Aavikon autiota autuutta (Aswan 15 helmikuu 2008)

Tämä ja muita KUVAMESTARIN tarjoamia Egypti
kuvia Flickr:ssä.

Aavikon autiota autuutta (Aswan 15 helmikuu 2008)

 "It is the simple things in life that are the most extraordinary things; only wise men are able to undestand them." - Paulo Coelho

 
"Elämän yksinkertaiset asiat ovat asioista ainutlaatuisimpia; vain viisaat miehet ymmärtävät niitä."

-------
Tunisialainen opiskelijatyttö totesi minulle ennen Kairosta lähtöäni: "Usko tai älä, sinä tulet kaipaamaan Kairoa. Isäni pitää minua hulluna kun pidän tästä, mutta täällä on jotakin mitä ei voi sanoin kuvailla. Ihastuttavan järjestäytymätön hullunmylly."

Tyttö oli ehkä oikeassa. Kairoon väsyneenä saapuneena moiset puheet puheet tosiaan kuulostaisivat hullun horinoilta, mutta kaikkeen tottuu. Päivä päivältä uudet ärsykkeet kuten melu, saastet, vilkas liikenne, järjestyksen puute ja ihmispaljous muuttuvat tutuiksi elämän elementeiksi. Kairossa asuville ihmisille melu, järjestäytymättömyys ja saastet ovat niitä tuttuja elämän elementtejä, joita meille suomalaisille ovat hiljaisuus, luonto ja järjestäytyneisyys. Ihminen tottuu kaikkeen ja kairolaisille nämä suomalaisia ärsyttävät elämän elementit ovat tuttuja ja siten turvaa antavia asioita.

Moni Kairolainen olisi aivan samalla tavalla ihmeissään ja peloissaan Helsingin hiljaisuudessa, kuin helsinkiläinen Kairon kaaoksessa. Siis kairolaisellekin ottaa aikaa tottua Helsingin tarjoamiin uusin ärsykkeisiin, koska ympäristö ei tarjoa kotoisia aisteja ärsyttäviä elementtejä.

Itse olen aina sopeutunut hyvin suurkaupungeihin, yhdella suurella varauksella. Pyöräileminen on niissä usein kovin vaivalloista, enkä pääse kokemaan (luonnossa) liikkumisen vapautta, jota sitäkin osaa vasta arvostaa kun viettää muutaman viikon ylikansoitetussa suurkaupungissa. Riippuu pitkälti elämänarvoista minkälaiseen ympäristöön haluaa sopeutua ja sopeutuu.

Kyllä Helsingissäkin jokin talvimasennuksesta ja ärsykkeiden puutteesta kärsivä ihminen varmasti halajaa viereisille kaduille Kairon aistiärsykkeitä, mutta jokaisessa asiassa itänee kuitenkin totuuden siemen ja ilmiselvä fakta on se, että moni kairolainen ei ole koskaan sopeutunut Kairon kaaokseen ja he kaipaavat puhtautta, hiljaisuutta ja luontoa, kun taas joillekin helsinkiläisille kaupungin nykyinen kaaoskin on hermoja raastavaa ja äärimmäisen harva halajaa lisää saasteita ja melua.

Mutta niin kuin sanottu, kaikkeen tottuu ja Kairossa liikenteen seassa pyöräilemisestäkin alkoi nauttia, sillä pujottelu ja vaaralliset tilanteet tuovat vengaamiseen aivan uusia adrenaalisia ulottuvuuksia, joista voi jäädä vaikka riippuvaiseksi. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halunnut tottua Kairon kaaokseen ja suuntasimme kohti Egyptin läntisen aavikon puhtautta ja hiljaisuutta.

Pyramideilta nähtävyyksille

Läntinen Kairo kuhisi ihmisiä 30 kilometrin matkalla kuin Helsingin keskustan kadut vappuna, mutta leveiden teiden ansiosta vilinässä mahtui pujottelemaan pyörällä mukavasti. Pyöräilimme pyramidien ohi, jotka eivät matkanpäästä vilkaisten säväyttäneet, sillä markkinavoimat ovat kyllä pitäneet huolen siitä, että tiesimme etukäteen miltä ne näyttävät, emmekä siten maksaneet sisäänpääsylippuja ja tutkineet kivikasoja lähemmin.

En minä kotonakaan käy paikallisissa turistinähtävýyksissä, ja jos haluaisin esitellä kotiseutuani ulkomaisille kavereilleni, en todellakaan taluttaisi heitä yhteenkään kotiseutumuseoon tai kirkkoon. Eli miksi tuhlaisin aikaa kuolleisiin turistinähtävyyksiin ulkomailla. Tunnin kävely tai pyöräilylenkki jossakin Kairon lähiössä on minulle antoisampi kokemus kaikkinen tuntemattominen kadunkulmineen ja ihmisten vastaanottavine hymyineen kuin pyramidien näkeminen. Minulle matkustaminen on jotakin uuden löytämistä. Tiesin etukäteen varsin hyvin miltä pyramidit näyttävät, joten ei niiden näkemisessä ollut mitään uutta.

Ensimmäinen aavikkotaival ei kyllä tarjonnut sekään paljoa nähtävää, vaan saimme osaksemme vain sitä itseään, aavikon hiekkaa ja tuulta( onneksi pääasiassa myötäistä). 400 kilometrin matkaan mahtui tasan yhtä monenlaista maisemaa kuin kotini olohuoneen harjoitusvastus lenkeillä, vain harmaata ja tasaista hiekkamaamaisemaa. Yömme nukuimme kännykkämastoja ympäröivien korkeiden kiviaitojen sisällä, jotka antoivat kaivattua suojaa tuulta, kylmyyttä ja aamuaurinkoa vastaan.

Neljän pitkähkön ajopäivän täydellinen päätös oli saapua palmuilla reunustettua tietä pitkin Bahariya keitaan syvään vihreyteen ja ravita kehonsa viereisen maaseudun tuoreilla eineksillä ja pulahtaa viileässä illassa kuumaan lähteeseen pehmentämään kilometrien jäykistämiä lihaksia. Lämmintä nautintoa ei pilanut edes työpäivän päätteeksi kuumaan kylpyyn pesulle tulleiden maajussien lähteen vierelle parkkeerattujen aasien luonnottoman säröilevä ääntely.

"Vierekkäiset" kaupungit, Bahariya keitaan keskus Bawiti ja Kairo ovat kuin toisesta maailmasta ja olikin kulttuurishokki pyöräillä lepopäivänä vihreiden peltojen, taatelipalmujen, kuumien lähteiden, suolajärven ja hiekka-aavikon muovaavassa hiljaisessa maisemassa. Autoja Bawitin maaseuduilla edustavat aasit, joiden liikennevirta suuntautui aina auringonlaskun aikaan maaseudulta kohti Bawitin kylää, kun maanviljelijät palasivat työpäivän jälkeen kotiin. Bawitissa työaikoja ei ohjaa kello, vaan työmäärä ja aurinko.

Ennen 48 vuotta sitten rakennettua tietä Bahariyasta Kairoon kesti silloisilla maastoautoilla ajaen viikko - jos löysi hyvän reitin - joten kaupunki on ollut pitkään melko eristynyt, jonne vieraita ovat tuoneet vain kamelikaravanit. Keidas onkin ollut omavarainen. Vettä on tähän asti pulpunnut maanalta reilusti ja koska aavikolla kasvaa mikä vain, jos on vettä, on elämä keitaalla ollut melko turvallista, ilman huolia tulevasta. Huolettomuuden aistii ihmisten tänäkin päivänä ulospursuavasta rentoudesta ja rauhallisuudesta, lukuunottamatta niitä kauppamiehiä, jotka tyrkyttivät Jeeppikierroksia.

Neljän lepopäivän jälkeen jatkoimme matkaa kohti Farafra keidasta.

Helvetistä taivaaseen

Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskien maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki "kuumaisen" Mustan aavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen, romahti vauhtimme yhtäläisellä dramaattisuudella kuin tumma tuliperäinen maa muuttui kalkkikiviaavikon valkoisuuteen. Jalkoja ahdistavan pyöräilyvauhdin ja synkän tummuuden muuttuminen leppoisaan pyörittelyyn ja maiseman valkoiseen harmonisuuteen, oli kokemus kuin pyöräilijän helvetistä siirtyminen taivaaseen. Valitettavasti turisteja näyttää olevan taivaassakin ja Valkoisen aavikon kalkkikivimuodostelman suojasta valitsemamme telttapaikka osoittautui niin suosituksi nähtävyydeksi, ettemme saanet käydä ”ulkohuusissakaan” rauhassa. Kiistatta mahtavan Valkoisen aavikon upeimmat vitivalkoiset luonnonmuodostelmat ovat valitettavasti kaukana päätiestä pyörän saavuttamattomissa ja taivaallinen elämys jäi siten hieman vajaaksi.

Kaikkein eristäytynein keitaista, Farafra, on pieni ja pölyinen kylä keskellä Saharaa. Elämä keskittyy yhdelle pääkadulle, jossa vieri viereen rakennetut matalat tasakattoiset rakennukset myyvät yksinkertaisia palveluja ja tuotteita. Supermarketin tavaravalikoima oli samalla tasolla kuin suomalaisen kioskin, ei kuitenkaan R-kioskin. Elämänmeno Farafran pääkadulla muistuttaa lännen filmien pölyisten pääkatujen rauhallista eloa. Tosin Farafrassa elämän kiihkeimmät sykäykset ovat kaukana lännen filmien hevosralleista, saluunatappeluista ja pankkiryöstöistä, sillä jalon hevosen laukan sijaan Farafrassa kuulee aasien köpötystä, alkoholin sijaan miehiä huumaa tee ja miedot vesipiiput ja saluunatappeluiden sijaan miehet tunteet kuohahtelevat jalkapallon tahtiin. Vaikka pääkadun tunnelma ei ole keidasmainen, voi muutaman sadan metrin päässä pestä pääkadun pölyjä pois lämpimässä keitaassa, polkea vehreässä ja raikkaassa taatelipalmumetsässä ja poimia energiapatukoita, eli tuoreita taateleita suoraan puusta.

Kahden lepopäivän jälkeen jatkoimme Farafrasta kohti 300 km päässä olevaa Dakhla keidasta.

Lepoa paratiisissa

Ensimmäisenä ajopäivänä saimme maistaa kunnon aavikkotuulia, kun hiekkadyyneiltä puhaltanut sivutuuli teki poskiimme syväpuhdistuksen ja ruokaan väistämättömästi tunkeutuneen hiekan muokattua hampaitamme uuteen uskoon. Kovaa vauhtia poljetun päivän päätteeksi asettauduimme suojaan aavikolla olleeseen monttuun, joka osoittautui kuitenkin varsinaiseksi tuulen kerääjäksi ja tettamme ei ollut pysyä pystyssä vinhassa tuulessa.

Toisena päivänä tie ja onnemme kääntyi, sillä myötätuuli vaihtui kylmäksi sivutuuleksi, jonka pyörteissä keskinopeutemme romahti alle kahteenkymppiin. Saharan kylmyys pureutui luihimme siten, että poljimme tuulisessa 14 asteessa säässä pitkillä ajovaatteilla. Ja useampi teistä lukijoista on ollut huollissaan miten pärjäämme Saharan helteissä !

Mustan ja valkoisen aavikon vaihtelevat pinnanmuodot olivat enää muistoja ja horisonttiin asti oli nähtävissä pannukakkumaista hiekkakivimaisemaa, jonka varittömyyden rikkoi siellä täällä olleet tummat kallion kohoumat. Väsyneet mielemme ja viileät nivelemme kokivat kuitenkin lämpöä kohottavan kokemuksen löydettyämme majapaikan keskellä aavikkoa olleelta pieneltä keidastilkulta, jossa ei asunut ketään. Kylminpänä keskitalven päivänäkin keitaan pellot ja pensaat loistivat syvän vihreää raikkautta. Pikkulinnut sirittivät taatelipalmuissa ja uhkeat valkoiset vesilinnut nokkivat ruokaa kosteilta pelloilta. Pystytimme teltan keitaan kuivemmalle puolelle ja lähdimme seuraamaan viereistä ojanpenkkaa kohti sen alkulähteitä. Alkulähdettä ei koskaan löytynyt, mutta muuutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ojan vesi lämpeni niin, että kylvimme yli 30 asteisessa vedessä. Telttailua paratiisissa.

Aamulla keitaan omistajat tai sitä viljelevät maajussit ajoivat meitä vastaan pick-upillaan, ja ensimmäiseksi he ryntäsivät ulos ovista iloisesti ja kättelivät meidät tervetulleiksi, ilman pienintäkään epäröintiä tai miettimistä keitä olemme ja mitä teemme heidän keitaallaan. Miesten positiivisesta asenteesta noussut hymy huulilla jatkoimme kohti Dakhla keidasta.

Olen ylittänyt tällä matkalla jo monia aavikoita, mutta hiekkadyynien näkeminen odotti itseään aina Dakhla keitaan tuntumaan saakka, jossa upeat keltaiset sirppi- ja pitkittäisdyynit aaltoilivat kauniisti tienvieressä. Hiekkadyynien seassa voisi kävellä päiväkausia, etsien upean yksinkertaisia tuulen muovaamia muodostelmia, jotka ovat samaisen voiman johdosta tuhoon tuomittuja hyvinkin pian.

Dakhla keitaan Al-Kasr kylästä löysimme todellisen keitaan keitaan keskellä. jonka ainutlaatuisessa ympäristössä pidimme viikon pysähdyksen. Edullisen hotellin vieraanvarainen monitoimimies Mohamed sai tuntemaan itsemme muutaman päivän ajan faaraoiksi ja kylän taatelipalmujen, hiekkadyynien, kuumien lähteiden, matalien vuorien ja vihreiden niittyjen ympäristö, sekä keitaan rennot ihmiset kruunaasivat paikan täydellisen soveltuvuuden lepoon.

Keidas keitaiden välillä

Jätettyämme Dakhla ketaalle haikeat jäähyväiset, oli edessämme jälleen 200 kilometriä aavikon tyhjyyttä ja hiekkaa. Matkan varrelle osui kuitenkin yksi pieni kylä, jonka piskuisen maatalouskeitaan haaleasta vehreydestä löysimme taas oivan telttapaikan. Seuraavana aamuna koimme vieraanvaraisuuden huipentuman kun maatilkun omistaja Hassan tuli aamulla tekemään nuotion telttamme viereen ja keitti meille köyhille matkamiehille aamuteet. Ihmisten rentous ja ennakkoluulottomuus ovat ihmisistä kumpuavia ominaisuuksia näissä aavikon keitaissa.

Suomalaiseen järveen pitää porata reikä jääkairalla ennen kuin sisältä alkaa pulputa vettä ja vettä pitää vielä lämmittää mukavan lämpöiseksi. Täällä Egyptin keitaissa mukavan lämmintä vettä kulkee ojissa ilman kairaamista ja lämmittämistä. Sama eroavaisuus pätee myöskin ihmisiin. Syy lienee siinä, että suomalaiset eivät todellakaan asu keitaassa ja siinä, että näiden keitaiden ihmiset eivät todellakaan asu kilpailuyhteiskunnassa, jossa priorisointiakin priorisoidaan.

Jatkoimme eteenpäin tylsässä aavikkomaisemassa, kunnes parikymmentä kilometriä ennen Khargaa, tien vasemmalla puolella aaltoili seksikkäimpiä koskaan näkemiäni hiekkadyynejä, joiden siloisten muotojen lumossa olisin voinut kävellä tuntikausia etsien täydellistä "MIss Hiekkadyyniä 2008". Jalkani väsyivät pehmeässä hiekassa tarpomiseen nopeasti, eikä minulla ollut voimia käsin kosketella alueen kaikkien kaunotarten muotoja, ja päätin antaa "Miss Hiekkadyyni" tittelin tien läheisyydessä olleelle upealle vallidyynille.

Jatkoimme dyyneiltä Khargaan, josta poliisintarkastuspisteellä dominoa pelannut englantia hyvin vähän taitanut vanha mies totesi päätä pudistellen: "Farafra verrry nice, Dakhla verrrry nice, Kharga not very nice". Paratiisissa "ei niin kauniskaan" osoittautui kuitenkin niin halvaksi ja kauniiksi, että viivyimme kaupungissa taas niin pitkään, että sekosin päivien laskussa.

"Are you fool ?", kysyin ravintolanpitäjältä Khargassa.
"Yes, fool.", vastasi Muhamed.

Myöntämällä olevansa typerys, hän tarkoitti, että hänellä on tarjota papuja, joka on arabiaksi fool. Pavut, salaatti ja leipä olivat yhtä herkullisia kuin edellisinä iltoinakin ja ruuasta maksettu hinta teki sekin mieleni iloiseksi.

"How much?", Muhamed kysyi osoittaen pyörääni.
"13 kilos", vastasin, sillä en koskaan halua kertoa pyöräni hintaa - jota kysytään lähes päivittäin - koska se herättäisi turhaa hämmennystä. Muhamedillekin olisin voinut vastata, että voisin syödä ravintolassasi joka ilta 22 vuoden ajan, sillä hinnalla jonka Felttini olisi minulle maksanut, jos minun olisi pitänyt se ostaa. Egypti on yksi edullisimpia maita, jossa olen koskaan käynyt. Tosin, sillä varauksella etteivät kauppiaat pääse lisäämään hintoihin hulppeita turistilisiä, joiden ahnas kaipuu syö moraalisen palan monen egyptiläisen iloisuudesta ja vieraanvaraisuudesta.

Sairas mies aavikolla

Raukkautemme keitaita kohtaan ei sammunut, mutta päätimme lähteä, sillä Khargan keidas ei tarjonnut enää riittävää vastalämpöä ja rakkautta, kun hänen kuuman lähteen lämpötila oli selvästi alle ihomme lämmön. Aavikon myötäinen tuulikin antoi lisähoukutuksen lähtöön, joka ilman myötäistä puhuria olisi saattanut aiheuttaa ylitsepääsemätöntä kaipuuta paratiisiin. Khargasta edessämme oli noin 350 kilometriä aavikkoa, ennen paluuta Niilin varrelle.

Ensimmäistä 125 kilometrin ajopäivää seuranneena aamuna nousin ulos keskelle viileää ja kolkonväristä hiekkaaavikkoa. Todellakin nousin ylös, sillä mielestäni en nukkunut silmäystäkään yön aikana, korkeintaankin vain yhden tunnin. Kehoni oli aivan yhtä tyhjä voimista, kuin aavikon sininen taivas oli tyhjä pilvistä. Nostin suuremmoisen taivaan alla käteni kiltisti pystyyn ja tunnustin, ettei minulla ole voimia vastata aavikon tyhjyyten, tuuleen ja suuruuteen. Pyöräilimme kymmenen kilometrin päässä olleelle poliisipisteelle ja odotimme siellä seuraava ohi ajavaa autoa tunnin ajan, jonka kyydissä pääsimme 200 kilometrin päähän Luxoriin.

Sairastin vuosina 2003-2005 unettomuutta, joka romahdutti fyysisen suoritus- ja palautumiskykyni. Olen kärsinyt samaisesta sairaudesta koko Egyptissä olon ajan. Syytä sairauteen en tiedä, sillä jos tietäisin sen en sairastaisi sitä. Sen kyllä tiedän, että unettomuus romahduttaa fyysisen ja psykkisen suorituskyvyn. Tiedän myös sen, että Afrikassa pyörämatkaaminen vaati terveen ihmisen fyysistä ja psyykkistä suorituskykyä.

Niilin uudelleen tapaaminen

Kuskimme Ahmed jätti meidät 13 kilotrin päähän Luxorin ulkopuolelle, sillä Luxorisa ei maalaisia päästetä kaupunkiin ajelemaan. Niilin varrella silmille löivät ihmisispaljous ja pitkälle horisonttiin jatkunut vihreys. Taatelipalmut, ilmasto, aasivankkurit, vehnäpellot, ihmisten pukeutuminen, utuinen taivas ja katujen nuhruisuus muistuttivat niin paljon Punjabin maaseutua, että palasin muistoissani vuoden taaksepäin, Pakistaniin. Vaikka aistini olivat väsymyksen turtamat, sai uuden ympäristön virikkeet matkamiehen "uuden löytämisen innon" nousemaan pintaan.

Poljimme Luxorin keskustaan vilkkaassa turistibussivirrassa, sillä temppeleistä kuuluisa Luxor lienee Egyptin suurin turistikohde. Kuten kaikissa turistikohteissa, niin myös Luxorissa kokemisen ja näkemisen arvoiset paikat ja ihmiset löytyivät muutaman sadan metrin päässä itse paikoista ja ihmisista, joita tullaan massoittain kokemaan ja näkemään.

Toki entisöidyt temppelit, kiiltävät rihkamabasaarit ja steriilit McDonaldsit ovat kauniita katseltavia ja kielitaitoiset ja hyvinpukeutuneet turisteja palvelevat egyptiläiset iloisen oloisia, mutta tekemällä tehty kauneus ja iloisuus ei ole välttämättä aitoa ja mikään muu kuin aito iloisuus ja kauneus ei säteile kauneutta ja iloisuutta ympäristöön.

"Voinko auttaa ?", kysyi basaarin myyjä minulta Luxorissa.
"Et, kaikki on hyvin.", vastasin.
"Miksi en voi auttaa ?, kysyi myyjä.

Jos hän olisi todella halunnut minun parasta ja auttaa minua, olisi hän ollut tyytyväinen vastaukseeni, "minulla on kaikki hyvin". Todellisuus on kuitenkin se, että hän halusi luoda minuun bisneskontaktin tekopyhällä tavalla. Usein myyjät kysyvät " miksi olet surullinen ?" tai "Miksi et hymyile ?". Ensinnäkään se ei ole surullisuutta, ettei ihminen hymyile, ja miksi ihminen hymyilisi hämmennystä herättävässä kiusallisessa tilanteessa, joka ei tuota suun pielet hymyyn nostavaa ilon tunnetta. Tekopyhyyteen vastaaminen tekopyhyydellä on tekopyhää. Tekopyhyys Luxorissakin on kuitenkin vain pintaa ja "turismi-infrastruktuurin" turvallisen tuntuisen pinnan puhkaisu, eli tallaamattomille poluille suuntaaminen, on Luxorissakin helppoa ja sen tehtyään kaupungista muodostuu paikka, josta pulppuaa aitoa iloisuutta ja kauneutta.

Pitkän veden varrella

Niilin varrella ei virallisesti ilmeisesti saisi pyöräillä ilman poliisisaattuetta, siellä joskus tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Valitsimme kuitenkin oikean lähtöpäivän kun Egypti oli edellisenä iltana voittanut Afrikan mestaruuden jalkapallossa ja poliisit elivät siten yhä muissa maailmoissa. Pääsimme siis polkemaan maailman pisimmän joen länsirannan pikkutiellä rauhassa poliiseilta.

Egyptin 80 miljoonaisesta väestöstä 99 prosenttia asuu Niilin varrella, noin 40 000 km2 alueella, eli lähes koko väestö asuu alueella joka on vain 5.5 prosenttia maan pinta-alasta. Ilman Niiliä ja sen jokavuotisia kesätulvia antiikkiset sivilisaatiotkaan eivät olisi nousseet loistoonsa ja tänä päivänäkin maa on täysin riippuvainen Niilin vedestä, sillä Egypti on maailman kuivin maa.

Kapealla 200m-2km vihreällä kaistalla kulkeneella tiellä ajaessa ympäristö ei todellakaan näyttänyt maailman kuivimpaan maahan kuuluvalta, vaan peltojen, taatelipalmujen ja eukalyptuspuiden vihreys oli trooppisen vihreää keskitalvellakin. Toisaalta vihreys loppuu Saharan kuivuuteen usein vain kivenheiton päässä Niilistä.

Niilin varren kapea maaseudun kaistale kuuluu maailman tiheimmin asuttujen maaseutu alueiden joukkoon ja vastaanottamamme tervehdykset ja kiljahdukset iloisilta ja värikkäiltä ihmisiltä olivat niin runsaita, etten ole kokenut vastaavaa sitten Indonesian Sumatran. Tyhjää tilaakin Niilin varrelle mahtui ja usein löysimme varjoisan ja rauhallisen piknikpaikan Niiliä varrelta, jossa seurailimme ohitse köpöttäviä aaseja ja seilaavia feluccoja, eli turisteja kuljettavia jokilaivoja.

Illalla saavuimme meluisaan ja vilkkaaseen Esna nimiseen kaupunkiin, jossa on kuulemma Egyptin parhaiten säilötty temppeli. Valitettavasti feluccat pysähtyvät jokaisella Niilin varrella olevassa temppelissä. Esnassa yksi temppeli on pilannut monen egyptiläisen rehellisyyden ja ruoan löytäminen säädylliseen hintaan oli kiven takana.

Egyptin viimeisen ajopäivän kohokohtia oivat myötätuuli ja saapuminen Nubialaisten maaperälle. Pyörällä hitaasti edetessä ihmisten ulkonäön muutosta eri alueiden välillä ei huomaa helposti, koska vaihettumien ulkonäön piirteissä tapahtuu pikkuhiljaa. Niilin varrella ihmisten arabialainen vaaleus muuttui kuitenkin nopeasti nubialaiseksi tummuudeksi ja saimme ensimmäisen osoituksen siitä, että "tumma Afrikka" ja uusi kulttuuri on enää muutaman polkaisun päässä. Tai paremminkin 24 tunnin lauttamatkan päässä, sillä saimme Sudanin viisumit nopeasti täältä Aswanista ja aiomme hypätä Aswanista Sudanin Wadi Haifaan kulkevaan lauttaan maanantaina 18.päivä.

Todellakin, ainut keino siirtyä keskellä aavikkoa sijaitsevasta kaupungista toiseen keskelle aavikkoa sijaitsevaan kaupunkiin on lautta, joka kulkee halki Assuanin padon ylläpitämän Nasser-tekojärven. Sudanissa poljemme Wadi Haifasta Khartoumiin ja Khartoumista Ethiopiaan. Tosin vain siinä tapauksessa, että sairas mies tervehtyy.
------

Jukka