Minulla ei ole tarjota valokuvia Etiopiasta, mutta kannattaa katsoa mahtavia Etiopia kuvia Ericin Flickrissa ja kayda ostamassa KUVAMESTARILTA oma kamera ja ladata Suomi kuvia Flickriin estamaan minun koti-ikavan syntymista.
Etiopia (Addis Abeba 7 heinakuu 2008)
"Everybody must get
stoned." - Bob Dylan
-----
Etiopia mielletään
köyhyyden, nälänhätien ja sotien maaksi, jonka media kuvaa kiillottavat
ainoastaan maan ylivertaiset kestävyysjuoksijat. Etiopia on kuitenkin
ainutlaatuinen Afrikan maa. Se on yksi maailman vanhimpia valtioita ja ainut
Afrikan maa jota eurooppalaiset eivät ole koskaan valloittaneet kokonaan.
Etiopia on kahvin kotimaa ja sitä on sanottu myös ihmislajin kehdoksi. Maassa
on enemmän historiallisia rakennuksia/nähtävyyksiä kuin koko Saharan etelänpuolisessa Afrikassa
yhteensä ja se on ollut aikonaan yksi maailman sivistyneimpiä/kehittyneimpiä
valtioita. Tänäkin päivänä etiopialainen kulttuuri radikaalin erilainen.
Etiopiassa eletään nyt milleniumia eli vuotta 2000 ja etiopialaisessa vuodessa
on 13 kuukautta. Etiopialaiset kirjoittavat ainutlaatuisilla aakkosilla, joita
muissa maissa ei käytety ja puhuvat kieltä jota muut eivät ymmärrä. He saavat
energiaa syömällä hapanta injeraa, jota sitäkään ei löydy mistään muusta
maista. Kristinuskoakin tämä maa tulkitsee ainutlaatuisella tavalla.
Vuoristoinen maa on Afrikan korkeimmalla sijaitseva, mutta Etiopia on lähellä
pohjaa lähes jokaisessa kehitystä mittaavassa indeksissä, siitäkin huolimatta,
että maan talous on nopeimmin kasvava Afrikassa(oljymaita lukuunottamatta).
Etiopia ei päästä matkamiestä helpolla, mutta joka palkitsee vierailijan
kulttuurilla ja etenkin elämän opetuksilla, joita voi kohdata ainoastaan tässä
uskomattomassa Afrikan sarven maassa.
Tanajärven sameiden vesien
ääreltä siirryimme vuorten korkeuksiin etsimään kirkkaita kokemuksia. Emme
suinkaan suunanneet etelään, vaan polkaisimme takaisin pohjoiseen, suuntaan
josta saavuimme Bahir Dariin. 70 kilometrin polkemisen jälkeen käännyimme
kuitenkin itään kulkevalle tielle. Päivä oli kaunis, maasto tasainen, tie
asvalttia ja ihmiset nauravaisia. Illansuussa saavuimme Awramba nimiseen
kylään.
Awramba
Lyhyen olkipatjan
pehmentämän levon jälkeen teimme opastetun kierroksen kaupungin nähtävyyksillä:
esikoulussa, kirjastossa, vanhainkodissa ja kutomossa. Esikoulun lapset
leikkivät pihalla iloisesti, kauniissa kirjastossa lapset lukivat englantia,
vanhainkodin pienissä punkissa mammat ja pappat oleskelivat letkeästi ja
kutomossa aikuiset kolistelivat kangaspuita vinhalla tahdilla. Kylän ympäristö
oli siisti ja rakennukset innovatiivisia, eikä yksikään lapsi huutanut meille:
You! You!You!Faranji!Faranji!Faranji!, saati kerjännyt
rahaa, kyniä tai kenkiä. Sanomattakin lienee selvä, että olimme paikassa joka
ei ole aivan tavallinen kylä Etiopiassa.
Awramba perustettiin 20
ihmisen toimesta vuonna 1985 osoittamaan sen jäsenille ja muille
etiopialaisille, että paras keino köyhyydestä poispääsyksi ei ole suinkaan
uskonto ja rukoukset, vaan kova työnteko ja opiskelu. Kylässä on nyt 100
perhettä ja yhteensä 388 asukasta. Kylä on ateistinen ja ei-rasistinen sikäli,
että miehet ja naiset jakavat samat työt, vanhemmista pidetään huolta
vanhainkodissa ja lapset opetetaan käytöstavoille esikoulussa, ennen heidän
siirtymistä hallituksen kouluun viereiseen kylään. Itseasiassa kylän
perusarvoihin kuuluu, että kaikki ihmiset maanpäällä ovat samanarvoisia.
Vietetty ilta ystävälisten
ihmisten parissa oli antoisa ja virkistävä kokemus. Aamulla jatkoimme kuitenkin
alueille, joiden ihmisten karismaa, eloisuutta ja kriittisyyttä ei ole
sammutettu opiskelemalla opittujen arvojen alle. Ihmisten, joiden kouluttamattomuudesta
ja pahuudesta opaspoika varoitteli lähtiessämme. Niin, kaikkihan on
samanarvoisia. Kylään piti maksaa pääsymaksu, kuusi Birriä.
Kiviä tiellä ja ilmassa
Toisena ajopäivänä
käännyimme itään tielle, joka on yksi Afrikan korkeimmalla kulkevia. Tie lähti kohoamaan Tanajärven tasangolta
ylängön korkeuksiin. Tie oli jyrkkä, kivinen ja pölyinen. Raskasta polkemista
ei lainkaan helpottanut ihmisten käytös, lapsijoukot ja aikuiset kerjäsivät
rahaa ja muuta aineellista mammonaa. Monet lapset ja nuoret heittelivät kiviä
päällemme. Illalla taaksemme oli jäänyt kymmeniä nousukilometrejä ja olimme yli
3000 metrissä. Telttailimme kuivan jokirotkon vieressä ja yöstä tuli niin
viileä, että nukuin vaatteet päällä makuupussissa, joten Sudanin alangolta noustut 2500 metriä
loihtivat hikisistä öistä nautinnollisen raikkaita.
Aamulla
Hello!Faranji!-huudoilla meidät herättäneet lapset ja nuoret osoittivat
kiusallisella toiminnallaan Sudanin alankojen tosiaankin olevan kaukainen asia. Kaivoin korvatulpat ulos korvistani kun telttaan
alkoi ropista kiviä. Murrosikäiset pojat halusivat välttämättä jutella kanssani
ja kyselivät teltan alta kurkkien mitä ihmeellisempiä kysymyksiä hyvällä
englannilla: "Mikä on mielipiteesi Etiopian milleniumista ? Oletko nähnyt
Etiopian kaikki historialliset nähtävyydet? Mitä historiallisia nähtävyyksiä
Suomessa on ? Onko Suomi sivilisaatio ? Miksei sinulla ole tyttöystävää? Oletko
rikas ? Miksi matkustat pyörällä, etkö tiedä että lentäminen on mukavampaa
?"
Noustuani ulos teltasta
oli telttamme ympärille kerääntynyt 60 ihmistä(laskin valokuvasta). Teltan
ympärillä lapset ja nuoret olivat pääasiassa hiljaisia ja ujoja, eikä heistä
ollut harmia. Yksi telttatikku päätyi kuitenkin jollekin sitä ilmeisesti meitä
enemmän tarvitsevalle pitkäkyntiselle. Kysyttyäni murrosikäisiltä telttatikun
kohdalla seinoneilta pojilta voisivatko he etsiä tikkua, he vastasivat:
"Aikamme on loppu, meidän pitää lähteä".
Takaisin tielle
johtaneessa ylämäessä lapset lähtivät peräämme ja työnsivät Timon mäen päälle,
toisen porukan vedettyä minut kumoon. Samainen porukka juoksi perässämme
päätiellä ja he aloittivat tervemenoa toivotukset heittelemällä kiviä
päällemme. Perässä juoksevat lapset vaihtuivat lennossa, mutta kivisade jatkui
pitkään. Onneksi kaikki aikuiset eivät niissäkään kylissä pidä kivien heittoa
ihmisten päälle hyväksyttävänä toimintana ja he pysäyttivät sen heittämällä
kiviä lasten päälle. Kivisade kesti 35 minuuttia ja kiitos lasten onnettoille
taidoille, minuun ei osunut yksikään kivi.
Kylän edustalla ollut
nimikyltti Gob-Gob sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja totesin Timolle, että
tässä kylää taitaa kopista. Ei kestänytkään pitkään kun kopina alkoi. Sain
selkääni kovan mällin ennen pysähtymistä vedentäyttö ravintolalle. Paikallisen
juottolan rouva täytti juomapulloni ja hieroi ujosti sormiaan yhteen merkiksi
siitä, että raha kelpaisi. Vieressä seissyt poika ja penkeillä istuneet miehet
alkoivat huutaa kilpaa vedestä maksettavaa hintaa. Maksoin alimman tarjouksen
perusteella.
Juottolan seinänvierustoilla
sahtiastian takana istuneet karskit miehet olivat rauhallisia. Viina parantaa
miehiä myös Etiopiassa. Juottola olikin ainut rauhallinen paikka Gob-Gobissa.
Juottolan pihasta peräämme ryntäsi lapsijoukko ja seuraavassa ylämäessä meitä
kohti lensi satoja kiviä. Takanani pyöräillyt Timo sai päähänsä niin ison
kiven, että kypärään tuli lommo ja selkäänsä niin voimakkaan iskun, että hänen
voimakas karjaisu sai lapset hetkeksi hiljaiseksi.
Ylätasangon niittymaisemat
vaihtuivat jylhiin vuorimaisemiin. Ylängön ja taustalla olevien vuorten väliin
jäänyt rotkon syvyys oli henkeäsalpaavaa. Vaikka emme loppupäivänä saaneet
paljon kiviä päällemme, oli kerjääviin ihmisiin silti vaikea luottaa.
Päivän viimeisessä kylässä
Debre Taborissa jouduin pitkälle kehitetyn joukkoepelin uhriksi, kun kaksi
poikaa ottivat kiinni laukkujeni nauhoista, vetivät vauhtini pois ja heidän
kaverit latasivat kivet selkääni. Kylän ulkopuolella oli kiinalaisten
tietyömiesten asema ja minun ei tarvinnut pitkään miettiä käymmekö kysymässä
sieltä majapaikkaa, sillä etiopialaisten tarjoaman kivityksen jälkeen heiltä
suojaava ympäristö oli toivomuslistallani korkealla. Saimme alkupalaksi
kiinalaisen illalisen, puhdistimme haavojamme kuumassa suihkussa ja nukuimme
pitkään oman huoneen pehmeässä sängyssä. Etiopiasta alkanut ja Kiinaan
päättynyt ajopäivä oli kilometreissä pitkä, äärimmäisen tapahtumarikas,
voimakkaasti ajatuksen virtaa kutkuttava ja kertakaikkiaan antoisa.
Köyhyyttä
Etiopia on maailman
köyhimpiä maita ja ainut käymistäni maista, jossa ihmiset liikkuvat
pääasiallisesti jalan. Aamulla tie oli täynnä markkinoille suuntavia ihmisiä
lampaineen, vuohineen ja lehmineen. Moni tuhatpäinen liikkeessä ollut
ihmisjoukko jätti meidät täysin rauhaan, joka vahvisti etteivät ihmiset ole Etiopian
ylängölläkään vihamielisiä, vaan kivikeisarit ja vittuilijat vain hukuttavat
omaa tekemisen puutteen, köyhyyden ja turvattomuuden tuskaansa ohi ajaviin
turisteihin.
Alue jossa kiviä lensi
paljon sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa, jossa viljelysmaa on kivistä,
ilmasto viileä ja sateet epävarmoja. Etiopia kärsii tällä hetkellä kuivuudesta
ja Unicef arvioi 160 000 lapsen olevan vaarassa kuolla nälkään muutaman
kuukauden sisällä ja 6 miljoonaa lasta on nälkävaarassa. Olimme alueella
kuivankauden lopulla ja maaseudun ihmiset olivat silminnähden nälkäisiä,
siitäkin huolimatta, että kaikkialla oli nähtävissä USAID avustus venhäsäkkejä
ja -kasviöljypurkkeja. Kuivan kauden lopulla ihmiset kärsivät nälkää, heillä ei
ole töitä ja he ovat väistämättä turhautuneita odottaessa tulevatko sateet tänä
vuonna vai eivät. Kaikenlisäksi alueella on tapana kivittää lapsia, joka
tietysti laskee lastenkin kynnystä tarttua kiviin. Onhan se selvää, että
osuminen kivellä rikasta turistia päähän parantaa huonopalkkaisen tietyömiehen,
nälkäisen koulupojan tai väsyneen paimenen vointia hetkeksi. Mikä heitä on
syyttäminen, sillä muistanhan itsekin kuinka hienolta tuntui, kun osuin kaveria
päähän tai munille lapsuuden talvisissa lumisodissa.
Kirkonmenoja
Olenkohan hurahtanut uskoon
matkani aikana, sillä Gashenasta käännyimme pohjoiseen kohti 64 kilometrin
päässä olevia Lalibelan kirkkoja ? Koulupoikana olisin pyöräillyt 64
kilometriä, jottei minun olisi tarvinnut mennä kirkkoon. Vuoristoisella ja
syrjäisellä taipaleella Timo sai kokea mitä pyörämatkaajan elämä on
parhaimmillaan/pahimmillaan. Vatsatautisena, nilkka tulehtuneena ja huonosti
nukkuneena hänen pyöräily oli kovin tuskaista, eikä ohitsemme ajanut yhtään
autoa, jonka kyytin sairasmies olisi voinut hypätä.
Onneksi Lalibelan
sairaalan tytöt hoitivat Timon paksuksi paisuneen nilkan kuntoon reilussa
viikossa, jonka ajan minä vietin Lalibelan uskomattomia kirkkoja kierrellen.
Kiveen hakatut 800 vuotta vanhat monoliittikirkot ovat rakennustyön
mestariteoksia, joita sanotaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. 11
moniliittikirkkoa henkivät elämää siten, että näytelmän voi olettaa pysyneen
samankaltaisena satoja vuosia.
Sumuisena sunnuntai aamuna
Lalibelan kaduilla kuului vaimeaa rumpujen jytinää ja valkoiseen pukeutuneet
ihmiset vaeltivat rauhallisesti kohti kirkkoja. Astuin punaisesta tunnelista
sisään ensimmäiseen kirkkoon, jonka kynttilöillä valaistu luola oli täynnä
pappien raamatun tarinoita kuuntelevia miehiä. Toisen kirkon pienessä
luolakappelissa juhlavasti pukeutunut pappi luki uskonnollisia tekstejä
suuresta ikivanhasta kirjasta. Muut miehet lukivat raamattua kynttilöiden
valossa tai keskittyivät hartaasti papin sanoman ymmärtämiseen.
Olin eksyä kiveen
hakattujen kapeiden kujien sokkeloisuuten matkallani kolmanteen kirkkoon, mutta
avukseni saapui tuttuun tapaan Belete Beyene. Belete on 15-vuotias lalibelassa
9-luokalla opiskeleva maalaispoika. Belete on fiksu kaveri, hän puhuu hyvää
englantia ja on inokas opiskelemaan.
Hän tuli kahdeksan
kuukautta sitten kävellen Lalibelaan, koska hänen kylässään ei ole lukiota. Hän
ei tuntenut ketään Lalibelasta ja hänellä oli vain hieman ruokarahaa. Belete on
löytänyt majapaikan köyhän ja vanhan, mutta ystävällisen miehen talosta, jossa
hän saa asua, kunhan käy keräämässä polttopuita kahtena päiväni viikossa kovaa
vauhtia harvenevista metsistä. Ruokaa Belete ei saa koulusta ja hän yrittää
tienata ruokarahoja myymällä hänen taidokkaasti tekemiään vuohennahkaristejä.
Belete kävelee 1-2 kertaa
kuukaudessa takaisin kaukaiseen kyläänsä, jossa hän auttaa perhettään
paimentamalla vuohia vuorten niityillä. Nohevana oppilaana hänellä on
niityilläkin mukana kouluvihot. Hän on kuitenkin pattitilanteessa, sillä vaikka
opiskelutaidot ehkä riitäisivät paikkaan yliopistossa, rahanpuutteen vuoksi se
on hänellä ainoastaan kaukainen haave. Palatessaan takaisiin Lalibelaan hän
kantaa mukaanaan ruokaa, josta saada energiaa tulevien viikkojen opiskeluun.
Vaikka hän sanoo kovan
elämän ja etenkin 46 km kotimatkojen olevan hyvää elämänkoulua, paistaa hänen
silmissään ajoittainen apeus, iloisesta ja päättäväisestä luonteesta
huolimatta. Ujon ja rauhallisen Beleten
tärkeä syy minun kanssa ajan viettämiseen oli toivo, että voisin auttaa häntä
tulevissa opinnoissa. Hiljaisena poikana hän piti toiveensa kuitenkin ujon
ulkokuorensa sisäpuolella. Löydettyämme kolmanteen kirkkoon, oli Beleten
jäätävä ulos, sillä vahdit eivät suvaitse maalaispoikien kanssakäymistä
turistien kanssa.
Pienen, viileän ja pimeän
kirkon lattiat olivat täynnä lapsia, vanhempia ja vanhuksia kuuntelemassa joka
sunnuntai pidettävää seremoniaa. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneet papit
lauloivat jeesuksen syntymästä kertovia lauluja, soitinten kilinän ja rumpujen
vaimean paukkeen luodessa kiviseinien sisälle keskiaikaista tunnelmaa.
Seremonian edetessä rumpujen pauke koveni ja tunnelma kiihtyi. Nauravat,
soittavat ja pomppivat valkoisiin kaapuihin pukeutuneet miehet purkautuivat
haartaasta laulusta riehakkaaseen ilon ja melskeen spektaakkeliin. Spektaakkeli
päättyi iloiseseen halailuun ja kättelyyn. Kirkot lattioilla istuneet ihmiset
olivat hiiren hiljaa koko seremonian ajan.
800 vuoden ajan kirkot
ovat käyneet läpi samat sunnuntai seremoniat ja vielä tänäkin päivänä
kirkkoihin kokoontuu tuhansia paikallisia ihmisiä rukoilemaan ja jakamaan keskenään
Lalibelan ainutlaatuisia rikkauksia. Myönnän ettei minun älykkyys riitä
ymmärtämään kristinuskoa ja raamatun tarinoita ja koska en ymmärtänyt pappien
saarnojen ja laujujen kieltäkään, en päässyt sisään lalibelalaisten kirkossa
kokemaan tunnemaailmaan. Uskon kuitenkin uskomattomien kirkkoen, pitkään
jatkuneiden perinteiden ja kristinuskon olevan tekijöitä, jotka lisäävät
lalibelalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat voimaa jaksaa yli
vaikeiden aikojen, joita usein kuivuudesta kärsivä köyhä alue kohtaa
jatkuvasti. Sisällissodat ja nälänhädät ovat tuttuja haasteita Lalibelassa.
Pohjois-Etiopiassa näkee usein pelloille hylättyjä panssarivaunuja ja monet
nuoret ja lapset lähestyvät minua sanoilla: "Mother died, father died,
hungry."
Tuskaista menoa
Lalibelasta poljimme
takaisin yli 3000 metrin korkeuteen Gashenaan. 64 kilometrin paluumatka
Gashenaan oli yksi raskaimpia koko matkallani. Minulla oli todellisia
vaikeuksia polkea ylös viimeinen 20 kilometrin mäki. Selittämätön voimattomuus
painosti minut pitämään lepopäivän Gashenassa. Yhdeksässä päivässä juuri mikään
ei ollut muuttunut Gashenassa. Kylässä ei ollut vieläkään sähköä, juoksevaa
vettä, asvalttia eikä lammasta lukuunottamatta mitään tuoretta ruokaa.
Muutoksia on kuitenkin luvassa nopeasti. Intialaiset vetävät kovaa vauhtia
sähköjä alueelle ja kiinalaiset paiskivat hommia parantaessaan kylän läpi
kulkevaa tietä. Toivottavasti Maailmanpankin investoinnit tuottavat tulosta ja globalisaatio tuo
aikanaan hammasharjat ja vessapaperin Gashenaankin. Viitteitä orastavasta
kehityksestä jo oli, sillä yhdessä kaupassa oli jo hammastahnaa.
Lähdimme metsästämään
lämpöä, vessapaperia ja hammasharjaa kehittyneemmältä alangolta. Todella pitkän
ajopäivän aikana karu ja viileä ylänkö muuttuikin alangon kehitykseen,
kuumuuteen ja vihreyteen, joiden ansiosta voin taas nauttia raikkaista
hampaista, hedelmistä ja kasviksista. Ylängöllä tarjolla oli pääasiassa vain
leipää ja Etiopialaisten perusruokaa injeraa, eli tef-viljasta
valmistettua kumimaista ja hapanta pannukakkua, jonka maku jakaa turistien
mielipiteet, mutta jonka ravitsevuutta ei voi kyseenalaistaa, sillä sen
voimalla etiopialaiset puhdistavat palkintopöytiä maailman juoksukilpailuissa.
Olimme jo Etiopian
ykköstiellä, mutta ihmisten lupauksista huolimatta asvaltti oli edelleenkin
vain haave. Tiheään asutussa Etiopiassa rauhallista telttapaikkaa on vaikea
löytää ja olemme nukkuneet lähes joka yö monenkirjavissa halvoissa hotelleissa,
joita löytyy lähes jokaisesta pikkukylästä. Wuchalessa majoittauduimme euron
hintaiseen pikkukaupungin hotelliin.
Tuttuun tapaan sähkö ja vesi olivat poikki ja pesin itseni pimeässä
suihkukopissa "kanisterisuihkulla". Nostin kylpyhuoneen
kanisteririvistä Timolle valmiiksi uuden täyden keltaisen vesikanisterin. Vartin päästä Timo tuli huoneeseeni
todeten: "Se oli elämäni paras suihku". Sarkastisesta sävystä
päättelin ettei kaikki ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Pimeään suihkukoppiin
siirtämäni identtinen "vesikanisteri" sisälsikin polttoöljyä.
Timo jatkoi matkaa hyvin
öljyttynä, mutta minun matkanteko oli ruosteista, kuten oli ollut joka päivä
Lalibelan jälkeen. Poljimme kuitenkin eteenpäin, sillä olin jo myöhässä
sopiimastani tapaamisesta Addis Abebassa. Vaikka viljavan alangon ihmiset
olivat rentoja ja ystävällisiä ja tie muuttui 700 km kivisyyden jälkeen
asvaltiksi, oli minun polkeminen silti raskasta. Horisontti vaikutti
tavoittamattomalta, kilometri tuntui peninkulmalta, mäet rassasivat kuin vuoret
ja kammenkierros väsytti kuin kalevankierros.
Petipunkkien kanssa samoissa
lakanoissa vietetyn kutiavan ja valvotun yön jälkeen koin täysin mahdottomana
polkea ylös viimeinen 50 km vuorinousu. Otimme bussin Etiopian pääkaupunkiin
Addis Ababaan. Tiesin, että minun on aika levätä. Addis Abebassa olenkin tehnyt
kaikkea sellaista mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin: en ole tehnyt yhtään
mitään. Olemme olleet Addis Abebassa jo
7 viikkoa ja matkamme jatkuu kohti Keniaa, kun tunnen matkaamisen olevan lepoa
houkuttelevampi vaihtoehto.
Lomaisat terveiset Addis
Ababasta,
Jukka
Viimeisimmät kommentit