Etiopia-Kenia (Nairobi 20 syyskuu 2008)

KUVAMESTARI:lta saa ostettua kameroita, joilla saa minun ETHIOPIA kuvia huomattavasti nayttavampia otoksia.

Ja uusi yhteistyokumppanini SIRKUSSIRKUS tarjoaa Suomen harmaaseen syksyyn huomattavasti enemman iloa kuin minun alla oleva kirjoitus.

 

.

------

Etiopia-Kenia (Nairobi 20 syyskuu 2008)

 "Happiness is that state of counsiousness which proceeds from the achievement of one's values." - Ayn Rand

"Onnellisuus on tietoisuuden tila joka syntyy omien arvojen saavuttamisesta."

-------

Toisella viikolla Addis Abebassa, kävin valokuvaamassa katupoikia Piazzan vihannesmarkkinoilla. Lupasin viedä yhdelle pojalle ottamiani valokuvia. Muutaman seuraavan viikon aikana katupojat tervehtivät minua iloisesti pyöräiltyäni alueen halki. Lähtöä edeltävänä päivänä palasin alueelle valokuvien kanssa. En nähnyt satojen ihmisten joukossa yhtään tuttua kasvoa, eikä kukaan tervehtinyt ja tullut kättelemään minua.

Heidän majapaikassaan ruskean kivitalon edustalla tupakkaa polttivat vieraan näköiset miehet ja kasvismyyjiä mutaisella ja mädäntyneellä pihalla auttoivat tuntemattomat pojat. Lopulta löysin vilskeestä ja melskeestä yhdet tutut kasvot. Pyöreäkasvoinen teinipoika nukkui keskipäivällä samassa kadunkulmassa pahvin palasten päällä ja alla, kuin missä hän viikkoja aiemmin pureskeli chattia (kokan tyyppinen miedosti huumaava lehtikasvi) kavereidensa kanssa. Hänen kasvonsa olivat tutun ilmeettömät annettuani kuvat. Hän kuiitenkin kiitti kuvista lämpimästi ja lupasi antaa kuvat kavereilleen, mutta ei tiennyt mitään kahdensadan metrin päässä olleen katupoikaporukan kohtalosta, itseasiassa hän ei edes tunnistanut heitä valokuvista.

Palasin takaisin katupoikien alueelle, joista otin enemmän kuvia ja minulle tuli epätodellinen olo satojen jalankulkijoiden kansoittamalla mutaisella markkinakadulla. Aiemmin  tutulla alueella ihmiset kysyivät mitä etsin ja nekin jotka muistivat minut ja puhuivat jotakin valokuvista, olivat minulle täysin tuntemattomia. Aivan kuin olisin siirtynyt aikakoneessa eteen- tai taaksepäin.

En tiedä oliko vahvempi poikajoukko kaapannut alueen ystäviltäni, vai olivatko he vallanneet paremman alueen jostakin muualta, mutta tiesin sen, että ympäri Etiopiaa pääkaupunkiin parempaa elämää etsimään tulleiden katupoikien matka jatkuu ja elämä oli virrannut silmieni ohitse Addis Abebassa jo niin pitkään, että minun oli korkea aika palata takaisin arkeen, jossa minä virtaan ohi ihmisten elämän. Olin ollut kaupungissa kaksi kuukautta.

Paluu tienpäälle

Ensimmäiset viisi viikkoa Addis Abebassa makasin hotellihuoneessa lukien ja katsoen televisiosta jalkapallon EM-kisoja. Lepääminenkään ei ollut helppoa ja joinakin päivinä mieleni oli matalalla, kun levätessäkin väsymykseni vain kasvoi yöunien yhä lyhentyessä. Lähdin vuonna 2005 matkaan tilanteessa, jossa olin juuri toipunut unettomuudesta ja kärsin lievästä yläselän lihasvammasta. Addis Abebassa yläselkäni oli niin kipeä, että unettomuuden ja sekavien ajatusten sekoittaman pääni kantaminen oli tuskaisaa. Heikkouteni olivat kaataneet minut sängyn pohjalle.

Pitkän "hotellikuoleman" jälkeen palasimme tienpäälle. En ollut ajanut kahteen kuukauteen painavaksi lastatulla pyörällä ja tunne pyörän junamaisesta hitaudesta sai etenemisintoni heräämän, sillä painavaksi lastattu pyörä tarkoitti sitä, että illalla nukun  jossakin uudessa ja tuntemattomassa paikassa. Tienvarsilla valloittavan nauravaiset etiopialaiset saivat epävarmaan mieleeni ripauksen iloa ja suhteutti omat ongelmani oikeisiin mittasuhteisiin. Paimenpoikien ja maajussien näkyvää elämäniloa ei ole haihduttanut nälkään johtanut absoluuttinen köyhyys.

Iltäpäivällä koputimme peltiaidan ovea Debre Zeitin lähiössä ja nainen kutsui meidät porttien sisäpuolille sanoilla: "Terve vaan, tulkaahan sisäpuolelle". Yli 20 vuotta Debre Zeitin köyhien elämänlaatua parantaneet Briitta ja Anu ottivat meidät lämpimästi vastaan ja tarjoilivat yllätysvieraille Juhla Mokkaa ja ohrapuuroa marjakiisselillä.

En ollut vielä valmis palaamaan lopullisesti tienpäälle ja Debre Zeitistä palasimme takaisin Addis Abebaan odottamaan Suomesta lähetettyä postipakettia. Pääkaupungissa minulle avautui hieno tilaisuus tavata kaikkien aikojen kestävyysjuoksija Haile Gebreselassie ja imeä itseeni annos hänen valoisuudestaan ja päättäväisyydestään. Hän ei tarjonnut ainoastaan mielenkuntoutusta, vaan sain hänen hierojaltaan kolmen kerran hoitojakson yhä jumissa olleeseen yläselkään.

Paluu tienpäälle 2

Toinen Addis Abeban visiittimme venyi 10 päiväksi, mutta jatkoimme matkaa ilman kadotukseen toimitettua postipakettia. Laskiessamme toistamiseen alas Debre Zeitin tielle ohi kaupungin markkinoiden, muistomerkkien ja kerjäläisten, herätti kasvoillani käynyt viileä viima taas matkamiehen alkukantaisen haluni etenemiseen, yksinkertaisen innon polkea pitkiä päiviä vailla tietoa tulevasta. Menneet kuukaudet ovat olleet vaikeita, eteneminen on ollut kovin takkuista ja itseluottamukseni ei ole koskaan ollut alhaisempi, mutta poljettuani läpi Addis Abeban viimeisten ruuhkien, tiesin varmasti ainoastaan sen, että pitkä lepo tässä vaiheessa todellakin oli ainut oikea ratkaisu.

Emme palanneet isäni Timon kanssa tienpäälle kahdestaan, sillä kanssamme kohti etelää lähti 21-vuotias saksalaisnuorukainen Adrian. Hippitukkainen, silmäkoruinen, risupartainen ja mutahousuinen Adrian ei todellakaan näyttänyt pyöräilijältä, mutta näytti ensimmäisessä ylämäessä kenelle pyöräilytrikoot todella kuuluisivat. Adrian oli polkenut Saksasta Addis Abebaan neljässä kuukaudessa, eli samassa ajassa joka meiltä kului Sudanin raja-Addis Abeba pätkään.

Addis Abeba on yhden maailman köyhimmän maan pääkaupunki ja ainut suurkaupunki. Minulle se oli täydellinen paikka viettää lomaa: edullinen, täydellisen ilmaston omaava, kehittynyt ja helposti pyöräiltävä. Omassa huippuluokan kuntosalissaan pyöräilevä, hierottava ja saunova miljonäärijuoksija Haile Gebreselassie lienee kanssani samaa mieltä, mutta poikki olevat jalkansa muoviin suojannut, kuntosalin märän parkkipaikan asvaltilla itseään eteenpäin repivä kerjäläinen saattaa ajatella, että vuodessa kaksinkertaistuneet viljanhinnat ovat kestämättömiä, sadekauden kosteat ja kylmät yöt kärsimystä, kehitys saavuttamattomissa oleva haave ja pyöräily etenemismuotona mahdottomuus.

Fakta on se, että Etiopian talous on kasvanut hurjaa vauhtia viime vuosina, mutta maan köyhien määrä on silti kasvanut. Ironiaa on se, että Etiopia kuuluu alueeseen, jossa ihmislajin oletetaan kehittyneen ja sieltä muualle levinneen, ja jossa on siten ollut eniten aikaa kehittyä, mutta joka on silti yksi maailman materiaalisesti kehittymättömimpiä alueita.

Tie laski Afrikan hautavajoamaan ja pitkästä aikaa saimme polkea tasaisella tiellä. Horisontissa näkyviin tuliperäisiin vuoriin asti nähtävissä oli vihreää ja kivetöntä viljelysmaata, maa oli kostea ja aurinko paistoi. Niissä oloissa vilja kypsyy nopeasti ja alue onkin selvästi varakkaampaa kuin Pohjois-Etiopiassa. Etiopian varakaskin alue on kuitenkin köyhää, sillä pelloilla ei ole koneita ja Etiopian väkiluku kasvaa niin nopeasti, että perheiden jokainen poika ei peri peltotilkkua. Etiopiassa on joka päivä ruokittavana arviolta 4000 uutta suuta ja ruuantuotannon kasvulla on vaikeuksia pysyä samassa tahdissa, varsinkin kun 4000 uutta ihmistä käyttävät 4000 ihmisen tarpeiden verran maa-alaa, usein potentiaalista viljelysmaa-alaa.

Anyways, minua hidastavat vain omat ongelmat. 30.heinäkuuta 2008 omia ongelmia ei ollut ja illalla olimme 99 kilometrin päässä Addis Abebasta ja Kokassa, emme kuitenkaan kokassa. Kokan paras hotelli maksoi euron yöstä ja illalliseksi söimme injeraa, kalaa, monenlaista papumuhennosta, perunoita ja salaattia. Kolmen miehen vatsat täyttänyt ateria maksoi alle kolme euroa.

Sukuvika kun suksi ei luista

Adrian on omalaatuinen, karismaattinen ja todella kovapäinen ja -jalkainen nuorimies. Adrian polki Egyptin 1500 km länsiaavikon halki 9 päivässä, keskellä kesää ja 45-53 asteen kuumuudessa. Hän joutui juomaan 15-22 llitraa päivässä, eikä pystynyt sen takia juurikaan syömään. Aswanissa hän painoi 15 kiloa vähemmän kuin Kairossa. Niin ikään tulikuuman Sudanin hän otti hieman rennommin, ja polki 2000 km 15 päivässä. Sudanin vieraanvaraisuudesta Adrian nautti meitäkin enemmän, sillä hän ei ostanut maassa kertaakaan ruokaa, vaan pyöräili ihmisten tarjoamilla ruuilla.

Etiopian vuorilla Adrianin vauhti jostakin syystä hieman hiipui ja Pohjois-Etiopian pirumaiset kiviä ja keppejä heittävät lapset olivat hänelle todellinen riesa ja Addis Abebassa hän oli vittuuntunut koko maahan. Onneksi hänelle ei käynyt kuten ruotsalaispyöräilijälle taannoin, joka sai heitetyn kiven niskaansa, kaatui maahan ja joutui odottamaan tiellä liikkumattomana kolme tuntia  ensimmäisen auton pysähtymistä. Vieläkään ei tiedetä pystyykö hän koskaan enää liikuttamaan käsiään ja jalkojaan.

Adrian kulkee isoisänsä ja isänsä pyöränrenkaiden jäljillä. Hänen isoisänsä oli omia fasistijoukkoja vastaan terrorisoiva kapinallinen  toisessa maailmansodassa ja oli Munchenissä jonkinlaisessa minulle epäselväksi jääneessä eristyksessä, josta hän päätti karata sodan loppuvaiheessa. Hän varasti ensimmäisen vastaan tulleen polkupyörän ja lähti polkemaan. Hänellä ei ollut passia, rahaa, eikä varusteita. Hän kuitenkin polki Välimeren ympäri kuudessa ja puolessa vuodessa, josta hän vietti kolme vuotta vankiloissa, sillä hänellä ei todellakaan ollut passia ja rahaa. Hänen isänsä puolestaan polki 30-vuotta sitten Saksasta Kiinaan halki Neuvostoliiton, aikana jolloin maahan ei saanut viisumia.

Aamulla keskushermostoni oli taas väsymyksessä ja kahden tunnin yöunien jälkeen minun oli raskasta psyykata itseni uuteen pitkään pyöräilypäivään. Erityisen vaikeaksi lähtemisen teki se, että kanssa pyöräilijät olivat varmasti nukkuneet moninkertaisesti enemmän ja minä olin ilman univajettakin ryhmän heikoin lenkki. Kahden kuukauden kuntoutuksesta ja levosta huolimatta selkäni oli yhä pahasti jumissa, eikä väsymyskään kadonnut puhtaiden valkoisten lakanoiden välissä.

Suuret ja rehevät lehtipuut kuivuivat pois maisemasta poljettuamme kohti etelää ja paremmin kuivuutta kestävät kaktukset ja akaasiat valtasivat tilaa sadekauden jälkeen vihreinä olevilta pelloilta. Muutaman kymmenen kilometrin välein kaukana horisontissa oli nähtävissä hautavajoaman järviä ja yllämme liiteli niiden vesien äärellä pesiviä kotkia ja haukkoja.

 

Äänekkäitä kannattajia

Perässämme juoksevat pikkulapset muuttuivat etelään päin mentäessä tummemmiksi ja he puhuivat amharichin sijaan oromian kieltä. Hello tervehdyksen sijaan he toivottivat meidät tervetulleeksi abiye ja ababa kiekaisuilla. 90 prosenttisesti tervehdykset kuitenkin seurasivat etiopialaisten universaalia kieltä: "YouYouYouGiveMeMoneyGiveMeMoneyFaranjiFaranjiOneBirrOneBirrOneBirrPenPenPenHighlandHighlandHighlandWherewYouGoWhereYougoWhereYouGoMoneyMoneyMoney!!!!!!!!!! Etiopiassa on maailman äänekkäimmät tienvarsikannattajat. Erikoisin tervehdyksistä on highland, joka on lähdevesi merkki, jolla tuntuu olevan taianomaisuutta etiopiassa, sillä Addis Abeban jälkeen sitä kerjättiin joka kylässä.

Kolmen pyöräilypäivän jälkeen olin jo levon tarpeessa ja Shashemenessa sanoimme jäähyväiset meidän matkassa levänneelle Adrianille.

Vietimme Shashemenen rupuisessa tienristeyskaupungissa kaksi päivää, josta nousimme takaisin viileälle ja  vihreälle ylängölle. Lapset keittelivät, paistoivat ja myivät maissin satokauden tuotoksia tienvarrella, läheisyyden jyrkät vuoret kohosivat pilviin asti, toisella puolen tietä vihreiden peltojen ja suurten puiden maisema näkyi kauas alangolle utuisuuden sumuverhoon asti ja jyrkässä ylämäessä vierellämme kävelleet  iloiset ihmiset kälättivät korviimme niitä näitä millä lie kielellä. Olosuhteet olivat otolliset, jotta pyöräily olisi voinut olla nautinto, mutta kärsin taas sisimmässäni, eikä polkeminen tuottanut iloa.

Seuraavana päivänä tie laski takaisin kuivaan hautavajoamaan ja tapahtunut muutos kasvillisuudessa oli dramaattinen. Minulla ei tapahtunut yön aikana mitään dramaattista, en nukkunut hyvin, ja polkeminen oli entistäkin raskaampaa. Jouduimme muuttamaan jälleen kerran suunnitelmia ja lyhyen pyöräilypäivän jälkeen pysähdyimme pikkukylän hotelliin.

Onneksi Arba Minchiin loppunut päivä oli maastollisesti helpohko ja suurimmat vaikeudet alkoivat vasta viimeisessä kolmen kilometrin mäessä. Arba Minch on erityisen upeassa paikassa sijaiseva kaupunki, mutta jonka kauneutta en viitsi edes kuvailla, koska kauniit sanat eivät merkitsisi mitään, sillä kiukuttelin kaupungissa taas kaksi päivää, enkä ollut kykenevä nauttimaan kauneudesta. Kauneus on ihmisen sisällä, jonka ihastelun herättävät kauniilta tuntuvat tai näyttävät ulkopuoliset asiat.

Heimokulttuureja

Lähtöä edeltävänä yönä en nukkunut juuri lainkaan. En kuitenkaan halunnut jäädä, sillä tunsin että on parempi jatkaa matkaa, koska voimani olivat vähenneet joka päivä Addis Abeban jälkeen.  Nuhruisen ja hämärän vessan peilistä minuun katsoivat paisuneiden silmäpussien punaiset silmät. Lähdin hakemaan kaupasta tomaatteja ja leipää. Aamutaivas oli pilvinen, mutta pistin aurinkolasit päähäni, koska en halunnut kenenkään näkevän kärsiviä sielun peilejäni.

Kaupungista alas laskeneen tien oikealla puolella vuoret nousivat 3500 metriin ja vasemmalla puolella levittäityi järvi, jonka kaukaisemmalla laidalla jyrkkäpiirteiset vuoret nousivat nekin lähes 3000 metriin. Maisema oli puuton ja näkyvillä oli 240 asteen panoraama, jonka kauneutta näkemään pystyvä ihminen olisi nimennyt upeaksi. En itkenyt, mutta laskiessani alas mäkeä, poskeani alas valui kyynel. Minun oli edettävä, mutta minulla ei ollut voimia etenemiseen. Tiesin etten voisi edetä enää pitkään.

Jatkoin kuitenkin matkaa ja keskityin ainostaan selviämiseen seuraavaan kylään, Konsoon asti. Tienvarsien ihmiset olivat jo todella tummia ja suurin osa heistä ei ollut lainkaan "etiopialaisen" näköisiä. Joka kylässä naisilla oli ainutlaatuinen kampaustyyli, monet heistä olivat pukeutuneita kauniisiin koruihin ja jotkut kulkivat yläosa paljaana. Vahvistus: nuoressa miehessä ei voi olla kaikki hyvin, kun  joessa kylpeneet paljasrintaiset ja hymyilevät heimonaiset eivät aiheuttaneet vipinää missään suunnassa ja valokuvan ottamisen jälkeen jatkoin matkaa aivan yhtä tunteettomasti kuin nähdessäni keskiyön tyhjän risteyksen liikennevalon vihreäksi vaihtumisen.  Miehet pukeutuivat modernisti housuihin ja t-paitoihin, mutta heidän keihäänsä, naisten ulkoasu ja alkukantaiset heinämajakylät tarkoittivat, että olimme saapuneet Omoon, alueelle jossa kieli ja kulttuuri vaihtuvat muutaman kymmenen kilometrin välein. Aluetta sanotaan "Afrikan viimeiseksi villiksi alueeksi" ja "Afrikaksi jollainen Afrikka on ollut" ja jollaiseksi se usein mielletään tänäkin päivänä.

Minä väsähdin täysin viimeisessä Konsoon johtaneessa ylämäessä. Konsossa olin jo niin heikoilla, että vaivuin itsesyyttelyyn ja itsesääliin.

Aamulla olin yhä väsynyt. Pakkasimme kamat ja poljimme Konson keskustaan. Istuin pää täysin tyhjänä Konson ruokakaupan rappusilla. Olin täysin lukossa, enkä jaksanut ajatella mitään, mutta edessäni oli vaikea päätös. Olin haaveillut Omo-laaksossa pyöräilystä pitkään, tiedän alueen jokaisen kylän nimen ja  niiden välisen tien pituuden ja kunnon. Tämä ainutlaatuisen mosaiikkinen alkukantaisten heimojen alue jäi minulta kuitenkin näkemättä, sillä päätin että suuntaamme suunnitellun lännen sijasta takaisin itään ja kohti Nairobia kulkevalle päätielle, joka sekin on syrjäisyydessään ja hiekkaisuudessaan vaativa, mutta joka on turvallisempi kuitenkin siinä mielessä, että siellä kulkee autoja joiden kyytiin voin hypätä, jos väsymykseni pahenee ja siksi, että sieltä kulkee varmasti tie Keniaan.

Päätös kotimatkasta

Päätöksestäni huolimatta olin lukossa  ja päätin viettää Konsossa  toisen yön pyöreän olkikattoisen mutamajan lattialla. Maaseudun ravitseva ruoka, hiljaisuus ja vuoriston viileyskään eivät auttaneet minua vaipumaan syvään uneen, vaan valvoin koko yön. Jumissa olevan selän ja kenties siitä aiheutuvien ajoittaisten, mutta säännöllisesti toistuvien univaikeuksien kanssa vaativilla alueilla pyöräileminen ei edusta minulle  tarkoituksenmukaisuutta ja valvottuna yönä päätin lentää isäni matkassa Suomeen.

Päätimme palata takaisin päätielle autokyydillä, mutta olimme syrjäisessä paikassa ja julkista liikennettä ei ollut tarjolla, joten lähdimme polkemaan kohti Keniaa. Keskushermostoni oli todella väsynyt ja aivojen ja jalkojen yhteistyö ei pelannut lainkaan pomppuisella puoliaavikkotiellä, mutta olimme onnekkaita ja tyhjä rekka ajoi taaksemme tunnin pyöräilyn jälkeen. Olimme nopeasti päätiellä, jossa vaihdoimme vuotavia diesel-tynnyreitä Keniaan trokaavaan pikkubussiin. Vaikka olin varma ratkaisuni oikeellisuudesta, oli minulla hieman haikea olo, kun näin tienvarren kylien olemuksen vaihtuvan lennossa, enkä päässyt kokemaan värikkäiden Borena-paimentolaisten kulttuuriin ja piikkipuskaiseen puoliaavikkomaisemaan tapahtuvaa vaihettumista hitaasti pyörän päällä.

Ennen pimeää olimme jo Kenian rajalla Moyalessa, mutta jäimme yöksi Etiopian puolelle. Parhaiten Etiopiaa kuvaava adjektiivi on ehdottomasti: ainutlaatuinen. Pyöräileminen Etiopiassa on täynnä pientä sähläämistä: tienvarsilla lapset ovat maailman äänekkäimpiä, kaupungilla saa harvoin omaa rauhaa, ihmisillä on tapana kysyä itsestään selviä samoja kysymyksiä kymmeniä kertoja päivässä ja jatkuvan kerjäämisen keskellä tunsin olevani joskus ihmisen sijaan kävelevä raha-automaatti. Erikoista on se, että sama maa, jossa kerjätään ja heitetään kiviä päälle, on yksi vastaanottavaisempia, rauhallisimpia ja iloisimpia maita, jossa olen koskaan ollut. Ehdottomasti alue, jonne palaaminen houkuttaa jo ennen maasta poistumista. En polkenut halki maailman kuumimman paikan, Danakil aavikon. En myöskään kolunnut Etelä-Omon eksoottisia kyliä ja viimeinen injera-ateria oli haikeaksi muistoksi jäänyt makuelämys.

Tervetuloa Keniaan

Kenian puoleisessa osassa Moyalea ei ollut merkkiäkään siitä, että Kenia olisi Itä-Afrikan suurin talous, vaan kaupungin kadut pöllysivät hiekkaa ja roskia, kaupat olivat tyhjät ruokatuotteista joiden voimalla elimme Etiopiassa ja hotellit olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen niiden perustamiseen johtanutta ideaa.

Kadunkulman vihreässä hotellissa pitkä ja laiha mies otti meidät lämpimästi vastaan ja antoi meille huoneen avaimen ja puhtaat lakanat. Auttavainen sotaveteraani ja itsensä mukaan harras muslimi Abdi hommasi meille myöhemmin bussiliput ja söimme hänen kanssa hotellin ravintolassa. Jouduimme kuitenkin maksamaan ruuasta kolminkertaisen hinnan listahintaan verrattuna, mutta kun hän sanoi listan olevan iänkaikkisen vanha ja lupasi tarjota ilta- ja aamupalan ilmaiseksi, jätimme asian sikseen kun emme tienneet Kenian hintasosta mitään.. Luottamuksemme hän kuitenkin menetti. Illallisella Abdia ei näkynyt missään ja muut hotellissa eivät tienneet mitään ilmaisista aterioista.

Kävi ilmi, että hotellin johtajan elkein toiminut Abdi ei kuulunut hotellin henkilökuntaan, vaan oli hotellin ravintolan laskut yleensä maksamatta jättävä vakioasiakas. Amatööri huijarina hän kuitenkin palasi hotelliin ja saimme rahamme takaisin. Karibu Kenia Wazungu! (tervetuloa Keniaan valkoinen mies)

Olin yhä suuntaamassa kohti kotia ja aamulla hyppäsimme rekan kyytiin, koska bussi johon ostimme liput oli epäkunnossa. Mitä korkeammalle rekka pomppuisella tiellä hyppäsi, sitä kovemmin vieressäni ruokasäkkien päällä istuneet Borenaheimon paimentolaisrouvat hurrasivat. Pölyinen ja todella pomppuinen reilun 200 klometrin ja yhdeksän tunnin rekkamatka Marsabitiin sai minut järkiini ja päätin, että jatkamme Nairobiin polkupyörällä.

Laskiessamme alas korkeuksista, meillä oli runsaasti aikaa katsella kuivasta maasta kohovia pyramidin muotoisia mustia laavakivivuorien jäänteitä, sillä tie oli niin huono, että alamäessäkään vauhtimme ei juuri noussut yli kahteenkymmeneen.

Kosmopoliitin kylän Marsabitin raitilla kulki täysin peittävään burgaan pukeutuneita borenanaisia, paljasrintaiset  rendillesoturit tulivat keskipäivänkuumuutta pakoon rakennusten varjoon, turkananaiset tekivät kauppaa kylän pölyisellä markkinapaikalla ja kristitty kauluspaitaan pukeutunut saarnaja surkutteli kohtaloani aalto-pelllistä rakennetun ostoskeskuksen edessä, kun en ole antanut itseäni Jeesukselle.

Kaisut aavikolla

72 Kenialaisen heimon joukosta Rendillet olivat kuitenkin se joka näytti vallanneen Marsabitin ylängön etelänpuoleiset laidunmaat. Ylväillä naisilla oli kullakin enemmän värikkäitä koruja kaulallaan kuin koko itsenäisyyspäivän linnanjuhlien vierasjoukon naisilla ja kruunumainen otsalaite lisäsi heidän olemukseensa arvokkuutta huokuvaa latausta. Naimattomat Rendille sotilaat kulkivat piikkipuskissa pitkällä askeleella ja urheilijamaisella ryhdillä. Heidän hiuksensa olivat punaiseksi hennatut, käsissään he pitelivät taistelu-/metsästyskeihästä, he olivat pukeutuneet violettiin lannevaatteeseen ja jokaisella heistä oli omintakeiset, mutta yhtenäistä tyylisuuntaa edustavat päähineet ja kaulakorut.

Olimme pitkästä aikaa alle tuhannessa metrissä, keskellä puoliaavikkoa ja äärimmäisen huonon tien saartamana. Poljimme pitkiä päiviä 30-40 asteen kuumuudessa, tiellä joka oli niin pomppuinen, että nopeuden noustua kahteentoista, alkoivat pyörälaukut soittaa rokkia, tankolaukku tanssia ripaskaa ja takapuoli huutaa pikaista vauhdin hidastamista. Tie oli koko tähänastisen matkani hitain.

Kahtena iltana nukuimme pienissä Rendille kylissä. Kylät elävät yhä samankaltaisesti kuin ovat eläneet vuosisatoja. Nuoret miehet ja soturit lähtevät aamulla karjan kanssa vehreää ruohoa etsimään, naiset hoitavat risuista tehdyssä majassa lapsia, hakevat vettä jostakin kaukaa ja tekevät nälkäisinä kotiin palaaville miehille ruokaa. Illalla kaikki ovat taas yhdessä ja kuun valossa kylän raitilla raikaa aikuisten puheensorina ja leikkivien lasten iloinen käkätys ja laulanta. Ajat kuitenkin muuttuvat ja elämä sen mukana keskellä pusikkoakin ja nykyisin modernisuus rikkoo Rendillien perinteistä elämänkaarta. Perinteiset vaatteet vaihtuvat t-paitoihin ja farkkuihin, aurinkopaneelit valaitsevat rikkaiden perheiden risumajoja iltaisin, uutiset välittyvät auton akuista energiansa saavien televisioiden kautta, kännykkä valtaa reviiriä puskaradiolta, jotkut lapsista valitsevat puolisonsa itse, monet miehet värvätään armeijaan ja rohkeat nuoret myyvät karjansa ja suuntavaat opintoihin suuriin kaupunkeihin.

Muina iltoina telttailimme kausittaisten jokien kuivissa uomissa ja ihokarvamme nousivat pystyyn lehmien ääntelystäkin, sillä olimme saapuneet Afrikan suurten villieläimien, kuten leijonien reviirille.

Valkoisen hiekkatien päältä, piikkipuskien keskeltä ja suuren sinisen taivaan alta saavuin  ensimmäiseen Kenian puoleiseen kaupunkiin Isioloon, yllättäen, melko hyvävoimaisena. Isiolo oli iso ilo. Pääsimme ensimmäistä kertaa Keniassa suihkuun ja vessanpytylle ja kuukausien tauon jälkeen surffasin internetin kotoisaan maailmaan laajakaistalla.

Isiolosta jatkoimme matkaa asfalttitiellä. Vauhtimme ei kuitenkaan noussut sillä tuuli puhalsi vastaamme ja edessämme oli kohti Mt.Keniaa kohoava 35 kilometrin ylämäki. Poljimme Mt.Kenian toiselle puolelle neljässä päivässä ja saavuimme yhteisen matkamme määränpäähän Nairobiin. Nairobissa varasin lennon Helsinkiin ja palaan kotiin Qatar Airwaysin maitojunalla. Nairobissa meillä oli kuitenkin vielä luppoaikaa ja teimme 9 päivän Fillari-Safarin Etelä-Kenian Maasaimaassa. Se retki oli tekemisen arvoinen ja palaan sen tapahtumiin ja tulevaisuuden suunnitelmiini raportin muodossa myöhemmin kotoa kasin.
-----
Terveisin,

Jukka, Nairobi