hänen taidokkaasti tekemiään vuohennahkaristejä.

Belete kävelee 1-2 kertaa kuukaudessa takaisin kaukaiseen kyläänsä, jossa hän auttaa perhettään paimentamalla vuohia vuorten niityillä. Nohevana oppilaana hänellä on niityilläkin mukana kouluvihot. Hän on kuitenkin pattitilanteessa, sillä vaikka opiskelutaidot ehkä riitäisivät paikkaan yliopistossa, rahanpuutteen vuoksi se on hänellä ainoastaan kaukainen haave. Palatessaan takaisiin Lalibelaan hän kantaa mukaanaan ruokaa, josta saada energiaa tulevien viikkojen opiskeluun.

Vaikka hän sanoo kovan elämän ja etenkin 46 km kotimatkojen olevan hyvää elämänkoulua, paistaa hänen silmissään ajoittainen apeus, iloisesta ja päättäväisestä luonteesta huolimatta. Ujon ja rauhallisen Beleten tärkeä syy minun kanssa ajan viettämiseen oli toivo, että voisin auttaa häntä tulevissa opinnoissa. Hiljaisena poikana hän piti toiveensa kuitenkin ujon ulkokuorensa sisäpuolella. Löydettyämme kolmanteen kirkkoon, oli Beleten jäätävä ulos, sillä vahdit eivät suvaitse maalaispoikien kanssakäymistä turistien kanssa.

Pienen, viileän ja pimeän kirkon lattiat olivat täynnä lapsia, vanhempia ja vanhuksia kuuntelemassa joka sunnuntai pidettävää seremoniaa. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneet papit lauloivat jeesuksen syntymästä kertovia lauluja, soitinten kilinän ja rumpujen vaimean paukkeen luodessa kiviseinien sisälle keskiaikaista tunnelmaa. Seremonian edetessä rumpujen pauke koveni ja tunnelma kiihtyi. Nauravat, soittavat ja pomppivat valkoisiin kaapuihin pukeutuneet miehet purkautuivat haartaasta laulusta riehakkaaseen ilon ja melskeen spektaakkeliin. Spektaakkeli päättyi iloiseseen halailuun ja kättelyyn. Kirkot lattioilla istuneet ihmiset olivat hiiren hiljaa koko seremonian ajan.

800 vuoden ajan kirkot ovat käyneet läpi samat sunnuntai seremoniat ja vielä tänäkin päivänä kirkkoihin kokoontuu tuhansia paikallisia ihmisiä rukoilemaan ja jakamaan keskenään Lalibelan ainutlaatuisia rikkauksia. Myönnän ettei minun älykkyys riitä ymmärtämään kristinuskoa ja raamatun tarinoita ja koska en ymmärtänyt pappien saarnojen ja laujujen kieltäkään, en päässyt sisään lalibelalaisten kirkossa kokemaan tunnemaailmaan. Uskon kuitenkin uskomattomien kirkkoen, pitkään jatkuneiden perinteiden ja kristinuskon olevan tekijöitä, jotka lisäävät lalibelalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat voimaa jaksaa yli vaikeiden aikojen, joita usein kuivuudesta kärsivä köyhä alue kohtaa jatkuvasti. Sisällissodat ja nälänhädät ovat tuttuja haasteita Lalibelassa. Pohjois-Etiopiassa näkee usein pelloille hylättyjä panssarivaunuja ja monet nuoret ja lapset lähestyvät minua sanoilla: "Mother died, father died, hungry."

Tuskaista menoa
Lalibelasta poljimme takaisin yli 3000 metrin korkeuteen Gashenaan. 64 kilometrin paluumatka Gashenaan oli yksi raskaimpia koko matkallani. Minulla oli todellisia vaikeuksia polkea ylös viimeinen 20 kilometrin mäki. Selittämätön voimattomuus painosti minut pitämään lepopäivän Gashenassa. Yhdeksässä päivässä juuri mikään ei ollut muuttunut Gashenassa. Kylässä ei ollut vieläkään sähköä, juoksevaa vettä, asvalttia eikä lammasta lukuunottamatta mitään tuoretta ruokaa. Muutoksia on kuitenkin luvassa nopeasti. Intialaiset vetävät kovaa vauhtia sähköjä alueelle ja kiinalaiset paiskivat hommia parantaessaan kylän läpi kulkevaa tietä. Toivottavasti Maailmanpankin investoinnit tuottavat tulosta ja globalisaatio tuo aikanaan hammasharjat ja vessapaperin Gashenaankin. Viitteitä orastavasta kehityksestä jo oli, sillä yhdessä kaupassa oli jo hammastahnaa.

Lähdimme metsästämään lämpöä, vessapaperia ja hammasharjaa kehittyneemmältä alangolta. Todella pitkän ajopäivän aikana karu ja viileä ylänkö muuttuikin alangon kehitykseen, kuumuuteen ja vihreyteen, joiden ansiosta voin taas nauttia raikkaista hampaista, hedelmistä ja kasviksista. Ylängöllä tarjolla oli pääasiassa vain leipää ja Etiopialaisten perusruokaa injeraa, eli tef-viljasta valmistettua kumimaista ja hapanta pannukakkua, jonka maku jakaa turistien mielipiteet, mutta jonka ravitsevuutta ei voi kyseenalaistaa, sillä sen voimalla etiopialaiset puhdistavat palkintopöytiä maailman juoksukilpailuissa.

Olimme jo Etiopian ykköstiellä, mutta ihmisten lupauksista huolimatta asvaltti oli edelleenkin vain haave. Tiheään asutussa Etiopiassa rauhallista telttapaikkaa on vaikea löytää ja olemme nukkuneet lähes joka yö monenkirjavissa halvoissa hotelleissa, joita löytyy lähes jokaisesta pikkukylästä. Wuchalessa majoittauduimme euron hintaiseen pikkukaupungin hotelliin. Tuttuun tapaan sähkö ja vesi olivat poikki ja pesin itseni pimeässä suihkukopissa "kanisterisuihkulla". Nostin kylpyhuoneen kanisteririvistä Timolle valmiiksi uuden täyden keltaisen vesikanisterin. Vartin päästä Timo tuli huoneeseeni todeten: "Se oli elämäni paras suihku". Sarkastisesta sävystä päättelin ettei kaikki ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Pimeään suihkukoppiin siirtämäni identtinen "vesikanisteri" sisälsikin polttoöljyä.

Timo jatkoi matkaa hyvin öljyttynä, mutta minun matkanteko oli ruosteista, kuten oli ollut joka päivä Lalibelan jälkeen. Poljimme kuitenkin eteenpäin, sillä olin jo myöhässä sopiimastani tapaamisesta Addis Abebassa. Vaikka viljavan alangon ihmiset olivat rentoja ja ystävällisiä ja tie muuttui 700 km kivisyyden jälkeen asvaltiksi, oli minun polkeminen silti raskasta. Horisontti vaikutti tavoittamattomalta, kilometri tuntui peninkulmalta, mäet rassasivat kuin vuoret ja kammenkierros väsytti kuin kalevankierros.

Petipunkkien kanssa samoissa lakanoissa vietetyn kutiavan ja valvotun yön jälkeen koin täysin mahdottomana polkea ylös viimeinen 50 km vuorinousu. Otimme bussin Etiopian pääkaupunkiin Addis Ababaan. Tiesin, että minun on aika levätä. Addis Abebassa olenkin tehnyt kaikkea sellaista mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin: en ole tehnyt yhtään mitään. Olemme olleet Addis Abebassa jo 7 viikkoa ja matkamme jatkuu kohti Keniaa, kun tunnen matkaamisen olevan lepoa houkuttelevampi vaihtoehto.

Lomaisat terveiset Addis Ababasta,

Jukka

Etiopia-Kenia (Nairobi 20 syyskuu 2008)

 "Happiness is that state of counsiousness which proceeds from the achievement of one's values." - Ayn Rand

"Onnellisuus on tietoisuuden tila joka syntyy omien arvojen saavuttamisesta."

-------

Toisella viikolla Addis Abebassa, kävin valokuvaamassa katupoikia Piazzan vihannesmarkkinoilla. Lupasin viedä yhdelle pojalle ottamiani valokuvia. Muutaman seuraavan viikon aikana katupojat tervehtivät minua iloisesti pyöräiltyäni alueen halki. Lähtöä edeltävänä päivänä palasin alueelle valokuvien kanssa. En nähnyt satojen ihmisten joukossa yhtään tuttua kasvoa, eikä kukaan tervehtinyt ja tullut kättelemään minua.

Heidän majapaikassaan ruskean kivitalon edustalla tupakkaa polttivat vieraan näköiset miehet ja kasvismyyjiä mutaisella ja mädäntyneellä pihalla auttoivat tuntemattomat pojat. Lopulta löysin vilskeestä ja melskeestä yhdet tutut kasvot. Pyöreäkasvoinen teinipoika nukkui keskipäivällä samassa kadunkulmassa pahvin palasten päällä ja alla, kuin missä hän viikkoja aiemmin pureskeli chattia (kokan tyyppinen miedosti huumaava lehtikasvi) kavereidensa kanssa. Hänen kasvonsa olivat tutun ilmeettömät annettuani kuvat. Hän kuiitenkin kiitti kuvista lämpimästi ja lupasi antaa kuvat kavereilleen, mutta ei tiennyt mitään kahdensadan metrin päässä olleen katupoikaporukan kohtalosta, itseasiassa hän ei edes tunnistanut heitä valokuvista.

Palasin takaisin katupoikien alueelle, joista otin enemmän kuvia ja minulle tuli epätodellinen olo satojen jalankulkijoiden kansoittamalla mutaisella markkinakadulla. Aiemmin  tutulla alueella ihmiset kysyivät mitä etsin ja nekin jotka muistivat minut ja puhuivat jotakin valokuvista, olivat minulle täysin tuntemattomia. Aivan kuin olisin siirtynyt aikakoneessa eteen- tai taaksepäin.

En tiedä oliko vahvempi poikajoukko kaapannut alueen ystäviltäni, vai olivatko he vallanneet paremman alueen jostakin muualta, mutta tiesin sen, että ympäri Etiopiaa pääkaupunkiin parempaa elämää etsimään tulleiden katupoikien matka jatkuu ja elämä oli virrannut silmieni ohitse Addis Abebassa jo niin pitkään, että minun oli korkea aika palata takaisin arkeen, jossa minä virtaan ohi ihmisten elämän. Olin ollut kaupungissa kaksi kuukautta.

Paluu tienpäälle

Ensimmäiset viisi viikkoa Addis Abebassa makasin hotellihuoneessa lukien ja katsoen televisiosta jalkapallon EM-kisoja. Lepääminenkään ei ollut helppoa ja joinakin päivinä mieleni oli matalalla, kun levätessäkin väsymykseni vain kasvoi yöunien yhä lyhentyessä. Lähdin vuonna 2005 matkaan tilanteessa, jossa olin juuri toipunut unettomuudesta ja kärsin lievästä yläselän lihasvammasta. Addis Abebassa yläselkäni oli niin kipeä, että unettomuuden ja sekavien ajatusten sekoittaman pääni kantaminen oli tuskaisaa. Heikkouteni olivat kaataneet minut sängyn pohjalle.

Pitkän "hotellikuoleman" jälkeen palasimme tienpäälle. En ollut ajanut kahteen kuukauteen painavaksi lastatulla pyörällä ja tunne pyörän junamaisesta hitaudesta sai etenemisintoni heräämän, sillä painavaksi lastattu pyörä tarkoitti sitä, että illalla nukun  jossakin uudessa ja tuntemattomassa paikassa. Tienvarsilla valloittavan nauravaiset etiopialaiset saivat epävarmaan mieleeni ripauksen iloa ja suhteutti omat ongelmani oikeisiin mittasuhteisiin. Paimenpoikien ja maajussien näkyvää elämäniloa ei ole haihduttanut nälkään johtanut absoluuttinen köyhyys.

Iltäpäivällä koputimme peltiaidan ovea Debre Zeitin lähiössä ja nainen kutsui meidät porttien sisäpuolille sanoilla: "Terve vaan, tulkaahan sisäpuolelle". Yli 20 vuotta Debre Zeitin köyhien elämänlaatua parantaneet Briitta ja Anu ottivat meidät lämpimästi vastaan ja tarjoilivat yllätysvieraille Juhla Mokkaa ja ohrapuuroa marjakiisselillä.

En ollut vielä valmis palaamaan lopullisesti tienpäälle ja Debre Zeitistä palasimme takaisin Addis Abebaan odottamaan Suomesta lähetettyä postipakettia. Pääkaupungissa minulle avautui hieno tilaisuus tavata kaikkien aikojen kestävyysjuoksija Haile Gebreselassie ja imeä itseeni annos hänen valoisuudestaan ja päättäväisyydestään. Hän ei tarjonnut ainoastaan mielenkuntoutusta, vaan sain hänen hierojaltaan kolmen kerran hoitojakson yhä jumissa olleeseen yläselkään.

Paluu tienpäälle 2

Toinen Addis Abeban visiittimme venyi 10 päiväksi, mutta jatkoimme matkaa ilman kadotukseen toimitettua postipakettia. Laskiessamme toistamiseen alas Debre Zeitin tielle ohi kaupungin markkinoiden, muistomerkkien ja kerjäläisten, herätti kasvoillani käynyt viileä viima taas matkamiehen alkukantaisen haluni etenemiseen, yksinkertaisen innon polkea pitkiä päiviä vailla tietoa tulevasta. Menneet kuukaudet ovat olleet vaikeita, eteneminen on ollut kovin takkuista ja itseluottamukseni ei ole koskaan ollut alhaisempi, mutta poljettuani läpi Addis Abeban viimeisten ruuhkien, tiesin varmasti ainoastaan sen, että pitkä lepo tässä vaiheessa todellakin oli ainut oikea ratkaisu.

Emme palanneet isäni Timon kanssa tienpäälle kahdestaan, sillä kanssamme kohti etelää lähti 21-vuotias saksalaisnuorukainen Adrian. Hippitukkainen, silmäkoruinen, risupartainen ja mutahousuinen Adrian ei todellakaan näyttänyt pyöräilijältä, mutta näytti ensimmäisessä ylämäessä kenelle pyöräilytrikoot todella kuuluisivat. Adrian oli polkenut Saksasta Addis Abebaan neljässä kuukaudessa, eli samassa ajassa joka meiltä kului Sudanin raja-Addis Abeba pätkään.

Addis Abeba on yhden maailman köyhimmän maan pääkaupunki ja ainut suurkaupunki. Minulle se oli täydellinen paikka viettää lomaa: edullinen, täydellisen ilmaston omaava, kehittynyt ja helposti pyöräiltävä. Omassa huippuluokan kuntosalissaan pyöräilevä, hierottava ja saunova miljonäärijuoksija Haile Gebreselassie lienee kanssani samaa mieltä, mutta poikki olevat jalkansa muoviin suojannut, kuntosalin märän parkkipaikan asvaltilla itseään eteenpäin repivä kerjäläinen saattaa ajatella, että vuodessa kaksinkertaistuneet viljanhinnat ovat kestämättömiä, sadekauden kosteat ja kylmät yöt kärsimystä, kehitys saavuttamattomissa oleva haave ja pyöräily etenemismuotona mahdottomuus.

Fakta on se, että Etiopian talous on kasvanut hurjaa vauhtia viime vuosina, mutta maan köyhien määrä on silti kasvanut. Ironiaa on se, että Etiopia kuuluu alueeseen, jossa ihmislajin oletetaan kehittyneen ja sieltä muualle levinneen, ja jossa on siten ollut eniten aikaa kehittyä, mutta joka on silti yksi maailman materiaalisesti kehittymättömimpiä alueita.

Tie laski Afrikan hautavajoamaan ja pitkästä aikaa saimme polkea tasaisella tiellä. Horisontissa näkyviin tuliperäisiin vuoriin asti nähtävissä oli vihreää ja kivetöntä viljelysmaata, maa oli kostea ja aurinko paistoi. Niissä oloissa vilja kypsyy nopeasti ja alue onkin selvästi varakkaampaa kuin Pohjois-Etiopiassa. Etiopian varakaskin alue on kuitenkin köyhää, sillä pelloilla ei ole koneita ja Etiopian väkiluku kasvaa niin nopeasti, että perheiden jokainen poika ei peri peltotilkkua. Etiopiassa on joka päivä ruokittavana arviolta 4000 uutta suuta ja ruuantuotannon kasvulla on vaikeuksia pysyä samassa tahdissa, varsinkin kun 4000 uutta ihmistä käyttävät 4000 ihmisen tarpeiden verran maa-alaa, usein potentiaalista viljelysmaa-alaa.

Anyways, minua hidastavat vain omat ongelmat. 30.heinäkuuta 2008 omia ongelmia ei ollut ja illalla olimme 99 kilometrin päässä Addis Abebasta ja Kokassa, emme kuitenkaan kokassa. Kokan paras hotelli maksoi euron yöstä ja illalliseksi söimme injeraa, kalaa, monenlaista papumuhennosta, perunoita ja salaattia. Kolmen miehen vatsat täyttänyt ateria maksoi alle kolme euroa.

Sukuvika kun suksi ei luista

Adrian on omalaatuinen, karismaattinen ja todella kovapäinen ja -jalkainen nuorimies. Adrian polki Egyptin 1500 km länsiaavikon halki 9 päivässä, keskellä kesää ja 45-53 asteen kuumuudessa. Hän joutui juomaan 15-22 llitraa päivässä, eikä pystynyt sen takia juurikaan syömään. Aswanissa hän painoi 15 kiloa vähemmän kuin Kairossa. Niin ikään tulikuuman Sudanin hän otti hieman rennommin, ja polki 2000 km 15 päivässä. Sudanin vieraanvaraisuudesta Adrian nautti meitäkin enemmän, sillä hän ei ostanut maassa kertaakaan ruokaa, vaan pyöräili ihmisten tarjoamilla ruuilla.

Etiopian vuorilla Adrianin vauhti jostakin syystä hieman hiipui ja Pohjois-Etiopian pirumaiset kiviä ja keppejä heittävät lapset olivat hänelle todellinen riesa ja Addis Abebassa hän oli vittuuntunut koko maahan. Onneksi hänelle ei käynyt kuten ruotsalaispyöräilijälle taannoin, joka sai heitetyn kiven niskaansa, kaatui maahan ja joutui odottamaan tiellä liikkumattomana kolme tuntia  ensimmäisen auton pysähtymistä. Vieläkään ei tiedetä pystyykö hän koskaan enää liikuttamaan käsiään ja jalkojaan.

Adrian kulkee isoisänsä ja isänsä pyöränrenkaiden jäljillä. Hänen isoisänsä oli omia fasistijoukkoja vastaan terrorisoiva kapinallinen  toisessa maailmansodassa ja oli Munchenissä jonkinlaisessa minulle epäselväksi jääneessä eristyksessä, josta hän päätti karata sodan loppuvaiheessa. Hän varasti ensimmäisen vastaan tulleen polkupyörän ja lähti polkemaan. Hänellä ei ollut passia, rahaa, eikä varusteita. Hän kuitenkin polki Välimeren ympäri kuudessa ja puolessa vuodessa, josta hän vietti kolme vuotta vankiloissa, sillä hänellä ei todellakaan ollut passia ja rahaa. Hänen isänsä puolestaan polki 30-vuotta sitten Saksasta Kiinaan halki Neuvostoliiton, aikana jolloin maahan ei saanut viisumia.

Aamulla keskushermostoni oli taas väsymyksessä ja kahden tunnin yöunien jälkeen minun oli raskasta psyykata itseni uuteen pitkään pyöräilypäivään. Erityisen vaikeaksi lähtemisen teki se, että kanssa pyöräilijät olivat varmasti nukkuneet moninkertaisesti enemmän ja minä olin ilman univajettakin ryhmän heikoin lenkki. Kahden kuukauden kuntoutuksesta ja levosta huolimatta selkäni oli yhä pahasti jumissa, eikä väsymyskään kadonnut puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä.

Suuret ja rehevät lehtipuut kuivuivat pois maisemasta poljettuamme kohti etelää ja paremmin kuivuutta kestävät kaktukset ja akaasiat valtasivat tilaa sadekauden jälkeen vihreinä olevilta pelloilta. Muutaman kymmenen kilometrin välein kaukana horisontissa oli nähtävissä hautavajoaman järviä ja yllämme liiteli niiden vesien äärellä pesiviä kotkia ja haukkoja.

 

Äänekkäitä kannattajia

Perässämme juoksevat pikkulapset muuttuivat etelään päin mentäessä tummemmiksi ja he puhuivat amharichin sijaan oromian kieltä. Hello tervehdyksen sijaan he toivottivat meidät tervetulleeksi abiye ja ababa kiekaisuilla. 90 prosenttisesti tervehdykset kuitenkin seurasivat etiopialaisten universaalia kieltä: "YouYouYouGiveMeMoneyGiveMeMoneyFaranjiFaranjiOneBirrOneBirrOneBirrPenPenPenHighlandHighlandHighlandWherewYouGoWhereYougoWhereYouGoMoneyMoneyMoney!!!!!!!!!! Etiopiassa on maailman äänekkäimmät tienvarsikannattajat. Erikoisin tervehdyksistä on highland, joka on lähdevesi merkki, jolla tuntuu olevan taianomaisuutta etiopiassa, sillä Addis Abeban jälkeen sitä kerjättiin joka kylässä.

Kolmen pyöräilypäivän jälkeen olin jo levon tarpeessa ja Shashemenessa sanoimme jäähyväiset meidän matkassa levänneelle Adrianille.

Vietimme Shashemenen rupuisessa tienristeyskaupungissa kaksi päivää, josta nousimme takaisin viileälle ja  vihreälle ylängölle. Lapset keittelivät, paistoivat ja myivät maissin satokauden tuotoksia tienvarrella, läheisyyden jyrkät vuoret kohosivat pilviin asti, toisella puolen tietä vihreiden peltojen ja suurten puiden maisema näkyi kauas alangolle utuisuuden sumuverhoon asti ja jyrkässä ylämäessä vierellämme kävelleet  iloiset ihmiset kälättivät korviimme niitä näitä millä lie kielellä. Olosuhteet olivat otolliset, jotta pyöräily olisi voinut olla nautinto, mutta kärsin taas sisimmässäni, eikä polkeminen tuottanut iloa.

Seuraavana päivänä tie laski takaisin kuivaan hautavajoamaan ja tapahtunut muutos kasvillisuudessa oli dramaattinen. Minulla ei tapahtunut yön aikana mitään dramaattista, en nukkunut hyvin, ja polkeminen oli entistäkin raskaampaa. Jouduimme muuttamaan jälleen kerran suunnitelmia ja lyhyen pyöräilypäivän jälkeen pysähdyimme pikkukylän hotelliin.

Onneksi Arba Minchiin loppunut päivä oli maastollisesti helpohko ja suurimmat vaikeudet alkoivat vasta viimeisessä kolmen kilometrin mäessä. Arba Minch on erityisen upeassa paikassa sijaiseva kaupunki, mutta jonka kauneutta en viitsi edes kuvailla, koska kauniit sanat eivät merkitsisi mitään, sillä kiukuttelin kaupungissa taas kaksi päivää, enkä ollut kykenevä nauttimaan kauneudesta. Kauneus on ihmisen sisällä, jonka ihastelun herättävät kauniilta tuntuvat tai näyttävät ulkopuoliset asiat.

Heimokulttuureja

Lähtöä edeltävänä yönä en nukkunut juuri lainkaan. En kuitenkaan halunnut jäädä, sillä tunsin että on parempi jatkaa matkaa, koska voimani olivat vähenneet joka päivä Addis Abeban jälkeen. Nuhruisen ja hämärän vessan peilistä minuun katsoivat paisuneiden silmäpussien punaiset silmät. Lähdin hakemaan kaupasta tomaatteja ja leipää. Aamutaivas oli pilvinen, mutta pistin aurinkolasit päähäni, koska en halunnut kenenkään näkevän kärsiviä sielun peilejäni.

Kaupungista alas laskeneen tien oikealla puolella vuoret nousivat 3500 metriin ja vasemmalla puolella levittäityi järvi, jonka kaukaisemmalla laidalla jyrkkäpiirteiset vuoret nousivat nekin lähes 3000 metriin. Maisema oli puuton ja näkyvillä oli 240 asteen panoraama, jonka kauneutta näkemään pystyvä ihminen olisi nimennyt upeaksi. En itkenyt, mutta laskiessani alas mäkeä, poskeani alas valui kyynel. Minun oli edettävä, mutta minulla ei ollut voimia etenemiseen. Tiesin etten voisi edetä enää pitkään.

Jatkoin kuitenkin matkaa ja keskityin ainostaan selviämiseen seuraavaan kylään, Konsoon asti. Tienvarsien ihmiset olivat jo todella tummia ja suurin osa heistä ei ollut lainkaan "etiopialaisen" näköisiä. Joka kylässä naisilla oli ainutlaatuinen kampaustyyli, monet heistä olivat pukeutuneita kauniisiin koruihin ja jotkut kulkivat yläosa paljaana. Vahvistus: nuoressa miehessä ei voi olla kaikki hyvin, kun  joessa kylpeneet paljasrintaiset ja hymyilevät heimonaiset eivät aiheuttaneet vipinää missään suunnassa ja valokuvan ottamisen jälkeen jatkoin matkaa aivan yhtä tunteettomasti kuin nähdessäni keskiyön tyhjän risteyksen liikennevalon vihreäksi vaihtumisen.  Miehet pukeutuivat modernisti housuihin ja t-paitoihin, mutta heidän keihäänsä, naisten ulkoasu ja alkukantaiset heinämajakylät tarkoittivat, että olimme saapuneet Omoon, alueelle jossa kieli ja kulttuuri vaihtuvat muutaman kymmenen kilometrin välein. Aluetta sanotaan "Afrikan viimeiseksi villiksi alueeksi" ja "Afrikaksi jollainen Afrikka on ollut" ja jollaiseksi se usein mielletään tänäkin päivänä.

Minä väsähdin täysin viimeisessä Konsoon johtaneessa ylämäessä. Konsossa olin jo niin heikoilla, että vaivuin itsesyyttelyyn ja itsesääliin.

Aamulla olin yhä väsynyt. Pakkasimme kamat ja poljimme Konson keskustaan. Istuin pää täysin tyhjänä Konson ruokakaupan rappusilla. Olin täysin lukossa, enkä jaksanut ajatella mitään, mutta edessäni oli vaikea päätös. Olin haaveillut Omo-laaksossa pyöräilystä pitkään, tiedän alueen jokaisen kylän nimen ja  niiden välisen tien pituuden ja kunnon. Tämä ainutlaatuisen mosaiikkinen alkukantaisten heimojen alue jäi minulta kuitenkin näkemättä, sillä päätin että suuntaamme suunnitellun lännen sijasta takaisin itään ja kohti Nairobia kulkevalle päätielle, joka sekin on syrjäisyydessään ja hiekkaisuudessaan vaativa, mutta joka on turvallisempi kuitenkin siinä mielessä, että siellä kulkee autoja joiden kyytiin voin hypätä, jos väsymykseni pahenee ja siksi, että sieltä kulkee varmasti tie Keniaan.

Päätös kotimatkasta

Päätöksestäni huolimatta olin lukossa  ja päätin viettää Konsossa toisen yön pyöreän olkikattoisen mutamajan lattialla. Maaseudun ravitseva ruoka, hiljaisuus ja vuoriston viileyskään eivät auttaneet minua vaipumaan syvään uneen, vaan valvoin koko yön. Jumissa olevan selän ja kenties siitä aiheutuvien ajoittaisten, mutta säännöllisesti toistuvien univaikeuksien kanssa vaativilla alueilla pyöräileminen ei edusta minulle tarkoituksenmukaisuutta ja valvottuna yönä päätin lentää isäni matkassa Suomeen.

Päätimme palata takaisin päätielle autokyydillä, mutta olimme syrjäisessä paikassa ja julkista liikennettä ei ollut tarjolla, joten lähdimme polkemaan kohti Keniaa. Keskushermostoni oli todella väsynyt ja aivojen ja jalkojen yhteistyö ei pelannut lainkaan pomppuisella puoliaavikkotiellä, mutta olimme onnekkaita ja tyhjä rekka ajoi taaksemme tunnin pyöräilyn jälkeen. Olimme nopeasti päätiellä, jossa vaihdoimme vuotavia diesel-tynnyreitä Keniaan trokaavaan pikkubussiin. Vaikka olin varma ratkaisuni oikeellisuudesta, oli minulla hieman haikea olo, kun näin tienvarren kylien olemuksen vaihtuvan lennossa, enkä päässyt kokemaan värikkäiden Borena-paimentolaisten kulttuuriin ja piikkipuskaiseen puoliaavikkomaisemaan tapahtuvaa vaihettumista hitaasti pyörän päällä.

Ennen pimeää olimme jo Kenian rajalla Moyalessa, mutta jäimme yöksi Etiopian puolelle. Parhaiten Etiopiaa kuvaava adjektiivi on ehdottomasti: ainutlaatuinen. Pyöräileminen Etiopiassa on täynnä pientä sähläämistä: tienvarsilla lapset ovat maailman äänekkäimpiä, kaupungilla saa harvoin omaa rauhaa, ihmisillä on tapana kysyä itsestään selviä samoja kysymyksiä kymmeniä kertoja päivässä ja jatkuvan kerjäämisen keskellä tunsin olevani joskus ihmisen sijaan kävelevä raha-automaatti. Erikoista on se, että sama maa, jossa kerjätään ja heitetään kiviä päälle, on yksi vastaanottavaisempia, rauhallisimpia ja iloisimpia maita, jossa olen koskaan ollut. Ehdottomasti alue, jonne palaaminen houkuttaa jo ennen maasta poistumista. En polkenut halki maailman kuumimman paikan, Danakil aavikon. En myöskään kolunnut Etelä-Omon eksoottisia kyliä ja viimeinen injera-ateria oli haikeaksi muistoksi jäänyt makuelämys.

Tervetuloa Keniaan

Kenian puoleisessa osassa Moyalea ei ollut merkkiäkään siitä, että Kenia olisi Itä-Afrikan suurin talous, vaan kaupungin kadut pöllysivät hiekkaa ja roskia, kaupat olivat tyhjät ruokatuotteista joiden voimalla elimme Etiopiassa ja hotellit olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen niiden perustamiseen johtanutta ideaa.

Kadunkulman vihreässä hotellissa pitkä ja laiha mies otti meidät lämpimästi vastaan ja antoi meille huoneen avaimen ja puhtaat lakanat. Auttavainen sotaveteraani ja itsensä mukaan harras muslimi Abdi hommasi meille myöhemmin bussiliput ja söimme hänen kanssa hotellin ravintolassa. Jouduimme kuitenkin maksamaan ruuasta kolminkertaisen hinnan listahintaan verrattuna, mutta kun hän sanoi listan olevan iänkaikkisen vanha ja lupasi tarjota ilta- ja aamupalan ilmaiseksi, jätimme asian sikseen kun emme tienneet Kenian hintasosta mitään.. Luottamuksemme hän kuitenkin menetti. Illallisella Abdia ei näkynyt missään ja muut hotellissa eivät tienneet mitään ilmaisista aterioista.

Kävi ilmi, että hotellin johtajan elkein toiminut Abdi ei kuulunut hotellin henkilökuntaan, vaan oli hotellin ravintolan laskut yleensä maksamatta jättävä vakioasiakas. Amatööri huijarina hän kuitenkin palasi hotelliin ja saimme rahamme takaisin. Karibu Kenia Wazungu! (tervetuloa Keniaan valkoinen mies)

Olin yhä suuntaamassa kohti kotia ja aamulla hyppäsimme rekan kyytiin, koska bussi johon ostimme liput oli epäkunnossa. Mitä korkeammalle rekka pomppuisella tiellä hyppäsi, sitä kovemmin vieressäni ruokasäkkien päällä istuneet Borenaheimon paimentolaisrouvat hurrasivat. Pölyinen ja todella pomppuinen reilun 200 klometrin ja yhdeksän tunnin rekkamatka Marsabitiin sai minut järkiini ja päätin, että jatkamme Nairobiin polkupyörällä.

Laskiessamme alas korkeuksista, meillä oli runsaasti aikaa katsella kuivasta maasta kohovia pyramidin muotoisia mustia laavakivivuorien jäänteitä, sillä tie oli niin huono, että alamäessäkään vauhtimme ei juuri noussut yli kahteenkymmeneen.

Kosmopoliitin kylän Marsabitin raitilla kulki täysin peittävään burgaan pukeutuneita borenanaisia, paljasrintaiset  rendillesoturit tulivat keskipäivänkuumuutta pakoon rakennusten varjoon, turkananaiset tekivät kauppaa kylän pölyisellä markkinapaikalla ja kristitty kauluspaitaan pukeutunut saarnaja surkutteli kohtaloani aalto-pelllistä rakennetun ostoskeskuksen edessä, kun en ole antanut itseäni Jeesukselle.

Kaisut aavikolla

72 Kenialaisen heimon joukosta Rendillet olivat kuitenkin se joka näytti vallanneen Marsabitin ylängön etelänpuoleiset laidunmaat. Ylväillä naisilla oli kullakin enemmän värikkäitä koruja kaulallaan kuin koko itsenäisyyspäivän linnanjuhlien vierasjoukon naisilla ja kruunumainen otsalaite lisäsi heidän olemukseensa arvokkuutta huokuvaa latausta. Naimattomat Rendille sotilaat kulkivat piikkipuskissa pitkällä askeleella ja urheilijamaisella ryhdillä. Heidän hiuksensa olivat punaiseksi hennatut, käsissään he pitelivät taistelu-/metsästyskeihästä, he olivat pukeutuneet violettiin lannevaatteeseen ja jokaisella heistä oli omintakeiset, mutta yhtenäistä tyylisuuntaa edustavat päähineet ja kaulakorut.

Olimme pitkästä aikaa alle tuhannessa metrissä, keskellä puoliaavikkoa ja äärimmäisen huonon tien saartamana. Poljimme pitkiä päiviä 30-40 asteen kuumuudessa, tiellä joka oli niin pomppuinen, että nopeuden noustua kahteentoista, alkoivat pyörälaukut soittaa rokkia, tankolaukku tanssia ripaskaa ja takapuoli huutaa pikaista vauhdin hidastamista. Tie oli koko tähänastisen matkani hitain.

Kahtena iltana nukuimme pienissä Rendille kylissä. Kylät elävät yhä samankaltaisesti kuin ovat eläneet vuosisatoja. Nuoret miehet ja soturit lähtevät aamulla karjan kanssa vehreää ruohoa etsimään, naiset hoitavat risuista tehdyssä majassa lapsia, hakevat vettä jostakin kaukaa ja tekevät nälkäisinä kotiin palaaville miehille ruokaa. Illalla kaikki ovat taas yhdessä ja kuun valossa kylän raitilla raikaa aikuisten puheensorina ja leikkivien lasten iloinen käkätys ja laulanta. Ajat kuitenkin muuttuvat ja elämä sen mukana keskellä pusikkoakin ja nykyisin modernisuus rikkoo Rendillien perinteistä elämänkaarta. Perinteiset vaatteet vaihtuvat t-paitoihin ja farkkuihin, aurinkopaneelit valaitsevat rikkaiden perheiden risumajoja iltaisin, uutiset välittyvät auton akuista energiansa saavien televisioiden kautta, kännykkä valtaa reviiriä puskaradiolta, jotkut lapsista valitsevat puolisonsa itse, monet miehet värvätään armeijaan ja rohkeat nuoret myyvät karjansa ja suuntavaat opintoihin suuriin kaupunkeihin.

Muina iltoina telttailimme kausittaisten jokien kuivissa uomissa ja ihokarvamme nousivat pystyyn lehmien ääntelystäkin, sillä olimme saapuneet Afrikan suurten villieläimien, kuten leijonien reviirille.

Valkoisen hiekkatien päältä, piikkipuskien keskeltä ja suuren sinisen taivaan alta saavuin  ensimmäiseen Kenian puoleiseen kaupunkiin Isioloon, yllättäen, melko hyvävoimaisena. Isiolo oli iso ilo. Pääsimme ensimmäistä kertaa Keniassa suihkuun ja vessanpytylle ja kuukausien tauon jälkeen surffasin internetin kotoisaan maailmaan laajakaistalla.

Isiolosta jatkoimme matkaa asfalttitiellä. Vauhtimme ei kuitenkaan noussut sillä tuuli puhalsi vastaamme ja edessämme oli kohti Mt.Keniaa kohoava 35 kilometrin ylämäki. Poljimme Mt.Kenian toiselle puolelle neljässä päivässä ja saavuimme yhteisen matkamme määränpäähän Nairobiin. Nairobissa varasin lennon Helsinkiin ja palaan kotiin Qatar Airwaysin maitojunalla. Nairobissa meillä oli kuitenkin vielä luppoaikaa ja teimme 9 päivän Fillari-Safarin Etelä-Kenian Maasaimaassa. Se retki oli tekemisen arvoinen ja palaan sen tapahtumiin ja tulevaisuuden suunnitelmiini raportin muodossa myöhemmin kotoa kasin.
-----
Terveisin,

Jukka, Nairobi

 

Egypt raportit

Afrikan tähden lähtöpisteessä  ( Kairo 30 joulukuu 2007)

“Tourists don't know where they've been, travelers don't know where they're going.” – Paul Theroux

“Turistit eivät tiedä missä ovat olleet, matkaajat eivät tiedä minne ovat menossa.”

“When you travel, remember that a foreign country is not designed to make you comfortable. It is designed to make its own people comfortable.” –Clifton Fadiman

“Kun matkustat, muista ettei vieras maa ole suunniteltu tuntemaan oloasi mukavaksi. Se on suunniteltu mukavaksi sen asukkaille”
-------

Aloittaessani matkani reilut kaksi vuotta sitten Helsinki-Vantaan lentokentältä, pyysi lähtöselvitysvirkailija minulta tuhatta euroa ylimääräisistä matkatavarakiloista. Sillä kertaa sain puhuttua maksun riittävän alas, jotta juuri ja juuri ehdin koneeseen ilman tarvetta perua lentoa. Tällä kertaa olin tarkkana kilojen kanssa, mutta passini informaatiosivua oli korjattu teipillä ja vastaanottovirkailijan mukaan se oli käyttökelvoton, vaikka olin matkustanut sillä jo vuoden ajan.

Juoksin 500 metrin päähän poliisiasemalle vinkumaan uutta pikapassia, jotta ehtisin 45 minuutin päästä lähtevään koneeseen. Rauhallinen poliisimies pisti toimeksi ja sain uuden passin 15 minuutissa, jonka jälkeen kipeytin pohkeeni lopullisesti juoksemalla takaisin lähtöaulaan, jossa isäni Timo odotti lähtöselvitysjonon ensimmäisenä. Lähtöselvityksen ja pitkäksi venyneen käsimatkatavaratarkistuksen jälkeen saavuimme odotusaulaan viisi minuuttia ennen lennon virallista lähtöaikaa.

Seuraavana yönä istuimme lihavan ja leppoisan taksikuskin antiikkisen ja puolijarruisen Renaultin penkeillä, joka pyörämme katolle sidottuina viuhahti hurjalla 20-50 kilometrin maksimaalisella tuntinopeudella halki hiljaisen ja viileän Kairon. Ensimmäisen(ja viimeisen?) tuulahduksen egyptiläisestä vieraanvaraisuudesta saimme paikallisella nakkikioskilla taksikuskin tarjottua nälkäisille matkamiehille rasvaiset voileivät.

Kairo

Vuoden 1952 Egyptin itsenäistymisestä asti Kairo on ollut maailman nopeimmin kasvavia kaupunkeja. Miljoonat maaseudulta varakkaampaa elämää kaupunkiin hakemaan tulleet ihmiset ovat ahtautuneet alueelle niin tiheästi, että Kairon 214 neliökilometrin keskustassa asuu lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä, eli huimat 36 000 per/km2. Kairon keskusta onkin maailman tiheimmin asuttua aluetta, siitäkin huolimatta, että rakennukset ovat varsin matalia. Suuresta asuntopulasta kärsivässä Kairossa kaikki asumiseen oleva tila on otettu käyttöön ja miljoonia ihmisiä asuu mm. rakennusten katoilla ja hautausmailla.

Valitettavasti juuri kukaan miljoonista ihmisistä ei käytä polkupyörää ja Kairon ilmaa saastuttaa yli kaksi miljoonaa autoa, joista useimmat ovat hyvin vanhoja.10 000-25 000 ihmisen arvellaan kuolevan ilmansaasteiden aiheuttamiin sairauksiin vuodessa.

Kairossa kulkeminen on niin kuluttavaa, että lähtöjärjestelyjen/tulomatkan univelat söivät minua niin, ettei minua huvittanut Kairon ruuhkissa itseäni enempää rasittaa. Onneksi olin kaupungin keskustassa, josta Iranissa tapaamani Kairossa asuva brasilialainen ystäväni Tulio sanoi: ”fucked up part of Kairo”. Tulion mukaan parempaakin oli luvassa.

Hyvin nukutun yön jälkeen suunnistimme Khan-el-khalili markkinoille ja sitä ympäröivän Islamilaisen Kairon kapeille kujille. Astuminen sisään ensimmäiselle kapealle kadulle oli kuin hyppäys toiseen aikakauteen. Autojen ja bensankatkun maailma vaihtui aasien ja katuruuan tuoksuihin ja  ihmiset keräsivät huomiota torvien sijaan ystävällisin tervehdyksin. Pysähdyimme moneen pieneen käsityöpajaan tutkimaan taitavien mestarien uurastusta. Jokainen muutaman neliön putiikeista on ainutlaatuinen, joita ei osaa arvostaa ellei malta hetkeksi pysähtyä. Yhden vanhan miehen oransisessa pikkuhuoneessa oli vain pieni työpöytä, mustavalkoinen televisio ja pari työnalla olevaa metalliruukkua, mutta pajan seinällä roikkui Egyptin hallituksen myöntämä käsityöalan diplomi.