Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu 2008)

Minulla ei ole tarjota valokuvia Etiopiasta, mutta kannattaa katsoa mahtavia Etiopia kuvia Ericin  Flickrissa ja kayda ostamassa  KUVAMESTARILTA oma kamera ja ladata Suomi kuvia Flickriin estamaan minun koti-ikavan syntymista.

Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu  2008)

 "Everybody must get stoned." - Bob Dylan
-----

Etiopia mielletään köyhyyden, nälänhätien ja sotien maaksi, jonka media kuvaa kiillottavat ainoastaan maan ylivertaiset kestävyysjuoksijat. Etiopia on kuitenkin ainutlaatuinen Afrikan maa. Se on yksi maailman vanhimpia valtioita ja ainut Afrikan maa jota eurooppalaiset eivät ole koskaan valloittaneet kokonaan. Etiopia on kahvin kotimaa ja sitä on sanottu myös ihmislajin kehdoksi. Maassa on enemmän historiallisia rakennuksia/nähtävyyksiä kuin koko Saharan etelänpuolisessa Afrikassa yhteensä ja se on ollut aikonaan yksi maailman sivistyneimpiä/kehittyneimpiä valtioita. Tänäkin päivänä etiopialainen kulttuuri radikaalin erilainen. Etiopiassa eletään nyt milleniumia eli vuotta 2000 ja etiopialaisessa vuodessa on 13 kuukautta. Etiopialaiset kirjoittavat ainutlaatuisilla aakkosilla, joita muissa maissa ei käytety ja puhuvat kieltä jota muut eivät ymmärrä. He saavat energiaa syömällä hapanta injeraa, jota sitäkään ei löydy mistään muusta maista. Kristinuskoakin tämä maa tulkitsee ainutlaatuisella tavalla. Vuoristoinen maa on Afrikan korkeimmalla sijaitseva, mutta Etiopia on lähellä pohjaa lähes jokaisessa kehitystä mittaavassa indeksissä, siitäkin huolimatta, että maan talous on nopeimmin kasvava Afrikassa(oljymaita lukuunottamatta). Etiopia ei päästä matkamiestä helpolla, mutta joka palkitsee vierailijan kulttuurilla ja etenkin elämän opetuksilla, joita voi kohdata ainoastaan tässä uskomattomassa Afrikan sarven maassa.

Tanajärven sameiden vesien ääreltä siirryimme vuorten korkeuksiin etsimään kirkkaita kokemuksia. Emme suinkaan suunanneet etelään, vaan polkaisimme takaisin pohjoiseen, suuntaan josta saavuimme Bahir Dariin. 70 kilometrin polkemisen jälkeen käännyimme kuitenkin itään kulkevalle tielle. Päivä oli kaunis, maasto tasainen, tie asvalttia ja ihmiset nauravaisia. Illansuussa saavuimme Awramba nimiseen kylään.

Awramba

Lyhyen olkipatjan pehmentämän levon jälkeen teimme opastetun kierroksen kaupungin nähtävyyksillä: esikoulussa, kirjastossa, vanhainkodissa ja kutomossa. Esikoulun lapset leikkivät pihalla iloisesti, kauniissa kirjastossa lapset lukivat englantia, vanhainkodin pienissä punkissa mammat ja pappat oleskelivat letkeästi ja kutomossa aikuiset kolistelivat kangaspuita vinhalla tahdilla. Kylän ympäristö oli siisti ja rakennukset innovatiivisia, eikä yksikään lapsi huutanut meille: You! You!You!Faranji!Faranji!Faranji!, saati kerjännyt rahaa, kyniä tai kenkiä. Sanomattakin lienee selvä, että olimme paikassa joka ei ole aivan tavallinen kylä Etiopiassa.

Awramba perustettiin 20 ihmisen toimesta vuonna 1985 osoittamaan sen jäsenille ja muille etiopialaisille, että paras keino köyhyydestä poispääsyksi ei ole suinkaan uskonto ja rukoukset, vaan kova työnteko ja opiskelu. Kylässä on nyt 100 perhettä ja yhteensä 388 asukasta. Kylä on ateistinen ja ei-rasistinen sikäli, että miehet ja naiset jakavat samat työt, vanhemmista pidetään huolta vanhainkodissa ja lapset opetetaan käytöstavoille esikoulussa, ennen heidän siirtymistä hallituksen kouluun viereiseen kylään. Itseasiassa kylän perusarvoihin kuuluu, että kaikki ihmiset maanpäällä ovat samanarvoisia.

Vietetty ilta ystävälisten ihmisten parissa oli antoisa ja virkistävä kokemus. Aamulla jatkoimme kuitenkin alueille, joiden ihmisten karismaa, eloisuutta ja kriittisyyttä ei ole sammutettu opiskelemalla opittujen arvojen alle. Ihmisten, joiden kouluttamattomuudesta ja pahuudesta opaspoika varoitteli lähtiessämme. Niin, kaikkihan on samanarvoisia. Kylään piti maksaa pääsymaksu, kuusi Birriä.

Kiviä tiellä ja ilmassa

Toisena ajopäivänä käännyimme itään tielle, joka on yksi Afrikan korkeimmalla kulkevia. Tie lähti kohoamaan Tanajärven tasangolta ylängön korkeuksiin. Tie oli jyrkkä, kivinen ja pölyinen. Raskasta polkemista ei lainkaan helpottanut ihmisten käytös, lapsijoukot ja aikuiset kerjäsivät rahaa ja muuta aineellista mammonaa. Monet lapset ja nuoret heittelivät kiviä päällemme. Illalla taaksemme oli jäänyt kymmeniä nousukilometrejä ja olimme yli 3000 metrissä. Telttailimme kuivan jokirotkon vieressä ja yöstä tuli niin viileä, että nukuin vaatteet päällä makuupussissa, joten Sudanin alangolta noustut 2500 metriä loihtivat hikisistä öistä nautinnollisen raikkaita.

Aamulla Hello!Faranji!-huudoilla meidät herättäneet lapset ja nuoret osoittivat kiusallisella toiminnallaan Sudanin alankojen tosiaankin olevan kaukainen

asia. Kaivoin korvatulpat ulos korvistani kun telttaan alkoi ropista kiviä. Murrosikäiset pojat halusivat välttämättä jutella kanssani ja kyselivät teltan alta kurkkien mitä ihmeellisempiä kysymyksiä hyvällä englannilla: "Mikä on mielipiteesi Etiopian milleniumista ? Oletko nähnyt Etiopian kaikki historialliset nähtävyydet? Mitä historiallisia nähtävyyksiä Suomessa on ? Onko Suomi sivilisaatio ? Miksei sinulla ole tyttöystävää? Oletko rikas ? Miksi matkustat pyörällä, etkö tiedä että lentäminen on mukavampaa ?"

Noustuani ulos teltasta oli telttamme ympärille kerääntynyt 60 ihmistä(laskin valokuvasta). Teltan ympärillä lapset ja nuoret olivat pääasiassa hiljaisia ja ujoja, eikä heistä ollut harmia. Yksi telttatikku päätyi kuitenkin jollekin sitä ilmeisesti meitä enemmän tarvitsevalle pitkäkyntiselle. Kysyttyäni murrosikäisiltä telttatikun kohdalla seinoneilta pojilta voisivatko he etsiä tikkua, he vastasivat: "Aikamme on loppu, meidän pitää lähteä".

Takaisin tielle johtaneessa ylämäessä lapset lähtivät peräämme ja työnsivät Timon mäen päälle, toisen porukan vedettyä minut kumoon. Samainen porukka juoksi perässämme päätiellä ja he aloittivat tervemenoa toivotukset heittelemällä kiviä päällemme. Perässä juoksevat lapset vaihtuivat lennossa, mutta kivisade jatkui pitkään. Onneksi kaikki aikuiset eivät niissäkään kylissä pidä kivien heittoa ihmisten päälle hyväksyttävänä toimintana ja he pysäyttivät sen heittämällä kiviä lasten päälle. Kivisade kesti 35 minuuttia ja kiitos lasten onnettoille taidoille, minuun ei osunut yksikään kivi.

Kylän edustalla ollut nimikyltti Gob-Gob sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja totesin Timolle, että tässä kylää taitaa kopista. Ei kestänytkään pitkään kun kopina alkoi. Sain selkääni kovan mällin ennen pysähtymistä vedentäyttö ravintolalle. Paikallisen juottolan rouva täytti juomapulloni ja hieroi ujosti sormiaan yhteen merkiksi siitä, että raha kelpaisi. Vieressä seissyt poika ja penkeillä istuneet miehet alkoivat huutaa kilpaa vedestä maksettavaa hintaa. Maksoin alimman tarjouksen perusteella.

Juottolan seinänvierustoilla sahtiastian takana istuneet karskit miehet olivat rauhallisia. Viina parantaa miehiä myös Etiopiassa. Juottola olikin ainut rauhallinen paikka Gob-Gobissa. Juottolan pihasta peräämme ryntäsi lapsijoukko ja seuraavassa ylämäessä meitä kohti lensi satoja kiviä. Takanani pyöräillyt Timo sai päähänsä niin ison kiven, että kypärään tuli lommo ja selkäänsä niin voimakkaan iskun, että hänen voimakas karjaisu sai lapset hetkeksi hiljaiseksi.

Ylätasangon niittymaisemat vaihtuivat jylhiin vuorimaisemiin. Ylängön ja taustalla olevien vuorten väliin jäänyt rotkon syvyys oli henkeäsalpaavaa. Vaikka emme loppupäivänä saaneet paljon kiviä päällemme, oli kerjääviin ihmisiin silti vaikea luottaa.

Päivän viimeisessä kylässä Debre Taborissa jouduin pitkälle kehitetyn joukkoepelin uhriksi, kun kaksi poikaa ottivat kiinni laukkujeni nauhoista, vetivät vauhtini pois ja heidän kaverit latasivat kivet selkääni. Kylän ulkopuolella oli kiinalaisten tietyömiesten asema ja minun ei tarvinnut pitkään miettiä käymmekö kysymässä sieltä majapaikkaa, sillä etiopialaisten tarjoaman kivityksen jälkeen heiltä suojaava ympäristö oli toivomuslistallani korkealla. Saimme alkupalaksi kiinalaisen illalisen, puhdistimme haavojamme kuumassa suihkussa ja nukuimme pitkään oman huoneen pehmeässä sängyssä. Etiopiasta alkanut ja Kiinaan päättynyt ajopäivä oli kilometreissä pitkä, äärimmäisen tapahtumarikas, voimakkaasti ajatuksen virtaa kutkuttava ja kertakaikkiaan antoisa.

Köyhyyttä

Etiopia on maailman köyhimpiä maita ja ainut käymistäni maista, jossa ihmiset liikkuvat pääasiallisesti jalan. Aamulla tie oli täynnä markkinoille suuntavia ihmisiä lampaineen, vuohineen ja lehmineen. Moni tuhatpäinen liikkeessä ollut ihmisjoukko jätti meidät täysin rauhaan, joka vahvisti etteivät ihmiset ole Etiopian ylängölläkään vihamielisiä, vaan kivikeisarit ja vittuilijat vain hukuttavat omaa tekemisen puutteen, köyhyyden ja turvattomuuden tuskaansa ohi ajaviin turisteihin.

Alue jossa kiviä lensi paljon sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa, jossa viljelysmaa on kivistä, ilmasto viileä ja sateet epävarmoja. Etiopia kärsii tällä hetkellä kuivuudesta ja Unicef arvioi 160 000 lapsen olevan vaarassa kuolla nälkään muutaman kuukauden sisällä ja 6 miljoonaa lasta on nälkävaarassa. Olimme alueella kuivankauden lopulla ja maaseudun ihmiset olivat silminnähden nälkäisiä, siitäkin huolimatta, että kaikkialla oli nähtävissä USAID avustus venhäsäkkejä ja -kasviöljypurkkeja. Kuivan kauden lopulla ihmiset kärsivät nälkää, heillä ei ole töitä ja he ovat väistämättä turhautuneita odottaessa tulevatko sateet tänä vuonna vai eivät. Kaikenlisäksi alueella on tapana kivittää lapsia, joka tietysti laskee lastenkin kynnystä tarttua kiviin. Onhan se selvää, että osuminen kivellä rikasta turistia päähän parantaa huonopalkkaisen tietyömiehen, nälkäisen koulupojan tai väsyneen paimenen vointia hetkeksi. Mikä heitä on syyttäminen, sillä muistanhan itsekin kuinka hienolta tuntui, kun osuin kaveria päähän tai munille lapsuuden talvisissa lumisodissa.

Kirkonmenoja

Olenkohan hurahtanut uskoon matkani aikana, sillä Gashenasta käännyimme pohjoiseen kohti 64 kilometrin päässä olevia Lalibelan kirkkoja ? Koulupoikana olisin pyöräillyt 64 kilometriä, jottei minun olisi tarvinnut mennä kirkkoon. Vuoristoisella ja syrjäisellä taipaleella Timo sai kokea mitä pyörämatkaajan elämä on parhaimmillaan/pahimmillaan. Vatsatautisena, nilkka tulehtuneena ja huonosti nukkuneena hänen pyöräily oli kovin tuskaista, eikä ohitsemme ajanut yhtään autoa, jonka kyytin sairasmies olisi voinut hypätä.

Onneksi Lalibelan sairaalan tytöt hoitivat Timon paksuksi paisuneen nilkan kuntoon reilussa viikossa, jonka ajan minä vietin Lalibelan uskomattomia kirkkoja kierrellen. Kiveen hakatut 800 vuotta vanhat monoliittikirkot ovat rakennustyön mestariteoksia, joita sanotaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. 11 moniliittikirkkoa henkivät elämää siten, että näytelmän voi olettaa pysyneen samankaltaisena satoja vuosia.

Sumuisena sunnuntai aamuna Lalibelan kaduilla kuului vaimeaa rumpujen jytinää ja valkoiseen pukeutuneet ihmiset vaeltivat rauhallisesti kohti kirkkoja. Astuin punaisesta tunnelista sisään ensimmäiseen kirkkoon, jonka kynttilöillä valaistu luola oli täynnä pappien raamatun tarinoita kuuntelevia miehiä. Toisen kirkon pienessä luolakappelissa juhlavasti pukeutunut pappi luki uskonnollisia tekstejä suuresta ikivanhasta kirjasta. Muut miehet lukivat raamattua kynttilöiden valossa tai keskittyivät hartaasti papin sanoman ymmärtämiseen.

Olin eksyä kiveen hakattujen kapeiden kujien sokkeloisuuten matkallani kolmanteen kirkkoon, mutta avukseni saapui tuttuun tapaan Belete Beyene. Belete on 15-vuotias lalibelassa 9-luokalla opiskeleva maalaispoika. Belete on fiksu kaveri, hän puhuu hyvää englantia ja on inokas opiskelemaan.

Hän tuli kahdeksan kuukautta sitten kävellen Lalibelaan, koska hänen kylässään ei ole lukiota. Hän ei tuntenut ketään Lalibelasta ja hänellä oli vain hieman ruokarahaa. Belete on löytänyt majapaikan köyhän ja vanhan, mutta ystävällisen miehen talosta, jossa hän saa asua, kunhan käy keräämässä polttopuita kahtena päiväni viikossa kovaa vauhtia harvenevista metsistä. Ruokaa Belete ei saa koulusta ja hän yrittää tienata ruokarahoja myymällä hänen taidokkaasti tekemiään vuohennahkaristejä.

Belete kävelee 1-2 kertaa kuukaudessa takaisin kaukaiseen kyläänsä, jossa hän auttaa perhettään paimentamalla vuohia vuorten niityillä. Nohevana oppilaana hänellä on niityilläkin mukana kouluvihot. Hän on kuitenkin pattitilanteessa, sillä vaikka opiskelutaidot ehkä riitäisivät paikkaan yliopistossa, rahanpuutteen vuoksi se on hänellä ainoastaan kaukainen haave. Palatessaan takaisiin Lalibelaan hän kantaa mukaanaan ruokaa, josta saada energiaa tulevien viikkojen opiskeluun.

Vaikka hän sanoo kovan elämän ja etenkin 46 km kotimatkojen olevan hyvää elämänkoulua, paistaa hänen silmissään ajoittainen apeus, iloisesta ja päättäväisestä luonteesta huolimatta. Ujon ja rauhallisen Beleten tärkeä syy minun kanssa ajan viettämiseen oli toivo, että voisin auttaa häntä tulevissa opinnoissa. Hiljaisena poikana hän piti toiveensa kuitenkin ujon ulkokuorensa sisäpuolella. Löydettyämme kolmanteen kirkkoon, oli Beleten jäätävä ulos, sillä vahdit eivät suvaitse maalaispoikien kanssakäymistä turistien kanssa.

Pienen, viileän ja pimeän kirkon lattiat olivat täynnä lapsia, vanhempia ja vanhuksia kuuntelemassa joka sunnuntai pidettävää seremoniaa. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneet papit lauloivat jeesuksen syntymästä kertovia lauluja, soitinten kilinän ja rumpujen vaimean paukkeen luodessa kiviseinien sisälle keskiaikaista tunnelmaa. Seremonian edetessä rumpujen pauke koveni ja tunnelma kiihtyi. Nauravat, soittavat ja pomppivat valkoisiin kaapuihin pukeutuneet miehet purkautuivat haartaasta laulusta riehakkaaseen ilon ja melskeen spektaakkeliin. Spektaakkeli päättyi iloiseseen halailuun ja kättelyyn. Kirkot lattioilla istuneet ihmiset olivat hiiren hiljaa koko seremonian ajan.

800 vuoden ajan kirkot ovat käyneet läpi samat sunnuntai seremoniat ja vielä tänäkin päivänä kirkkoihin kokoontuu tuhansia paikallisia ihmisiä rukoilemaan ja jakamaan keskenään Lalibelan ainutlaatuisia rikkauksia. Myönnän ettei minun älykkyys riitä ymmärtämään kristinuskoa ja raamatun tarinoita ja koska en ymmärtänyt pappien saarnojen ja laujujen kieltäkään, en päässyt sisään lalibelalaisten kirkossa kokemaan tunnemaailmaan. Uskon kuitenkin uskomattomien kirkkoen, pitkään jatkuneiden perinteiden ja kristinuskon olevan tekijöitä, jotka lisäävät lalibelalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat voimaa jaksaa yli vaikeiden aikojen, joita usein kuivuudesta kärsivä köyhä alue kohtaa jatkuvasti. Sisällissodat ja nälänhädät ovat tuttuja haasteita Lalibelassa. Pohjois-Etiopiassa näkee usein pelloille hylättyjä panssarivaunuja ja monet nuoret ja lapset lähestyvät minua sanoilla: "Mother died, father died, hungry."

Tuskaista menoa
Lalibelasta poljimme takaisin yli 3000 metrin korkeuteen Gashenaan. 64 kilometrin paluumatka Gashenaan oli yksi raskaimpia koko matkallani. Minulla oli todellisia vaikeuksia polkea ylös viimeinen 20 kilometrin mäki. Selittämätön voimattomuus painosti minut pitämään lepopäivän Gashenassa. Yhdeksässä päivässä juuri mikään ei ollut muuttunut Gashenassa. Kylässä ei ollut vieläkään sähköä, juoksevaa vettä, asvalttia eikä lammasta lukuunottamatta mitään tuoretta ruokaa. Muutoksia on kuitenkin luvassa nopeasti. Intialaiset vetävät kovaa vauhtia sähköjä alueelle ja kiinalaiset paiskivat hommia parantaessaan kylän läpi kulkevaa tietä. Toivottavasti Maailmanpankin investoinnit tuottavat tulosta ja globalisaatio tuo aikanaan hammasharjat ja vessapaperin Gashenaankin. Viitteitä orastavasta kehityksestä jo oli, sillä yhdessä kaupassa oli jo hammastahnaa.

Lähdimme metsästämään lämpöä, vessapaperia ja hammasharjaa kehittyneemmältä alangolta. Todella pitkän ajopäivän aikana karu ja viileä ylänkö muuttuikin alangon kehitykseen, kuumuuteen ja vihreyteen, joiden ansiosta voin taas nauttia raikkaista hampaista, hedelmistä ja kasviksista. Ylängöllä tarjolla oli pääasiassa vain leipää ja Etiopialaisten perusruokaa injeraa, eli tef-viljasta valmistettua kumimaista ja hapanta pannukakkua, jonka maku jakaa turistien mielipiteet, mutta jonka ravitsevuutta ei voi kyseenalaistaa, sillä sen voimalla etiopialaiset puhdistavat palkintopöytiä maailman juoksukilpailuissa.

Olimme jo Etiopian ykköstiellä, mutta ihmisten lupauksista huolimatta asvaltti oli edelleenkin vain haave. Tiheään asutussa Etiopiassa rauhallista telttapaikkaa on vaikea löytää ja olemme nukkuneet lähes joka yö monenkirjavissa halvoissa hotelleissa, joita löytyy lähes jokaisesta pikkukylästä. Wuchalessa majoittauduimme euron hintaiseen pikkukaupungin hotelliin. Tuttuun tapaan sähkö ja vesi olivat poikki ja pesin itseni pimeässä suihkukopissa "kanisterisuihkulla". Nostin kylpyhuoneen kanisteririvistä Timolle valmiiksi uuden täyden keltaisen vesikanisterin. Vartin päästä Timo tuli huoneeseeni todeten: "Se oli elämäni paras suihku". Sarkastisesta sävystä päättelin ettei kaikki ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Pimeään suihkukoppiin siirtämäni identtinen "vesikanisteri" sisälsikin polttoöljyä.

Timo jatkoi matkaa hyvin öljyttynä, mutta minun matkanteko oli ruosteista, kuten oli ollut joka päivä Lalibelan jälkeen. Poljimme kuitenkin eteenpäin, sillä olin jo myöhässä sopiimastani tapaamisesta Addis Abebassa. Vaikka viljavan alangon ihmiset olivat rentoja ja ystävällisiä ja tie muuttui 700 km kivisyyden jälkeen asvaltiksi, oli minun polkeminen silti raskasta. Horisontti vaikutti tavoittamattomalta, kilometri tuntui peninkulmalta, mäet rassasivat kuin vuoret ja kammenkierros väsytti kuin kalevankierros.

Petipunkkien kanssa samoissa lakanoissa vietetyn kutiavan ja valvotun yön jälkeen koin täysin mahdottomana polkea ylös viimeinen 50 km vuorinousu. Otimme bussin Etiopian pääkaupunkiin Addis Ababaan. Tiesin, että minun on aika levätä. Addis Abebassa olenkin tehnyt kaikkea sellaista mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin: en ole tehnyt yhtään mitään. Olemme olleet Addis Abebassa jo 7 viikkoa ja matkamme jatkuu kohti Keniaa, kun tunnen matkaamisen olevan lepoa houkuttelevampi vaihtoehto.

Lomaisat terveiset Addis Ababasta,

Jukka